Naispappeuspuhe vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä vuosina 1975-2010

Tutkielma tarkastelee vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen naispappeuspuhetta vuosina 1975 2010. Aihetta käsitellään julkisen puheen ja yksityisen kokemuspuheen näkökulmista. Tutkimuksen lähdeaineistona ovat vanhoillislestadiolaisen liikkeen julkaisut, erityisesti vuosikirjat ja Päivämies-lehti, vanhoillislestadiolaisten kirkolliskokousedustajien naisten pappeutta käsittelevät puheenvuorot vuosina 1976, 1984 ja 1986 sekä Kotimaan, Kalevan ja Helsingin Sanomien artikkelit, joissa tarkastellaan naispappeutta ja vanhoillislestadiolaista herätysliikettä tutkimusjakson aikana. Rinnakkaisen aineiston julkiselle puheelle tuovat kahdenkymmenen viiden vanhoillislestadiolaisen naisteologin haastattelut, jotka olivat opiskelleet tutkimusjakson aikana. Julkinen puhe ja yksityinen kokemuspuhe etenevät työssä kronologisesti niin, että esille nousevat kunkin vuosikymmenen ja sukupolven yhteiset kokemukset sekä historian tapahtumien ja yksilön kokemuksen yhteenkuuluvuus. Tutkielma on herätysliiketutkimusta, joka sijoittuu naishistoriantutkimuksen kenttään. Tutkielma osoittaa, että naispappeuskeskustelu määritteli vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen paikkaa kirkossa. 1970-luvulla herätysliike esitti vakavan huolen kirkossa esiintyvästä naispappeusmyönteisyydestä ja kirkolliskokouksissa lestadiolaiset edustajat esiintyivät kiivaina naispappeuden vastustajina. 1980-luvulla vanhoillislestadiolaiset sopeutuivat kirkon myönteiseksi muodostuneeseen naispappeuskantaan ja kiivaista vastustajista tuli kirkossa hyvän yhteistyön korostajia. Vanhoillislestadiolaiset eivät ryhmittyneet muiden naispappeutta vastustavien järjestöjen kanssa. Herätysliikkeen virallinen keskustelu ja julkinen puhe olivat miesten puhetta naisten pappeudesta. Niin SRK:n johtokunnassa, kirkolliskokouksessa kuin lehdistössä asiaa käsittelivät ja kommentoivat vain miehet. Myös yksityinen kokemuspuhe osoittaa, etteivät vanhoillislestadiolaiset naiset osallistuneet liikkeessä käytyyn naispappeuskeskusteluun. Vanhoillislestadiolaiset naiset eivät pohtineet omakohtaisesti pappeutta, eivätkä he keskustelleet aiheesta myöskään yliopistolla 1970 1990 luvuilla. Naispappeus nousi herätysliikkeessä keskusteluun 2000-luvulla, kun kielteisen opin ja hyvin toimivan käytännön ristiriita nosti esille liikkeen sisällä vaikuttaneet erilaiset virkakysymyskannat. Tutkielma tuo esille neljä erilaista tapaa suhtautua virkakysymykseen. Kaikille vuosikymmenille, 2000-lukua lukuun ottamatta, kuului haastateltuja, jotka olivat omaksuneet liikkeen virallisen linjan naispappeuskysymyksessä ja he vastustivat muutosta. He perustelivat kantaansa Raamatun muuttumattomalla opetuksella ja auktoriteetilla. Lisäksi he korostivat naisten ja miesten eroja sekä erilaisia tehtäviä. Toiseksi erityisesti vanhemman sukupolven naisissa oli monia, joita voi nimittää sopeutujiksi. Liikkeessä vallinnut perinne sekä kipeät kokemukset herätysliikkeen hajaannuksista olivat opettaneet tyytymään ja vaikenemaan. Jokaisen sukupolven naisissa oli haastateltuja, jotka seurasivat keskustelua tarkkailijoina, ja myös osallistuivat aktiivisesti naisen asemaa ja virkakysymystä käsittelevään keskusteluun. Nämä naiset pohtivat pappeutta myös henkilökohtaisesti. Tarkkailijat peräänkuuluttivat avoimen keskustelun merkitystä. 2000-luvulla opiskelleet eivät olleet omaksuneet liikkeen opetusta virkakäsityksestä ja he kaikki suhtautuivat myönteisesti naispappeuteen. Nämä naiset sekä julkisuudessa naispappeutta puolustaneet lestadiolaismiehet pyrkivät uudistamaan liikkeen virkakysymyskantaa. Uudistajat olivat tyytymättömiä liikkeessä vaikuttaviin sukupuolirooleihin eikä heidän ajatteluaan sitonut esimerkiksi 1970-luvun kriisiajan vaikutuksesta syntynyt avoimuuden pelko.

Only Connect?: Aspects of Intertextuality in Zadie Smith's On Beauty

Tutkielma käsittelee intertekstuaalisuuden eri muotoja Zadie Smithin romaanissa On Beauty (suom. Kauneudesta). Tutkimuksen tarkoitus on osoittaa kuinka oleellisesti intertekstuaalisuuden teoria on vaikuttanut kirjallisuustieteen metodeihin ja postmoderniin kirjallisuuskäsitykseen, sekä käsitellä sen soveltuvuutta nykykirjallisuuden tutkimiseen analysoimalla teorian sisäistä monimuotoisuutta ja ristiriitoja. Tutkimusmateriaalina käytetään Smithin romaanin lisäksi E. M. Forsterin romaania Howards End (suom. Talo jalavan varjossa), johon On Beauty tietoisesti viittaa. Teoreettisena viitekehyksenä tutkielmassa toimii Gérard Genetten teoksessa Palimpsests sekä Roland Barthesin esseessä Tekijän kuolema esille tuodut kirjallisuusteoreettiset käsitykset. Valittu metodologia antaa mahdollisuuden hahmottaa intertekstuaalisuus kahdella eri tavalla: Genetten strukturalistinen lähestymistapa soveltuu teosten välisten viittaussuhteiden tutkimiseen, kun taas Barthesin jälkistrukturalistinen diskurssi auttaa ymmärtämään tekstienvälisyyden osana merkityksen jatkuvaa epävakautta. Tutkielman ensimmäinen osio keskittyy analysoimaan lähiluvun keinoin romaanien On Beauty ja Howards End välistä strukturalistista suhdetta vertailemalla teosten eroja ja yhtäläisyyksiä Genetten intertekstuaalisuusteorian valossa. Vertailussa kiinnetetään erityisesti huomiota teosten juoneen, rakenteeseen, aikaan ja paikkaan, sekä uudelleenkirjoitusten yleiseen tendenssiin päivittää alkuperäistä tarinaa kohdeyleisölle paremmin sopivaksi. Toisessa osiossa tutkimusta esille nousee jälkistrukturalistinen näkemys intertekstuaalisuudesta osana lukijan tuottaman merkityksen tulkinnanvaraisuutta. Osiossa käsitellään Rembrandtin taideteosten roolia Smithin romaanissa ja analysoidaan hahmojen tulkintoja sekä suhtautumista Rembrandtin tuotantoon Barthesin teoreettisten käsitteiden kautta. Keskeiseksi analyysin kohteeksi nousee lukija sekä lukijan tuottamat tulkinnat ja niiden merkitys Smithin romaanin tematiikassa. Tutkielmassa osoitetaan kuinka intertekstuaalisuus ei ole niin yksinkertainen termi kuin sen laaja käyttö niin kirjallisuustieteessä kuin mediassakin antaa ymmärtää, sekä selvitetään intertekstuaalisuuden teorian kehitystä 60-luvulta nykypäivään. Vaikka strukturalistisessa muodossa käsite soveltuu etenkin kahden toisiinsa kytkeytyneen teoksen tutkimiseen, vertaileva analyysi kuitenkin osoittaa, että On Beauty ei ole pelkkä uudelleenkirjoitus, vaan romaanin tulkintaan tarvitaan myös jälkistrukturalistisen dekonstruktion käsitteitä, jotta laajemmat tekstuaalisuuden verkostot aukeavat lukijalle. Romaanissa esiintyvä taitelijakuva myös osoittaa, että Smith itse on hyvin tietoinen kirjallisuusteoreettisesta keskustelusta.

