Disciplining democracy: United Nations peacekeeping, international security and democratization in the post -Cold War era

After the end of the Cold War, democratization and good governance became the organizing concepts for activities of the United Nations, regional organizations and states in the fields of peace, development and security. How can this increasing interest in democratization and its connection with international security be explained? This dissertation applies the theoretical tools developed by Michel Foucault in his discussions of disciplinarity and government to the analysis of the United Nations debate on democracy in the 1990s, and of two United Nations pro-democracy peacekeeping operations and their aftermath: the United Nations interventions in Haiti and Croatia. It probes “how” certain techniques of power came into being and describes their effects, using as data the texts that elaborate the United Nations understanding of democracy and the texts that constitute peacekeeping. ^ In the face of the proliferation of unpredictable threats in the last decades of the twentieth century a new form of international power emerged. Order in the international arena increasingly was maintained through activities aimed at reducing risk and increasing predictability through the normalization of “rogue” states. The dissertation shows that in the context of these activities, which included but were not limited to UN peacekeeping, normality was identified with democracy, non-democratic regimes with international threats, and democratization with international security. “Good governance” doctrines translated the political debate on democracy into the technical language of functioning state institutions. International organizations adopted good governance as the framework that made democratization a universal task within the reach of their expertise. In Haiti, the United Nations engaged in efforts to transform punishment institutions (the judiciary, police and the prison) into disciplined and disciplinary machines. In Croatia, agreements signed in the context of peacekeeping established in detail the rules of functioning of administrations and the monitoring mechanisms for their implementation. However, in Haiti, the institutions promoted were not sustainable. And in Croatia reforms are stalled by lack of consensus. ^ This dissertation puts efforts to bring about democracy through peacekeeping in the context of a specific modality of power and suggests caution in engaging in universal normalizing endeavors. ^

"Serve Canada with Men Like These": Masculinity, "Peacekeeping," and National Identity in Cold War Canada, 1956-1959

This paper explores the ways in which the construction of militarized masculinities in Cold War Canadian media reflected the hegemonic masculinities and broader social trends of the period. This paper focuses specifically on the recruiting materials produced for and by the Canadian Army between 1956 and 1959, the time of the Suez Canal Crisis and the beginnings of “Canadian peacekeeping.” Through the mobilization of modern and anti-modern masculine identities attached to hegemonic and idealized Cold War Canadian masculinities, the Army created the image of the “Modern Warrior” to portray itself as an occupation and culture for “real Canadian men.” This identity simultaneously corresponded with Canada’s new “peacekeeping” identity. By presenting certain images of Canadian manhood as the “ideal” Canadian identity and by associating this “ideal” masculinity with military service, the Army’s recruitment advertisements conflated Cold War rhetoric of service, defence, national citizenship, cultural belonging, and “ideal” ethnicity with a Canadian identity available only to a specific (and often exclusive) segment of society. Because military service has long been considered the crux of citizenship, these advertisements (re)entrenched patterns of middle-class, heterosexual, Anglo- Saxon masculine power and dominance in a time of social uncertainty and cultural anxiety through the reaffirmation of this group’s “privilege” to serve the nation.

Five generations of peace operations: from the "thin blue line" to "painting a country blue"

This article combines both international practice and analytical contributions into a systematic and synthetic presentation of the evolution of peace operations from their modern inception in 1948 to the present. It seeks to serve a didactic purpose in proposing a basic structure for Brazilian scholars' burgeoning debate on peace operations and intervention, rather than a definitive characterization of blue helmet practice. Peace operations' progression is traced through five analytical "generations," each adding a crucial factor distinguishing it from its predecessors. Each generation is placed in relation to changes in the nature of conflict and in the interpretation of the foundational principles of peace operations, and links to broader theoretical issues in International Relations are made explicit at each stage.

Forças Armadas portuguesas em Missões de Paz: comunicação e reconhecimento: relações públicas e diplomacia

Dissertação apresentada à Escola Superior de Comunicação Social como parte dos requisitos para obtenção de grau de mestre em Gestão Estratégica das Relações Públicas.

