Ruismallasuute vähägluteenisessa kauraleivonnassa

Tutkielman kirjallisuuskatsauksessa tarkasteltiin kauran leivontateknologisia ominaisuuksia, entsyymiaktiivista leivontaa ja ruismaltaan hyödyntämistä vähägluteenisessa leivonnassa. Kokeellisessa osiossa tutkittiin ruismallashapantaikinasta valmistetun uutteen vaikutusta kaurataikinan viskositeettiin ja kauraleivän ominaisuuksiin. Työn tarkoituksena oli kehittää maultaan ja rakenteeltaan onnistunut rukiinmakuinen kauraleipä. Ruismaltaan entsyymien annettiin pilkkoa keliaakikolle haitallisia rukiin prolamiineja hapantaikinaprosessissa. Hapantaikinasta erotettiin uute sentrifugoimalla. Leivontakokeisiin käytettiin entsyymiaktiivista ja kuumentamalla inaktivoitua uutetta. Uutteella korvattiin taikinavettä 15, 25 ja 30 % (taikinan painosta). Leivonta toteutettiin miniatyyrikoossa, vuokaleivontana 20 g:n taikinapaloja käyttäen. Taikinoiden viskositeetti mitattiin tarkoituksena seurata beetaglukaanin hydrolyysiä. Rukiin makua mitattiin koulutetun raadin avulla. Happaman uutteen lisäys laski taikinan pH-arvoa noin 5,8:sta noin 4,4:ään. Entsyymiaktiivisen uutteen lisäys laski taikinan viskositeettia ja inaktivoitu uute puolestaan kasvatti sitä. Leipien sisus tiivistyi, jolloin mitatut sisuksen kovuudet kasvoivat uutteen lisäyksen myötä. Uutelisäys paransi leipien makua ja aromia. Uutteen vaikutuksesta leipien huokoset olivat pienempiä ja ne jakaantuivat tasaisemmin leipämatriisiin. Jos uutetta käytettiin inaktivoituna, leipien murenevuus kasvoi. Tutkimuksessa kehitetyn teknologian avulla oli mahdollista valmistaa hyvänlaatuinen, rukiinmakuinen kauraleipä myös ilman että uutteen entsyymit inaktivoitiin keittämällä. Tähän vaikutti ilmeisesti taikinan alhainen pH, joka inhiboi alfa-amylaasia, ja kauratärkkelyksen korkea liisteröitymislämpötila, jolloin entsyymien inaktivoituminen paiston aikana tapahtui ennen kuin tärkkelys tuli alttiiksi liialliselle pilkkoutumiselle. Tämä mahdollistaa uutteen käytön osana leivontaprosessia ilman inaktivointia. Hapantaikinafermentaatio osana gluteenitonta leivontaa havaittiin toimivaksi yhdistelmäksi, sillä se paransi leivän väriä, makua ja rakennetta. Myös leivän homeeton aika parani jo vähäisenkin uutelisäyksen vaikutuksesta. Näyttää siltä, että tämän teknologian avulla on mahdollista tuoda esille pitkään kaivattua rukiin makua vähägluteenisten kauraleipien valikoimassa. Laskennallisesti ja aiempiin tuloksiin tukeutuen, voitiin päätellä, että leivän prolamiinipitoisuudessa on mahdollista päästä tasolle 63,5 mg/kg, mutta jatkokehityksen avulla päästäisiin luultavasti vielä parempiin tuloksiin.

High-risk patients and high-risk grafts in infrainguinal bypass for critical limb ischaemia

The main purpose of revascularization procedures for critical limb ischaemia (CLI) is to preserve the leg and sustain the patient s ambulatory status. Other goals are ischaemic pain relief and healing of ischaemic ulcers. Patients with CLI are usually old and have several comorbidities affecting the outcome. Revascularization for CLI is meaningless unless both life and limb are preserved. Therefore, the knowledge of both patient- and bypass-related risk factors is of paramount importance in clinical decision-making, patient selection and resource allocation. The aim of this study was to identify patient- and graft-related predictors of impaired outcome after infrainguinal bypass for CLI. The purpose was to assess the outcome of high-risk patients undergoing infrainguinal bypass and to evaluate the usefulness of specific risk scoring methods. The results of bypasses in the absence of optimal vein graft material were also evaluated, and the feasibility of the new method of scaffolding suboptimal vein grafts was assessed. The results of this study showed that renal insufficiency - not only renal failure but also moderate impairment in renal function - seems to be a significant risk factor for both limb loss and death after infrainguinal bypass in patients with CLI. Low estimated GFR (PIENEMPI KUIN 30 ml/min/1.73 m2) is a strong independent marker of poor prognosis. Furthermore, estimated GFR is a more accurate predictor of survival and leg salvage after infrainguinal bypass in CLI patients than serum creatinine level alone. We also found out that the life expectancy of octogenarians with CLI is short. In this patient group endovascular revascularization is associated with a better outcome than bypass in terms of survival, leg salvage and amputation-free survival especially in presence of coronary artery disease. This study was the first one to demonstrate that Finnvasc and modified Prevent III risk scoring methods both predict the long-term outcome of patients undergoing both surgical and endovascular infrainguinal revascularization for CLI. Both risk scoring methods are easy to use and might be helpful in clinical practice as an aid in preoperative patient selection and decision-making. Similarly than in previous studies, we found out that a single-segment great saphenous vein graft is superior to any other autologous vein graft in terms of mid-term patency and leg salvage. However, if optimal vein graft is lacking, arm vein conduits are superior to prosthetic grafts especially in infrapopliteal bypasses for CLI. We studied also the new method of scaffolding suboptimal quality vein grafts and found out that this method may enable the use of vein grafts of compromised quality otherwise unsuitable for bypass grafting. The remarkable finding was that patients with the combination of high operative risk due to severe comorbidities and risk graft have extremely poor survival, suggesting that only relatively fit patients should undergo complex bypasses with risk grafts. The results of this study can be used in clinical practice as an aid in preoperative patient selection and decision-making. In the future, the need of vascular surgery will increase significantly as the elderly and diabetic population increases, which emphasises the importance of focusing on those patients that will gain benefit from infrainguinal bypass. Therefore, the individual risk of the patient, ambulatory status, outcome expectations, the risk of bypass procedure as well as technical factors such as the suitability of outflow anatomy and the available vein material should all be assessed and taken into consideration when deciding on the best revascularization strategy.