Suvun sisällä sovittua. Sukulaissijoitukset aikuistuneiden lasten näkökulmasta

Kautta aikain sukulaiset ovat huolehtineet sukulaistensa äidittömistä tai isättömistä lapsista, ja usein näin on toimittu sukulaisten keskinäisillä sopimuksilla. Sukulaisperheessä asumista on nimitetty esimerkiksi yksityissijoitukseksi ja siellä asuvaa kasvattilapseksi. Suomessa lastensuojelun virallisen sijaishuoltojärjestelmän suhtautuminen sukulaisperheisiin on vaihdellut eri aikoina. Yleisesti nähdään,että 1980-luvun puoliväliin asti sukulaisperheitä käytettiin paljon suomalaisessa lastensuojelussa, mutta hoitotyön ammatillistamispyrkimysten ja yhteiskunnallisen rakennekehityksen myötä niiden käyttö väheni, ja alkoi systemaattinen vieraiden sijaisperheiden etsiminen ja valmentaminen. Nykyään ollaan uudelleen tilanteessa, jossa on alettu huomioida sukulaisia ja muita lapsen luonnollisia verkostoja.Nykykeskustelun taustalla on kiihtynyt lastensuojelutarpeen kasvusuunta, jota vastaamaan tarvitaan lisää resursseja, ja yksi mahdollinen vaihtoehto haasteellisessa tilanteessa on sukulaissijoitus eli sukulaisten toteuttama perhehoito. Tässä aineistolähtöisessä laadullisessa tutkimuksessa ollaan kiinnostuneita sellaisten henkilöiden kokemuksista, jotka ovat jossakin lapsuutensa vaiheessa asuneet sukulaistensa luona. Fenomenologishermeneuttisen tutkimusotteen ja väljästi sovelletun narratiivisen tutkimuksen empiirinen aineisto on hankittu lehti-ilmoituksen välityksellä, ja sen käsittelyssä on ensisijaisena menetelmänä ollut temaattinen sisällön analyysi, jota on täydennetty määrällisen tutkimuksen keinoin. Tarkoitus on kuvailla kirjoitushetkellä eri-ikäisten aikuisten kokemuksia ja niille annettuja merkityksiä. Kirjoitetut tarinat (N = 32) liittyvät muun muassa sukulaissijoitukseen johtaneisiin taustoihin ja syihin, koettuihin tunteisiin sekä sukulaissuhteiden kehittymiseen. Tutkimuksessa on lisäksi pyritty kartoittamaan niitä tekijöitä, jotka ovat tekemisissä sen kanssa, millaiseksi sukulaissijoitus lopulta muotoutuu. Sukulaissijoitusten taustatekijöinä näkyivät muun muassa vanhempien avioerot, yksinhuoltajuus, erilaiset sairaudet ja kuolemat sekä hankalat työ- ja koulujärjestelyt, ja näiden perusteella luokittelin syytekijät sosiaalisiin, orpoudesta johtuviin ja käytännönjärjestelyllisiin syihin. Lapset ovat yleensä pieniä sukulaisperheeseen muuttaessaan, eivätkä he näy päätöksenteossa, joka tapahtuu tyypillisesti nopealla aikataululla. Aina sukulaisperheen jäsenet eivät ole entuudestaan tuttuja lapselle, ja heidän elintapansa voivat olla hyvin erilaiset verrattuna lapsen omaan perheeseen. Sijoitukset voivat kestää viikoista koko lapsuuden ajan kestäviin sijoituksiin, ja ne päättyvät joko takaisin kotiin paluuseen tai omilleen itsenäistymiseen. Valtaosalle sukulaissijoitus on ollut positiivinen kokemus, ja he puhuivat paljolti hyvän kohtelun merkityksestä, eivätkä esimerkiksi sijoituksen pysyvyydestä. Kun taas negatiivisesti sijoituksen kokenut vähemmistö kertoi huonosta, jopa epäinhimillisestä, kohtelusta. Osalle kokemus oli opettanut, että sukulaisiin voi aina turvautua ja vanhemmuuden roolimallin voi omaksua myös sukulaisiltaan, kun taas osa oli oppinut pärjäämään jo varhain omillaan joutuen kärsimään pitkin elämää erilaisista tunneelämän vaikeuksista. Puolet oli asunut aina samassa sukulaisperheessä, ja osalla oli kokemus useista sukulaisperheistä, yhdellä jopa kymmenestä. Vaikka muuttoja tapahtui, ne tapahtuivat suvun sisällä mahdollistaen sukulaissuhteiden jatkuvuuden. Tosin aina suhteet eivät jatkuneet ainakaan kaikkiin sukulaissijaisperheen jäseniin, tai joskus ne saattoivat katketa myöhemmin esimerkiksi perinnönjaon yhteydessä. Keskeiset lähteet: Beeman & Boisen (1999); Farmer (2010); Heino (2001); Koisti- Auer (2008).