O emprego de uma força de segurança de natureza militar nas missões de paz

The conflicts currently taking place around the world demand that the international intervention fits the intensity and extent of the threat. This is particularly important in post-conflict scenarios, leading to a greater participation of the Security Forces in those scenarios, in order to foster lasting peace, enforce the order and improve law enforcement services in those regions. The transition from armed conflict to peacekeeping may entail high risk situations and greater instability periods, so-called “intermediate situations”. Accordingly, in the face of persisting high volatility, a robust response is still required post-conflict. Therefore, it is appropriate to deploy Security Forces with military nature and status, the gendarmeries, which have training and response capabilities similar to Armed Forces in peacekeeping operations. Their double facet as police and military forces enables them to perform police duties in high risk and unsafe environments. In light of these features, the Portuguese gendarmerie, Guarda Nacional Republicana (GNR), is able to carry out tasks in these scenarios, which it has been doing through individual operatives or larger units. This dissertation focuses on the use of Security Forces of military nature in peacekeeping missions, in particular the Portuguese GNR, relying mostly on the inductive approach and using literature research, document analysis, interviews and statistics. After a brief description of international peacekeeping missions, we describe the contribution of Security Forces of a military nature in such operations. Then we introduce and analyse the GNR, focusing on its deployment in different kinds of peacekeeping operations, from its first participation in 1995 until today. We also report some reactions to the performance of GNR. Finally, we discuss whether there is indeed a unique role for this type of forces in international peacekeeping missions.

As crianças-soldado na Serra Leoa e na Libéria: estudo comparado sobre o papel da ONU como provedor de segurança humana

Dissertação de mestrado em Relações Internacionais

Jornades del moviment per la pau. Barcelona, 13 i 14 de novembre de 2009

Aquesta relatoria correspon a les Jornades del Moviment per la Pau coorganitzades per la Federació Catalana d’ONG per la Pau i l’Institut Català Internacional per la Pau, i que es van desenvolupar a Barcelona durant els dies 13 i 14 de novembre de 2009. L'objectiu era reflexionar i debatre sobre els plantejaments dels quals parteix el moviment, la identificació de noves realitats, els reptes de futur, i la possible adequació a nous enfocaments o estratègies per incrementar la incidència transformadora en el camp social i polític.

La prevenció de conflictes de la Unió Europea deu anys després de Göteborg

La Unió Europea (UE) ha fet passos molt significatius des que va adoptar el Programa de Göteborg per a la Prevenció de Conflictes Violents el 2001. Malgrat tot, els obstacles institucionals, una priorització insuficient i la manca d'un compromís polític clar han estat impediments fonamentals perquè la UE concretés les seves ambicions d'erigir-se en un actor global més eficaç en la prevenció de conflictes i la construcció de la pau. La pràctica concreta de la UE encara és el reflex d'una perspectiva de la gestió de les crisis clarament reactiva més que no pas d'un plantejament genuí favorable a la prevenció de conflictes. Aquest document d'actuació, principalment adreçat als qui dicten la política a seguir i les decisions de la UE i dels seus estats membres, exposa que la UE ha de realitzar un canvi que va de la simple gestió de crisis a posar més èmfasi en la prevenció de conflictes, tot augmentant així els seus avantatges comparatius. Això exigeix tenir unes prioritats clares i millorar el sistema d'alarma primerenca de la UE. Cal que la prevenció de conflictes s’integri de forma transversal en totes les polítiques exteriors d'Europa i que constitueixi el nucli del SEAE (el Servei Europeu d'Acció Exterior). Aparentment, el Tractat de Lisboa i el SEAE constitueixen una oportunitat única per a millorar la coherència i l'eficàcia de la UE com a actor globlal. Ara bé, s'està aprofitant aquesta oportunitat fugissera?

War Signals: A Theory of Trade, Trust and Conflict

We construct a dynamic theory of civil conflict hinging on inter-ethnic trust and trade. The model economy is inhabitated by two ethnic groups. Inter-ethnic trade requires imperfectly observed bilateral investments and one group has to form beliefs on the average propensity to trade of the other group. Since conflict disrupts trade, the onset of a conflict signals that the aggressor has a low propensity to trade. Agents observe the history of conflicts and update their beliefs over time, transmitting them to the next generation. The theory bears a set of testable predictions. First, war is a stochastic process whose frequency depends on the state of endogenous beliefs. Second, the probability of future conflicts increases after each conflict episode. Third, "accidental" conflicts that do not reflect economic fundamentals can lead to a permanent breakdown of trust, plunging a society into a vicious cycle of recurrent conflicts (a war trap). The incidence of conflict can be reduced by policies abating cultural barriers, fostering inter-ethnic trade and human capital, and shifting beliefs. Coercive peace policies such as peacekeeping forces or externally imposed regime changes have instead no persistent effects.