Morality and Gender in Jeff Lindsay's Dexter Novels

Tutkimuksessa analysoin neljää Jeff Lindsayn Dexter -dekkaria kahdesta eri näkökulmasta. Ensimmäinen osa keskittyy päähenkilön sosiopaattisen persoonan aiheuttamiin moraalisiin ristiriitoihin, sillä hän on sekä sarjamurhaaja että työskentelee poliisin laboratoriossa silti noudattaen erittäin tiukkaa moraalista ohjenuoraa, joka määrittää kenet hän saa tappaa. Tutkimuksen toinen osa tarkastelee kirjojen naishahmoja ja heidän ongelmiaan. Käsittelen lyhyesti myös kirjasarjan ja niiden pohjalta tehdyn televisiosarjan eroja. Metodeina käytän lähiluentaa, eettistä analyysiä sekä rikoskirjallisuuden alalajien vertailua. Vaikkei rikoskirjallisuudessa olekaan yleistä, että poliisi tai tutkija olisi siviilissä rikollinen, on Dexter hyvin tyypillinen fiktiivinen sosiopaatti ja sarjamurhaaja. Lindsayn kirjojen juonet ja Dexter päähenkilönä noudattavat paikoin lähes kirjaimellisesti Thomas Harrisin Hannibal Lecterille luomaa kaavaa. Kirjojen moraaliset ristiriidat taas aiheutuvat sekä Dexterin roolista lainvartijana ja -rikkojana että hänen noudattamastaan tiukasta moraalisesta ohjenuorasta, joka määrittää kenet saa tappaa. Sosiopaattina hänen pitäisi olla kaikkien yhteiskunnan asettamien lakien ja rajoitusten tavoittamattomissa, mutta silti hänen päätöksentekonsa perustuu täysin kasvatti-isänsä laatimiin ohjeisiin. Tämä on yksi Dexterin hahmon suurimmista ristiriitaisuuksista, joka vahvistaa Heta Pyrhösen esittämän ajatuksen siitä, ettei rikoskirjallisuus tule toimeen ilman vahvaa moraalista selkärankaa. Dexterin tiukka moraalinen ohjenuora ja lukijoiden samaistuminen päähenkilöön ovat kuitenkin todennäköisin syy hänen selviytymiseensä kirjasta toiseen, ja sarjan myötä Dexter muuttuukin inhimillisemmäksi kuin alussa. Toisaalta naishahmojen ongelmien havaitseminen on vaikeaa, sillä ensivaikutelman perusteella voisi kuvitella, että Lindsayn kuvaama yhteiskunta on jo ratkaissut kaikki tasa-arvo-ongelmansa. Sukupuolten ja kansanryhmien välisestä tasa-arvosta ei kirjoissa keskustella, mutta merkittäviä naishahmoja on silti huomattavan vähän, eikä heistäkään ole rakennettu yhtä johdonmukaisia ja mielenkiintoisia kuin päähenkilöstä esimerkiksi. He jäävät pitkälti Dexterin varjoon. Edes Dexterin sisko Deborah ei pysty säilyttämään osaansa kirjojen naispäähenkilönä, sillä hänen ammattitaitoaan poliisina ja olemustaan naisena kuvataan jatkuvan ristiriitaisesti. Kaksi seuraavaksi tärkeintä naishahmoa ovat Dexterin tyttöystävä Rita, joka toimii äitiyden ruumiillistumana, sekä hänen tyttärensä Astor, joka on veljensä ohella samanlainen sosiopaatti kuin Dexter. Naissarjamurhaajien puute ja naishahmojen epäjohdonmukainen kuvaus ovat yksi Lindsayn kirjojen suurimmista ongelmista. Analyysin keskeisimmät johtopäätökset paljastavat, miten omaperäisyydestään huolimatta Dexter muistuttaa huomattavasti muita tunnettuja fiktiivisiä sarjamurhaajia, ja miten Lindsay pohjaa tekstinsä amerikkalaiseen arvomaailmaan ja rikoskirjallisuuden alalajien konventioihin. Vaikka suurin osa lukijoista pystyykin käsittelemään Dexterin tekojen moraalisia ristiriitoja, voi sarjamurhaajan ihannointi aiheuttaa toisille ongelmia. Toisaalta luomalla monipuolisia ja johdonmukaisia naishahmoja, jotka pystyisivät säilyttämään itsenäisyytensä kaikissa tilanteissa, Lindsayn kirjat olisivat sekä ajankohtaisempia että omaperäisempiä kuin nyt.

