Jukka Ruohomäen sävellystuotanto ja tyylipiirteet 1970-luvulla : Esimerkkianalyysi teoksesta Pisces

Tutkimuksessani olen keskittynyt tarkastelemaan säveltäjä Jukka Ruohomäen (s.1947) 1970-luvun sävellystuotantoa ja teosten tyylipiirteitä sekä Ruohomäen toimintaa elektroakustisen musiikin parissa. Ruohomäen 1970-luvun teokset kuuluvat elektroakustisen nauhamusiikin lajiin. Aiempaa tutkimusta hänen musiikistaan ei ole tehty. Tutkimuksen kohteen tarkastelua varten työssä luodaan kuva elektroakustisen musiikin historian, kulttuurin ja analyysin kehitykseen sekä elektroakustisen musiikin terminologiaan ja työtapoihin. Elektroakustisen musiikin historiallista kehitystä seurataan 1800-luvulta 1960- ja 1970-lukujen taitteeseen asti, jotta voidaan ymmärtää, mihin kulttuurihistorialliseen kontekstiin Ruohomäen ensimmäisen sävellyskauden (1970–1978) tuotanto on syntynyt. Historiallisesta näkökulmasta tutkimus on kartoittavaa perustutkimusta. Elektroakustisen musiikin analyysimenetelmiä esittelevässä osassa esitellään ne keskeiset menetelmät, joita tässä työssä käytetään Ruohomäen tuotannon analysointiin. Analyysin pääpaino on teosten äänimateriaalien ja rakenteen tarkastelussa. Tähän tarkasteluun valittuja analyysimenetelmiä ovat Simon Emmersonin elektroakustisten teosten jaottelu äänimateriaalien narratiivisuuden ja syntaktisten piirteiden suhteen, Denis Smalleyn spektromorfologia ja Robert Coganin musiikin kuvaamiseen esittelemä sonogrammikuvaaja. Ruohomäen 1970-luvun teosten esittelyn lisäksi tarkemman analyysin kohteeksi on valittu sävellys Pisces (1975–76). Teosesittelyjen pohjalta muodostetaan kuva Ruohomäen ensimmäisen sävellyskauden vaikutteista ja sävellystyylin muuttumisesta. Ruohomäki painottaa sävellysprosessissa kuuntelun merkitystä ja hänen teoksensa syntyvät pikemminkin vuorovaikutuksessa äänimateriaalin ja sävellysteknologian kanssa kuin tarkan etukäteissuunnitelman ohjaamina. Varhaisten teosten populaarimusiikkivaikutteista Ruohomäen musiikki kehittyi 1970-luvulla kohti puhtaampaa konkreettisen musiikin traditiota. Minimalistiset ja stokastisen musiikin ideat ovat kuultavissa kaikissa ensimmäisen sävellyskauden teoksissa. Analyysi teoksesta Pisces tarkentaa kuvaa Ruohomäen sävellysten tyylipiirteistä. Teosanalyysissä luodaan pohjaa myös Ruohomäen kahden sävellyskauden vertailuun. Jatkotutkimuksen kannalta mielenkiintoiseksi kysymykseksi nousee Ruohomäen kahden sävellyskauden vertailu sekä sävellysteknologian kehityksen ja elektroakustisen musiikin estetiikan suhteen tarkastelu tämän vertailun avulla.

"Mielessä häämötti punainen mekko" : Laihduttaminen, pukeutuminen ja sukupuoli Painonvartijat-yrityksen menestystarinoissa

