Variação genética em progênies de Myracrodruon urundeuva F.F. & M.F. Allemão em três sistemas de cultivo

Myracrodruon urundeuva (aroeira) é uma das espécies arbóreas que apresentam madeira de maior durabilidade em contato com o solo. Em razão dessa característica, populações naturais de M. urundeuva, distribuídas por quase todo o Brasil, vêm sendo dizimadas. Desse modo, o presente trabalho teve por objetivo avaliar a expressão da variação genética em uma população natural de M. urundeuva procedente da Estação Ecológica do Instituto Florestal, localizada em Paulo de Faria, SP. Coletaram-se sementes de 30 árvores de polinização livre, em setembro de 1996. Com esse material, foram instalados três testes de progênies em diferentes sistemas de plantio em Selvíria, MS, obedecendo a um delineamento em blocos casualizados, com 30 tratamentos (progênies) e três repetições. Foi assumido o modelo de cruzamento misto para essa espécie. Verificou-se que houve diferença significativa nos efeitos de progênies e ambiente (testes de progênies), e a interação progênies x ambientes não foi significativa. Desse modo, as progênies apresentaram comportamento semelhante nos diferentes ambientes. A melhor "performance" das progênies foi no plantio envolvendo M. urundeuva, Guazuma ulmifolia (Lam) e Anandenanthera falcata (Benth. Speg.), as quais também apresentaram considerável variação genética, indicando alto valor para programas de conservação e melhoramento genético.

Distribuição de biomassa e nutrientes na aréa de Mimosa caesalpiniaefolia Benth

O trabalho foi realizado na Estação Experimental de Itambé, PE, para avaliar a distribuição da biomassa e nutrientes em povoamentos de Mimosa caesalpiniaefolia Benth. Foram estudados dois povoamentos, em solo e topografia similares com oito e 11 anos de idade, nos espaçamentos de 3,0 x 3,0 m e 4,5 x 4,5 m, respectivamente. A biomassa foi determinada para cada componente aéreo. As amostras de folhas, galhos, cascas e fuste foram coletadas e analisadas quimicamente. A biomassa total encontrada foi de 66,22 e 80,78 t/ha, nos povoamentos I e II, respectivamente. O material lenhoso (galhos e lenho) representou 96,52 e 97,98% da biomassa total, nos povoamentos I e II. A distribuição de biomassa nos povoamentos I e II foi, respectivamente; de galhos (44,99 e 53,40%), fuste (51,53 e 44,58%), casca (2,39 e 1,40%) e folhas (1,10 e 0,62%). A ordem de concentração de nutrientes nos dois povoamentos, em todos os componentes da parte aérea, de modo geral, obedeceu à seguinte ordem decrescente: nitrogênio > cálcio > potássio > magnésio > enxofre > fósforo.

Deposição e acúmulo de matéria seca e nutrientes em serapilheira em um bosque de sabiá (Mimosa caesalpiniifolia Benth.)

A quantificação da deposição de serapilheira e o acúmulo de manta orgânica são etapas importantes dos estudos de ciclagem de nutrientes. Com esse fim, objetivou-se quantificar a deposição de serapilheira e o acúmulo de manta orgânica em um povoamento de Sabiá (Mimosa caesalpiniifolia Benth.), no campo experimental pertencente à Empresa Pernambucana de Pesquisa Agropecuária - IPA, Itambé, PE. Para quantificação da serapilheira foram utilizados 20 coletores de madeira de 0,50 x 0,50 x 15 cm, à distância do solo de 30 cm, distribuídos sistematicamente na área. O material depositado foi coletado mensalmente no período de outubro/2000 a setembro/2001. O material colhido em cada coletor foi separado em folhas, galhos, flores, frutos e miscelânea. A manta orgânica não decomposta sobre o solo foi amostrada, ao acaso, nas proximidades da caixa coletora, obtendo-se 20 amostras mensais. De cada amostra foi retirado o material contido numa área de 30 x 30 cm. O material colhido foi separado em folhas, flores, frutos, miscelânea e galhos. As amostras foram levadas à estufa a 60 º C no período de 48 horas até peso constante. A deposição mensal de serapilheira e frações folha e legume ocorreu em outubro, provavelmente devido ao início do período seco. A deposição e o estoque de serapilheira foram estimados em 7830,44 kg.ha-1.ano-1 e 8906.9, kg.ha-1, respectivamente, com a fração folha dominando. A fração folha apresentou os maiores teores de nutrientes.

Efeito da fertilização fosfatada na produção de raízes, liteira e nodulação de Mimosa caesalpiniifolia benth

Este trabalho visou avaliar o efeito da adubação fosfatada sobre a nodulação, deposição de liteira e desenvolvimento do sistema radicular de M. caesalpiniifolia Benth, antes e depois da poda, na Estação Experimental de Itambé, da Instituto Agronômico de Pernambuco - IPA. Os tratamentos foram níveis de adubação fosfatada (0, 100 e 200 kg.ha-1 de P2O5), em delineamento com blocos casualizados com seis repetições no bloco I e sete no II, sendo o critério para formação de blocos a data do corte de uniformização. Amostragens foram realizadas antes e depois da poda da parte aérea. O comprimento, a massa seca radicular, a matéria seca de nódulos e a liteira tiveram resultados semelhantes antes e depois da poda. O número de nódulos antes da poda foi de 2, 15 e 6 nos níveis de 0, 100 e 200 kg.ha-1 de P2O5, respectivamente, e 1, 6 e 7 após a poda. Comprimentos radiculares médios variaram entre 552 e 734 cm antes da poda e 389 e 455 cm após. Apenas de agosto a novembro de 2005 o número de nódulos apresentou variação, sendo observados valores de 2 a 15 nódulos antes da poda e 1 a 7 depois.