Moraaliuskomusten kontekstualistinen oikeuttaminen

Tutkielmani aihealue on kognitivistisen metaetiikan alaan lukeutuva moraaliepistemologia, jossa käsitellään moraaliin liittyviä tietoteoreettisia kysymyksiä. Olen keskittynyt Mark Timmonsin kontekstualistiseen moraaliepistemologiaan, joka on tuore moraaliuskomusten oikeuttamisen teoria. Tarkoituksenani on esittää arvio tämän teorian uskottavuudesta tarkastelemalla sitä kohtaan esitettyjä kriittisiä näkemyksiä. Tutkielman keskeisin lähde on Timmonsin Morality without Foundations: A Defense of Ethical Contextualism (1999). Friderik Klampfer, Karen Jones ja Walter Sinnott-Armstrong toimivat käsittelemäni kritiikin lähteinä. Timmonsin lähtökohtana moraaliepistemologiansa kehittämisessä on antiskeptisistinen oletus, jonka mukaan tavalliset moraaliuskomuksemme ovat oikeutettuja. Perinteiset uskomusten oikeuttamisen teoriat, kuten fundamentalismi ja koherentismi, asettavat hänen mukaansa tyypillisesti liian suuria vaatimuksia ollakseen yhteensopivia tämän oletuksen kanssa. Timmons hyödyntää teoriassaan kontekstiherkkyyden ajatusta esittäessään, että uskomusten oikeutuksen arvioinnissa käyttämämme episteemiset normit voivat olla eri vahvuisia erilaisissa konteksteissa. Näin ollen voimme pitää tavallisia moraaliuskomuksiamme oikeutettuina tavallisessa arkikontekstissa, mutta kuitenkin ottaa uskomusten oikeutusta kohtaan esitetyt skeptisistiset haasteet vakavasti, kun olemme filosofisen keskustelun kontekstissa. Keskeinen haaste oikeutusteorialle on oikeuttamisen regression ongelma, eli kysymys siitä, miten toisiaan oikeuttavien uskomusten muodostama ketju voi rakentua niin, että oikeuttaminen on mahdollista. Timmonsin malli, jota hän kutsuu rakenteelliseksi kontekstualismiksi, esittää, että oikeutuksen ketju voi päättyä kontekstuaalisiin perususkomuksiin. Perususkomukset eivät tarvitse arkikonteksteissa erillistä oikeutusta, mutta ne voivat oikeuttaa toisia uskomuksia. Perususkomusten hyväksyttävyyden arviointiin Timmons ehdottaa episteemisen vastuullisuuden normia, joka edellyttää kaikkien relevanttien vastamahdollisuuksien tarkistamista. Moraalidiskurssissa perususkomuksina toimivat yleistävät moraaliperiaatteet. Kontekstualistinen moraaliepistemologia ei tarkasteluni perusteella kestä esille ottamaani kritiikkiä. Teorian kohtaamille ongelmille on laajasti ilmaistuna kaksi perustavaa syytä. Ensinnäkin se, että teorian tarkoituksena on olla uskottava sekä moraaliepistemologisten käytäntöjemme kuvauksena että normina, johtaa vaikeasti ratkaistavaan jännitteeseen. Arkikontekstissa hyödynnettävät heikot ja yhteisön roolia korostavat standardit sallivat yleisesti vastustettavina pidettäviä uskomuksia ja käytäntöjä. Tämän vuoksi teoriaa ei voi pitää uskottavasti normatiivisena. Toinen ongelmien lähde on episteemisen arvioinnin epämääräinen luonne. Kontekstualistin on annettava perusteet kulloinkin relevanttien vastamahdollisuuksien ja näkökulman määrittämiselle, jotta hän voisi arvioida uskomusten oikeutettuutta. Aidosti relevanttien tekijöiden määrittäminen vaikuttaa kuitenkin mahdottomalta ilman mielivaltaisia rajanvetoja. Näin ollen kontekstualistinen moraaliepistemologia ei toimi uskomusten oikeutettuuden arvioinnissa.

Kiirekulttuurin lapset - opiskelijoiden kokemuksia kiireestä

Aiemmat kiirettä käsittelevät tutkimukset ovat käsitelleen pääosin kiirettä työelämässä. Tämä tutkielma käsittelee opiskelijoiden kokemuksia kiireestä sekä niitä merkityksiä, joita he kiireelleen tai kiireettömyydelleen antavat. Lisäksi tutkielmassa käsitellään niitä selityksiä, joita opiskelijat antavat kiireelleen tai kiireettömyydelleen eli mitkä asiat aiheuttavat tuntemuksen kiireestä. Tutkimuksen tarkoituksena on antaa kuva korkeakouluopiskelijoiden kiirekokemuksista ja kiireestä ilmiönä. Tarkastelen kiireen kokemuksia sosiaalisen konstruktionismin ja kulttuurintutkimuksen metodologisesta viitekehyksestä lähtien. Näihin liittyy ajatus todellisuudesta sosiaalisesti rakennettuna kokonaisuutena ja todellisuuden näyttäytymisestä toimijoille merkitysten kautta. Aineistona on valtiotieteellisen tiedekunnan opiskelijoiden vastauksia kiirettä koskevaan kyselyyn. Tutkimus on toteutettu pääosin laadullisilla menetelmillä, mutta aineistoa on tarkasteltu lisäksi määrällisin menetelmin. Laadullisena menetelmänä on hyödynnetty temaattista sisällönanalyysiä. Analyysi on sekä aineisto- että teorialähtöistä. Teen analyysiäni aineiston ehdoilla, mutta tukeudun valmiisiin teoreettisiin käsitteisiin. Täysin teorialähtöinen on kappale, jossa aineistoa tarkastellaan Hartmund Rosan kiihtymisteoriasta käsin. Opiskelijoiden kiirekokemukset ovat moninaisia. Kiire näyttäytyy kuitenkin kulttuurin osana, ja etenkin pitkään jatkuessaan, kielteisenä, stressiä aiheuttavana asiana. Opiskelijat liittävät kiireen vastauksissaan länsimaiseen kulttuuriin sekä suomalaisuuteen. Kiirellä on opiskelijoiden mukaan monia negatiivisia fyysisiä vaikutuksia. Kiire ei kuitenkaan ole kaikkien vastaajien mielestä ainoastaan negatiivinen asia. Kiire voi lisätä sitoutumista ja paneutumista työhön sekä mahdollistaa flow-tilan, jossa tekeillä olevaan asiaan keskittyy täysin ja tekeminen tuntuu mielekkäältä. Aineistosta erottuu pitäisi-mieliala eli puhe jossa krooninen kiire ei aina ole varsinaista ajanpuutetta vaan tunne riittämättömyydestä. Pitäisi-mieliala aiheuttaa tarpeen saada koko ajan jotakin hyödyllistä aikaiseksi. Työssäkäynti on useimpien vastaajien mielestä kiireen aiheuttaja, sillä se vie aikaa esimerkiksi opiskelulta. Osa vastaajista ei kuitenkaan näe työn lisäävän kiireisyyttä heidän elämässään. Opiskelijoiden välillä on eroja suhtautumisessa ajatukseen kiireestä joko itseaiheutettuna tai itsestä riippumattomana asiana. Suurin osa näkee kiireen kuitenkin monitahoisena asiana, johon omien valintojen lisäksi vaikuttavat myös kulttuuri ja yhteiskunta jossa elämme.

Mitä on olla yksinäinen? Tutkimus ikääntyvien yksinäisyydestä.