Gender and Security Sector Reform: Gendering Differently?

Recent efforts to implement gender mainstreaming in the field of security sector reform have resulted in an international policy discourse on gender and security sector reform (GSSR). Critics have challenged GSSR for its focus on 'adding women' and its failure to be transformative. This article contests this assessment, demonstrating that GSSR is not only about 'adding women', but also, importantly, about 'gendering men differently' and has important albeit problematic transformative implications. Drawing on poststructuralist and postcolonial feminist theory, I propose a critical reading of GSSR policy discourse in order to analyse its built-in logics, tensions and implications. I argue that this discourse establishes a powerful 'grid of intelligibility' that draws on gendered and racialized dualisms to normalize certain forms of subjectivity while rendering invisible and marginalizing others, and contributing to reproduce certain forms of normativity and hierarchy. Revealing such processes of discursive in/exclusion and marginalized subjectivities can serve as a starting point to challenge and transform GSSR practice and identify sites of contestation.

Military crisis management in the next decade (2020-2030) : inducing consent or relying on compliance?

The most outstanding conceptual challenge of modern crisis management is the principle of consent. It is not a problem only at the operational level - it challenges the entire decision-making structures of crisis management operations. In post-cold war times and especially in the 21st century, there has been a transition from peacekeeping with limited size and scope towards large and complex peace operations. This shift has presented peace operations with a dilemma. How to balance between maintaining consent for peace operations, whilst being able to use military force to coerce those attempting to wreck peace processes? To address such a dilemma, this research aims to promote understanding, on what can be achieved by military crisis management operations (peace support operations) in the next decade. The research concentrates on the focal research question: Should military components induce consent or rely on the compliance of conflicting parties in crisis management operations of the next decade (2020 – 2030)? The focus is on military – political strategic level considerations, and especially on the time before political decisions to commit to a crisis management operation. This study does not focus on which actor or organisation should intervene. The framework of this thesis derives from the so called ‘peacebuilding space’, the scope of peace operations and spoiler theory. Feasibility of both peace enforcement and peacekeeping in countering future risk conditions are analysed in this framework. This future-orientated qualitative research uses the Delphi-method with a panel of national and international experts. Citation analysis supports identification of relevant reference material, which consists of contemporary literature, the Delphi-questionnaires and interviews. The research process followed three main stages. In the first stage, plausible future scenarios and risk conditions were identified with the Delphi-panel. In the second stage, operating environments for peace support operations were described and consequent hypotheses formulated. In the third stage, these hypotheses were tested on the Delphi-panel. The Delphi-panel is sufficiently wide and diverse to produce plausible yet different insights. The research design utilised specifically military crisis management and peace operations theories. This produced various and relevant normative considerations. Therefore, one may argue that this research; which is based on accepted contemporary theory, hypotheses derived thereof and utilising an expert panel, contributes to the realm of peace support operations. This research finds that some degree of peace enforcement will be feasible and necessary in at least the following risk conditions: failed governance; potential spillover of ethnic, religious, ideological conflict; vulnerability of strategic chokepoints and infrastructures in ungoverned spaces; as well as in territorial and extra-territorial border disputes. In addition, some form of peace enforcement is probably necessary in risk conditions pertaining to: extremism of marginalised groups; potential disputes over previously uninhabited and resource-rich territories; and interstate rivalry. Furthermore, this research finds that peacekeeping measures will be feasible and necessary in at least risk conditions pertaining to: potential spillover of ethnic, religious, ideological conflict; uncontrolled migration; consequences from environmental catastrophes or changes; territorial and extra-territorial border disputes; and potential disputes over previously uninhabited and resource-rich territories. These findings are all subject to both generic and case specific preconditions that must exist for a peace support operation. Some deductions could be derived from the research findings. Although some risk conditions may appear illogical, understanding the underlying logic of a conflict is fundamental to understanding transition in crisis management. Practitioners of crisis management should possess cognizance of such transition. They must understand how transition should occur from threat to safety, from conflict to stability – and so forth. Understanding transition is imperative for managing the dynamic evolution of preconditions, which begins at the outset of a peace support operation. Furthermore, it is pertinent that spoilers are defined from a peace process point of view. If spoilers are defined otherwise, it changes the nature of an operation towards war, where the logic is breaking the will of an enemy - and surrender. In peace support operations, the logic is different: actions towards spoilers are intended to cause transition towards consent - not defeat. Notwithstanding future developments, history continues to provide strategic education. However, the distinction is that the risk conditions occur in novel futures. Hence, lessons learned from the past should be fitted to the case at hand. This research shows compelling evidence that swaying between intervention optimism and pessimism is not substantiated. Both peace enforcement and peacekeeping are sine qua non for successful military crisis management in the next decade.