Regeneração natural em um remanescente de caatinga com diferentes históricos de uso no agreste pernambucano

O objetivo deste trabalho foi comparar a regeneração natural de duas áreas de vegetação de caatinga com diferentes históricos de uso no agreste pernambucano. O estudo foi realizado em duas áreas: Área I de mata nativa, sem evidências históricas de eliminação total da vegetação para fins de cultivos agrícolas; e Área II, anteriormente ocupada com cultivo da palma forrageira, abandonada há cerca de 30 anos e que se encontrava em estágio de sucessão secundária. Para coleta dos dados da vegetação, foram utilizadas 24 parcelas de dimensões de 5 x 5 m, em 12 parcelas em cada área, sendo considerados indivíduos em regeneração natural as plantas que possuíram circunferência a 1,30 m do solo (CAP) < 6,0 cm e altura >1,0 m. No levantamento estrutural dos indivíduos regenerantes das duas áreas foram identificados 581 plantas pertencentes a 14 famílias botânicas, 26 gêneros e 30 espécies. As densidades totais obtidas neste estudo foram de 11.200 ind.ha-1 e 8.116 ind.ha-1, nas Áreas I e II, respectivamente. As espécies que obtiveram maiores densidades de regeneração natural na Área I foram: Croton argyrophyllus, Senegalia bahiensis, Croton blanchetianus e Coutareahexandra; e na Área II: Senegalia bahiensis, Poincianella pyramidalis, Zanthoxyllum sp, Croton blanchetianus e Croton argyrophyllus.

Tehtävätaktiikan olemus : tehtävätaktiikan muodostuminen preussilais-saksalaisessa sotataidossa vuosina 1806-1945

Tutkimuksen päämääränä oli tulkita tehtävätaktiikan olemusta sotilasjohtamisen näkökulmasta sekä analysoida tehtävätaktiikan ajankohtaisuutta nykyajan sodankäynnin toimintaympäristössä. Tutkimuksen pääkysymykseksi sekä alakysymyksiksi muodostuivat seuraavat kysymykset: 1. Minkälainen on tehtävätaktiikan perimmäinen olemus? 1.1 Minkälaiseksi preussilais-saksalainen sotataito ja tehtävätaktiikka muodostuivat vuosina 1806–1945? 1.2 Minkälaisia tulkintoja tehtävätaktiikan olemuksesta on esitetty toisen maailmansodan jälkeen? 1.3 Kuinka ajankohtainen tehtävätaktiikka on nykyaikaisen sodankäynnin toimintaympäristöissä? Tutkimuksen tieteenfilosofisena ja metodisena lähestymistapana on käytetty tulkitsevan tutkimusparadigman mukaista tulkitsevaa käsitetutkimusta, jossa painottuu enemmän tulkinta kuin teoreettisen filosofian mukainen tiukka käsiteanalyysin menetelmä. Tutkimuksen päähuomio kohdistui preussilais-saksalaiseen sotataidon muodostumiseen vuosien 1806 - 1945 välisenä aikana. Tutkimuksen kohteena ollutta sotilasorganisaatiota lähestyttiin organisaation tarkastelun ulottuvuuksien kautta, jotka olivat organisaation vaikuttamisen logiikka, johtajuuden käytäntö sekä organisaation käsitykset kurista. Organisaation tarkastelun avaintuloksena voitiin todeta, että preussilais-saksalainen sotilasorganisaatio kykeni omaksumaan tehtävälähtöisen johtajuuden käytännön jo 1800-luvun loppupuoliskolla. Ensimmäisen maailmansodan aikainen vaikuttamisen logiikka ilmentyi etenkin länsirintamalla kulutussodankäyntinä. Ensimmäisen maailmansodan kokemuksien perusteella Saksassa kehittynyt liikesodankäynti muodostui salamasodaksi ennen toisen maailmansotaa, rakentuen yksilötasolle vietyyn tehtävälähtöisen johtajuuden logiikkaan. Tehtävälähtöisen johtajuuden ansiosta saksalaiset kykenivät saavuttamaan arviolta 20–30% suuremmat taisteluarvot vastustajiinsa nähden molemmissa maailmansodissa. Useissa länsimaisissa sotilasorganisaatioissa tehtävätaktiikka on saanut nykytulkintansa tehtäväjohtamisena. Tehtäväjohtaminen on omaksunut preussilais-saksalaisen sotataidon perinnön olemuksessaan.