Tutkimuksessani kysyn, mitä on olla yksinäinen. Tutkimuskohteenani ovat seitsemän- ja kahdeksankymppiset päi-jäthämäläiset, joille yksinäisyys on arkipäivää. Tutkimukseni kontekstina toimii arkielämä, johon tutkimuskysymykseni kietoutuvat. Selvitän, millaisia tekijöitä yksinäisyyden taustalla on, miten yksinäisyys sitä kokevan arjessa ilmenee ja millaisia suhtautumistapoja ja mahdollisia ratkaisukeinoja yksinäisyyttä kokevalla on. Tutkimuksessani hyödynnän sekä määrällistä että laadullista tutkimusotetta. Tutkimusaineistoina käytän kahta erilaista, mutta samoja ihmisiä koskevaa aineistoa: Ikihyvä Päijät-Häme -seurantatutkimuksen kyselyaineistoa sekä keräämääni haastatteluaineistoa. Kyselyaineisto ja sen analyysi johdattavat minut varsinaiseen tutkimusprosessiin. Sen avulla tarkastelen, missä määrin päijäthämäläiset ikääntyvät kokevat yksinäisyyttä ja kenellä sitä erityisesti esiintyy. Tutkimukseni pääosassa oleva haastatteluaineisto koostuu kymmenen seurantutkimukseen osallistuneen ikääntyvän haastattelusta. Lomakevastauksissaan he olivat kertoneet olevansa usein tai jatkuvasti yksinäisiä. Haastateltavien joukossa on sekä miehiä että naisia. He asuvat eri puolilla Päijät-Hämettä: kaupungin keskustassa, lähiöissä, taajamissa tai maaseutumaisemissa. Haastattelut toteutin pääosin haastateltavien kotonaan, mikä mahdollisti kurkistamisen heidän arkeensa. Tapaamisissamme tekemiäni havaintoja olen kirjannut tutkimuspäiväkirjaani, jota hyödynnän tutkimuksessani. Haastatteluaineiston analyysissä käytän temaattista lähestymistapaa. Sisällönanalyysin avulla etsin vastauksia tutkimuskysymyksiini ja hahmottelen kuvaa siitä, mitä on olla yksinäinen. Yksinäisyyden taustalta paikannan erilaisia elämänhistoriaan ja -tilanteeseen liittyviä tekijöitä, joita kutsun menetetyiksi ja toteutumattomiksi ihmissuhteiksi sekä toimijuuden ja osallisuuden kaventumiseksi. Valtaosa haastateltavista on kohdannut yksinäisyyden vasta vanhemmiten tai yksinäisyyskokemukset ovat syventyneet iän myötä. Osalle yksinäisyys on ollut elämänmittaista. Jokapäiväisessä elämässä yksinäisyys saa merkityksensä varsin konkreettisten tilanteiden kautta: esimerkiksi kotitöitä tehdessä tai nukkumaan mennessä. Yksinäisyys ilmenee erilaisina tunteina kuten suruna, ikävänä, ahdistuksena sekä kokemuksena juurettomuudesta. Sillä on myös fyysisiä seurauksia. Yksinäiset ajatukset saavat levottomaksi ja saamattomaksi, jolloin arjesta selviytyminen tuntuu vaikealta. Useimmille, ja useimmiten arki on konkreettista yksinoloa, mutta passiivista yksinäisenkään arki ei ole. Päivien kulkua rytmittävät rutiinit, joihin sisältyy muun muassa kotitöitä, ulkoilua ja harrastamista yksin tai porukassa. Yksinäisyyteen on sekä sopeuduttu että pyritty vaikuttamaan. Parhaiten sopeutuminen on onnistunut etsimällä yksinäisyydelle luonnolliselta tuntuva selitys, jollaisena ikääntyminen useimmille näyttäytyy. Tällöin yksinäisyyteen ei koeta voivan itse juuri vaikuttaa. Ratkaisukeinojakin on etsitty: uusia ihmissuhteita on pyritty luomaan menetettyjen tai puutteellisten tilalle. Yksinäisessä arjessa toisenlainen todellisuus on läsnä menneisyyden muistojen tai tulevaisuuden haaveiden kautta.

Elinikäisen oppimisen ja edunvalvonnan kohtaanto : aikuiskoulutusinformaatio palkansaajakeskusjärjestöjen verkkosivustoilla

Tutkielma käsittelee koulutusviestintää. Johtoajatuksena on ollut nostaa esille uusi näkökulma perinteisestä koulutus- ja viestintäpoliittisesta verkostosta. Tutkielmassa eritellään ja analysoidaan palkansaajakeskusjärjestöjen – Akava, SAK ja STTK – kotisivuillaan jakamaa aikuiskoulutusinformaatiota. Teeman voi katsoa liittyvän paitsi makrotason yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen myös työmarkkinajärjestöjen toiminnan prioriteetteihin huolehtia jäsenistönsä opinto-, ammatti- ja työurista. Suomessa on pitkä historia ns. kolmikannalle. Se on tuonut työntekijä- ja työnantajaosapuolet valtion rinnalle koulutuspolitiikan valmisteluun, päätöksentekoon ja toimeenpanoon. Tästä johtuen tutkielma taustoittuu palkansaajakeskusjärjestöjen koulutusintressien kehitykseen. Toisaalla huomioidaan se, että nykyinen lainsäädäntö, hallitusohjelma ja elinikäisen oppimisen tavoitteet ovat moninaisen yhteistyöverkoston aikaansaannos, johon osapuolet ovat vaikuttaneet globaalisti ja etenkin Euroopan unionissa. Em. linjausten mukaisesta aikuiskoulutusinformaation jakamisesta ja ohjauspalveluista vastaavat pääsääntöisesti koulutuksen järjestäjät ja te-toimistot. Tämän lisäksi työmarkkinakeskusjärjestöillä on mahdollisuus edesauttaa tiedon ja neuvonnan välittämisessä paitsi jäsenjärjestöilleen ja jäsenistölleen myös kansalaisille. Tieto- ja viestintäteknologia on avannut organisaatioille uusia kanavia sekä mahdollisuuden saattaa kansalaiset ja päätöksentekijät demokraattisempaan vuorovaikutukseen. Tutkielmassa tunnistetaan, dokumentoidaan ja analysoidaan kolmiosaisen [1–3] sisällönanalyysin keinoin sitä, millaisin toteutuksin nämä mahdollisuudet on hyödynnetty järjestöjen kotisivujen koulutusviestinnässä 2010. Analyysien perusteella palkansaajakeskusjärjestöjen välillä on yhteneväisyyksiä, mutta samalla viitteitä sekä määrällisistä että laadullisista eroista. Yleiskatsaus [1] toi esille, että aikuiskoulutusteeman tuominen järjestöjen verkkopalvelujen etusivulle oli varsin maltillista ja epäsuoraa. SAK:n saattoi kuitenkin erottaa tässä analyysissä aikuiskoululutusinformaatiota monipuolisimmin jakavaksi järjestöksi. Asiasanahaussa [2] tehtiin luokitteleva haku asiasanoilla: yleissivistävä aikuiskoulutus, ammatillinen aikuiskoulutus, oppisopimuskoulutus, henkilöstökoulutus, työvoimapoliittinen koulutus, lisä- ja täydennyskoulutus sekä ay-koulutus. Akavan ja STTK:n määrällisesti painottunut ay-koulutuskategoria sisälsi uutisia ja linjauksia. SAK tiedotti ensisijaisesti non-formaalista järjestökoulutuksestaan. Jakauma muuttui formaalin koulutuksen käsitteillä (ts. ilman ay-koulusta). Tällöin Akava painotti työvoimapoliittista koulutusta. SAK viestitti tasaisesti eri koulutusmuodoista. STTK:n painopiste oli henkilöstökoulutuksessa, jota seurasivat oppisopimus- ja työvoimapoliittinen koulutus. STTK erottui muista keskusjärjestöistä osumien määrän ja sisältöjen laajuuden osalta. Tuloksista voi karkeasti hahmottaa, että Akava ja SAK tulivat esille asiasanapohjaisen aikuiskoulutusviestinnän kautta keskimäärin kerran kuukaudessa, kun STTK:n frekvenssi oli kaksinkertainen. Sisältö [3] analyysi profiloi Akavan linjausten/julkaisujen esittäjäksi. SAK painotus oli ay-koulutuksessa. Järjestö huomioi myös muut koulutusmuodot ja pyrki teemoissaan asiakaslähtöiseen palveluun. STTK oli järjestöistä ainoa, jonka kotisivuilla oli selvästi yleistä koulutusinformaatiota jakava ja aikuiskoulutukseen painottunut navigaatiokeskittymä. STTK:n toteutus ja sisällöllinen anti olivat tältä osin ja tässä tutkimuksessa etenkin Akavaan, mutta myös SAK:hon verrattuna, määrällisesti ja laadullisesti ylivoimaisia. Arvioin palkansaajakeskusjärjestöjen tulleen elinikäisen oppimisen käytänteiden myötä sekä non- ja informaalin oppimisen toimintamalleja kehittäessään hienokseltaan lähemmäksi formaalia koulutusjärjestelmää. Vaikka elinikäisen oppimisen ja edunvalvonnan kohtaanto päätynee sivustokokonaisuudessa edunvalvonnan voitoksi, antaa elinikäinen oppiminen omassa kategoriassaan tässä vaiheessa hyvän ja kehittävän vastuksen. Työmarkkinakeskusjärjestöjä koskeva tutkimus on vähäistä huomioiden niiden kansallisen ja kansainvälisen merkityksen. Saatavilla oleva aikuiskoulutusta, työmarkkinakeskusjärjestöjä ja verkkoviestintää yhdistävä tutkimus on lähinnä 1990-luvun alun pohdintaa siitä, miten tieto- ja viestintäteknologian läpimurto vaikuttaa edunvalvontaan ja yhteisöllisyyteen. Tekijälleen työ on tästä haasteesta huolimatta antanut erinomaisen mahdollisuuden toimintaympäristön luotaukseen ja koulutustarkastajan työhön liittyvän asiantuntemuksen syventämiseen.