Enhancing human security through crisis management : opportunities and challenges for learning

Inhimilliseen turvallisuuteen kriisinhallinnan kautta – oppimisen mahdollisuuksia ja haasteita Kylmän sodan jälkeen aseelliset konfliktit ovat yleensä alkaneet niin sanotuissa hauraissa valtioissa ja köyhissä maissa, ne ovat olleet valtioiden sisäisiä ja niihin on osallistunut ei-valtiollisia aseellisia ryhmittymiä. Usein ne johtavat konfliktikierteeseen, jossa sota ja vakaammat olot vaihtelevat. Koska kuolleisuus konflikteissa voi jäädä alle kansainvälisen määritelmän (1000 kuollutta vuodessa), kutsun tällaisia konflikteja ”uusiksi konflikteiksi”. Kansainvälinen yhteisö on pyrkinyt kehittämään kriisinhallinnan ja rauhanrakentamisen malleja, jotta pysyvä rauhantila saataisiin aikaiseksi. Inhimillinen turvallisuus perustuu näkemykseen, jossa kunnioitetaan jokaisen yksilön ihmisoikeuksia ja jolla on vaikutusta myös kriisinhallinnan ja rauhanrakentamisen toteuttamiseen. Tutkimukseen kuuluu kaksi empiiristä osaa: Delfoi tulevaisuuspaneeliprosessin sekä kriisinhallintahenkilöstön haastattelut. Viisitoista eri alojen kriisinhallinta-asiantuntijaa osallistui paneeliin, joka toteutettiin vuonna 2008. Paneelin tulosten mukaan tulevat konfliktit usein ovat uusien konfliktien kaltaisia. Lisäksi kriisinhallintahenkilöstöltä edellytetään vuorovaikutus- ja kommunikaatiokykyä ja luonnollisesti myös varsinaisia ammatillisia valmiuksia. Tulevaisuuspaneeli korosti vuorovaikutus- ja kommunikaatiotaitoja erityisesti siviilikriisinhallintahenkilöstön kompetensseissa, mutta samat taidot painottuivat sotilaallisen kriisinhallinnan henkilöstön kompetensseissakin. Kriisinhallinnassa tarvitaan myös selvää työnjakoa eri toimijoiden kesken. Kosovossa työskennelleen henkilöstön haastatteluaineisto koostui yhteensä 27 teemahaastattelusta. Haastateltavista 9 oli ammattiupseeria, 10 reservistä rekrytoitua rauhanturvaajaa ja 8 siviilikriisinhallinnassa työskennellyttä henkilöä. Haastattelut toteutettiin helmi- ja kesäkuun välisenä aikana vuonna 2008. Haastattelutuloksissa korostui vuorovaikutus- ja kommunikaatiotaitojen merkitys, sillä monissa käytännön tilanteissa haastateltavat olivat ratkoneet ongelmia yhteistyössä muun kriisinhallintahenkilöstön tai paikallisten asukkaiden kanssa. Kriisinhallinnassa toteutui oppimisprosesseja, jotka usein olivat luonteeltaan myönteisiä ja informaalisia. Tällaisten onnistumisten vaikutus yksilön minäkuvaan oli myönteinen. Tällaisia prosesseja voidaan kuvata ”itseä koskeviksi oivalluksiksi”. Kriisinhallintatehtävissä oppimisella on erityinen merkitys, jos halutaan kehittää toimintoja inhimillisen turvallisuuden edistämiseksi. Siksi on tärkeää, että kriisinhallintakoulutusta ja kriisinhallintatyössä oppimista kehitetään ottamaan huomioon oppimisen eri tasot ja ulottuvuudet sekä niiden merkitys. Informaaliset oppimisen muodot olisi otettava paremmin huomioon kriisinhallintakoulutusta ja kriisinhallintatehtävissä oppimista kehitettäessä. Palautejärjestelmää olisi kehitettävä eri tavoin. Koko kriisinhallintaoperaation on saatava tarvittaessa myös kriittistä palautetta onnistumisista ja epäonnistumisista. Monet kriisinhallinnassa työskennelleet kaipaavat kunnollista palautetta työrupeamastaan. Liian rutiininomaiseksi koettu palaute ei edistä yksilön oppimista. Spontaanisti monet haastatellut pitivät tärkeänä, että kriisinhallinnassa työskennelleillä olisi mahdollisuus debriefing- tyyppiseen kotiinpaluukeskusteluun. Pelkkä tällainen mahdollisuus ilmeisesti voisi olla monelle myönteinen uutinen, vaikka tilaisuutta ei hyödynnettäisikään. Paluu kriisinhallintatehtävistä Suomeen on monelle haasteellisempaa kuin näissä tehtävissä työskentelyn aloittaminen ulkomailla. Tutkimuksen tulokset kannustavat tutkimaan kriisinhallintaa oppimisen näkökulmasta. On myös olennaista, että kriisinhallinnan palautejärjestelmiä kehitetään mahdollisimman hyvin edistämään sekä yksilöllistä että organisatorista oppimista kriisinhallinnassa. Kriisinhallintaoperaatio on oppimisympäristö. Kriisinhallintahenkilöstön kommunikaatio- ja vuorovaikutustaitojen kehittäminen on olennaista tavoiteltaessa kestävää rauhanprosessia, jossa konfliktialueen asukkaatkin ovat mukana.