Sosiaalisen median odotuksia ja käyttötarpeita osana asiantuntijaorganisaation viestintää

Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani työyhteisön viestintätapojen muutosta ja sosiaalisen mediai roolia muutoksessa. Tutkimukseni tavoitteena on jäsentää ja ymmärtää sosiaalisen median roolia työyhteisön viestinnässä ja tarkastella miten sosiaalinen media taipuu tietoperustaisen asiantuntiorganisaation tarpeisiin. Tutkimuksen teoreettisessa osuudessa selvitän sitä, miten työn tekemisessä tapahtuneet muutokset ovat muuttaneet työyhteisön tapaa ja tarvetta viestiä. Työn tekemisen uusia muotoja ja verkostoitumista jäsennän tutkimuskirjallisuuden Alvesson (2000), Gruber & Palonen (2007), Kasvio & Tjäder (2007), Sennett (2007) kautta. Työn uusia muotoja voidaan kuvata käsitteillä asiantuntijakeskeisyys, tietointensiivisyys ja tietoperustainen työ. Kuva tutkimuksessani myös sosiaalisen median käsitettä sekä sen tunnusomaisuuksia. Tarkastelen tietoperustaisen asiantuntijaorganisaation odotuksia ja käyttötarpeita sosiaaliselle medialle Elisa Juholinin (2008) määrittelemän työyhteisöviestinnän uuden agendan (agendamalli) viitekehykses Tutkimukseni empiirisessä osuudessa tarkastelen aihetta yhden tietoperustaisen asiantuntijaorganisaation jäsenten kautta. Tavoitteeni on selvittää 1) millaisia odotuksia asiantuntijaorganisaatiossa työskentelevillä on sosiaalisen median käytöstä osana työyhteisön viestintää sekä 2) millaisia käyttötarpeita asiantuntijaorganisaatiossa työskentelevillä on sosiaalis* median käytöstä osana työyhteisön viestintää. Tutkimusotteeni on laadullinen, ja aineiston keruur menetelmänä käytän fokusryhmäkeskustelua sekä teemahaastattelua. Analysoin aineiston teemoittelemalla. Aineiston koodauksessa käytin Atlas.ti -ohjelmaa. Tutkimukseni perusteella voidaan todeta, että tärkeimpänä sosiaalisen median odotuksiin ja käyttötarpeisiin liittyi ajatus käyttäjälähtöisyydestä ja vuorovaikutuksesta. Käyttäjälähtöisyys ja vuorovaikutus näkyivät erityisesti odotuksena viestinnän rutiinien, tiedon ja osaamisen jakamisena entistä avoimempaan ; vuorovaikutteisempaan suuntaan. Tutkimus antaa viitteitä siitä, että sosiaalisen median sovelluksilla on mahdollista tukea vuorovaikutusta juuri niissä työyhteisöviestinnän tehtävissä, joissa vuorovaikutus jää helposti vähäiseksi. Sosiaalisen median sovelluksia tarvitaan myös tietoperustaisen asiantuntijaorganisaation osaamisen ja ns. hiljaisen tiedonjakamiseen. Tutkimuksen perusteella sosiaalinen media osana työyhteisön viestintää taipuu tiedontarpeen tyydyttäjänä, tarjoaa vaihtoehdon viestintäkanaville ja viestinnän toimintamalleille, mahdollistaa osallistumaan ja vaikuttamaan työyhteisön asioihin sekä tarjoaa tavan koota työyhteisössä olevaa osaamista ja hiljaista tietoa.

Use of wetland buffer areas to reduce nitrogen transport from forested catchments: Retention capacity, emissions of N2O and CH4 and vegetation composition dynamics

The use of buffer areas in forested catchments has been actively researched during the last 15 years; but until now, the research has mainly concentrated on the reduction of sediment and phosphorus loads, instead of nitrogen (N). The aim of this thesis was to examine the use of wetland buffer areas to reduce the nitrogen transport in forested catchments and to investigate the environmental impacts involved in their use. Besides the retention capacity, particular attention was paid to the main factors contributing to the N retention, the potential for increased N2O emissions after large N loading, the effects of peatland restoration for use as buffer areas on CH4 emissions, as well as the vegetation composition dynamics induced by the use of peatlands as buffer areas. To study the capacity of buffer areas to reduce N transport in forested catchments, we first used large artificial loadings of N, and then studied the capacity of buffer areas to reduce ammonium (NH4-N) export originating from ditch network maintenance areas in forested catchments. The potential for increased N2O emissions were studied using the closed chamber technique and a large artificial N loading at five buffer areas. Sampling for CH4 emissions and methane-cycling microbial populations were done on three restored buffer areas and on three buffers constructed on natural peatlands. Vegetation composition dynamics was studied at three buffer areas between 1996 and 2009. Wetland buffer areas were efficient in retaining inorganic N from inflow. The key factors contributing to the retention were the size and the length of the buffer, the hydrological loading and the rate of nutrient loading. Our results show that although the N2O emissions may increase temporarily to very high levels after a large N loading into the buffer area, the buffer areas in forested catchments should be viewed as insignificant sources of N2O. CH4 fluxes were substantially higher from buffers constructed on natural peatlands than from the restored buffer areas, probably because of the slow recovery of methanogens after restoration. The use of peatlands as buffer areas was followed by clear changes in plant species composition and the largest changes occurred in the upstream parts of the buffer areas and the wet lawn-level surfaces, where the contact between the vegetation and the through-flow waters was closer than for the downstream parts and dry hummock sites. The changes in the plant species composition may be an undesired phenomenon especially in the case of the mires representing endangered mire site types, and therefore the construction of new buffer areas should be primarily directed into drained peatland areas.

