Isä pienen lapsen hoitajana : katsaus isyyteen ja perusasioita isän toimimisesta pienen lapsen hoitajana

Opinnäytetyöni kuuluu Helsingin ammattikorkeakoulun ja Tampereen yliopiston yhteiseen projektiin nimeltään 'Urbaani vanhemmuus', jonka tarkoituksena on tukea vauvaperheiden hyvinvointia loppuraskauden ja vauvan ensimmäisen elinvuoden aikana. Oma työni kuvaa isyyden kehitystä ja muutosta sekä kuvaa isän toimimista pienen lapsen hoitajana sekä siinä huomioitavia seikkoja pääpiirteissään. Opinnäytetyöni on toiminnallinen opinnäytetyö, jossa tämän työn ohella toinen lopputuote on verkkosivut pienen lapsen vanhemmille, jossa oma osioni on kohdistettu isille. 1950-luvun jälkeen isyyden roolimalli ja isyys itsessään on elänyt varsin voimakasta muutoksen ja muutostarpeen aikaa. Vanhakantaisesta patriarkaalisesta isyydestä on luovuttu tai siitä ollaan luopumassa. Sen tilalle on nousemassa uusia isyyden roolimalleja tai pikemminkin miesnäkökulmia, kuten "uusi isyys", joka on noussut varsinaisesti esille Suomessa 1990-luvulla. Sen keskeisenä ajatuksena on isien samanarvoinen sitoutuminen lapsenhoitoon, kotitöihin ja parisuhteeseen kuin aikaisemmin on totuttu näkemään naisen/äidin rooliin kuuluvana. Myös naisten korkeampi kouluttautuminen ja aikaisempaa suurempi osuus työelämässä sekä kasvaneet vaatimukset perhe-elämän ja työnteon suhteen ovat olleet voimakkaasti vaikuttamassa tarpeeseen isien roolin uudelleenmäärittelemiseksi. Merkittävää osuutta myös nykyisessä sukupuoliroolien uudelleenjakautumisessa on näytellyt lisääntyvä individualismi. Se vaikuttaa toisaalta naisten/äitien kautta niin etteivät he halua enää "alistua kodinhengettäriksi" ja lapsen kasvattajiksi, vaan he haluavat toteuttaa enemmän itseään ja omia päämääriään sekä työelämässä että vapaa-ajallaan. Toisaalta isät voivat sen taustavaikuttamana pyrkiä entistä vahvemmin toimimaan omien altruitististen motiiviensa mukaan sekä pyrkiä "toteuttamaan itseään" joko perheen ulkopuolella tai omien tarkoitusperiensä mukaisesti perheessä vanhan patriarkaalisen roolimallin mukaisesti. Isyyttä ei nykyään nähdä samanlaisena ja automaattisena asiana kuin se on totuttu näkemään aikaisemmin. Avioerojen ja uusperheiden sekä yksinhuoltajuuden ja lasten sijoittamisen lisääntyvät määrät ovat muokanneet isyyttä ja antaneet sille uusia mahdollisuuksia biologisen, juridisen, sosiaalisen ja psykologisen isyyden muodoissa sekä niiden toteuttamisen/toteutumisen suhteen. Myös nykyaikaiset perhe- ja kumppanuusmuodot ovat nostaneet perinteisen käsitteen ydinperheen tarpeellisuudesta ja välttämättömyydestä lapselle esille ja tarkasteltavaksi. Myös isä voi niin halutessaan oppia toimimaan hyvänä hoitajana lapselleen. Perushoidolliset asiat ovat hyvinkin yksinkertaisia koskien lapsen fyysistä hoitamista ja henkistä läsnäoloa. Myös vanhempien omaan jaksamiseen tulisi kiinnittää huomiota, jotta tilanne ei muodostuisi kohtuuttomaksi kenellekään..

Osa 2: Minun napa, meidän luokka : posteri itsetuntoa ja ryhmäytymistä tukevasta toimintatuokiosta

Toiminnallinen opinnäytetyömme on osa Koululaisen terveys ja toimintakyky -hanketta, jonka taustalla ovat Helsingin ammattikorkeakoulu, Helsingin opetusvirasto ja Helsingin terveyskeskus. Opinnäytetyömme tavoitteena oli seitsemäsluokkalaisten itsetuntoa ja luokan ryhmähenkeä tukevan toiminnan suunnittelu, toteutus ja raportointi. Ammatillisen kasvumme tavoitteena oli erilaisten toimintamenetelmien omaksuminen, itsetuntoon ja ryhmäytymiseen liittyvän erityistiedon kartuttaminen sekä ryhmäohjaustaitojen lisääminen. Teoriapohjana käytimme muun muassa hoito- ja käyttäytymistieteellisiä tutkimuksia itsetunnosta, mielialasta, ryhmäytymisestä ja kuulluksi tulemisesta. Toteutimme opinnäytetyömme Laajasalon koulun erään seitsemännen luokan kanssa 2. ja 3. marraskuuta 2005. Käytettävissämme oli yhteensä kuusi tuntia. Toimintaan osallistui 15 oppilasta. Tarkoituksenamme oli, että oppilaat harjoittelevat antamaan ja vastaanottamaan toisiltaan positiivista palautetta, osallistuvat hulluttelu-, lämmittely-, tutustumis-, luottamus-, myönteisyys-, ja yhteistyöharjoitteisiin, pohtivat itsetunto- ja mieliala-aiheisia kysymyksiä sekä tekevät yhdessä ryhmäänsä kuvaavan taideteoksen. Arvioimme opinnäytetyömme onnistumista havainnoimalla toteutustilanteita ja oppilaiden antaman kirjallisen palautteen perusteella. Arviointikohteina olivat oppilaiden osallistuminen ja tyytyväisyys toimintaan sekä omat ohjaustaitomme. Kaikki oppilaat osallistuvat lähes jokaiseen toiminnan osioon. Liikunnallisten harjoitteiden aikana oli levotonta, mikä saattoi johtua avarasta tilasta, halusta testata ohjaajien auktoriteettiä ja ikäkauteen liittyvästä psyykkisestä murroksesta. Taideteoksen tekemiseen oppilaat malttoivat syventyä ja siitä he myös pitivät eniten. Kaikki käyttämämme ryhmäyttävät harjoitteet eivät mielestämme soveltuneet ryhmätilanteeseen, jossa ohjaaja on vieras. Koemme edelleen, että aiheemme on tärkeä ja toivomme Laajasalon koulun ottavan käyttöön suunnittelemamme itsetunto- ja mieliala-aiheisen kirjoitustehtävän. Aiomme esitellä aihetta myös posterin avulla. Avainsanat itsetunto, murrosikä, ryhmäytyminen, toiminnallisuus

YRITYKSEN VERKOSTOITUMISKYKY, Verkostoitumisen hyöty- ja haittatasapainon arviointi