Tutkielman aiheena ovat Painonvartijat-yrityksen mainonnassa käytetyt menestystarinat. Tutkielmassa kysytään, minkälaisia merkityksiä menestystarinoissa annetaan muutokselle ja miten yrityksen mainonnassa tuotetaan kulttuurisesti hyväksyttäviä sukupuolitettuja ruumiita. Tutkimus kuuluu naistutkimuksen alaan ja siinä tarkemmin feministisen lihavuustutkimuksen kenttään. Tutkielman lähtökohtana on, että lihavuuden merkitykset eivät tyhjene ainoastaan lääke- ja ravitsemustieteellisiin näkemyksiin, vaan lihavuutta ja laihduttamista tulee tarkastella useista eri näkökulmista. Lihavuus ja laihduttaminen rakentuvat tutkielmassa kulttuurisesti määrittyneinä ilmiöinä. Tutkimusaineistona on vuoden 2003 alusta alkaen ilmestyneen Painonvartijat-lehden laihdutustarinan muotoon kirjoitetut artikkelit (10 artikkelia) sekä Suomen Painonvartijoitten www-sivuilla julkaistut menestystarinat (18 tarinaa). Niissä käydään läpi Painonvartijoitten laihdutusohjelmalla tavoitepainonsa saavuttaneiden laihdutuskokemuksia. Tutkimukseni kohteena ovat naisten menestystarinat. Aineistoni lukemista ovat ohjanneet seuraavanlaiset kysymykset: mitä laihduttaminen menestystarinoitten mukaan on, miten sukupuoli näyttäytyy menestystarinoissa, miten ruumis kerrotaan. Analyysin edetessä olen kirjoittanut tarinoista koostuvan aineistoni teemoittain uudeksi tarinaksi asettamalla aineistoni keskusteluyhteyteen eri teorioitten kanssa. Tutkielmassa analysoidaan, miten menestystarinoissa kuvaillaan laihduttamista ruokavalion muutoksena ja miten niissä rakennetaan sukupuolta ruoan ja syömisen kautta. Minkälaisia syömisen tapoja laihdutustarinoissa esitetään ja minkälaisia syöjiä niiden kautta rakennetaan? Lisäksi tutkielmassa analysoidaan, miten menestystarinoissa kuvaillaan laihduttamista ruumiin muokkauksena ja miten niissä rakennetaan hyväksyttäviä naisruumiita vaatteiden ja pukeutumisen kuvailun kautta. Tutkielman viimeisessä luvussa pysähdytään vielä hetkeksi pohtimaan ruumiin muutoksen ja muuttumattomuuden vaatimusten jännitettä menestystarinoissa. Minkälaista ruumiinpolitiikkaa menestystarinoissa rakennetaan ja minkälaista vastustavaa lukureittiä menestystarinoihin on mahdollista rakentaa? Laihduttamisessa epäonnistumisen stigma asetetaan menestystarinoissa vankasti yksilöön. Sen sijaan onnistuneella laihduttamisella on vaikutuksensa yksilöä laajempaan joukkoon. Naisen ruokailun rajoittamisen opettelun kautta toteutettava ruumiin ulkoisten rajojen kontrolloiminen heijastelee naisen oletettua sisäistä maailmaa ja sosiaalisten suhteiden tilaa. Uusissa ruokavalinnoissa korostuvat rasvattomat valinnat ja kohtuudella nautitut makeat herkut. Painonvartijat-ruokapuhe tuottaa varsin stereotyyppisen kuvan naisista syöjinä, jotka valitsevat lautasilleen "kevyitä vaihtoehtoja": salaattia, kasviksia, kanaa, kalaa. Suomalainen kotiruoka ja puhtaat raaka-aineet esitetään nostalgisessa diskurssissa laihduttajalle parhaana vaihtoehtona. Roskaruoan ja einesten sijaan laihduttajan perheessä nautitaan kunnon kotiruokaa. Laihduttamisesta ei ole hyötyä ainoastaan perheen äidille, vaan koko perheelle kun mies laihtuu "siinä sivussa" ja lapset saavat terveelliset ruokatottumukset perintönä kotoaan. Yhdessä nautittu ja äidin rakkaudella valmistama perheateria heijastelee perheen suhteiden tilaa. Painonvartijoitten menestystarinoissa rakennetaan normatiivista kuvaa perheestä, joka koostuu kahdesta toisiaan täydentävästä eri sukupuolta olevasta vanhemmasta ja heidän lapsistaan. Vaatekaapin sisällön uusiminen konkretisoi muutoksen ja toiveena on, ettei muutosta tarvitse tehdä enää koskaan uudelleen. Kiristävien vaatteiden pitäisikin toimia varoituksen signaalina painonvartijalle siitä, milloin on taas aika palata ruotuun ja kaivaa laihdutusmateriaali esille, sillä lihominen merkitsisi jälleen kaiken laihtumalla saavutetun muutoksen menettämistä. Menestyksekkäimmillään painonvartija omaksuu itsetarkkailun ja -hallinnan osaksi omaa identiteettiään loppuiäkseen. Lihomisen pelko muotoutuu painonvartijasubjektissa osaksi sekä lihavan että laihan painonvartijan identiteettiä. Uusien mahdollisuuksien avautumisen ja uuden rohkeuden löytämisen rinnalla menestystä mitataan kuitenkin useissa tarinoissa heteroseksuaalisen halun kohteena olemisen kautta. Uusissa vartalonmyötäisissä pienissä vaatteissa laihduttanut nainen on lihavaa naista naisellisempi - todisteena tästä toimivat etupäässä vastakkaisen sukupuolen edustajien myönteiset huomionosoitukset. Menestystarinat tarinamuotona luovat varsin ehyitä kertomuksia, joissa normeista poikkeavat naiset tuovat vaatetarinoissaan kyllä esiin syrjinnän ja ulossulkemisen kokemuksiaan, mutta ratkaisu ongelmiin on aina itsensä muuttaminen.

Perinteinen ja moderni senegalilaisessa populaarimusiikissa

Tutkielman tavoitteena on saada yleiskuva senegalilaisesta populaarimusiikista tarkastellen senegalilaisen perinteen ja modernien vaikutteiden kohtaamista tässä musiikissa. Moderni käsitetään siis työssä perinteen vastakohdaksi, vaikka perinteinen–moderni-jako onkin varsin ongelmallinen. Tutkimus perustuu kirjallisten lähteiden ja äänitteiden lisäksi tekijän musiikki- ja tanssiopintoihin sekä Senegalissa tehtyyn kenttätyöhön. Työssä käytetään musiikkiantropologisia ja musiikkianalyyttisiä metodeja. Tarkastelun taustaksi työssä luodaan katsaus senegalilaiseen musiikkiperinteeseen ja senegalilaisten populaarimusiikkityylien kehittymiseen. Varsinaista aihetta käsitellään sekä muusikkohaastatteluja että esimerkkikappaleita analysoimalla. Tutkimuksen pohjalta senegalilainen populaarimusiikki näyttäytyy musiikilliselta materiaaliltaan hyvin perinteisenä, lähinnä käytetyt soittimet ja teknologia ovat moderneja piirteitä. Tosin myös äänitetuotannon ja modernien medioiden vaatimukset ovat vaikuttaneen muun muassa kappaleiden rakenteisiin. Populaarimusiikki on kuitenkin kehittynyt ennemminkin länsimaista ja latinalaisamerikkalaista musiikkia "afrikkalaistamalla" kuin senegalilaista perinnemusiikkia "länsimaistamalla", vaikka perinnettä on myös pyritty modernisoimaan. Vaikka senegalilaisen populaarimusiikin voikin katsoa jatkavan alueen musiikkiperinteitä, se nähdään kuitenkin modernina musiikin muotona, ja muusikot mielellään korostavat tätä mielikuvaa haastatteluissa. Toisaalta populaarimusiikissa tuodaan esille myös mielikuvia autenttisesta senegalilaisuudesta, idealisoidusta perinteisestä yhteiskunnasta, jota ei ehkä koskaan ole ollut olemasta. Näiden mielikuvien avulla, toisaalta moderniutta, toisaalta perinnettä korostamalla. senegalilainen populaarimusiikki rakentaa ja tuo esiin modernia senegalilaista identiteettiä.