Lunch eating patterns during working hours and their social and work-related determinants : Study of Finnish employees

Work has a central role in the lives of big share of adult Finns and meals they eat during the workday comprise an important factor in their nutrition, health, and well-being. On workdays, lunch is mainly eaten at worksite canteens or, especially among women, as a packed meal in the workplace s break room. No national-level data is available on the nutritional quality of the meals served by canteens, although the Finnish Institute of Occupational Health laid out the first nutrition recommendations for worksite canteens in 1971. The aim of this study was to examine the contribution of various socio-demographic, socioeconomic, and work-related factors to the lunch eating patterns of Finnish employees during the working day and how lunch eating patterns influence dietary intake. Four different population-based cross-sectional datasets were used in this thesis. Three of the datasets were collected by the National Institute for Health and Welfare (Health Behaviour and Health among the Finnish Adult Population survey from 1979 to 2001, n=24746, and 2005 to 2007, n=5585, the National Findiet 2002 Study, n=261), and one of them by the Finnish Institute of Occupational Health (Work and Health in Finland survey from 1997, 2000, and 2003, n=6369). The Health Behaviour and Health among the Finnish Adult Population survey and the Work and Health in Finland survey are nationally representative studies that are conducted repeatedly. Survey information was collected by self-administered questionnaires, dietary recalls, and telephone interviews. The frequency of worksite canteen use has been quite stable for over two decades in Finland. A small decreasing trend can be seen in all socioeconomic groups. During the whole period studied, those with more years of education ate at worksite canteens more often than the others. The size of the workplace was the most important work-related determinant associated with the use of a worksite canteen. At small workplaces, other work-related determinants, like occupation, physical strain at work, and job control, were also associated with canteen use, whereas at bigger workplaces the associations were almost nonexistent. The major social determinants of worksite canteen availability were the education and occupational status of employees and the only work-related determinant was the size of the workplace. A worksite canteen was more commonly available to employees at larger workplaces and to those with the higher education and the higher occupational status. Even when the canteen was equally available to all employees, its use was nevertheless determined by occupational class and the place of residence, especially among female employees. Those with higher occupational status and those living in the Helsinki capital area ate in canteens more frequently than the others. Employees who ate at a worksite canteen consumed more vegetables and vegetable and fish dishes at lunch than did those who ate packed lunches. Also, the daily consumption of vegetables and the proportion of the daily users of vegetables were higher among those male employees who ate at a canteen. In conclusion, life possibilities, i.e. the availability of a canteen, education, occupational status, and work-related factors, played an important role in the choice of where to eat lunch among Finnish employees. The most basic prerequisite for eating in a canteen was availability, but there were also a number of underlying social determinants. Occupational status and the place of residence were the major structural factors behind individuals choices in their lunch eating patterns. To ensure the nutrition, health, and well-being of employees, employers should provide them with the option to have good quality meals during working hours. The availability of worksite canteens should be especially supported in lower socioeconomic groups. In addition, employees should be encouraged to have lunch at a worksite canteen when one is available by removing structural barriers to its use.

Microfinance, Efficiency and Agricultural Production in Bangladesh

The objectives of this study were to make a detailed and systematic empirical analysis of microfinance borrowers and non-borrowers in Bangladesh and also examine how efficiency measures are influenced by the access to agricultural microfinance. In the empirical analysis, this study used both parametric and non-parametric frontier approaches to investigate differences in efficiency estimates between microfinance borrowers and non-borrowers. This thesis, based on five articles, applied data obtained from a survey of 360 farm households from north-central and north-western regions in Bangladesh. The methods used in this investigation involve stochastic frontier (SFA) and data envelopment analysis (DEA) in addition to sample selectivity and limited dependent variable models. In article I, technical efficiency (TE) estimation and identification of its determinants were performed by applying an extended Cobb-Douglas stochastic frontier production function. The results show that farm households had a mean TE of 83% with lower TE scores for the non-borrowers of agricultural microfinance. Addressing institutional policies regarding the consolidation of individual plots into farm units, ensuring access to microfinance, extension education for the farmers with longer farming experience are suggested to improve the TE of the farmers. In article II, the objective was to assess the effects of access to microfinance on household production and cost efficiency (CE) and to determine the efficiency differences between the microfinance participating and non-participating farms. In addition, a non-discretionary DEA model was applied to capture directly the influence of microfinance on farm households production and CE. The results suggested that under both pooled DEA models and non-discretionary DEA models, farmers with access to microfinance were significantly more efficient than their non-borrowing counterparts. Results also revealed that land fragmentation, family size, household wealth, on farm-training and off farm income share are the main determinants of inefficiency after effectively correcting for sample selection bias. In article III, the TE of traditional variety (TV) and high-yielding-variety (HYV) rice producers were estimated in addition to investigating the determinants of adoption rate of HYV rice. Furthermore, the role of TE as a potential determinant to explain the differences of adoption rate of HYV rice among the farmers was assessed. The results indicated that in spite of its much higher yield potential, HYV rice production was associated with lower TE and had a greater variability in yield. It was also found that TE had a significant positive influence on the adoption rates of HYV rice. In article IV, we estimated profit efficiency (PE) and profit-loss between microfinance borrowers and non-borrowers by a sample selection framework, which provided a general framework for testing and taking into account the sample selection in the stochastic (profit) frontier function analysis. After effectively correcting for selectivity bias, the mean PE of the microfinance borrowers and non-borrowers were estimated at 68% and 52% respectively. This suggested that a considerable share of profits were lost due to profit inefficiencies in rice production. The results also demonstrated that access to microfinance contributes significantly to increasing PE and reducing profit-loss per hectare land. In article V, the effects of credit constraints on TE, allocative efficiency (AE) and CE were assessed while adequately controlling for sample selection bias. The confidence intervals were determined by the bootstrap method for both samples. The results indicated that differences in average efficiency scores of credit constrained and unconstrained farms were not statistically significant although the average efficiencies tended to be higher in the group of unconstrained farms. After effectively correcting for selectivity bias, household experience, number of dependents, off-farm income, farm size, access to on farm training and yearly savings were found to be the main determinants of inefficiencies. In general, the results of the study revealed the existence substantial technical, allocative, economic inefficiencies and also considerable profit inefficiencies. The results of the study suggested the need to streamline agricultural microfinance by the microfinance institutions (MFIs), donor agencies and government at all tiers. Moreover, formulating policies that ensure greater access to agricultural microfinance to the smallholder farmers on a sustainable basis in the study areas to enhance productivity and efficiency has been recommended. Key Words: Technical, allocative, economic efficiency, DEA, Non-discretionary DEA, selection bias, bootstrapping, microfinance, Bangladesh.