Useilla toimialoilla kuten infra-alalla verkostoituminen on ollut vieras käsite. Hankintamallit, lainsäädäntö ja alalle ominaiset lyhytkestoiset projektit ovat olleet kumppanuuksien esteenä. Uudet hankintamallit ja toimijoille asetetut roolijakovaatimukset antavat infra-toimialan yrityksille mahdollisuuksia kumpanuuksien rakentamiseen. Tutkimuksen tavoitteena on löytää syitä ja motiiveja jotka johtavat verkostoitumiseen infra-alalla. Tutkimuksessa esitellään verkostoitumisen näkökulmasta käsin infra-alan keskeisen rakennuttaja-organisaation hankintastrategiaa, sekä siitä muodostettua alan arvoketjua. Verkostoituminen on prosessi, jonka aikana arvioidaan yrityksen kykyä toimia kumppanina. Vertikaalisen verkostoitumisen haasteena on yritysten välille syntyvä yhteinen näkemys toimintatavoista, joilla kahdenvälinen markkinaehtoinen liikesuhde voidaan muuttaa kumppanuudeksi. Tavoitteena on oikean tasapainon löytäminen hyötyjen ja haittojen välillä. Tutkimuksessa esitellään niitä hyötyjä ja haittoja, jotka liittyvät yritystenväliseen vertikaalisen verkostoitumiseen. Tutkimuksessa esitellään myös kaksi valmista verkostoitumistyökalua, jotka on tarkoitettu yritysten käyttöön verkostoitumisprosessin tueksi. Työkalut on valittu siten, että niiden käyttäminen on mahdollista ja hyödyllistä heti verkostoitumisprosessin alku- eli rakennusvaiheessa.

Pääomarakenteisiin vaikuttavat tekijät suomalaisissa pörssiyrityksissä

Tutkielman tavoitteena on selvittää lineaarisen regressioanalyysin avulla paneelidataa käyttäen suomalaisten pörssiyritysten pääomarakenteisiin vaikuttavat tekijät vuosina 1999-2004. Näiden tekijöiden avulla päätellään, mitä pääomarakenneteoriaa/-teorioita nämä yritykset noudattavat. Pääomarakenneteoriat voidaan jakaa kahteen luokkaan sen mukaan, pyritäänkö niissä optimaaliseen pääomarakenteeseen vai ei. Tradeoff- ja siihen liittyvässä agenttiteoriassa pyritään optimaaliseen pääomarakenteeseen. Tradeoff-teoriassa pääomarakenne valitaan punnitsemalla vieraan pääoman hyötyjä ja haittoja. Agenttiteoria on muuten samanlainen kuin tradeoff-teoria, mutta siinä otetaan lisäksi huomioon velan agenttikustannukset. Pecking order - ja ajoitusteoriassa ei pyritä optimaaliseen pääoma-rakenteeseen. Pecking order -teoriassa rahoitus valitaan hierarkian mukaan (tulorahoitus, vieras pääoma, välirahoitus, oma pääoma). Ajoitusteoriassa valitaan se rahoitusmuoto, jota on kannattavinta hankkia vallitsevassa markkinatilanteessa. Empiiristen tulosten mukaan velkaantumisaste riippuu positiivisesti riskistä, vakuudesta ja aineettomasta omaisuudesta. Velkaantumisaste riippuu negatiivisesti likviditeetistä, osaketuotoista ja kannattavuudesta. Osingoilla ei ole vaikutusta velkaantumisasteeseen. Toimialoista teollisuustuotteiden ja -palveluiden sekä perusteollisuuden aloilla on korkeammat velkaantumisasteet kuin muilla toimialoilla. Tulokset tukevat pääosin pecking order -teoriaa ja jonkin verran ajoitusteoriaa. Muut teoriat saavat vain vähäistä tukea.

Pandeiro-tekniikkaa perinteisessä sambassa ja uudemmassa populaarimusiikissa

Tavoitteeni opinnäytetyössä on esitellä erilaisia pandeiron soittotyylejä. Perinteisen tavan lisäksi esittelen uudemman tyylin, jota nimitän Suzano-tekniikaksi, joka muodostaa suuren osan työstä. Selvitän myös pandeiron käyttömahdollisuuksia populaarimusiikissa. Lisäksi selvitän tietoa pandeiro -soittimesta muille soittajille, sillä se on vielä varsin vieras soitin Suomessa. Työhöni olen kerännyt erilaista tietoa, mitä olen lukenut, kuullut ja nähnyt. Tieto on siis pääosin jo olemassa ollutta, mutta sen analysoiminen, kokoaminen yhteen ja yleisellä tasolla tietoon saattaminen ja esimerkkien avulla havainnollistaminen tuo mielestäni uutta tietoa pandeiron soitosta. Työni sisältääkin paljon nuottiesimerkkejä. Koska kyseessä on etninen soitin, on tärkeää tutustuttaa lukija myös soittimen rakenteeseen ja alkuperään. Työssä esittelen myös joitain yleisimpiä Koillis-Brasilian rytmejä, sillä brasilialaisessa populaarimusiikissa käytetään paljon elementtejä vanhoista ja perinteisistä rytmeistä. Tähän osioon olen valinnut sekä rumpusettityylisiä komppeja että lyömäsoitinfunktiossa olevia rytmejä, joilla täydennetään komppipohjaa. Työssä on myös mukana joitain ajatuksia pandeiron harjoitteluun. Olen suunnitellut harjoituksia pandeirolle käyttäen apuna tavallisia rumpukirjoja. Työhöni olen liittänyt DVD-levyn havainnollistamaan esimerkkejä, sillä pelkän kuulokuvan perusteella asiaan perehtymättömän on mahdotonta tietää, miten rytmit on soitettu.