Pekka Pohjolasta : Fuusiosäveltäjän musiikillinen tyyli

Tutkimus pureutuu fuusiosäveltäjä Pekka Pohjolan musiikilliseen tyyliin. Pohjolan soololevytuotantoa tarkastellaan ensin tyylikausittain ja sitten keskittymällä hänen musiikkinsa erityispiirteisiin. Pohjolan tyyliä verrataan taidemusiikkiin ja jazziin, ja kyseenalaistetaan hänen tuotantonsa itsestään selvänä pidetty paikka progressiivisen rockin kategoriassa. Pohjolan musiikin vahvoja emotionaalisia kontrasteja analysoidaan erittelemällä hänen tuotannolleen tunnusomaisten emootioiden ja niitä välittävien musiikillisten keinojen suhdetta kolmessa esimerkkisävellyksessä. Pohjolalle ominaisia sävellysteknisiä piirteitä hahmotellaan erillisessä case-analyysissa. Pääasiallisten tutkimuskysymysten ohella käydään läpi Pohjolan musiikkisukutausta sekä urapolku viulistiopiskelijasta sähköbasistiksi ja viimein säveltäjäksi. Tutkimus on vahvasti aineistolähtöinen. Menetelmällisesti nojaudutaan triangulaatioon eli näkökulmien ja metodien monipuolisuuteen; tutkijan tärkeinä pitämät asiat nostetaan esiin kuhunkin tilanteeseen sopivan menetelmän avulla. Tutkimuksessa käytettyjä metodeja ovat analyyttinen kuuntelu, säveltäjän syvähaastattelu sekä musiikkianalyysi, joka on sekä nuotinnoksiin perustuvaa että kuulonvaraista. Pekka Pohjolan uraa kronologisesti tarkasteltaessa käy ilmi, että hänen kokoonpanoratkaisuissaan on ollut selvä akustisia soittimia suosiva trendi. Säveltäjäidentiteetti on vahvistunut yhtä jalkaa instrumentalisten ambitioiden hälvenemisen kanssa ja Pohjola on vähitellen keskittynyt entistä suurimuotoisempiin teoksiin levytysten ja esiintymisten kustannuksella. Musiikkimuodin virtaukset sekä niitä seuranneet levyyhtiöiden asettamat taloudelliset reuna-ehdot ovat vaikuttaneet Pohjolan tyyliin. Sen persoonallinen ydin on kuitenkin säilynyt muuttumattomana. Pohjolan sävellystuotannossa on paljon yhtymäkohtia klassis-romanttiseen musiikkiin ja jazziin, mutta myös mm. salonki- ja kirkkomusiikkiin. Pohjolan tyylin suhde progressiiviseen rockiin on kaksijakoinen. Yhtäältä hänen tyylillään on paljon yhteistä progressiivisen rockin kirjallisuuden asettamien tyylimääritelmien kanssa, toisaalta Pohjolan musiikki ei ole luonteeltaan kovin kokeellista, pikemminkin perinteisempiä aineksia tuoreella tavalla yhdistelevää. Emotionaalisuus on tunnusomaista Pohjolan musiikille. Analyysikappaleissa tyypillisimmiksi emootioiksi paljastuivat – tutkijan termejä käyttäen – mahtipontisuus ja lapsenomaisuus. Mahtipontisuuden emootiota toteuttavia musiikillisia keinoja olivat mm. kova äänenvoimakkuus, legatofraseeraus, matalan rekisterin käyttö, paksu soitinnus ja säestyksen fanfaarimaisuus. Lapsenomaisuutta kuvattiin mm. hiljaisen äänenvoimakkuuden, staccatofraseerauksen, korkean rekisterin ja ohuen soitinnuksen avulla. Emootiot tulevat Pohjolan musiikissa esiin toistensa kontrasteina, peräkkäisinä ja usein valmistelemattomina. Tutkimuksen päättävä Impun tangon case-analyysi esittelee Pohjolan sävellysteknisiä tunnusmerkkejä, motiivitekniikan ja sekvenssitekniikan runsasta käyttöä. Analyysi toimii myös esimerkkinä Pohjolan musiikin monipuolisista tyylivaikutteista. Impun tangossa on aineksia niin tangosta, jazzista, klassisesta musiikista, hard rockista kuin heavystakin.

Tarskin totuus : Totuuden määrittelemisen taustaehtoja ja seurauksia

Tutkielma esittelee Alfred Tarskin formalisoitujen kielien totuusmääritelmän filosofisia ja loogisia taustaehtoja ja seurauksia. Tutkimuksen keskeisimmät menetelmät ovat filosofinen analyysi ja matemaattinen logiikka. Keinona on myös aatehistoriallinen tutkimus. Keskeisin tutkimuksen kohde on Alfred Tarskin artikkeli "Der Wahrheitsbegriff in den formalisierten Sprachen", 1935 (julkaistu käännöksenä teoksessa Logic, Semantics, Metamathematics, Papers from 1923 to 1938, Clarendon Press, Oxford, 1956). Tarskin alkuperäinen totuusmääritelmä formalisoiduille kielille ja totuuden määrittelemättömyystulos ovat esitetty nykyaikaisella notaatiolla. Analyyttisen ja historiallisen lähestymisen kautta Tarskin totuusmääritelmän ja malliteorian suhteita selvennetään absoluuttisen ja suhteellisen totuuskäsityksen avulla. Ajatusta formaalisista kielistä ennalta annetusti tulkittuina kielinä esitellään ja sen historiallisia taustoja selvitetään. Tämän idean olennaisuus todetaan Tarskin 1930-luvun totuusmääritelmän muodostumiselle. Eräiden käännöksen käsitteeseen liittyvien epäselvyyksien esiin nostaminen ja aksiomaattisten totuusteorioiden ja totuusmääritelmän suhteen esitteleminen ovat osa tutkielman loogista osuutta. Näiden lisäksi tutkielma esittelee S. Shapiron ja J. Ketlandin totuusteoreettisen deationismin kritiikkiä, jossa käytetään Tarskin totuusmääritelmää vastaavaa totuusteoreettista aksiomatisointia.