Töhry- vai taidepolitiikkaa? Diskurssiteoreettinen tarkastelu graffitin artikulaatioista suhteessa kaupunkitilaan Helsingissä 1995– 2010

Graffitit ja katutaide vaikuttavat visuaaliseen ympäristöömme ja ovat viime vuosina herättäneet vilkasta keskustelua kaupunkitilan sallitun käytön rajoista. Helsingissä oli vuosina 1998–2008 käynnissä siistiin kaupunkikuvaan tähtäävä Stop töhryille -projekti. Projekti herätti vastustusta ja politisoitui: keskusteluun nousivat graffitien ja töhryjen lisäksi esimerkiksi julkisen tilan arvot, kaupunkitilan estetiikka, nuorten oikeus kaupunkiin ja taiteen rajat. Tässä tutkielmassa tarkastellaan vallankäyttöä kaupunkitilassa graffitien ja katutaiteen ympärillä käydyn keskustelun kautta. Tutkimus keskittyy yhden kaupungin, Helsingin, tarjoamaan esimerkkiin. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää millaisia diskursseja graffiteista esitetään, kuinka puhe graffitien ympärillä politisoituu ja miten graffitin diskurssit liittyvät julkiseen tilaan. Kaupunki ja julkinen tila ymmärretään tässä tutkimuksessa Henri Lefebvren ja Doreen Masseyn teorioiden pohjalta sosiaalisena tuotteena ja siten poliittisena käsitteenä. Tutkimuksen pääasiallisen aineiston muodostavat Helsingin Sanomien aihepiiriä käsittelevät lehtitekstit vuosilta 1995–2010, analyysin apuna käytetään lisäksi kaupungin omia asiakirjoja, Internet-sivuja ja valokuvia. Tutkimustehtävää lähestytään Ernesto Laclaun ja Chantal Mouffen diskurssiteorian kautta. Laclau ja Mouffe ymmärtävät sosiaaliset merkitykset aina diskursiivisesti rakentuneiksi ja selittävät diskurssien muutosta poliittisen ontologian avulla. Tässä tutkimuksessa diskurssiteorian tarjoamista analyyttisista käsitteistä tärkeiksi nousevat diskurssi, tyhjät ja kelluvat merkitsijät, hegemonia ja sosiaalinen antagonismi. Aineiston perusteella näyttää siltä, että graffitien ympärillä Helsingissä vuosina 1995–2010 käyty keskustelu kiertyy karkeasti arvioiden kahden diskurssin ympärille ja jakaantuu kolmeen vaiheeseen. Kaksi läpi koko aineiston kulkevaa diskurssia, joiden osana graffitit artikuloidaan, nimetään tässä tutkimuksessa ”töhryn” ja ”taiteen” diskursseiksi. Keskustelun ensimmäisessä vaiheessa (1995–2000) Helsingin kaupunkikuvan töhriminen näyttäytyy vakavana ongelmana, joka vaatii hallinnolta ja poliitikoilta toimenpiteitä: graffitien torjumiseen tähtäävä Stop töhryille -projekti aloitetaan vuonna 1998. Keskustelun toisessa vaiheessa (2000–2007) Stop töhryille -projekti ja graffitit politisoituvat: projektista ja graffitien luvallisista tekopaikoista keskustellaan valtuustossa lähes vuosittain. Näkyville nousee antagonistinen jakolinja töhryn ja kaupunkitaiteen välillä: julkisuudessa esitetty kritiikki siirtyy töhritystä kaupunkikuvasta kohti Stop töhryille -projektia. Vuosi 2008, jolloin Stop töhryille -projekti loppuu, näyttäytyy dislokaation hetkenä. Kaupunginvaltuustossa graffitit artikuloidaan taiteena ja kaupunkikulttuurina; graffiteille löytyy nyt myös luvallista tilaa kaupungista. Diskurssiteorian käsittein voidaan ajatella töhryjen ja taiteen diskurssin taistelevan graffitikeskustelun hegemonisesta asemasta. Julkinen tila on molemmille diskursseille tärkeä, sillä kamppaillessaan graffitien määritelmästä ne kamppailevat jatkuvasti myös julkisesta tilasta ja sen määrittelemisen vallasta kaupungissa. Julkinen tila on paitsi materiaalista myös jatkuvasti debatissa syntyvää: sosiaalinen tuote. Graffitikeskustelussa syntyvä sosiaalinen antagonismi on tärkeä myös siinä mielessä, että sen kautta esiin nousevat esiin erilaiset näkemykset paitsi julkisesta tilasta myös taiteesta ja kulttuurista kaupungissa.