Uusperheen voimavarat ja lasten hyvinvointi

The resources of the step family and the children’s well-being The present study investigates children's well-being in stepfamilies and fac¬tors, both external and internal, that are related to the children's well-being. Of the external factors, the study focuses on factors related to the structure of the stepfamily, parents' education, socio-economic status and factors related to work, livelihood and living conditions. The internal resources include the general functioning of the family, parenthood and parenting, family support networks and issues that the stepfamilies themselves consider important. Another important resource in a stepfamily is a functioning network of human relationships, which in the present study is approached from the maternal viewpoint. Changing family relations are considered a potential threat to the children's well-being. Therefore, in addition to looking into the stepfamily's resources, the other important goal of the study is to explore other factors potentially related to the well-being of children living in stepfamilies. In view of the stepfamily's resources, it is important to explore how the functioning of the relationships network is linked with the child's well-being. The study employs survey and interview data. The survey data (n=2236) are part of national survey data on the well-being of families and children and factors impacting them which were gathered as part of ”Origins of Exclusion in Early Childhood”, a research project carried out in 2002. The data consists of 667 stepfamilies. The interview data consists of interviews with 24 parents in stepfamilies. In the study, the analyses of survey and interview data are combined. Both descriptive statistical analyses and multivariate methods are employed. Content analysis is employed in the analysis of the interview data. The results indicate that the stepfamilies’ resources in general but their external resources in particular differed from those of the nuclear and single-parent families. The level of education and the socio-economic status of the stepfamily parents were somewhat lower than those of the nuclear family parents. The differences in relation to single-parent families were primarily related to the better economic status of the stepfamilies. The analysis of internal resources showed relatively minor differences: the stepfamilies assessed themselves a somewhat better general functioning of the family than did the nuclear families. Parenting issues caused more disagreement in stepfamilies than in nuclear families. The analysis of the functioning of the human relations in stepfamilies showed that the stepfamily mothers experienced the external relationships of the family (e.g., between the child and the absent father) as significantly more problematic than the relationships within the stepfamily. Living in a stepfamily thus challenges the functioning of the relationship between the child and the absent father. As a result of the analysis of the relationships networks in the stepfamilies, three groups were formed. One group had the nuclear family as an ideal goal, another valued an extended family composed of a variety of relationships, and the third one appreciated a strong intimate relationship between the parents. In the present study, the most common group was the multi-relationship, extended type of stepfamily. In conclusion, living in a stepfamily does not seem to pose a risk to the child’s well-being, but it may influence the family’s resources and thus have an indirect effect on the child’s well-being. In view of the resources of the stepfamily, the child’s well-being was best supported by a functioning network of human relationships in the stepfamily: there was a distinct connection with the children’s problems and the non-functioning of the relationships network. According to the mothers, the internal relationships in the stepfamily seemed to be more important than the external relationships of the family. A child’s functioning relationship with the absent father can be viewed as a positive resource, supporting the child’s well-being in the stepfamily.

Cultural and textual properties in the translation and interpretation of allusions. An analysis of allusions in Dorothy L. Sayers’ detective novels translated into Finnish in the 1940s and the 1980s

Kulttuuriset ja tekstuaaliset tekijät alluusioiden kääntämisessä ja tulkinnassa. Alluusiot Dorothy L. Sayersin 1940- ja 1980-luvuilla suomennetuissa salapoliisiromaaneissa Väitöskirja käsittelee alluusioiden kääntämistä ja tulkintaa. Alluusio on intertekstuaalinen viittaus, jonka tulkitsemiseen tarvitaan implisiittistä tietoa tutuksi oletetusta viittauskohteesta. Käännösongelma alluusiosta tulee, mikäli kohdekulttuurin lukijat eivät tunne viittauskohdetta eivätkä voi päätellä alluusion merkitystä. Tutkimus pyrkii kuitenkin uuden analyysimenetelmän avulla osoittamaan, että vieraat alluusiot eivät välttämättä johda tulkintaongelmiin. Väitöskirja jakautuu kahteen osaan: analyysimenetelmän kehittämiseen (luvut 1-5) sekä tapaustutkimukseen (luvut 6-7). Kehitetyn menetelmän avulla pystytään analysoimaan aikaisempaa tarkemmin, millaisia tulkintamahdollisuuksia alluusiot tarjoavat eri lukijakunnille ja miten lähdetekstin alluusioiden kulttuuriset ja tekstuaaliset piirteet korreloivat käännösstrategioiden kanssa. Tapaustutkimus selvittää, millaisia tulkintamahdollisuuksia Dorothy L. Sayersin 1940- ja 1980-luvuilla