Liian huono kansalaiseksi? : Kansalaisihanne sterilisaatioasiakirjoissa v. 1935-1949

Tutkimuksessa tarkastellaan moderniin kansalaisuuteen sisältyneitä normeja ja ihanteita, joita analysoidaan vuoden 1935 sterilisaatiolain toteuttamisessa syntyneiden asiakirjojen kautta. Pyrkimyksenä on löytää asiakirjoihin implisiittisesti kirjatut hyvän elämän ja kansalaisuuden kriteerit. Työn laajemman kehyksen muodostaa suomalaisen modernisaation ja ns. uuden keskiluokan analyysi erityisesti lääketieteen ja huoltotoimen asiantuntijaviranomaisten avulla. Rotuhygienian tarkastelu avaa uuden väylän tutkia moderniin kansalaisuuteen liittyneitä määreitä. Rotuhygienia ja erityisesti sen käytäntöön soveltaminen sterilisaatiolain muodossa tarjoaa kansalaisuuden näkökulmalle konkreettisen ja fokusoidun tutkimuskohteen. Sterilisaatioasiakirjoissa kristallisoituu lääketieteellisin perustein tehty huonon kansalaisen määrittely. Tutkimus rakentuu kolmesta pääluvusta. Ensin käydään läpi vuoden 1935 sterilisaatiolain toteuttamista yleisesti aikaisemman tutkimuksen perusteella, minkä jälkeen tarkennetaan kuvaa otoksista saatujen tulosten avulla. Seuraavassa luvussa tarkastellaan hyvän elämän kriteerejä oikeanlaisen elämänkulun hahmottamisen avulla. Viimeinen pääluku keskittyy modernin kansalaisen muotokuvan rakentamiseen normeiksi määrittyvien fysionomisten ja seksuaalisten sekä luonne- ja älykkyysominaisuuksien palasilla. Normaali, terve kansalainen oli lapsesta asti sekä fyysisiltä että psyykkisiltä ominaisuuksiltaan normien mukaan kehittynyt. Hänessä ei ilmennyt diagnosoitavia häiriötiloja vaan hänen yksilöllinen elämänsä noudatti sisäsyntyistä "luonnollista" elämänkulkua. Fyysiseltä olemukseltaan ihannekansalainen oli sopusuhtainen, säännönmukainen ja mahdollisimman symmetrinen. Normaali kansalainen oli alistanut viettinsä rationaalin alle. Hän hallitsi tunteitaan ja elämäänsä järkevästi niitä itse tietoisesti ohjaillen. Seksuaaliviettinsä ihannekansalainen oli rajannut porvarillisen avioliiton alueelle, ja sielläkin sukupuolielämän tehtävänä oli reproduktio uusien kansalaisten tuottajana. Viettielämän hallitsemattomuus ja ylivalta suhteessa yksilön järjen tahtoon osoitti sisäsyntyistä rappiota, degeneraatiota, jolloin vajaan, epänormaalin yksilön elämä oli jäänyt lapsen tai lähes eläimen tasolle. Normaali kansalainen kulki jatkuvan yksilöllisen kehityksen polkua, jonka tarkoituksena oli saattaa atavistiset piirteet ja vietit järjen ja sivistyksen tuoman hallinnan alle.Ihannekansalaisen evolutionääriseen kehitykseen kuului valintojen tekeminen yhteneväisinä kansallisvaltion päämäärien kanssa. Hän kykeni elättämään itsensä ja perheensä mahdollisimman itsenäisesti muiden apuun turvautumatta. Hän eli kristillisten moraaliarvojen mukaisesti rehellisyydessä, säästäväisyydessä ja anteeksiannossa. Modernin ihannekansalaisen kasvatus alkoi kotona, jossa häntä oli hoidettu ja kasvatettu normien mukaisesti sekä oikeanlaisessa tunnesuhteessa äitiinsä. Indoktrinoiva kasvatus ja ohjaus ihannekansalaisuuteen jatkui koulussa. Tutkimukseni osoittaa kristilliseen opetukseen sisältyneiden arvojen ja moraalikäsitysten jatkumon objektiiviksi kutsutuissa moderneissa (luonnon-)tieteissä. Tieteen avulla perustellut käsitykset työnteosta, sukupuolimoraalista sekä auktoriteetin ylivallasta ovat verrattavissa luterilaisen opin sisältöihin. Avainsanat: Kansalainen, sterilisaatio, rotuhygienia, moderni keskiluokka, älykkyys

Heidegger ja logos : Oleminen ja aika inhimillisen järjellisyyden uudelleentulkintana