Leikkikenttä : teatteri- ja draamakasvatus osana teatteritapahtumaa

Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani teatteri- ja draamakasvatusta osana teatteritapahtumaa käyttämällä tapausesimerkkinä Nälkäteatteri ry:n syksyllä 2010 tuottamaa ala-asteikäisille suunnattua MUMMO-esitys ja draamatyöpajakokonaisuutta. Tutkimukseni on laadullinen tapaustutkimus, jonka tavoitteena on tutkia teatteritapahtuman käsitettä ja prosessia erityisesti lapsille suunnatun teatteri- ja draamakasvatuksen näkökulmasta. Työni tarkoituksena on antaa teatteri- ja draamakasvatukselle tilaa teatteritapahtumassa ilman, että ne jäisivät vain taiteellisen esityksen sivutuotteiksi. Esitän teatteritapahtuman käsitteen yhdeksi vaihtoehdoksi nähdä tämä kokonaisuus ilman, että mikään teatteri-ilmaisun alue jäisi muiden varjoon. Työni teoreettinen viitekehys perustuu Willmar Sauterin esittämään tapaan kokea teatteri tapahtumana. Pohdin teatteritapahtuman rakennetta ja mahdollisuuksia käyttämällä Sauterin sekä hänen teoriaansa tukeutuvien tutkijoiden esittämiä ajatuksia. Teoriataustana teatteri- ja draamakasvatukselle käytän Hannu Heikkisen draamakasvatuksen ja Tapio Toivasen koulussa tapahtuvan teatteritoiminnan määrittelyä ja analyysia. Tapausesimerkkini analyysissa esittelen myös Marvin Carlsonin ajatuksia muun muassa yleisöjen strategioista ja odotuksista sekä yleisön ja esiintyjien suhteesta. Menetelminä tapausesimerkkini tutkimuksessa ovat yleisötutkimus (työssäni havainnointi ja kyselyt) sekä draamakasvatuksen tutkimus (työssäni toimintatutkimus, osallistuminen, havainnointi ja kyselyt). Käytän aineistona MUMMO-esitys- ja draamatyöpajakokonaisuuteen laatimiani työpajasuunnitelmia sekä havaintojani, kokemuksiani ja muistiinpanojani esityöpajoista ja esityksistä sekä varsinaisista draamatyöpajoista. Näiden lisäksi materiaalinani on MUMMO-esityksen ohjaajan sekä projektiin osallistuneiden luokkien opettajien vastauksia heille laatimistani sähköpostikyselyistä. Tutkimukseni osoittaa, että teatteritapahtuman käsite voi sisällyttää myös teatteri- ja draamakasvatuksen toimintoja määritelmäänsä. Teatteritapahtuma voi olla tasaveroisesti myös teatteri- ja draamakasvatusta, jos se kehystetään taitavasti sellaiseksi. Niin draamakasvatuksen kuin yleisemminkin teatteritapahtuman onnistumisen kannalta, erityisen tärkeäksi osoittautuvat säännöt ja sopimuksen teko. Draamasopimus nousee tärkeäksi tekijäksi luottamuksen ja turvallisuuden vahvistamisessa. Draamakasvatukselliset tavoitteet toteutuvat tutkimukseni perusteella parhaiten, jos sisällöille ja toiminnalle annetaan draamatyöskentelyn vaatima aika kehittyä. Draamakasvatukselle pitää sallia myös tietynlainen keskeneräisyys, joka parhaimmillaan edistää siihen osallistuvien oppimista. Avainsanaksi teatteritapahtuman kommunikaatiolle muodostuu tutkimuksessani kokemuksellisuus. Se yhdistää niin teatteriesityksen kokonaisvaltaista kokemista kuin teatteri- ja draamakasvatuksen oppimiseen tähtäävää työtapaa ja sisältöjä. Esitän tutkimustuloksieni pohjalta vielä ehdotuksen, että teatteri- ja draamakasvatusta sisältävä teatteritapahtuma voisi olla vastavuoroinen ja produktiivinen symbioosi, jota ohjaisi ja kehystäisi opetussuunnitelman, draamasopimuksen, draamatekstin ja esitystekstin sisältävä tapahtumateksti.