suomennettujen salapoliisiromaanien alluusiot tarjosivat aikansa suomalaisille lukijoille. Tavoitteena on myös hahmottaa, miten suomentajien käännösratkaisut ja alluusioiden tulkintamahdollisuudet liittyvät toisaalta lähdetekstin alluusioiden piirteisiin ja toisaalta kohdekulttuurin kontekstiin. Tapaustutkimus tarjoaa näin uutta tietoa suomennoskirjallisuuden ja salapoliisiromaanien historiasta. Analyysimenetelmä määrittelee aikaisempaa alluusioita ja intertekstuaalisuutta käsitelleen tutkimuksen pohjalta ne kulttuuriset ja tekstuaaliset piirteet, jotka vaikuttavat alluusioiden kääntämiseen ja tulkintaan. Kulttuurisessa mielessä alluusio voi olla tietylle lukijakunnalle tuttu tai tuntematon. Tekstuaalisia tekijöitä ovat alluusion muodon ja tyylin tunnusmerkillisyys sekä alluusion pintamerkityksen koherenttius uudessa tekstikontekstissa, ilman tietoa viittauskohteesta. Alluusioiden tulkinnassa on perinteisesti erotettu toisaalta allusiivinen tulkintamahdollisuus, jossa alluusio on lukijoille tuttu ja yhdistettävissä viittauskohteeseensa, toisaalta kulttuuritöyssy, jonka muodostaa lukijoille tuntematon ja pintamerkitykseltään inkoherentti alluusio. Tutkimuksessa määritellään kulttuuristen ja tekstuaalisten tekijöiden perusteella lisäksi kaksi muuta mahdollisuutta. Pseudo-allusiivisessa tulkinnassa tuntematon alluusio erottuu ympäröivästä tekstikontekstista tyyliltään ja on koherentti ainakin kuvaannollisessa mielessä ilman viittauskohdettaan. Ei-allusiivisessa tulkinnassa taas vieras alluusio sulautuu kontekstiin sekä muodoltaan että merkitykseltään niin, ettei lukija edes huomaa mahdollista alluusiota. Tulkintamahdollisuuksien jakauma antaa yleiskuvan siitä, miten tietty lukijakunta pystyi tulkitsemaan tekstin alluusioita. Lisäksi analyysi tarkastelee lähdetekstin ja käännöksen välillä tulkintamahdollisuuksissa tapahtuneita muutoksia sekä niiden vaikutusta tulkinnan vaatimaan vaivannäköön (effort) ja alluusion funktioihin. Tapaustutkimus perehtyy Sayers-suomennosten kulttuurikonteksteihin tarkastelemalla salapoliisiromaanien asemaa suomalaisessa kirjallisuusjärjestelmässä, suomennoksilta odotettuja piirteitä sekä suomentajien ammattikuvaa, taustoja ja työoloja. Tulosten perusteella alluusioiden kääntäminen oli vaativa tehtävä sekä 1940- että 1980-luvun suomentajille. Lähdetekstien alluusioista 60–70 prosenttia oli todennäköisesti kohdelukijoille vieraita. Molempina aikakausina suomennoksilta odotettiin silti sekä kielellistä sujuvuutta että lähdetekstin merkitysten välittämistä. 1940-luvun suomentajien tehtävää vaikeutti lisäksi mm. se, että suomentaminen oli enimmäkseen sivutoimista ja englanti oli harvoin parhaiten hallittu vieras kieli. Nämä olosuhteet lienevät vaikuttaneet etenkin vähäarvoisena pidetyn salapoliisikirjallisuuden suomennoksiin. 1980-luvulla suomentajien aikataulut olivat realistisempia, englannin taidot parempia ja päätoiminen suomentaminen mahdollista. Myös salapoliisiromaanien arvostus oli lisääntynyt. Sekä 1940- että 1980-luvun suomennoksissa kohdelukijoille vieraitakin alluusioita oli usein säilytetty, mikäli ne olivat koherentteja ilman viittauskohdettaan. Sen sijaan vieraita ja pintamerkitykseltään epäselviä alluusioita oli muokattu tai poistettu. Kuitenkin 1980-luvun suomentajat säilyttivät lähdetekstin alluusioita useammin ja tarkemmin kuin 1940-luvun suomentajat. Varsinkin poisjättämistä esiintyi 1940-luvun suomennoksissa enemmän. Alluusioiden tulkintamahdollisuudet olivat kaikissa käännöksissä muuttuneet sikäli, että melko harvat suomennetut alluusiot olivat enää kohdelukijoiden tunnistettavissa. Toisaalta myös kulttuuritöyssyt olivat harvinaisia. Erot 1940- ja 1980-luvun suomennosten välillä näkyivätkin pseudo-allusiivisissa ja ei-allusiivisissa tulkintamahdollisuuksissa. 1980-luvun suomennoksissa vieraat alluusiot oli johdonmukaisesti säilytetty niin, että käännetyt alluusiot voitiin tulkita pseudo-alluusioiksi. Sen sijaan 1940-luvun suomennoksissa vieraita alluusioita oli usein muokattu tai jätetty pois tavalla, joka johti ei-allusiiviseen tulkintaan. Kohdelukijoiden kannalta 1980-luvun suomennettujen alluusioiden tulkitseminen lienee vaatinut jonkin verran enemmän vaivaa. Toisaalta pseudo-allusiivisten käännösten pohjalta oli useimmiten mahdollista rakentaa koherentti tulkinta, ja monesti ne jopa välittivät samankaltaisia funktioita kuin lähdetekstin alluusiot. 1940-luvun suomennosten muokkaukset ja poistot periaatteessa helpottivat tulkintaa, mutta mahdollisia kulttuuritöyssyjä esiintyi edelleen, jopa kääntäjän tekemien muutosten seurauksena. 1940-luvun suomennoksissa myös käännettyjen alluusioiden funktiot olivat muuttuneet enemmän lähdetekstin alluusioihin nähden. Kaiken kaikkiaan 1980-luvun suomennokset olivat lähempänä oman aikansa hyvän käännöksen piirteitä. Toisaalta alluusioiden muokkaaminen sai 1940-luvun suomennokset muistuttamaan enemmän perinteistä arvoituksen ratkaisuun keskittyvää salapoliisiromaania, joten tältä osin ne lienevät vastanneet kohdelukijoiden odotuksia. Kulttuurikontekstin vaikutus siis näkyi sekä käännösstrategioissa että käännettyjen alluusioiden tulkintamahdollisuuksissa. Tutkimustuloksissa korostui kuitenkin myös se, että lähdetekstin alluusion pintamerkitys saattaa vaikuttaa käännösratkaisuihin. Lisäksi käännetyt pseudo-alluusiot saattavat välittää samankaltaisia funktioita kuin lähdetekstin alluusiot. Toisin kuin yleensä on esitetty, kohdelukijoille vieraiden alluusioiden säilyttäminen saattaakin siis olla toimiva ratkaisu.