Käsilläolevan tutkielman kohteena on Martin Heideggerin (1889–1976) tulkintatyö, jonka hän varhaisessa ajattelussaan (1919–1927) kohdisti kreikkalaisen filosofian keskeiseen käsitteeseen logos: ”järki”, ”puhekyky”. Tutkielman tavoitteena on selvittää, miten Heidegger tulkitsi tätä käsitettä ja mikä merkitys Heideggerin tulkintatyöllä oli hänen pääteoksensa Sein und Zeit (1927, suom. Oleminen ja aika) kannalta. Työn keskeinen näkemys on, että Heideggerin ajattelu on nähtävä kreikkalaisen järjellisyyskäsityksen kriittisenä arviointina ja uudelleentulkintana. Heideggerin filosofia pohjautui vahvasti näkemykselle, jonka mukaan ajattelumme on hyvin perustavassa mielessä kiinni perinteessä ja sen välittämissä käsityksissä ja tulkinnoissa. Heideggerin mukaan filosofinen tutkimus ei voi koskaan täysin ennakkoluulotonta ja tämän vuoksi kaiken ajattelun on päästävä selville oman tilanteensa historiallisuudesta ja satunnaisuudesta; tieteellinen filosofia ei voi valita systemaattisen ja historiallisen lähestymistavan välillä, vaan sen on oltava olemuksellisesti molempia. Vuosina 1919–1929 Heideggerin historiallisen tulkintatyön ensisijaisena kohteena oli kreikkalainen filosofia, erityisesti Aristoteleen ajattelu. Heideggerin mukaan Aristoteles ei ollut ensimmäinen filosofista ajattelua harjoittanut henkilö, mutta Heidegger näki Aristoteleen tuotannon tiivistävän yhteen länsimaisen ajattelun keskeisimmät ennakkokäsitykset. Tutkielmassa seurataan Heideggerin pyrkimystä tulkita inhimillisen järjellisyyden ilmiötä, jonka juuret Heidegger paikansi Aristoteleen ihmismääritelmään zōon logon ekhon (”järjellinen eläin”). Aristotelesta seurannut skolastinen filosofia omaksui tämän määritelmän muodossa animal rationale, mutta Heidegger painotti, että tällä käännöksellä oli taipumus sivuuttaa se perusta, joka oli vielä ominainen kreikkalaiselle järjen käsitteelle. Sillä Aristoteleelle ja kreikkalaiselle ajattelulle logos ei merkinnyt ainoastaan haluihin ja tunteisiin rinnastuvaa mielen sisäistä kykyä vaan ennen kaikkea yhteisöllisesti jaettua tulkintaa ympäröivästä todellisuudesta. Tämä tulkinta ilmenee jokapäiväisesti keskustelun ja kommunikaation yhteydessä, mutta se on myös olennainen osa tapaamme jäsentää ympäröivää todellisuutta merkitykselliseksi. Heidegger kuitenkin argumentoi, että kreikkalainen ajattelu näki tämän kielellis-diskursiivisen käsittämisen alisteisena inhimillisen kokemuksen perustaville tavoille olla suhteessa todellisuuteen: puhtaalle aistihavainnolle (aisthēsis) sekä intuitiiviselle tajuamiselle (noein). Tutkielma koostuu neljästä luvusta sekä lyhyestä johdannosta. Ensimmäinen luku käsittelee Heideggerin filosofian kantavaa teemaa, kysymystä olemisen mielestä – sekä tämän kysymyksen perustaa kreikkalaisessa ajattelussa. Tämän jälkeen luodaan katsaus Heideggerin fenomenologiseen metodiin, sen ensisijaiseen kohdealueeseen inhimillisessä kokemuksessa sekä fenomenologisen tutkimuksen historialliseen ulottuvuuteen. Toisessa luvussa esitetään puolestaan Heideggerin tulkinta käsitteestä logos. Tulkinnan ymmärtämiseksi on välttämätöntä esittää tiivistetysti Heideggerin tulkinta kreikkalaisesta totuuden käsitteestä. Heideggerin mukaan kreikkalainen ajattelu ymmärsi totuuden monitasoisena ilmiönä, jonka perustavin käyttöyhteys on löydettävissä todellisuuden ilmiöstä. Kolmannessa luvussa pureudutaan niihin piirteisiin, joiden valossa Aristoteles Heideggerin mukaan tulkitsi kielen ja kokemuksen välistä suhdetta. Neljännessä luvussa esitetään, mitä edellä esitetyt oivallukset merkitsivät Heideggerin oman filosofisen projektin kannalta, erityisesti inhimillistä olemassaoloa (Dasein) selvittäneen fundamentaaliontologian kannalta.

Koti, menetys, paluu : Koti kannakselaisten lapsievakkojen evakkomatkakertomuksissa

Työssä tarkastellaan siirtokarjalaisten kertomuksia toisen maailmansodan aikaisista evakkomatkoista. Tutkimuksessa analysoidaan kertomuksissa esitettyjä kuvauksia kodista, kodin menetyksestä ja kotiin paluusta. Myös kotoisuuden, kodittomuuden, sopeutumisen ja ryhmään kuulumisen teemoja käsitellään. Työn aineistona ovat vuonna 2004 järjestetyn Lasten evakkomatkat -keruun kirjoitukset. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä on muistitietotutkimus ja käsitys diskurssin ja tekstien intertekstuaalisuudesta. Muistitietotutkimus yhdistettynä intertekstuaaliseen lukutapaan mahdollistaa kertomusten tarkastelun yksilöille merkittävänä kerrontana, joka on kuitenkin kiinteässä suhteessa ympäröivään kulttuuriin ja sen kertomisen konventioihin. Viisiportainen tutkimusmenetelmä, jonka avulla aineistoa on luettu, on kehittynyt vuorovaikutteisesti aineiston valikoinnin kanssa ja tutkimus etenee noudatellen evakkomatkakertomuksissa esitettyjen tarinoiden kertomusskeemaa ja kronologiaa. Analyysin perusteella on havaittavissa kolme keskeistä tekstimaailmaa, joiden kanssa evakkomatkakertomukset keskustelevat intertekstuaalisesti. Nämä kolme diskurssia ovat kristillinen, karjalaisten yhteisön ja poliittinen diskurssi. Kristillinen diskurssi näyttäytyy evakkomatkakertomuksissa etenkin paratiisi- ja syntiinlankeemusmyyttien ja Jeesuksen elämänvaiheita käsittelevien tarinoiden kautta. Karjalaisten yhteisön piirissä tuotettu pitäjäkirjallisuus, sukututkimukset, perinneharrastukset, muistelukerronta ja kaunokirjallisuus ovat myös evakkomatkakertomusten tuottamisen taustalla. Sekä kristillinen että karjalaisten yhteisön diskurssi voidaan myös tulkita Karjalan menetykseen ja sen nykyiseen asemaan liittyvän ideologisen ja poliittisen keskustelun ilmentyminä. Evakkomatkakertomuksissa rakennetaan kertomusta menneisyydestä yhteisöllisten ja intertekstuaalisten suhteiden kautta ilmentäen samalla kuitenkin henkilökohtaista kokemusta maailmasta. Omaan muistoon ja kertomukseen sisältyy vuorovaikutteinen suhde ajassa eteen- ja taaksepäin ulottuvan yhteisön kanssa. Kertojat myös liikkuvat kielellisten keinojen avulla kertomuksen maailman eri aikatasoilla ja luovat ajallista jatkumoa menneen, nykyisen ja tulevan välillä. Henkilökohtainen historia saa merkityksensä suhteessa aiempiin tarinoihin ja jäsennyksiin, jotka myös tulevat tässä prosessissa uudelleen tulkituiksi ja arvioiduiksi. Siirtokarjalainen kulttuuri on intertekstuaalisen kulttuurin muodostuksen prosessin ilmentymä: se on jotain aivan uutta, joka on muodostunut entistä koskevien käsitysten, muistojen ja tarinoiden kanssa vuorovaikutuksessa. Avainsanat – Nyckelord – Keywords Muistitietotutkimus - muistelukerronta - intertekstuaalisuus - Karjala - Karjalan Kannas - siirtokarjalaiset - evakuoinnit - koti Säilytyspaikka – Förvaringställe – Where deposited Kulttuurien tutkimuksen laitos/ folkloristiikka Muita tietoja – Övriga uppgifter – Additional information Lasten evakkomatkat -aineistoa säilytetään Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkistossa.