REHTORIT PORTINVARTIJOINA : sekä miten rehtoreiden kertomuksista muodostuu pääkaupunkiseudun Tehostetun ja erityisen tuen kehittämisverkoston tarina

Research objectives. The Special Education Strategy, the legislative change based on it, and the change in the Finnish National Core Curriculum for Pre-primary and Basic Education build the background for this study. An improvement initiative called KELPO was founded in 2008 to implement a new three-level support system in municipalities. To support this initiative, the Network of Intensified and Special Support in the Metropolitan Area was founded in 2010. The Network consists of 22 pilot schools from four metropolitan municipalities and the Centre for Educational Assessment at the University of Helsinki that carries out the developmental assessment of the initiative. The objective of my study was to form an overall view of the functioning of the Network. The data included interviews of 20 principals of the schools belonging to the Network. The interviews were conducted by the Centre for Educational Assessment in the autumn of 2010. The research question is: What do principals speak about the networking done inside and between the municipalities? Methods. I received the data as already transcribed for my use. I researched it using a narrative research approach. As a method I used both thematic reading and classifying narratives by the holistic-content. These methods belong under the analyze of narratives. I collected the narratives from the principals under themes that arose from the data delimited by my research question. The narrative analysis materialized by writing the research story, as a new story was built by the principals stories theme by theme. The classification of the narratives by the holistic-content method was realized according to what kind of a gatekeeper s role each principal had. With a gatekeeper I here mean the intermediary role of a principal between the school and outside world. In addition, I used the analysis of interactive production of the narrative when applicable. Results and conclusions. Explicit features in the story of the Network were the principals at least partial uncertainty of the purpose of the networking, lack of time and resources, changing of initiatives, and lack of continuity. Positive narratives about ownership and empowerment could also be found. Nonetheless, many of the preconditions for success described by the school reform and school networking theories were not fulfilled. According to the collective story, there was no shared goal or purpose, and nor were the needs of autonomy, competence, and relatedness fulfilled. Three different kinds of gatekeepers were found in the data: The Exemplary ones, The Survivors and The Losers. The distinguishing factor turned out to be sharing of information at school. Based on the narratives, the schools with principals taking care of sharing information were the most active in partaking in networking.

Samat säännöt, eri lopputulos - Vertaileva tapaustutkimus toisen sähkömarkkinadirektiivin toimeenpanosta Suomessa ja Ranskassa

Tutkimuksen kohde on toisen sähkömarkkinadirektiivin 2003/54/EY toimeenpano Suomessa ja Ranskassa. Direktiivin tavoitteena oli tarjota eurooppalaisille kuluttajille mahdollisuus valita sähköntoimittajansa heinäkuusta 2007 alkaen ja antaa kaikille energiayhtiöille mahdollisuus päästä kilpailemaan EU:n jäsenvaltioiden kansallisille markkinoille. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan, miten Suomi ja Ranska toimeenpanivat tärkeimmät direktiivin vähittäismarkkinoita koskevat vaatimukset. Vaatimukset liittyvät markkinoiden avaamiseen, sähköverkkoon pääsyyn, verkkoliiketoiminnan valvontamalliin, julkisen palvelun velvoitteisiin sekä verkkoliiketoimintojen eriyttämiseen sähkön tuotannosta ja myynnistä. Tutkimuksessa selvitetään, missä määrin kyseiset vaatimukset saavutettiin ja miten tätä voidaan selittää. Toimeenpanot analysoidaan kolmen EU-toimeenpanotutkimuksen teorian avulla, jotka ovat yhteensopimattomuus, veto-pisteet ja kuuliaisuuden maailmat. Teoreettinen viitekehys rakennetaan yleisen toimeenpanotutkimuksen top-down -lähestymistapojen pohjalta. Tutkimusstrategiana on tapaustutkimus. Tutkimuksen tärkeimmät lähteet ovat viisi teemahaastattelua, sähkömarkkinoita koskeva akateeminen kirjallisuus, Euroopan unionin toimielinten raportit ja kohdemaiden viranomaistekstit. Tutkimuksen mukaan sekä Suomi että Ranska siirsivät direktiivin vähittäismarkkinoita koskevat vaatimukset kansalliseen lainsäädäntöönsä hieman määräajasta myöhässä. Kuitenkin maiden välillä on huomattavia eroja vaatimusten todellisessa toteutumisessa. Suomessa vaatimukset toteutuvat pääasiallisesti hyvin. Ranskassa tosiasiallinen markkinoiden avoimuus ja toimivuus voidaan kyseenalaistaa hintasääntelyn ja valtionyhtiö Électricité de Francen (EDF) hallitsevan markkina-aseman takia. EU-toimeenpanotutkimuksen teorioista Suomen ja Ranskan toimeenpanojen kulkua selittävät parhaiten yhteensopivuus ja kuuliaisuuden maailmat. Yhteensopivuuden teoriaa käyttämällä havaitaan, että molempien maiden toimeenpanoja selittää merkittävästi maiden sähkömarkkinoiden historia ja toimeenpanoa edeltänyt kehitys markkinoiden avaamisessa. Suomen toimeenpanon sujuvuudessa oli pitkälti kysymys siitä, että olennaisimmat direktiivin vaatimukset oli jo toteutettu ennen toisen sähkömarkkinadirektiivin toimeenpanoa. Suomalaisilla sähkönkäyttäjillä on ollut mahdollisuus valita vapaasti sähköntoimittajansa jo vuodesta 1997. Ranskan toimeenpanossa vanha monopolijärjestelmä tuli sopeuttaa uusien EU-sääntöjen mukaiseksi, mikä näkyi erityisesti monopoli-toimija EDF:n asemaan ja säädeltyihin sähkönhintoihin liittyvinä muutospaineina. Euroopan komission painostuksella havaittiin olevan merkittävä rooli Ranskan toimeenpanon käynnistymiselle. Tutkimus vahvistaa Suomen kuuluvan myös sähkömarkkinalainsäädännön toimeenpanon osalta kuuliaisuuden maailmat -typologiassa lainkuuliaisuuden maailmaan ja Ranskan toimeenpanon laiminlyönnin maailmaan. Typologian oletukset siitä, että EU-lainsäädännön toimeenpanoa Suomessa ohjaa kuuliaisuuden kulttuuri ja Ranskassa olettamus kansallisten toimintatapojen paremmuudesta, vahvistuivat. Veto-pisteet -teorian avulla havaittiin, että molemmissa maissa tärkeimmät toimeenpanon sisältöön liittyvät ratkaisut tehtiin käytännössä lakia valmistelleessa ministeriössä. Teorian vastaisesti toimeenpanon kesto ei tutkittavissa tapauksissa kuitenkaan riippunut instituutioiden tarjoamien päätöksenteon vaiheiden lukumäärästä, kuten lainsäädäntöprosessin vaiheiden paljoudesta vaan poliittisista tekijöistä, kuten hallituspuolueiden enemmistöstä parlamentissa.