Henkilökohtainen on poliittista. Neuvottelu politiikan sukupuolittuneesta työnjaosta Annan julkaisemissa poliitikkojen henkilökuvissa vuosina 1975–2005

Henkilökohtainen on poliittista Tutkimuksessa tarkastellaan tiedotusvälineissä käytyä neuvottelua miesten ja naisten mahdollisuuksista osallistua politiikkaan sekä siinä ilmenevää suomalaisen poliittisen julkisuuden muutosta. Tutkimuksen materiaalin muodostavat Anna-lehdessä vuosina 1975–2005 julkaistut 339 poliitikkojen henkilökuvaa, joita eritellään laadullisen tekstianalyysin keinoin. Politiikan sukupuolittunut työnjako Poliitikkojen henkilökuvat ovat Anna-lehdessä olleet henkilöhaastatteluja tai poliitikon haastatteluita yhdessä puolisonsa tai perheensä kanssa. Tutkittuna ajanjaksona Annassa on julkaistu selvästi enemmän naispoliitikkojen kuin miespoliitikkojen henkilökuvia. Poliitikkojen haastatteluissa neuvottellaan siitä, keillä on oikeus toimia politiikassa ja millaista politiikkaa miehet ja naiset voivat tehdä. Vaikka Annassa ilmestyneissä poliitikkojen henkilökuvissa on eri aikoina vastattu näihin kysymyksiin erilaisin tavoin, sukupuolittunut jako miesten yhteiskunnalliseen ja naisten yksityiseen tilaan säilyy teksteissä läpi koko tarkastellun 30 vuoden ajanjakson. Sukupuolittunut jako yhteiskunnalliseen ja yksityiseen ilmenee henkilökuvissa siten, että miehet esitetään toimimassa politiikassa vaivattomasti ja luonnollisesti, mutta naisten kuvataan ponnistelevan sen eteen, että he kykenisivät osallistumaan politiikkaan. Naispoliitikkojen henkilökuvissa toistuva kysymys on, millä edellytyksin tai millaisin rajoituksin naiset ovat voineet toimia politiikassa. Miehet edustavat poliitikon normia ja naiset poikkeusta normista. Poliitikkojen parisuhde- ja perhehaastatteluissa puolestaan käsitellään kysymystä sukupuolten välisestä työnjaosta perheessä. Kirjoituksissa toistuvat kysymykset siitä, millainen tulisi olla poliitikon ja hänen puolisonsa välinen työnjako, tulisiko miespoliitikon vaimon osallistua pyyteettömästi puolison uran tukemiseen tai millä tavoin naispoliitikon puolison tulisi suhtautua vaimonsa aikaa vievään poliittiseen uraan. Naispoliitikkojen haasteita Annan julkaisemat naispoliitikkojen henkilökuvat osoittavat sekä naisten poliittiseen osallistumiseen liittyviä ongelmia että joukon erilaisia ratkaisuja niihin. Naisten ruumiillisuus on näistä haasteista keskeisin. 1970-luvun Annassa ilmestyneissä naispoliitikkojen haastatteluissa käsiteltiin toistuvasti sitä, millä tavoin politiikassa työskentelevät naiset pukeutuvat, syövät ja lepäävät. 1980-luvulla Anna pyrki tekemään naisruumiista voimavaran osoittamalla, että naisten ”luonteva” taipumus hoivaamiseen teki heistä erityisen sopivia politiikan ”pehmeiden” asioiden puolestapuhujina, kuten rauhantyön ja sosiaalisektorin asioiden hoitajina. 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa julkaistuissa teksteissä luotiin naisten poliittista yhteisöllisyyttä korostamalla heidän kokemaansa ruumiillisuuteen perustuvaa sortoa, esimerkiksi ulkonäköön liittyviä epäasiallisia huomautuksia. 2000-luvulla naispoliitikkojen henkilökuvissa vakuutettiin, että naisen ikääntyminen ei heikennä hänen kykyään tehdä politiikkaa. Samana aikakautena julkaistuissa nuorehkojen naispoliitikkojen henkilökuvissa ruumiillisuuteen otettiin toinen näkökulma. Niissä naisruumiin väitetty sopimattomuus poliittiseen työhön ratkaistiin korostamalla, että haastatellut naiset kontrolloivat ruumistaan täydellisesti. Toinen naispoliitikkojen poliittista osallistumista uhkaavana tai häiritsevänä esitetty seikka Annassa on ollut yksityiselämä. Lehden mukaan kodin, puolison ja lasten yhdistäminen menestyksekkääseen poliittiseen uraan on ollut erityisen vaikeaa. 1980-luvun loppuun saakka henkilökuviin rakennettiin asetelma, jossa naispoliitikkojen tuli valita työn tai perheen välillä. Vuosituhannen taitteessa Anna otti yksityiselämän ja julkisen elämän väliseen ristiriitaan uuden näkökulman: lehti alkoi esittää, että lapset ovat naispoliitikkojen työelämän voimavara. Kirjoitusten mukaan tehokkaat nuoret naispoliitikot kykenivät halutessaan olemaan sekä ”pullantuoksuisia” äitejä että menestyviä poliitikkoja. Samalla kirjoitukset kuitenkin epäsuorasti osoittivat, ettei yksityisen ja julkisen elämän ristiriita kadonnut naispoliitikkojen kuvauksista: se vain muutti muotoaan ja sai uuden ratkaisun. Miespoliitikkojen luontevana esitetty asiantuntemus Annassa julkaistut miespoliitikkojen haastattelut ovat läpi tutkitun ajanjakson uusintaneet mielikuvaa yhteiskunnallisesta tilasta miehille luontaisesti sopivana ympäristönä. Niissä puhutaan politiikasta ikään kuin se olisi ainoastaan miesten hallitsema elämänpiiri. Poliitikka näyttäytyy miesten välisen kamppailun ja veljeyden kenttänä. Henkilökuvissa miespoliitikot pyrkivät kukistamaan vastustajansa, mutta samalla menestys miesten maailmassa edellyttää muiden miesten hyväksyntää. Henkilökuvissa rakennetaan vahvasti käsitystä miespoliitikoista yhteiskunnallisina asiantuntijoina. Kirjoituksissa heille annetaan tilaa ja mahdollisuuden käsitellä ajankohtaisia poliittisia ongelmia, kuten esimerkiksi terveydenhuollon tilaa tai yleissivistyksen tasoa Suomessa. Ero Annan julkaisemiin naispoliitikkojen haastatteluihin on selvä. Niiden joukossa vuosina 1975–2005 ei ole sellaisia kirjoituksia, joissa naispoliitikolla olisi itsestäänselvästi asiantuntemusta tai arvovaltaa käsitellä koko kansakuntaa askarruttavia yhteiskunnallisia kysymyksiä. Henkilökohtainen on poliittista Annan julkaisemat poliittikkojen henkilökuvat osoittavat, millä tavoin henkilökohtaisiksi mielletyt asiat ovat muuttuneet poliittisiksi. Kärjistäen voi sanoa, että 1970-luvun puolivälissä Suomessa oli vallalla mielikuva, jossa vastakkain asettuivat miesten politiikka ja naisten yksityiselämä. Kolmessakymmenessä vuodessa tilanne on muuttunut. 1980-luvun alussa Anna argumentoi, että naisten kokemus arkielämästä ja lasten kasvattamisesta antoi heille sellaista asiantuntemusta, jota tulisi hyödyntää myös politiikassa. Annan mukaan miesten hallitseva asema politiikassa oli johtanut tilanteeseen, jossa huomattava osa kansasta ei saanut ääntään politiikassa kuuluviin. 2000-luvulle tultaessa on mahdollista nähdä, että politiikkaan on muodostunut naisille sopivana nähty toiminnan sektori, johon kuuluvat esimerkiksi sosiaali- ja terveydenhuolto, opetus-, ympäristö- ja kulttuuripolitiikka sekä kansainvälinen kehitysyhteistyö. Verrattuna 1970-luvun puolivälin tilanteeseen naiset osallistuvat luontevasti huomattavaan osaan suomalaista politiikkaa. Sukupuolittunut yhteiskunnallinen jakolinja ei kulje enää politiikan ja yksityiselämän välillä, vaan politiikan sisällä. Samalla käsitys politiikasta on muuttunut. Hyvinvointivaltion ja valtion sosiaalisektoriin liittyvien vastuiden laajentuminen on johtanut tilanteeseen, jossa naisille sopiviksi miellettyjen poliittisten osaamisalueiden määrä on kasvanut. On myös puhuttu politiikan intimisaatiosta, jolla tarkoitetaan, että valtioiden poliittisen toiminnan piiri on tullut yhä lähemmäs ihmisten henkilökohtaista elämää. Naisten aikaisempaa laajempi poliittinen osallistuminen ei olisi ollut mahdollista ilman keskustelua aiheista, jotka koetaan hyvin henkilökohtaisiksi: ruumiin ja politiikan suhteesta, yksityiselämän ja julkisen elämän suhteesta tai arkielämän kokemusten suhteesta poliittiseen osallistumiseen. Näin henkilökohtainen ja poliittinen ovat olleet jatkuvassa vuorovaikutuksessa keskenään. Annan henkilökuvat kertovat muutoksesta, jossa yksityiselämän tapahtumat ovat tulleet kiinteäksi osaksi politiikan julkisuutta. Yksityiselämän julkisuus on ollut poliitikoille sekä mahdollisuus että haaste. Yhtäältä yksityiselämän julkisuus on tarjonnut miespoliitikoille oivallisen keinon tuoda esille henkilökohtaisensa elämänsä myönteisiä puolia, esimerkiksi omistautumista perheelle. Naispoliitikoille yksityiselämän tuleminen julkiseksi on tarjonnut keinon haastaa ja kyseenalaistaa niitä arvoja, joiden mukaan nainen ei voi onnistuneesti yhdistää menestystä työ- ja perhe-elämässä. Samalla poliittisen julkisuuden muutos on merkinnyt sitä, että yksityiselämästä on tullut poliitikoille myös rasite. Julkisuudessa ei tehdä selkeää rajaa yksityisen ja julkisen elämän välillä, vaan henkilökohtaisen elämän valinnoista ja tapahtumista on tullut erottamaton osa poliitikkojen julkisuuskuvaa. Annan julkaisemien poliitikkojen henkilökuvien analyysi osoittaa, että poliitikot symboloivat yhteiskunnallisia arvoja ja asenteita. Poliitikot eivät ole vain ihmisiä ansioineen ja puutteineen, vaan heidän saamansa julkisuuden kautta keskustellaan suuremmista yhteiskunnallisista kysymyksistä, kuten naisten oikeudesta osallistua politiikkaa tai sukupuolten välisestä työnjaosta yhteiskunnassa. Annassa ilmestyneet poliitikkojen henkilökuvat ovat olleet osa prosessia, jossa suomalainen sukupuolittunut työnjako on neuvoteltu merkittävältä osaltaan uuteen muotoon. Naiset ovat saaneet vastuulleen olennaisen osan suomalaista politiikkaa samalla kun politiikan sisältö on myös muuttunut. Julkisuudessa näkyvien poliitikkojen henkilökohtaisen elämän valinnat asettuvat kontekstiinsa osana neuvotteluprosessia, jossa mietitään ja kyseenlaistetaan yhteiskunnallisia arvoja ja asenteita. Tässäkin mielessä henkilökohtaisesta on tullut poliittista.