Ranskan rooli ja asema läntisessä liittoutumassa neljännen ja viidennen tasavallan vaihtumakohdassa 1956-1958

The study discusses the position of France as the United States’ ally in NATO in 1956-1958. The concrete position of France and the role that it was envisioned to have are being treated from the point of view of three participants of the Cold War: France, the United States and the Soviet Union. How did these different parties perceive the question and did these views change when the French Fourth Republic turned into the Fifth in 1958? The study is based on published French and American documents of Foreign Affairs. Because of problems with accessibility to the Soviet archival sources, the study uses reports on France-NATO relations of Pravda newspaper, the official organ of the Communist Party of the USSR, to provide information about how the Soviet side saw the question. Due to the nature and use of source material, and the chronological structure of the work, the study belongs methodologically to the research field of History of International Relations. As distinct from political scientists’ field of research, more prone to theorize, the study is characteristically a historical research, a work based on qualitative method and original sources that aims at creating a coherent narrative of the views expressed during the period covered by the study. France’s road to a full membership of NATO is being treated on the basis of research literature, after which discussions about France’s position in the Western Alliance are being chronologically traced for the period of last years of the Fourth Republic and the immediate months of coming back to power of Charles de Gaulle. Right from the spring of 1956 there can be seen aspirations of France, on one hand, to maintain her freedom of action inside the Western Alliance and, on the other, to widen the dialogue between the allies. The decision on France’s own nuclear deterrent was made already during the Fourth Republic, when it was thought to become part of NATO’s common defence. This was to change with de Gaulle. The USA felt that France still fancied herself as a great power and that she could not participate in full in NATO’s common defence because of her colonies. The Soviet Union saw the concrete position of France in the Alliance as in complete dependence on the USA, but her desired role was expressed largely in “Gaullist” terms. The expressions used by the General and the Soviet propaganda were close to each other, but the Soviet Union could not support de Gaulle without endangering the position of the French Communist Party. Between the Fourth and Fifth Republics no great rupture in content took place concerning the views of France’s role and position in the Western Alliance. The questions posed by de Gaulle had been expressed during the whole period of Fourth Republic’s existence. Instead, along with the General the weight and rhetoric of these questions saw a great change. Already in the early phase the Americans saw it possible that with de Gaulle, France would try to change her role. The rupture took place in the form of expression, rather than in its content.

"Kirjailijoiden tapaus" Venäjällä vuonna 1997

In the autumn of 1997, Russian government was faced with media pressure when owners of the TV channels ORT and NTV joined forces against it. This study is based on media sources from October 1997 to December 1997. It shows clearly how the enormous power of the media was able to dictate what happened in Russia. In the mid-1990s Russians started to talk about political technology, which became a commonly used term by professionals, journalists, politicians and intelligence services. As a result of this action, two leading reformers in the government, Anatoliy Chubais and Boris Nemtsov, were dismissed from their highly influential posts as finance and energy ministers respectively, but retained their power as first deputy prime ministers. According to the correspondents, the real reason was to resolve a conflict within the parliament, which had demanded the dismissal of Mr. Chubais. This demand was presented after Chubais had accepted $90,000 as a reward for co-writing a book on privatization. Chubais was considered to be Russia’s “business card” towards the west – the"Authors’ case" (Delo avtorov) was only solved after President Boris Yeltsin took part in the public debate. According to the research, the media owned by powerful businessmen Boris Berezovsky and Vladimir Gusinski, was able to use its own security services to expose sensitive material (Russian term ‘kompromat’), if necessary, concerning any given person. The so-called Authors’ case can be considered as a part of the battle and the tip of the iceberg in arrangements designed to organize the funding of the Russian presidential election campaign in 2000. The reason why this particular incident was so widely covered on television was because several programs aimed to reveal to the public "hidden bribes" that, as they claimed, government officials had received. The political aspect, however, was quite mild, when the concrete issues of possible dismissals of Ministers were debated in the Parliament. Everything was dealt with as a “family matter” inside Kremlin. Yeltsin's "family" consisted of practically anybody from oligarch Berezovsky to Chubais, the father of Russia's privatization policy. Methods of critical history implementation analysis has been used in this research in determining the use of the source material. Literature and interviews have also provided a good base for the study. The study proves that any literature dealing with the subject has not paid enough attention to how the dismissal of Alexander Kazakov, deputy of President’s administration, was linked directly with Gazprom, the state gas monopoly. Kazakov had to leave Gazprom and lose his position as Chubais' ally when the influential ORT television company was deteriorated.