Suvun sisällä sovittua. Sukulaissijoitukset aikuistuneiden lasten näkökulmasta

Kautta aikain sukulaiset ovat huolehtineet sukulaistensa äidittömistä tai isättömistä lapsista, ja usein näin on toimittu sukulaisten keskinäisillä sopimuksilla. Sukulaisperheessä asumista on nimitetty esimerkiksi yksityissijoitukseksi ja siellä asuvaa kasvattilapseksi. Suomessa lastensuojelun virallisen sijaishuoltojärjestelmän suhtautuminen sukulaisperheisiin on vaihdellut eri aikoina. Yleisesti nähdään, että 1980-luvun puoliväliin asti sukulaisperheitä käytettiin paljon suomalaisessa lastensuojelussa, mutta hoitotyön ammatillistamispyrkimysten ja yhteiskunnallisen rakennekehityksen myötä niiden käyttö väheni, ja alkoi systemaattinen vieraiden sijaisperheiden etsiminen ja valmentaminen. Nykyään ollaan uudelleen tilanteessa, jossa on alettu huomioida sukulaisia ja muita lapsen luonnollisia verkostoja. Nykykeskustelun taustalla on kiihtynyt lastensuojelutarpeen kasvusuunta, jota vastaamaan tarvitaan lisää resursseja, ja yksi mahdollinen vaihtoehto haasteellisessa tilanteessa on sukulaissijoitus eli sukulaisten toteuttama perhehoito. Tässä aineistolähtöisessä laadullisessa tutkimuksessa ollaan kiinnostuneita sellaisten henkilöiden kokemuksista, jotka ovat jossakin lapsuutensa vaiheessa asuneet sukulaistensa luona. Fenomenologishermeneuttisen tutkimusotteen ja väljästi sovelletun narratiivisen tutkimuksen empiirinen aineisto on hankittu lehti-ilmoituksen välityksellä, ja sen käsittelyssä on ensisijaisena menetelmänä ollut temaattinen sisällön analyysi, jota on täydennetty määrällisen tutkimuksen keinoin. Tarkoitus on kuvailla kirjoitushetkellä eri-ikäisten aikuisten kokemuksia ja niille annettuja merkityksiä. Kirjoitetut tarinat (N = 32) liittyvät muun muassa sukulaissijoitukseen johtaneisiin taustoihin ja syihin, koettuihin tunteisiin sekä sukulaissuhteiden kehittymiseen. Tutkimuksessa on lisäksi pyritty kartoittamaan niitä tekijöitä, jotka ovat tekemisissä sen kanssa, millaiseksi sukulaissijoitus lopulta muotoutuu. Sukulaissijoitusten taustatekijöinä näkyivät muun muassa vanhempien avioerot, yksinhuoltajuus,erilaiset sairaudet ja kuolemat sekä hankalat työ- ja koulujärjestelyt, ja näiden perusteella luokittelin syytekijät sosiaalisiin, orpoudesta johtuviin ja käytännönjärjestelyllisiin syihin. Lapset ovat yleensä pieniä sukulaisperheeseen muuttaessaan, eivätkä he näy päätöksenteossa, joka tapahtuu tyypillisesti nopealla aikataululla. Aina sukulaisperheen jäsenet eivät ole entuudestaan tuttuja lapselle, ja heidän elintapansa voivat olla hyvin erilaiset verrattuna lapsen omaan perheeseen. Sijoitukset voivat kestää viikoista koko lapsuuden ajan kestäviin sijoituksiin, ja ne päättyvät joko takaisin kotiin paluuseen tai omilleen itsenäistymiseen. Valtaosalle sukulaissijoitus on ollut positiivinen kokemus, ja he puhuivat paljolti hyvän kohtelun merkityksestä, eivätkä esimerkiksi sijoituksen pysyvyydestä. Kun taas negatiivisesti sijoituksen kokenut vähemmistö kertoi huonosta, jopa epäinhimillisestä, kohtelusta. Osalle kokemus oli opettanut, että sukulaisiin voi aina turvautua ja vanhemmuuden roolimallin voi omaksua myös sukulaisiltaan, kun taas osa oli oppinut pärjäämään jo varhain omillaan joutuen kärsimään pitkin elämää erilaisista tunneelämän vaikeuksista. Puolet oli asunut aina samassa sukulaisperheessä, ja osalla oli kokemus useista sukulaisperheistä, yhdellä jopa kymmenestä. Vaikka muuttoja tapahtui, ne tapahtuivat suvun sisällä mahdollistaen sukulaissuhteiden jatkuvuuden. Tosin aina suhteet eivät jatkuneet ainakaan kaikkiin sukulaissijaisperheen jäseniin, tai joskus ne saattoivat katketa myöhemmin esimerkiksi perinnönjaon yhteydessä. Keskeiset lähteet: Beeman & Boisen (1999); Farmer (2010); Heino (2001); Koisti- Auer (2008).

Kaupunkilaisia kehittämässä. Tutkimus suomalaisten kaupunkien rakentamista ihmisten julkisista rooleista.