Biologisen sukupuolen rakentaminen. Ruumis ja sosiaalinen sukupuoli antiikista nykypäivään

Tutkimuksessa tarkastellaan biologisen sukupuolen merkityksellistymistä länsimaisen tieteen ja ajattelun historiassa. Teoksen avainidea on tutkia biologisia käsityksiä osana sosiaalista sukupuolta ja poliittisia konteksteja. Tutkimusmateriaali koostuu lääketieteen, biologian, teologian ja politiikan teorian historioiden biologista sukupuolta käsittelevistä teksteistä. Teoksen monitieteellistä aineistoa analysoidaan intertekstuaalisesti. Tämä tarkoittaa eri tieteenalojen historioiden rinnakkaisvalotusta. Tutkimuksen ajallinen kaari päättyy 1960–2000-lukujen sex- & gender-keskusteluun, jossa vedetään yhteen kirjan tutkimustuloksia biologisen ja sosiaalisen sukupuolen keskustelun näkökulmasta ja toisaalta asetetaan viime vuosikymmenten teoreettinen keskustelu saatujen tutkimustulosten valoon. Varsinaisena metodina tutkimuksessa käytetään foucault’laista genealogista ja arkeologista menetelmää. Arkeologisen menetelmän avulla tutkitaan kahden sukupuolen mallin läpilyönnin yhteiskunnallisia ehtoja (modernia epistemologiaa ja sukupuolieron politiikkaa). Genealogisen metodin avulla taas jäsennetään kronologisesti tutkimusaineistoa. Tutkimuksen teesin mukaan sukupuoli on historiallisesti muokkautuva teoria ruumiin sukupuolittumisen tavoista. Inhimillinen keho määrittyy historiassa yhden, kahden ja useampien biologisten mallien kautta. Tämän vuoksi ruumis (body) on erotettava kolmantena kategoriana tavanomaisen biologisen sukupuolen (sex) ja sosiaalisen sukupuolen (gender) jaottelun ohella. Biologisen sukupuolen historiasta Eurooppalaiset lääkärit ja biologit eivät luoneet ennen valistusta modernin ajattelun mukaista veitsenterävää sukupuolierottelua. Sukupuolia – miestä ja naista – tarkasteltiin 1500-luvulle asti rakenneyhtäläisen mallin kautta. Nainen määrittyi vielä renessanssin aikana epätäydellisenä ja/tai puutteellisena miehenä. Kreikkalainen lääkäri Galenos (129–200 jaa.) ilmaisi yhden sukupuolen mallin idean näin: ”Kääntäkää naisen elimet sisältä ulospäin ja miehen elimet ulkoa sisäänpäin, niin havaitsette, että ne ovat aivan samanlaiset.” Antiikin kirjoittajat pitivät myös sukupuolten ruumiinnesteitä analogisina. Tämä merkitsi ihmisten genitaalisen eriytymättömyyden esittämistä ikään kuin toisessa rekisterissä. Myös naisilla oli penis ja kivekset, myös naiset erittivät spermaa. Samoin miesten katsottiin erittävän kuukautisverta ja maitoa. Yhden sukupuolen malli oli 1500-luvulle asti hallitsevassa asemassa länsimaisessa filosofiassa ja lääketieteessä. Ranskalainen lääkäri André Dulaurens oli ensimmäinen sukupuolielinten galeeniset homologiat virallisesti hylännyt lääkäri Euroopassa. Hän korvasi vanhat käsitykset genitaalien kaksimuotoisuuden käsityksellä vuonna 1595. Lääkärit loivat koko kehon kattaneet sukupuolierot Ranskan vallankumouksen yhteydessä. Tätä ennen kattavilla anatomisilla eroilla ei ollut niin tärkeää yhteiskunnallista merkitystä. Erot myös paikantuivat ennen 1750-lukua lähinnä sukuelimiin ja kehon ulkoisiin muotoihin. Kaikenkattavat biologiset erot olivat ennen kaikkea seurausta epätasa-arvolle etsitystä evidenssistä. Tiedemiehet pyrkivät osoittamaan valistuksen luonnollisten oikeuksien ja tasa-arvon vaatimukset naisten kohdalla turhiksi. Erot liitettiin yhä uusiin kohtiin kehossa kuten hermostoon, suonistoon, hiuksiin, hikoiluun ja luurankoon, kohtuun ja munasarjoihin sekä lantioon ja kaulaan. Samoihin aikoihin piirrettiin myös ensimmäiset yksityiskohtaiset naisluurangot. Tutkimuksen sisältö Luvussa 2 tarkastellaan antiikin ja renessanssin välistä aikaa, yhden sukupuolen mallia ja siitä käytyä keskustelua. Antiikin lääkärit tarkastelivat naisen ja miehen elimiä ja ruumiinnesteitä analogisina. Valittuja teemoja luvussa ovat myös Platonin ideaoppi (Irigaray’n aktivoimana), varhainen teologia ja kristinusko sekä Luther. Luku päättyy renessanssin lääketieteessä käytyihin merkitystaisteluihin, joissa galeeniset homologiat genitaalien vastaavuuksista lopulta hylättiin. Luvussa 3 tutkitaan valistuksen aikana vakiinnutettua kahden sukupuolen mallia ja naisten sitouttamista biologisen sukupuolen tulkintaan. Yhden sukupuolen malli ei korvautunut kahden sukupuolen mallilla, vaan jäi elämään uuden mallin taustalle. Biologinen sukupuoli miellettiin kiinteänä ja essentiaalisena, ja sen kautta voitiin perustella naisten sulkemista ulos poliittisesta sfääristä. Valistuksen aikana ”luonnollisesta” tuli poliittisesti käyttökelpoinen kategoria, ja biologiasta vakaiden, epähistoriallisten ja muuttumattomien sukupuolitotuuksien luoja. Hobbes, Locke ja Rousseau erosivat toisistaan siinä, miten luonnontilan käsitettä ymmärrettiin. Tämän kautta määriteltiin myös sukupuolen merkityksiä. Kahden sukupuolen mallin merkitysjärjestelmä sementoitiin sopimusteoreetikkojen kautta. Tutkimuksessa käydään lisäksi läpi sopimusteoreetikkoja ympäröivän yhteiskunnallisen kontekstin muutosta. Kahden sukupuolen mallin vahvistuttua naisten ja miesten ruumiit kuvattiin luurankoja myöten kokonaan erimuotoisina, ja Rousseaun kasvatusfilosofiassa sukupuolten kaksimuotoisuus vakiinnutettiin myös sosiaalisesti. Luvussa 4 Hegelin ja Snellmanin ajattelu liitetään konservatiiviseen tendenssiin, jossa muiden asioiden myötä (esimerkiksi nationalismin ja sukupuolieron vahvistamisen myötä) restauroitiin ja vahvistettiin traditionaalista yhden sukupuolen mallia. Luku kattaa keskusteluja Ranskan vallankumouksesta suomalaisen nationalismin nousuun, Tayloriin ja Milliin, Freudiin ja Beauvoiriin. Luvussa 5 biologisen sukupuolen rakentamisen keskustelu tuodaan nykypäivään asettamalla viime vuosikymmenten feministisen teoriakeskustelu dialogiin aikaisempien lukujen ja kappaleiden kanssa ja toisaalta esitetään aikaisemmat luvut puheenvuorona nykykeskustelussa. Tässä luvussa otetaan esiin sex/gender-käsiteparin mieltämisen historialliset vaiheet ja vaihtoehdot. Keskustelua kartoitetaan yksityiskohtaisesti ja siihen tuodaan tehdyn tutkimuksen pohjalta oma kontribuutio. Feministisen teoriakeskustelun muassa todetaan biologisen olleen kautta aikojen tulkinnallista ja sosiaalisesti määräytynyttä ja vaihtelevaa. Biologia ei determinoi vaan tulkinnat biologiasta ovat historiallisia. Olisiko siis sex ja gender ymmärrettävä Butlerin tapaan identtisiksi? Vaikka biologisen sukupuolen käsite on sosiaalinen konstruktio, ei käsitteitä silti pitäisi samastaa. Politologinen ja feministis-teoreettinen merkitys Biologia ja sen tulkinnat tulevat olennaisesti politiikan tutkimuksen kentälle. Tutkimukseni onkin siinä mielessä valtio-opillista, että tutkin biologisten erojen rakentamista modernin yhteiskunnan poliittisissa konteksteissa. Ranskan vallankumouksen yhteydessä luotujen biologisten erojen luominen liittyi laajentuneeseen julkiseen sfääriin, jonka asemista ja viroista miehet ja naiset kamppailivat. Olennaista näissä kamppailuissa oli naisten legitiimin edustuksen pohdinta. Valistuksen antaman lupauksen myötä kaikki ihmiset olivat syntyjään tasa-arvoisia ja vapaita. Tämä ei sopinut antifeministeille, joiden mielestä naiset kuuluivat kotitalouden piiriin. Biologisesti itsenäisesti olemassa olevaa naista seurasivat välittömästi vaatimukset naisten poliittisista oikeuksista, pääsystä julkiseen sfääriin sekä lukuisat teoriat naisten erillisestä yhteiskunnallisesta roolista ja valtiollisesta toimijuudesta. Antifeministien ja feministien valtakamppailun tausta muuttui keskeisesti kahden sukupuolen mallin läpilyönnin myötä. Kummatkin tahot perustelivat naisten asemaa perheessä ja valtiossa luontoperustaisin argumentein. Tutkimuksellani on merkitystä myös feministiselle teorialle. Luon tutkimuksessani jaottelun, jossa biologisen sukupuolen merkitysvaihteluiden ja sex- & gender-jaon ohella tutkitaan sitä, miten ruumista sovitetaan erilaisiin biologisen sukupuolen malleihin. Pelkkä biologisen ja sosiaalisen sukupuolen erottelu ei siis riitä. ”Sex” ja ”gender” saavat seurakseen erillisen ruumiin kategorian, koska biologinen sukupuoli ja keho eivät ole samaa merkitseviä asioita. Tutkimuksessani otetaan kriittistä etäisyyttä Foucault’n episteemin käsitteeseen. Yhden ja kahden sukupuolen mallit eivät ole ajallisesti teräväreunaisia, vaan vanhempi malli jatkaa eloaan uuden mallin rinnalla. Samoin kahden sukupuolen mallin käsitykset alkavat jo renessanssista.