Tietokone ikäihmisen arjessa

The aged people in the target group of my study belong to generation, which has experienced the shift from agricultural society via industrial society up to the society which has been described as information society. They have grown up concurrently with the technological development, but during the recent years the technological development has accelerated. One can say that the older the target study group has come the more information technological skills they need to possess to be equal actors in our society. However, especially in case of aged people the learning and maintaining of skills in information technology has mainly been left dependent on their personal motivation. The purpose of this report is to study the use of computers in the life of the aged people. The report studies the will and ability of the aged people to learn the skill of using computers, and the new possibilities which this brings into their lives. The study questions are the following: 1) Why the aged people start to use computers? 2) How the aged people benefit information technology in their own life? 3) How computers have extended the environment of the aged people? 4) What kind of problems the aged people have experienced in use of computers? The research material consists of group interviews and individual interviews (total of 23 people). The interview material has been collected among the participants on information technology courses of the Senior University of Helsinki University during years 2004-2005. The research method used is theme interviewing. In addition, the material of opinions about information technology of people born in decades of 1920 and 1930, gathered as part of the Ikihyvä Päijät-Häme 2002 -research has been used. On basis of this research one can say that the aged people do have motivation to study the use of computers, although many interviewees commented that they also have met problems in use of computers. The motivation has grown also because the fear that without the skills to use computers they could drift into outsiders of the society, whereas instead as skilled computer users they felt to be equal citizens compared with the younger age groups, and that they can maintain their independence and autonomy. Especially, the independent use of banking routines over the Internet and use of emails seem to give them a position as modern actors. Many interview statements also underline that computers will bring both joy and benefit to the users. Studying the use of computers is a new and interesting hobby, which can fill the hole left in the life after leaving the working life. Using skills of text processing and processing of pictures one can, for example, record the traditional knowledge of the family and ancestry to the younger generations, and write articles or even books on the professional area of ones own. Single people emphasize that computers can even act as companionship substitutes. One can use Internet for virtual traveling, which provides a new dimension in use of computers. Internet can also be used to maintain family relationships, especially between grandparents and remote grandchildren. Typical problems in use of computers appeared to be that reaching the right professional helpdesk advisers of the service providers is difficult and requires lots of time and patience. However, the interviewees were not willing to give up their computers, because they had already used to these. Keywords: digital divide, aging, Internet, usability, motivation, information technology, information society.

ESPOOLAISTEN KOETTU TERVEYS - Pienalue-estimoinnin soveltaminen aluetasoisen tiedon tuottamiseen

Koettu terveys on subjektiivinen mittari, jota voidaan käyttää objektiivisten mittareiden ohella kunnan sosiaali- ja terveyspolitiikan onnistumisen arviointiin sekä ohjaamaan palveluiden järjestämistä. Tutkimuksessa selvitettiin mahdollisuuksia tuottaa pienalue-estimointimenetelmillä tietoa Espoon eri alueiden 20–64 -vuotiaan väestön kokemasta terveydestä. Erityisesti työ keskittyi selvittämään; kuinka pienille Espoon alueille voidaan tuottaa luotettavaa tietoa käytettävissä olevasta otosaineistosta ja miten käytetty mallitaso sekä otoskoon kasvattaminen muiden pääkaupunkiseudun asukkaiden vastauksilla vaikuttaa estimointitulokseen? Tutkimusaineistona käytettiin vuoden 2008 aikana Helsingin sosiaalialan osaamiskeskuksen keräämän Pääkaupunkiseudun hyvinvointitutkimus -aineiston lisäksi Aluesarjat-tilastotietokannasta sekä Tilastokeskuksen Väestötilastopalvelusta saatavaa tietoa. Pienalue-estimointimenetelminä käytettiin malliavusteista GREG-estimointia sekä malliperusteista EBLUP-estimointia. Sekä Espoon että koko pääkaupunkiseudun otosaineistosta muodostettujen yksikkö- ja aluetason mallien parametrien ja Espoon eri alueiden 20–64 -vuotiaaseen väestöön liittyvän tiedon avulla tuotettiin alue-estimaatteja Espoon pien-, tilasto- ja suuralueille. Koetun terveyden aluekeskiarvon estimointi onnistui kaikilla aluetasoilla kyseisen aluetason malliin perustuvalla EBLUP-estimaattorilla. GREG-estimaattori onnistui vain suuraluetason estimoinnissa, muilla aluetasoilla alueiden pienet otoskoot huononsivat GREG-estimaatin tarkkuutta. Yksikkötason sekamallin huono selitysvoima ja mallista puuttuva selittäjä huononsivat siihen perustuvan EBLUP-estimaattorin tarkkuutta. Estimoinnin kannalta mallitasoa tärkeämmäksi osoittautui mallin hyvyyden toteutuminen. Voiman lainaaminen kohdejoukon ulkopuoliselta otokselta heikensi satunnaisvaikutuksen merkitsevyyttä ja alue-estimaattien välistä vaihtelua sekä lisäsi estimaattien tarkkuutta. Pienaluetiedon tuottaminen onnistuu EBLUP-estimaattoreilla jopa 85 pienalueelle noin 800 havainnon otosaineistosta, mikäli käytössä on luotettavaa lisäinformaatiota ja hyvä malli. GREG-estimaattori sallii huonomman mallin käytön, mutta edellyttää suurempia pienalueittaisia otoskokoja kuin EBLUP-estimaattorit. EBLUP-estimaattoreiden etuna on alueittaisen otoskoon lisäksi mahdollisuus perustaa estimointi sekä yksikkötasoiseen että aluetasoiseen malliin. Pienalueestimointimenetelmät lisäävät otosaineistojen hyödyntämismahdollisuuksia. Onnistumisen takaa menetelmiin sisältyvien, aineistoon ja malliin kohdistuvien vaatimusten huomiointi tiedonkeruun suunnitteluvaiheessa mm. kysymysten asettelussa. Pienalue-estimointimenetelmien käyttö edellyttää tilastollista osaamista, kriittisyyttä saatuja tuloksia kohtaan ja vastuullisuutta tuloksia julkaistaessa. Laatuvaatimukset täyttävät pienalue-estimaatit soveltuvat hyvin päätöksenteon tueksi, kun halutaan vertailla alueita ja kohdentaa resursseja tarvelähtöisesti.