Suomalaisen panssaritaktiikan kehitys 1945-1970

Toisessa maailmansodassa panssariaselaji vakiinnutti paikkansa tehokkaimpana maajoukkojen hyökkäysaseena. Myös suomalaisia panssarijoukkoja käytettiin menestyksellä jatkosodan hyökkäysvaiheen taisteluosastoissa ja vuoden 1944 torjuntataisteluissa. Toisen maailmansodan jälkeen panssaritaktiikkaa kehitettiin maailmalla mahdolliseen seuraavaan suursotaan, jossa taistelun tuli olla entistä liikkuvampaa, koska ydinaseella staattiset joukot kyettäisiin helposti tuhoamaan. Panssarit olivat pääaselaji, jonka taistelua muut aselajit tukivat. Suomalainen panssaritaktiikka kehittyi kuitenkin yhä jalkaväkikeskeisemmäksi. Tutkimusongelmana on: miksei suomalaista panssaritaktiikkaa kehitetty panssarivaunukeskeiseksi 1945–1970? Käsiteltävänä aihealueena on panssarijoukkojen käyttämä taktiikka liitettynä osittain koko Suomen armeijan kehyksessä kylmän sodan panssarisodankäynnin sovellusten ja teorioiden kontekstiin. Panssaritaktiikalla käsitetään tässä tutkimuksessa panssarijoukkojen käyttämä taktiikka. Panssarijoukoissa panssarivaunujen ja jalkaväen suhde oli noin 1/3–1/4 käsiteltynä ajanjaksona. Panssarijoukkojen taktiikka perustui panssarivaunuin vahvennetun jääkäripataljoonan taktiikkaan. Tutkimus on toteutettu analysoimalla käsiteltävän ajanjakson aikaisia panssarijoukkojen taktiikkaa käsitteleviä oppaita ja muistioita, sekä sen aikaisten panssariaseen ammattilaisten näkemyksiä panssarijoukkojen käytöstä. Sodan kuvan muutos johti Suomessa toisen maailmansodan jälkeen puolustusdoktriinin kehittämiseen sellaiseksi, että puolustukseen saatiin syvyyttä ja joustavuutta. Tällä alueelliseksi puolustukseksi kutsutulla opilla pyrittiin vastaamaan suurvaltojen, etenkin Neuvostoliiton panssarijoukkojen uhkaan, sillä nykyaikaisten panssarijoukkojen hyökkäystä ei enää kyettäisi yhdellä puolustuslinjalla torjumaan. Vaikka suomalainen puolustusdoktriini kehittyi alueellisen puolustuksen opiksi, jossa painottui liikkuvan ja iskukykyisen reservin osuus, suunniteltiin panssarijoukkoja käytettäväksi tavallisen jalkaväen tapaan vaikean maaston kautta tapahtuviin hyökkäyksiin vihollisen tuhoamiseksi. Tavoite oli suomalaisten maasto- ja ilmasto-olosuhteiden maksimaalinen hyväksikäyttö, jolloin hyökkäyksen tuli tapahtua vihollisen panssarijoukkojen kannalta epäedullisimmassa maastossa. Tällöin luonnollisesti omienkin panssarivaunujen käyttö painottui näihin olosuhteisiin, ja niiden toiminta muuttui yhä enemmän jalkaväen taistelua tukevaksi. Panssarijoukot taistelivat koko käsiteltävän ajanjakson kehnon liikkuvuuden tuomia ongelmia vastaan. Ratkaisua etsittiin sodan ajan panssariprikaatin jääkäripataljoonien osittaisesta moottoroinnista. Tämä ei kuitenkaan poistanut sitä ongelmaa, että taisteluiden aikana panssarijoukon liikkuvuus perustui polkupyörin tai jalan kulkevien jääkärien liikkumiskykyyn. Vasta 1960-luvulla uuden panssarikaluston hankkimisen yhteydessä alkoi panssarivaunujen roolin korostaminen. Panssarivaunujen käyttöä jalkaväen tukena pyrittiin aluksi kehittämään siten, että panssarivaunujen ominaisuudet, hyvä liikkuvuus ja pääaseen pitkä ampumaetäisyys, pääsisivät paremmin oikeuksiinsa. Samalla panssarivaunujoukkojen jalkaväki mekanisoitiin miehistönkuljetusvaunuin. Uuden panssarikaluston ja parantuneen liikkuvuuden ansiosta paine polkupyörin liikkuvien jääkärien mekanisoinnille kasvoi. Samalla panssarivaunujen keskitettyä käyttöä alettiin pitää yhtenä vaihtoehtona perinteiselle vaunujen hajauttamiselle jalkaväen joukoille. Suomalaisten olosuhteiden erittäin vahva korostamisen, suomalaisten panssarijoukkojen vähäinen määrä ja muualla tapahtuneen panssaritaktiikan kehityksen huomioimatta jättäminen omassa panssaritaktiikassa johti siihen, että suomalaisen panssarijoukon taktiikka pysyi jalkaväkikeskeisenä pitkälle 1970-luvulle. Vasta panssariprikaatin jalkaväen mekanisointi johti panssarivaunukeskeisempään taktiikkaan siirtymiseen.