Vieraan kielen äänteiden tunnistaminen autenttisessa kieliympäristössä asumisen jälkeen. Materiaalina saksan pitkät ja tiukat puolisuppeat vokaalit /e:/, /ø:/ ja /o:/

Tutkielmani käsittelee kohdemaassa asumisen roolia vieraan kielen oppimisessa. Vierasta kieltä tunnutaan opittavan luonnollisissa kielen käyttöympäristöissä vaivattomasti, kun taas luokkahuoneessa oppijalla ilmenee monia hankaluuksia, eikä koulussa opittu kielitaito vastaa autenttisessa ympäristössä omaksuttua kielitaitoa. Esittelen työssäni keskeisiä kielenoppimisteorioita ja niiden pohjalta tehtyjä tutkimuksia. Tutkin kielen oppimista saksan vokaalien tunnistamisen kautta, sillä äänteiden oikea tunnistaminen on edellytys sanojen tunnistamiselle ja edelleen kielen tuottamiselle. Saksan ja suomen äännejärjestelmien erojen perusteella valitsin tutkimusmateriaalikseni saksan pitkät ja tiukat puolisuppeat vokaalit /e:/, /ø:/ ja /o:/, joissa on suomea äidinkielenään puhuvalle kaksi vieraista piirrettä: tiukkuus ja puolisuppea väljyysaste. Tiukkuus on piirre, jota suomalainen ei äidinkielensä pohjalta erota; suomessa sillä ei eroteta merkitystä. Suomalainen ei siis ole tottunut kuuntelemaan äänteen tiukkuusvaihtelua, minkä vuoksi kyseiset äänteet tuottavat suuria oppimisvaikeuksia. Selvitin kuuntelukokeen avulla koehenkilöiden kykyä tunnistaa äidinkielellensä vieraita äännekategorioita. Koehenkilöt olivat suomalaisia saksan opiskelijoita, jotka jaettiin kahteen koeryhmään saksankielisessä ympäristössä vietetyn ajan perusteella. Kontrolliryhmänä käytin natiiveja saksanpuhujia. Koehenkilöt kuuntelivat nauhalta saksankielisiä sanoja, joissa tutkittavat vokaalit /e:/, /ø:/ ja /o:/ esiintyivät. Vastausvaihtoehdot olivat minimipareja eli sanoja, jotka eroavat toisistaan vain yhden äänteen osalta. Koehenkilöiden tehtävänä oli rastittaa kahdesta vaihtoehdosta, kumman sanan he mielestään kuulivat. Tavoitteenani oli selvittää, sekoittuuko vieras äänne jonkun lähellä olevan äidinkielen kategoriaan ja olivatko koehenkilöt oppineet tietoisesti kuuntelemaan vokaalien laatueroja vieraassa kieliympäristössä saadun altistuksen perusteella. Tulokset osoittavat, että tutkittavat äänteet olivat suomalaisille koehenkilöille hankalia tunnistaa, mutta pitempään saksankielisessä ympäristössä asuneet opiskelijat tekivät kuuntelukokeessa verrokkiryhmään nähden yli kolmasosan vähemmän virheitä. Natiivit saksanpuhujat suorittivat kokeen odotetusti ongelmitta. Kun muut kielen oppimiseen vaikuttavat taustatekijät erotettiin tuloksista, koemenestyksen kanssa korreloi vahvimmin juuri kielitaidon harjoittaminen autenttisessa ympäristössä. Ihmisen kyky oppia tunnistamaan ja tuottamaan vieraan kielen äänteitä näyttää säilyvän jossain määrin myös aikuisena. Erityisesti kielen ammattilaisille, kuten kääntäjille, tulkeille ja opettajille on suositeltavaa, ellei jopa välttämätöntä, harjaannuttaa kielitaitoansa kohdemaassa, sillä se edistää heidän ammattitaitoansa merkittävästi.