Rauhanturvaajien koulutuksen kehittyminen vuosina 1956–1969

Suomi haki Yhdistyneiden Kansakuntien jäsenyyttä jo 1947 Suomen rauhansopimuksen tultua voimaan, mutta jäsenyys hyväksyttiin vasta 1955. Suomi osallistui ensimmäistä kertaa yleiskokouksen toimintaan syksyllä 1956, jolloin ennen varsinaista syysistuntoa pidettiin kaksi kiireellistä kokousta,Miten rauhanturvaajien koulutus Suomessa ja operaatioalueella kehittyi vuosina 1956 - 1969? Alatutkimuskysymyksinä ovat: - Mitkä olivat taustat Suomen osallistumiselle rauhanturvaamiseen 1950- ja 1960-luvuilla? - Miten Yhdistyneiden Kansakuntien Suomen komppaniat oli organisoitu ja miten komppani-at perustettiin vuosina 1956 ja 1957? - Miten Yhdistyneiden Kansakuntien Suomen Komppanioiden koulutus toteutettiin ja mitä koulutus sisälsi? - Miten Yhdistyneiden Kansakuntien Suomen Pataljoonat oli organisoitu ja miten pataljoonat perustettiin vuosina 1964 - 1969? - Miten Yhdistyneiden Kansakuntien Suomen Pataljoonien koulutus toteutettiin ja mitä kou-lutus sisälsi? Koulutuksellisesta näkökulmasta Suomen osallistuminen rauhanturvaamistoimintaan tuntuu yllättä-neen koko organisaation. Ensimmäisen joukon koulutukseen ei olut varauduttu, vaan joukko perus-tettiin kiireisellä aikataululla. Puolustusvoimien vähäinen kiinnostus ei tukenut koulutuksen antamista, vaan osittain rauhanturvaamiseen liittyvät asiat koettiin painolastiksi muutenkin vähäisillä resursseilla toimiville puolustusvoimille. Suezin operaation jälkeen Suomen rauhanturvaamisessa joukoilla tulee kohtuullisen pitkä tauko. Osallistumistauon aikana Suomi aloitti oman rauhanturvaamiskonseptinsa luomisen tiiviissä yhteis-työssä muiden pohjoismaiden kanssa. Pysyvässä valmiudessa olevan pataljoonan oli suunniteltu ole-van valmiudessa vuoden 1964 lopusta eteenpäin. Pitkälle edenneet valmistelut keskeytyvät joukko-pyyntöön Kyprokselle. Kyproksen joukon valmistelussa ei kuitenkaan hyödynnetty pysyväksi suun-nitellun joukon perustamista tai koulutusta. Kyproksen joukkoa lähdettiin kokoamaan Suezin mallin mukaan etsimällä vapaaehtoisia. On kuitenkin huomioitavaa, että Kyprokselle lähdettäessä Suomella oli jo kokemusta operaatioista ja ainakin suhteita muihin rauhanturvaamiseen osallistuviin maihin oli luotu. Ensimmäisen Kyprokselle lähetetyn joukon koulutukseen Suomessa oli panostettu huomatta-vasti enemmän kuin Suezille lähtöön. Merkittävänä koulutuksellinen muutos rauhaturvaajien koulutuksessa on YKSP/ täydennysosaton perustaminen Niinisalon varuskuntaan. Ensimmäisen kerran rauhanturvaajien koulutusta keskitetään samaan paikkaan ja täydennysosasto