Tutkimuksessa tarkastellaan suomalaisille kaupunkilaisille mahdollisia julkisen osallistumisen tapoja. Tutkimuskysymyksenä on, millaisia julkisen osallistumisen tapoja suomalaiset kaupungit ihmisille rakentavat. Tutkimuskysymys jaetaan kahteen osaan. Ensiksi, missä yhteydessä ja miten kaupungit ihmisistä ja heidän julkisesta osallistumisestaan puhuvat? Toiseksi, millaisia ihmisten julkisia rooleja, julkisen osallistumisen tapoja, kaupunkien puheessa rakennetaan? Ihmisten julkisen osallistumisen ongelmaa lähestytään päämies-agentti-teorian näkökulmasta sekä osana julkishallinnon historiallista kehitystä. Tutkimus kytkeytyy kriittisen hallinnon tutkimuksen traditioon. Samalla omaksutaan vaikutteita kehystämisen tutkimuksesta: muodollisten osallistumismahdollisuuksien sijaan tavoitteena on tunnistaa ihmisille käytännössä mahdollisia osallistumisen tapoja. Osallistumisen muotoja tarkastellaan roolin käsitteen avulla: roolit saavat tutkimuksessa ihmisille mahdollisia osallistumisen tapoja kokoavien käsitteiden aseman. Roolien rakentuminen ymmärretään dialektisena prosessina. Rooleihin tiivistyvät yhteiskunnassa vallitsevat käsitykset; samalla roolit nähdään normaalia ja sallittua osallistumista tuottavina tulkintatapoina. Tutkimuksen aineisto koostuu kahdeksan suomalaisen kaupungin strategioista. Niitä tarkastellaan sekä kaupungin hallintoa ohjaavina asiakirjoina että kaupunkien puheena: strategiat kuvaavat kaupungin käsityksiä ihmisten julkisesta osallistumisesta. Strategioihin sisältyviä tulkintatapoja tutkitaan kriittisen diskurssianalyysin avulla. Tutkimuksen analyysiosassa kaupunkien puheesta syntyy yhtenäinen kuva. Kaupunkien ja ihmisten suhde rakentuu pitkälti päämies-agentti-teorian lähtökohtien mukaisesti: ihmiset nauttivat hyvinvoinnista, jota kaupungin hallinto heille tuottaa. Strategiat noudattavat kausaalisten tarinoiden kaavaa: kaupungin toiminta seuraa johdonmukaisesti sen omaksumista tavoitteista. Kaupunkien toimintaa kuvataan välttämättöminä vastauksina yhteiskunnallisiin muutosilmiöihin: tilaa kaupunkien tavoitteita ja toimenpiteitä koskevalle julkiselle keskustelulle ei synnytetä. Kaupunkilaisille osallistumisen mahdollisuuksia tarjotaan siellä, missä ne kaupungin hallinnon tavoitteenasettelua tukevat. Ihmisille rakennettavat osallistumisen mahdollisuudet liittyvät ennen kaikkea kaupunkien tuottamien palvelujen kehittämiseen: palvelujen käyttäjän rooli korostuu kaupunkien puheessa. Kaupungit tavoittelevat asiakaslähtöisyyttä ja yhteisöllisyyttä, jotka esitetään yksiselitteisinä, poliittisesti latautumattomina tavoitteina. Osallistumisesta tehdään kaupunkien puheessa epäpoliittista: mahdolliset intressikonfliktit pyritään sulkemaan kaupungin ja ihmisten suhteen ulkopuolelle. Ihmisten mahdollisuudet vaihtoehtoiseen, kyseenalaistavaan vaikuttamiseen puuttuvat. Kaupungit pyrkivät puheessaan tukemaan vain osaa ihmisten mahdollisista julkisen osallistumisen tavoista. Rajatutkin osallistumisen mahdollisuudet saattavat silti kohentaa ihmisten luottamusta kaupunkien kaltaisten julkisten instituutioiden toimintaan.

Introduction of high-content screening method for studying drug-induced mitochondrial dysfunction in hepatocytes

Drug induced liver injury is one of the frequent reasons for the drug removal from the market. During the recent years there has been a pressure to develop more cost efficient, faster and easier ways to investigate drug-induced toxicity in order to recognize hepatotoxic drugs in the earlier phases of drug development. High Content Screening (HCS) instrument is an automated microscope equipped with image analysis software. It makes the image analysis faster and decreases the risk for an error caused by a person by analyzing the images always in the same way. Because the amount of drug and time needed in the analysis are smaller and multiple parameters can be analyzed from the same cells, the method should be more sensitive, effective and cheaper than the conventional assays in cytotoxicity testing. Liver cells are rich in mitochondria and many drugs target their toxicity to hepatocyte mitochondria. Mitochondria produce the majority of the ATP in the cell through oxidative phosphorylation. They maintain biochemical homeostasis in the cell and participate in cell death. Mitochondria is divided into two compartments by inner and outer mitochondrial membranes. The oxidative phosphorylation happens in the inner mitochondrial membrane. A part of the respiratory chain, a protein called cytochrome c, activates caspase cascades when released. This leads to apoptosis. The aim of this study was to implement, optimize and compare mitochondrial toxicity HCS assays in live cells and fixed cells in two cellular models: human HepG2 hepatoma cell line and rat primary hepatocytes. Three different hepato- and mitochondriatoxic drugs (staurosporine, rotenone and tolcapone) were used. Cells were treated with the drugs, incubated with the fluorescent probes and then the images were analyzed using Cellomics ArrayScan VTI reader. Finally the results obtained after optimizing methods were compared to each other and to the results of the conventional cytotoxicity assays, ATP and LDH measurements. After optimization the live cell method and rat primary hepatocytes were selected to be used in the experiments. Staurosporine was the most toxic of the three drugs and caused most damage to the cells most quickly. Rotenone was not that toxic, but the results were more reproducible and thus it would serve as a good positive control in the screening. Tolcapone was the least toxic. So far the conventional analysis of cytotoxicity worked better than the HCS methods. More optimization needs to be done to get the HCS method more sensitive. This was not possible in this study due to time limit.

Kaikkialla minne hän katsoo, hän näkee Sinut : Johannes Viiniköynnöksen käsitys ruumiillisten ja hengellisten aistien merkityksestä Jumalan tuntemisessa

Johannes Viiniköynnös oli 700-luvulla syyrialaisella kielialueella elänyt erakko ja mystikko, jonka värikkäissä ja runollisissa kirjoituksissa käsitellään monenlaisia hengellisen elämän kysymyksiä. Eräs merkille pantava piirre hänen ilmaisussaan on hengellisten aistikielikuvien runsaus. Tässä pro gradu -tutkielmassa Johannes Viiniköynnöksen kirjoitukset liitetään osaksi patristista hengellisten aistien traditiota. Tutkielmassa selvitetään, miten Johannes ymmärtää sisäisen ja ulkoisen aistitoiminnan merkityksen ja muutoksen hengellisen elämän eri vaiheissa. Kysymys sisältää sekä epistemologisen että antropologisen tason: Ensinnäkin analysoidaan, mikä on ruumiillisen ja hengellisen aistitoiminnan tiedollinen merkitys hengellisessä elämässä ja Jumalan tuntemisessa. Sen ohella pohditaan, minkä roolin Johannes antaa ruumiille ja sielulle tässä prosessissa ja millaisia muutoksia niiden suhteessa tapahtuu hengellisen elämän edetessä. Tutkielmassa tarkastellaan Johanneksen käsitystä aistitoiminnasta sekä askeettisen kilvoittelun että mystisen kontemplaation yhteydessä. Analyysissa osoittautuu, että Johanneksen käsitys ihmisen langenneesta aistitoiminnasta sisältää stoalaisen havaintoteorian elementtejä, jotka ovat välittyneet hänelle Evagrios Pontoslaisen kautta. Johannes painottaa, että ihmisen on irtauduttava aistimaailman impulsseista ja käännettävä katseensa omaan sisimpäänsä, sillä Jumala voidaan oppia tuntemaan vain sielun peilistä kuvastuvana heijastuksena. Johannes Viiniköynnökselle mystinen elämä merkitsee yhdistymistä Kristuksen mieleen, jonka kautta avautuvat kaikki hengelliset salaisuudet. Ne vastaanotetaan aistien kaltaisilla kyvyillä, joita Johannes kutsuu sielun voimiksi . Analyysi hengellisen aistivaikutuksen välittymisestä osoittaa, että Johanneksen aistiteologiassa tapahtuu askeesista kontemplaatioon siirryttäessä myös siirtymä stoalaisen havainto-opin periaatteista uusplatonistiseen emanaatiomalliin, jossa aistivaikutus välittyy intellektin kautta sieluun ja lopulta ruumiiseen. Tutkielmassa tuodaan esiin, että hengelliseen aistikieleen sisältyy myös tiettyjä ongelmia. Se kuvaa aina väistämättä olemisen tapaa, joka muistuttaa ihmisen ruumiillista eksistenssiä aineellisessa maailmassa. Tarkastelussa kuitenkin osoittautuu, että Johannes on tietoinen tästä ongelmasta ja vastaa siihen kuvaamalla mystisen yhtymyksen huipentuman tilaksi, jossa kaikki aistinta lamaantuu. Tästä tilasta voidaan puhua vain apofaattisesti negaatioilla ja paradokseilla, jotka irrottavat Jumalan aistimaailman lainalaisuuksista. Tutkielmassa kiinnitetään huomiota arvoon, jonka Johannes antaa sekä aineelliselle luodulle että ihmisruumiille Jumalan tuntemisessa, ja korostetaan, ettei platonistisen filosofian vaikutus väistämättä tarkoita ruumiin ja hengen dualismia. Lopuksi esitetään, että hengellisten aistien ideaa on hedelmällisintä tarkastella koko hengellisen elämän kattavana tiedollisten kykyjen transformaationa eikä pelkkänä mystisen kontemplaation erityisaspektina.