Lausunta taiteena ja tapahtumana : Tekstikeskeisyys, esittäjäkeskeisyys ja lausunnan positiot lausuntaa koskevan kirjallisen aineiston ja teatterintutkimuksen viitekehyksessä

The research is analyzing the Finnish tradition on poetry elocution both from the discource analytical and theatrical and view point. The main questions are, whether there still is a fixed position for elocution in the field of art or are we dealing with just one form of thearte? -- The art of elocution has been considered as an independent art form, sometimes even in opposition to theatre, which has been regarded as a very physical and emotional art form by the elocutionists themselves. The self-image of the Finnish elocution art has been born and firmly sustained from the notion that elocution is linked to literature. Elocution as an art form has been seen as "pure" and humbly serving literature and poetry. The main function of an elocutionist has been to understand and vocally express the meanings found in a poem to larger audience. -- This function has changed over the time. There have been a transition from the traditonal text-centeredness to performer-centeredness, even to performance-centeredness as a new wave of theatrical elements and methods have reached the circle of elocution. New forms of poetry performances, such as poetry reading and poetry slam are new challenges to elocution as it must reconsider it´s traditional function in a new artistic and cultural context.

Arkeologia, historialliset kartat ja paikkatieto

This licentiate thesis is composed of three parts, of which the parts 2 and 3 have been published elsewhere. Part 1 deals with the research history of large-scaled historical maps in Finland. The research done in four disciplines – archaeology, history, art history and geography – is summarized. Compared to the other disciplines, archaeology is characterized by its deep engagement with the location. Because archaeology studies different aspects of the past through material culture, it is the only discipline in which the concrete remains portrayed on the maps are “dug up”. For the archaeologist, historical maps are not merely historical documents with written information and drawings in scale, but actual maps which can be connected with the physical features they were made to illustrate in the first place. This aspect of historical maps is discussed in the work by looking at the early (17th and 18th century) urban cartographic material of two Finnish towns, Savonlinna and Vehkalahti-Hamina. In both cases, the GIS-based relocating of the historical maps highlights new aspects in the early development of the towns. Part 1 ends with a section in which the contents of the entire licentiate thesis are summarized. Part 2 is a peer reviewed article published in English. This article deals with the role of historical maps converted into GIS in archaeological surveys made in Finnish post-medieval towns (16th and 17th centuries). It is based on the surveys made by the author between 2000 and 2003 and introduces a new method for the archaeological surveying of post-medieval towns with wooden houses. The role of archaeology in the sphere of urban research is discussed. The article emphasizes that the methods used in studying the development of southern European towns with stone houses cannot be adequately applied to the wooden towns of the north. Part 3 is a monograph written in Finnish. It discusses large-scaled historical maps and the methods for producing digital spatial information based on historical maps. Since the late 1990’s, archaeological research in Finland has been increasingly directed towards the historical period. As a result, historical cartography has emerged as one of the central sources of information for the archaeologist, too. The main theme of this work is the need for using historical maps as real maps which, surprisingly, has been uncommon in the historical sciences. Projecting historical maps to the very place they were made to illustrate is essential to understanding the maps. This is self-evident for the archaeologist, who is accustomed to studying the material past, but less so to researchers in other historical disciplines that concentrate on written and visual sources of information. With the help of GIS, the historical maps can be concretely linked to the places they were originally made to illustrate. In doing so, and equipped with a cartographic comprehension, new observations can be made and questions asked, which supplement and occasionally challenge the prevailing views.

Papin pojasta suurteollisuusmieheksi : Alfred Kihlman ja nousevan keskiluokan sosiaaliset verkostot 1800-luvun Suomessa

Tutkimuksen tavoitteena on hahmottaa 1800-luvulla tapahtunutta keskiluokan sosiaalista nousua pohjalaissyntyisen papin, opettajan, liikemiehen ja valtiopäiväedustajan Alfred Kihlmanin (1825-1904) elämänvaiheiden kautta. Kyseessä ei ole perinteinen elämäkerta, vaan työn pyrkimyksenä on mikrotason tarkan analyysin kautta päästä käsiksi laajempiin yhteiskunnallisiin muutosprosesseihin. Erityisen kiinnostuksen kohteena ovat erilaiset sosiaaliset verkostot sekä niiden merkitys Kihlmanin kaltaisen keskiluokkaisen yksilön sosiaaliselle nousulle. Tutkimus jakautuu kahteen pääosaan, joista ensimmäinen käsittelee heränneiden pappien verkostoja 1840-luvulla ja 1850-luvun alussa ja jälkimmäinen liikemiesverkostoja 1850-luvun jälkipuolelta 1870-luvun alkuun. Pääasiallisena lähdeaineistona on Alfred Kihlmanin laaja kirjeenvaihto. Alfred Kihlman liittyi kouluvuosinaan 1840-luvun alussa nuorison piirissä nopeasti levinneeseen herännäisyyteen. Nuoret heränneet papit muodostivat tiiviin sosiaalisen verkoston, joka perustui jaetulle uskonnolliselle ideologialle sekä pappisperheiden välisille avioliittositeille. Lisäksi verkostoa pidettiin yllä yhteisillä kokoontumisilla, vierailuilla, kirjeenvaihdolla sekä palvelusten vaihtamisella. Verkoston välityksellä saatiin tehokkaasti mm. informaatiota sekä rahalainoja. Herännäisyys nousi nuoren keskiluokkaisen papiston omaa yhteiskunnallista voimattomuuttaan kohtaan tuntemasta tyytymättömyydestä. Kun sivistyneistön mahdollisuudet menestyä perinteisillä foorumeilla olivat autonomian alkupuolella heikot, nuoret heränneet kielsivät uskonnollisessa ideologiassaan arvon maalliselta menestykseltä ja rakensivat oman verkostonsa, jonka sisällä he saattoivat toteuttaa pätemisentarvettaan. Yhteiskunnallisen tilanteen muututtua verkosto muuttui 1850-luvun alussa hyödystä rasitteeksi, minkä seurauksena heränneiden pappien rivit hajaantuivat. Irtauduttuaan herännäisyydestä Alfred Kihlman siirtyi opettajan uralle. Heränneeltä vaimoltaan perimänsä varallisuuden sekä nuoruus- ja herännäisvuosinaan solmimiensa ystävyyssuhteiden ansiosta hän ajatui 1850-luvun kuluessa yhä enemmän myös liike-elämään. Hänen merkittävimmäksi toimintakentäkseen muodostuivat Suomen Yhdyspankki sekä Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus, jonka johtajana hän toimi vuodesta 1866 lähtien. 1860-luvulla liikemiesverkostot perustuivat suurelta osin sukulaisuuteen, mutta yhä enenevässä määrin myös ystävyys-, kollega- ja liikekumppanuussuhteisiin. Kun pankkilaitos oli vielä hyvin kehittymätön, verkostot olivat etenkin pääomien hankinnassa avainasemassa. Tiiviit lainaverkostot olivat huonojen suhdanteiden aikana toisaalta myös vaaraksi, sillä yksi suuri konkurssi saattoi vetää mukanaan joukoittain liikemiehiä. Verkostojen kautta voitiin välittää ja saada myös suosituksia sekä sisäpiiritietoa, jota ei ollut saatavissa muista lähteistä. Yhteiskunnan muuttuminen ja henkilösuhteet mahdollistivat Alfred Kihlmanin sosiaalisen nousun. Teollistuminen ja liike-elämän vapautuminen tarjosivat uusia mahdollisuuksia keskiluokan yritteliäille yksilöille. Ylempien yhteiskuntaluokkien välisten säätyjen välisten raja-aitojen tasaantuminen tekivät 1850-luvun puolivälissä mahdolliseksi myös papin osallistumisen liike-elämään. Avainsanat: sosiaaliset verkostot - Suomi - 1800-luku - herännäisyys - kirkkohistoria - taloushistoria