määrätään orgaaniseksi osaksi Satakunnan Tykistörykmenttiä.Lähempänä 1970-lukua koulutukseen alkaa esiintyä selkeä jatkumo Suomessa annetun ja operaa-tioalueella annetun koulutuksen välillä. Suomessa järjestetyissä koulutus- ja valintatilaisuuksissa 75 prosenttia ajasta kuitenkin käytettiin muihin asioihin kuin koulutukseen. Suomessa koulutettiin edelleen vain perusluennot, perusammunnat ja sulkeisjärjestysharjoituksia. Operaatioalueella keski-tyttiin taistelukoulutukseen, sulkeisjärjestysharjoituksiin ja kieliopintoihin. Rauhanturvaamiskokemusta omaavien henkilöiden käyttäminen hyödyksi on ollut omiaan koulutuk-sen kehittymisessä. YKSK 1 ja YKSK 2 komppanioiden päälliköt toimivat myöhemmin YKSP 1 ja YKSP 2 komentajina. YK-koulutuskeskusta ja sen edeltäjää YKSP/ Täydennysosastoa voidaan pitää rauhanturvaajien koulutusta koordinoivana ja resursseja kokoavana osastona. Operaatiosta ja tarkastusmatkoilta saatu palaute pystyttiin kokoamaan yhteen paikaan ja hyödyntämään seuraavien joukkojen koulu-tuksessa. Operaatioista saatua palautetta voitiin täydentää valinta- ja koulutustilaisuuksista saadulla palautteella. joissa käsiteltiin ensin Suezin ja sitten Unkarin kriisiä. Unkarin kriisissä oli voimakas itä – länsi – asetelma, mutta Suezin kriisissä Suomen ei tarvinnut asettua kummallekaan puolelle. Marraskuussa 1956 hyväksyttiin päätöslauselma ja perustettiin YK:n Lähi-idän valvontajoukko eli United Nations Emergency Force (UNEF). Ensimmäistä kertaa YK:n alainen aseistettu osasto perustettiin rauhan turvaamiseksi kriisialueella. Suomen hallitus vastasi kolme tuntia YK:n pääsihteerin virallisen tiedustelun jälkeen osallistuvansa YK:n Lähi-idän valvontajoukkoon. Suomalainen rauhanturvajoukko osallistui operaatioon vuoden 1956 marraskuusta vuoden 1957 joulukuuhun asti. Suomi päätti kahden puolivuotiskauden jälkeen lopettaa osallistumisensa UNEF - operaatioon. Suomi otti seuraavan kerran osaa, Suezin operaatioita huomattavasti mittavammalla joukolla, Yhdistyneiden Kansakuntien rauhanturvaoperaatioon Kyproksella. United Nations Peacekeeping Force in Cyprus-operaatioon Suomi osallistui vuodesta 1964. Operaatioon lähetettiin suomalainen rauhanturvapataljoona. Suomi jatkoi pataljoonan vahvuisen rauhanturvajoukkonsa pitämistä Kyproksen operaatiossa aina vuoteen 1977. Tutkimuksella on haettu vastausta rauhanturvaajien koulutuksen kehittymiseen vuosina 1956 – 1969. Alakysymyksillä selvitetään konkreettisia muutoksia koulutuksen käytännön toteuttamisessa ja syitä mahdollisin muutoksiin rauhanturvaajien koulutuksessa. Tutkimuksen päätutkimuskysymyksenä on:

Violations of children's rights in armed conflicts : international treaties, observations by peacekeepers and crisis management training in Finland

Ninety-nine Finnish peacekeepers, who had been serving in 15 different operations around the world, participated in the study (8 women, 27-52 years old, m = 37.4, SD = 8.9; and 91 men, 21-69 years old, m = 41.4, SD = 10.2). Three military crisis management trainers from the Finnish Defence Forces International Centre also participated in the study. The data was collected with two webbased questionnaires. In addition two interviews were made with specialists of civilian crisis management in Finland. The study also provides an overview of international treaties concerning children’s rights in armed conflict. The results show that 48.7 % of dangers for children in conflicts reported by the peacekeepers were related to physical injury (e.g. landmines and traffic), and 27.4 % were related to social problems (e.g. poverty, child soldiers, and trafficking). 24.1 % of the peacekeepers had made observations of children’s rights violations either often or very often during peacekeeping operations. 49.6 % of the observations were related to social problems (e.g. child labour or being forced to beg), and 33.0 % were related to physical injury (e.g. assault). Frequency of observation of children’s rights violations was not associated with either sex or military degree of the peacekeepers; instead it was significantly correlated with the peacekeepers’ degree of knowledge of EU’s child protection guidelines. On the basis of the results, it is recommended that knowledge about children’s rights and protection should be included in the training of Finnish crisis management personnel to a much higher degree than at the present.

Le contrôle du Conseil de sécurité en matière d'occupation impliquant ses membres permanents

Le Conseil de sécurité est l’organe principal du système onusien chargé du maintien de la paix et de la sécurité internationales. Face à une situation illégale, il ne peut donc l’ignorer et s’en désintéresser. Cependant, la perpétration d’un acte à la légalité controversée par l’un ou plusieurs de ses membres permanents peut nous laisser entendre que l’organe politique onusien aura des difficultés à remplir son rôle. Les membres permanents vont tenter d’instrumentaliser le Conseil de sécurité afin de diminuer l’illégalité de la situation. Ceci pose avec acuité le problème du contrôle de son activité en matière de maintien de la paix. L’accomplissement d’un acte illégal par un ou plusieurs membres permanents du Conseil de sécurité nécessite alors de réfléchir à des moyens d’ordre juridique pour limiter son pouvoir. Cette réflexion s’avère particulièrement pressante lorsque le Conseil est confronté à une occupation de guerre impliquant ses membres permanents ou, lorsqu’il crée ou autorise des opérations de paix de grandes envergures suite à un conflit armé impliquant ses membres permanents. Afin de limiter les prérogatives du Conseil de sécurité, le régime juridique de l’occupation tel qu’énoncé par le Règlement de La Haye (IV) de 1907 et la IVe Convention de Genève de 1949 devrait être appliquer par l’organe politique onusien lorsqu’il intervient dans une situation d’occupation de guerre impliquant ses membres permanents. L’objectif est d’éviter qu’il n’attribue aux puissances occupantes des missions qui dépassent le cadre juridique imposé par le droit des conflits armés. L’autorisation, par le Conseil de sécurité d’opérations de paix, telles qu’une administration civile transitoire ou une force multinationale avec un mandat de la paix avec recours à la force armée, suite à un conflit armé impliquant ses propres membres permanents, ouvre le débat sur leur réglementation. Alors, il sera proposé une interprétation progressiste de la définition de l’occupation telle qu’énoncée par le Règlement de La Haye (IV) de 1907 et la IVe Convention de Genève de 1949 afin d’y intégrer ces nouvelles formes d’occupations pacifiques, présentant de grandes similitudes avec les occupations de guerre. Ainsi, le régime juridique de l’occupation pourra leur être appliqué.