Vanhemmuuden näyttäytyminen huostaanottoprosessissa dokumentoitujen asiakirjojen valossa

Tutkimuksen tehtävänä on tuottaa tietoa huostaanotetun lapsen vanhemman vanhemmuudesta. Tutkimuskysymykset ovat: Millaisena vanhemmuus näyttäytyy huostaanottoasiakirjoissa? Miten vanhemmuuden eri lajit näyttäytyvät huostaanottoasiakirjoissa? Miten vanhemman rooli huoltajana ja kasvattajana näyttäytyy huostaanottoasiakirjoissa? Tutkimuksen näkökulmana on vanhemman kuntoutumisprosessi. Tutkimusaineisto koostuu lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden dokumentoiduista asiakirjoista 5 huostaanotetun lapsen ja 5 vanhemman osalta vuosilta 2003-2010: kiireelliset sijoitus- ja huostaanottopäätökset sekä asiakassuunnitelmat ja asiakaskertomukset. Tutkimus kuuluu hermeneuttiseen tutkimusperinteeseen. Vanhemmat nähdään holistisen ihmiskäsityksen kautta. Huostaanoton kohdanneen vanhemman vanhemmuus ymmärretään osana vanhemman elämää, hänen merkitystensä ja kokemustensa kokonaisuutta. Tutkimustapana on tapaustutkimus. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys rakentuu lastensuojelulaista, lastensuojelun dokumentoinnista ja vanhemmuuden teorioista: vanhemmuuden lajit, kasvattajan yleiset periaatteet ja vanhemmuuden roolikartta. Aineiston analyysi on toteutettu sisällönanalyysilla, teemoitteluun perustuen. Tapaustutkimuksena tutkimus keskittyy vanhemmuuden kokonaisvaltaiseen kuvaukseen tietyn huostaanoton kontekstissa. Huostaanotot edustavat tutkimuksessa tyypillistä, ainutlaatuista ja äärimmäistä tapausta niissä ilmenevän vanhemmuuden perusteella. Vanhemmuus näyttäytyi asiakirjoissa seuraavien teemojen kautta: riippuvuus, tuen ja hoidon tarve, kontrolli, elämän vuoristorata ja kohti kuntoutusta. Vanhemmuuden lajeista näyttäytyi jaettu vanhemmmuus etupäässä seuraavien teemojen kautta: yhteistyökykyisyys ja -kyvyttömyys, yhteydenpito lapseen, tapaamisista sopiminen ja tapaamisten toteutuminen sekä sijaishuollon arvostelu ja arvostaminen. Vanhemmuuden rooleista näyttäytyivät huoltajan, rajojen asettajan, rakkauden antajan, elämän opettajan sekä ihmissuhdeosaajan roolit tehtävineen. Lastensuojelun sosiaalityön ydin on lapsen etu: vanhemman hoitomyönteisyys ja yhteistyökykyisyys.Tutkimustuloksia voidaan hyödyntää huostaanotettujen lasten vanhempien kanssa työskentelyssä ja uusien työkäytäntöjen kehittämisessä

Lapsen sota - Evakko- ja sotalapsen sotakokemuksen fenomenologinen tutkimus

Kaikkialla maailmassa aseelliset konfliktit luovat yhä edelleen uusia lapsiuhreja. Suomen viime sodat ovat yksi esimerkki näistä. Uusien tutkijasukupolvien nousun myötä toisesta maailmansodasta tuli tutkimuksellisesti riittävän etäinen vasta 1990-luvulla. Sotilaiden, lottien ja kotirintaman naisten sodan rinnalle tuli sota lapsen näkökulmasta. Tutkielman aineisto koostuu kolmesta eläkeikäisen evakko- ja sotalapsen haastattelusta, jotka on saatu Evakkolapset ry:n kautta. Työn tarkoituksena on lisätä ymmärrystä lapsen sotakokemuksesta ja sodan monitasoisista ja pitkäkestoisista vaikutuksista lapsen elämään. Tutkielman tieteenteoreettinen pohja on fenomenologisessa psykologiassa. Lapsen kokemuksen fenomenologista tutkimusta ei ole vielä juuri tehty. Tavoitteena on ensin yksilötasolla kolmen haastateltavan lapsuuden sotakokemuksen mahdollisimman rikas kuvaaminen ja toiseksi sosiaalisella tasolla niiden mahdollisten jaettujen kokemusten löytäminen, jotka ovat yhteisiä näille kolmelle ja oletettavasti myös yleisemmin evakko- ja sotalasten keskuudessa. Kolmanneksi, näistä johtaen yhteenvedossa ja diskussiossa pyritään luomaan yhteiskunnallisella tasolla suuntaviivoja näiden kokemusten yleisempään soveltamiseen pakolais- ja maahanmuuttajatyössä. Kokemuksen jaettavuuden ja yleistämisen tunnustaminen on sosiaalipsykologiaa. Työssä luotu yhdistelmämetodi, fenomenologiapainotteinen IPA, auttaa tämän hahmottamisessa. Yhdistelmämetodi on syntynyt kahta eri fenomenologisen psykologian tutkimussuuntausta ja menetelmää vertaillen. Nämä ovat fenomenologinen ja hermeneuttinen Tulkitseva fenomenologinen analyysi eli Interpretative Phenomenological Analysis (IPA) (Smith, Flowers & Larkin, 2009) ja Amedeo Giorgin (mm. 1985) fenomenologinen menetelmä, jota Suomessa on eniten soveltanut Juha Perttula (2005). Tätä menetelmää kutsutaan siksi Perttulan ja Giorgin fenomenologiseksi menetelmäksi. Haastateltavan aidon kokemuksen esiin saaminen vaatii tutkijalta fenomenologisen metodin noudattamista sekä merkityksien ymmärtämistä, kuvausta ja tulkintaa. Työn ensimmäinen tavoite on saavutettu kolmen haastateltavan oman lapsuuden sota-ajan teemoitetulla kuvauksella. Tulosten yhteenvedossa tulee esiin, että näiden kolmen kokemuksilla on sosiaalista kaikupohjaa muissa suomalaisissa sota- ja evakkolapsissa ja myös laajemmin eurooppalaisen lapsen sodassa. Kaikkien haastateltavien mielestä kokemus lapsuuden sodasta on jättänyt syviä jälkiä ja sitä usein halutaan jakaa, jotta sen kanssa selviytyy. Ajatus näiden tulosten soveltamiskelpoisuudesta pakolaistyöhön jää tässä työssä vain idean tasolle, mutta sellaisia viitteitä tulokset vahvasti antavat.