Suomi kasvitieteen kieleksi : Elias Lönnrot termistön kehittäjänä

The development of botanical Finnish: Elias Lönnrot as the creator of new terminology In the 19th century the Finnish language was intentionally developed to meet the demands of civilised society and Finnish-language science. The development of the language involved several people from different fields of science. This study examines this enormous project in the field of botany. By which methods were scientific terms formed, and for which reasons were those terms used? Why has a certain word been chosen to represent a particular concept? The material of this study is the terminology of plant morphology in Finnish that Elias Lönnrot developed in the middle of the 19th century. The terms of plant morphology denote and describe the parts of the plant and the relationships between those parts. For instance, the terms emi pistill , hede stamen , terälehti petal and verholehti sepal , which are nowadays familiar in the general language, were used for the first time in Lönnrot s texts. The study integrates the methods of lexicology and terminology. In lexicology, the word and its various meanings serve as the focus, whereas the theory of terminology focuses on the concept and concept systems. A new, consciously developed terminology can be understood through the old, familiar vocabulary and structures as well as through the new, logical term system. Lönnrot s botanical terminology can be divided into three groups depending on their origin: 1) 19% of all terms have been accepted from the existing vocabulary and used in their original meanings, 2) 11% of all terms have been chosen from the existing vocabulary and used in the new, specific botanical meanings, and 3) 70% of all terms have been created on the basis of the existing vocabulary and used in the new, specific botanical meanings. Therefore, the study reveals that domestic materials primarily morphosemantic neologisms form the Finnish terminology of plant morphology. Characteristic of Lönnrot s botanical terms is the utilisation of the vocabulary of various Finnish dialects and particular repeating elements. Repeating elements include, for example, the prefixes that come from botanical Latin or Swedish as well as the particular Finnish derivation types. Such structures form term systems that reflect scientific concept systems. Two thirds of the created new words are formed loosely or precisely according to either Latin or Swedish terms; one third is formed completely differently from its equivalents in the foreign languages. Approximately half of the chosen terms are formed differently from the Latin and Swedish terms. It is worth noting that many loan translations use rare vocabulary from Finnish dialects as equivalents to foreign parts of terms. Lönnrot aimed to inspire scientific terminology with Finland s own language, thus making scientific text accessible to the Finnish agricultural population.

Olla elävän sanat : Roolirunon laji Maila Pylkkösen teoksessa Arvo. Vanhaäiti puhuu runonsa

Maila Pylkkönen (1931 1986) was one of the most important modernist poets in Finland and a central figure in developing the dramatic monologue in Finnish literature. The study examines Pylkkönen s poetic work Arvo. Vanhaäiti puhuu runonsa (Value. An old woman speaks her poem, 1959) as an example of the dramatic monologue, approaching it from three perspectives: its generic features and background, and the poetic framework to which it connects in the context of Pylkkönen s poetry. In addition to methods of literary scholarship, the poetic analysis benefits from a linguistic approach. The study shows that the dramatic monologue genre drives Pylkkönen s first work, Klassilliset tunteet (Classical feelings, 1957), in a context of finding poetic identity, characterised by the expression to be the words of a living creature . The study demonstrates that important generic features of the dramatic monologue, namely, a poem representing a speech-event and a hierarchical structure, are also Arvo s most significant generic features. Arvo s poems as speech-events are examined for their internal progressive, pragmatic unity constructed through single line units; for their function as narratives dealing with the life story of an old woman, Arvo s speaker; and from the perspective of the communication between the old woman and the poems other characters. Arvo s speech-events can also be seen as semantic shifts from one poem to another: the poems construct semantic stages representing different phases of the old woman s life. The study demonstrates that analysis of Arvo s hierarchical structure, that is, the relationship between the speaker and the rhetorical levels, reveals the work s structural and ideological wholeness by focusing on the old woman s emotions: longing, loneliness and alienation from the world. In other words, the contradictions between the explicit level of the speaker and an implied rhetorical level open up the tragedy of an old woman s daily life. Study of Arvo s hierarchical structure also highlights the special position of the reader in the framework of a dramatic monologue. The elements of a dramatic present in which the old woman s emotions are conveyed, an italicized opening poem, and the work s title Value invite the reader to consider Arvo as a structural and ideological whole. The function of Arvo s hierarchical structure is to ask the reader to recognise the hopelessness of the old woman s situation, understand it, and even identify with it.