Läsnäolo, tuttuus, tulkinta ja sävy. Ihmisviitteinen hän ja sen tehtävät Harjavallan, Kokemäen ja Huittisten nykypuhekielessä

Tutkin pro gradu -työssäni ihmisiin viittaavien hän-, se-, tämä- ja tuo -pronominien sekä niiden monikollisten vastineiden käyttöä lounaisiin välimurteisiin kuuluvissa alasatakuntalaismurteissa. Pääasiallinen huomioni kohde on puhetilanteessa läsnä olevaan henkilöön viittaava hän Saadakseni perspektiiviä aiheeseen käsittelen myös poissaolijaan viittaamista ja muita kolmaspersoonaisia pronomineja. Aineistonani on 47 Satakuntalaisuus puheessa -hankkeen osana kerättyä nauhoitusta, joilla puhuu yhtä monta eri-ikäistä informanttia Harjavallasta, Kokemäeltä ja Huittisista. Aineistossa esiintyy kaikkiaan 5240 ihmiseen viittaavaan kolmaspersoonaista pronominia, joista läsnäolijaan viittaavia on 252. Nauhoituksissa on sekä kahden- että monenkeskisiä keskusteluja, ja niiden muodollisuusaste vaihtelee melko haastattelunomaisesta hyvinkin vapaamuotoiseen jutusteluun. Aineistoani täydentää pienimuotoinen lomakekysely, jonka on täyttänyt 27 satakuntalaista informanttia sekä 12 verrokkiryhmäläistä muualta Suomesta. Näkökulmani on alueellinen, koska vertaan alasatakuntalaista aineistoani aikaisempaan, Helsingissä asuvien puhujien kielestä tehtyyn tutkimukseen. Pronominiesiintymien määrän tarkastelun lisäksi pyrin selvittämään myös pronominiviittausten vaihtelun syitä. Siinä käytän apuna keskusteluntutkimuksen metodeja. Analyysini ei tuo ilmi yksiselitteisiä alueellisia eroja mutta täsmentää käsityksiä hän- pronominin käyttölaajuudesta ja -tilanteista nykypuhekielessä. Aineistoni puhujat käyttävät läsnäolijaan viitatessaan selvästi enemmän hän-pronominia kuin vertailukohtana olevat eteläsuomalaiset, mutta ero voi alueellisen vaihtelun sijaan selittyä myös nauhoitustilanteiden erilaisuudella ja puhujien keskinäisellä tuttuudella. Tulokset viittaavat siihen suuntaan, että keskiikäiset saattavat välttää läsnäolijaan kohdistuvia toi- viittauksia. Kyselytutkimus paljastaa yllättävän alueellisen eron: satakuntalaiset käsittävät hän- pronominin ivalliseksi selvästi harvemmin kuin verrokkiryhmäläiset. Tutkimustulokseni osoittavat, että hän- pronominilla viitataan läsnäolijaan usein silloin, kun tämä on puhujaa vanhempi tai puhujalle vieras. Sillä voidaan myös lieventää viittauksen kohdetta arvostelevaa lausumaa. Myös hän-pronominin logoforinen funktio ja siitä juontuva eläytyvä käyttö ovat aineistossa edustettuna. Useimmiten hän esiintyy lauseissa, jotka tulkitsevat viittauksen kohdetta, ovat lisäyksiä tai täsmennyksiä tämän kertomaan tai muuten käsittelevät asiaa, joka on parhaiten viittauksen kohteen tiedossa. Näissä tapauksissa hän-pronominin käytön voi nähdä säätelevän puhetilanteen osallistujien rooleja: hän- viittaus korostaa viittauskohteen asemaa lausuman oikeutettuna lausujana ja häivyttää äänessäolijan asemaa taka-alalle.

Minä vieraana naiseudessa

Kirjallisuusarvostelu

Korjausvelka

Korjausvelka on terminä uusi ja melko vieras. Se kuvaa, kuinka paljon infrastruktuuriin on menneinä vuosina jäänyt investoimatta, jotta ne olisivat käytön kannalta hyvässä kunnossa. Hyvä kunto taas voidaan määrittää niin, että se tarkoittaa esimerkiksi 70 tai 80 %:a hankintahinnasta. Työn tarkoitus on selventää, kuinka Suomen infrastruktuurin korjausvelka on syntynyt ja kehittynyt, mikä on korjausvelan nykytilanne ja mitkä ovat sen aiheuttamat ongelmat ja kuinka nämä ongelmat voidaan selättää. Korjausvelkaa syntyy pääasiassa, kun kunnossapito on vähäisempää kuin rakenteiden kuluminen. Absoluuttisena arvona mitattuna korjausvelkaa on selvästi eniten rakennuksissa. Suhteellisena arvona koko kannan arvosta mitattuna korjausvelkaa on lähes yhtä paljon rakennuksissa, liikenneverkoissa ja yhdyskuntateknisissä järjestelmissä. Suurin ongelma korjausvelan vuoksi on se, että rakenteet eivät enää tuota sitä maksimaalista hyötyä, joka niistä olisi saatavissa, jos ne olisivat hyvässä kunnossa. Korjausvelkaa voidaan selättää suunnitelmallisilla elinkaarihankkeilla, tarkalla korjausrakentamisen strategialla ja esimerkiksi purkamalla huonokuntoisimmat rakenteet ja korvaamalla ne uusilla rakenteilla.