Avtorskaia pesnia muutoksessa. Yhteisöllisyys ja dialogi Neuvostoliiton ja nyky-Venäjän kontekstissa

Pro-gradu -työssäni tutkin venäläistä avtorskaia pesnia -musiikkigenreä, sitä ympäröivää yhteisöä sekä muutosta, jonka genre on kokenut Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Avtorskaia pesnia -genren keskiössä on lyyrinen, kitarasäestyksellinen säveltäjän ja sanoittajan itsensä esittämä laulu. Neuvostoliiton kontekstissa avtorskaia pesnian voidaan nähdä olevan yhteiskuntakriittinen genre, joka intonaationsa, muotonsa ja sanomansa välityksellä korosti yksilöllisyyttä ja sananvapauden periaatteita. Neuvostoliiton hajoaminen on vaikuttanut monella tavalla sekä musiikin olemukseen että sitä ympäröivään yhteisöön. Pyrin selvittämään, minkälaisia arvoja avtorskaia pesnian parissa viihtyvä yhteisö vaali sosialismin aikana ja minkälaisia odotushorisontteja yhteisön jäsenet liittävät genreensä nykykontekstissa. Musiikin yhteiskunnallisen merkityksen lisäksi pohdin myös sitä, mitä genre merkitsee sitä luoville yksilöille ja yhteisölle. Tutkimukseni perustuu vuonna 2009 Pietarissa tehtyyn kolmen kuukauden mittaiseen kenttätyöhön. Vierailin säännöllisesti pietarilaisissa lauluklubeissa, kävin konserteissa ja osallistuin muutamaan festivaaliin. Erityisesti klubit edustivat genren yhteisöllisintä puolta. Osallistuin klubien toimintaan, haastattelin useita muusikoita ja muita genren aktiiveja. Tarkastellessani avtorskaia pesniaa Neuvostoliiton kontekstissa, pohdin erityisesti sen merkitystä ja sijoittumista sosialistisen yhteiskunnan todellisuuteen. Usein kirjallisuudessa sosialismi nähdään vastakkaisten kategorioiden kautta. Viimeisten vuosikymmenien sosialistinen todellisuus oli kuitenkin luonteeltaan paradoksaalinen. Tarkastelemalla avtorskaia pesniaa pyrin osoittamaan, millä tavalla sosialistiseen yhteiskuntaan liitettävät vastakkainasettelut ovat ongelmallisia. Analysoin sosialistisen yhteiskunnan ja avtorsakia pesnian välistä suhdetta nojaten James Scottin public ja hidden transcripts -käsitteisiin. Tämän lisäksi käytän Alexei Yurchakin deterritorialisaation käsitettä kuvaamaan sitä, millä tavalla sosialismin viimeisten vuosikymmenien aikana avtorskaia pesnia -yhteisö loi sosiaalisia tiloja, joissa yhteisön arvoja ei nähty ristiriitaisina sosialistisen ideologian kanssa. Tasa-arvo, yhteisöllisyys, perhe, ystävyys ja eettisyys voidaan lukea sosialismin ja avtorskaia pesnia -yhteisön yhteisiksi arvoiksi. Neuvostoliiton viimeisinä vuosikymmeninä sosiaalisen todellisuuden ja virallisen diskurssin ristiriitaisuus muodosti tilanteen, joka mahdollisti uusien tulkintojen ja sen myötä uusien sosiaalisten tilojen syntymisen. Neuvostoliiton hajoaminen on asettanut avtorskaia pesnia -genrelle uusia haasteita. Vallitsevan yhteiskunnallisen järjestyksen nopea muuttuminen on aiheuttanut tilanteen, jossa genren edustajat ovat joutuneet arvioimaan suhdettaan ympäröivään todellisuuteen uudesta näkökulmasta. Tärkeiksi muodostuneet arvot jatkavat elämäänsä, mutta niiden tulkinta ja merkitsevyys ovat muuttuneet. Nykyään genreen liitetään erilaisia odotushorisontteja, jotka syntyvät avoimessa, historiallisesti määräytyvässä diskursiivisessa prosessissa. Käsitykset musiikin merkitsevyydestä ja sen paikasta nykykontekstissa rakentuvat myös yhteiselle historialle ja sen merkityksille. Ystävyyden ja vilpittömyyden korostuminen sekä genren näkeminen ennen kaikkea kommunikaation ja taiteen muotona ovat niitä lähtökohtia, joista muusikot pyrkivät musiikkiaan tekemään. Jollekin avtorskaia pesnia edustaa kommunikaatiota ja dialogia yksilöiden välillä. Toisille genre edustaa taiteen muotoa, kun taas jotkut näkevät musiikin hyödykkeenä. Monelle genre edustaa yhteisöä ja toimii selviytymisstrategiana elämän hankalina hetkinä. Tunne yhteenkuuluvuudesta ja kuulumisesta saman genren piiriin ilmenee hetkissä ja ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa, jolloin he ymmärtävät jakavansa jotakin yhteistä ja näin kuuluvansa johonkin heitä yhdistävään maailmaan. Avtorskaia pesnian parissa viihtyvät näyttäisivät muodostavan kuvitteellisen yhteisön, jota yhdistää yksilön ainutlaatuisuuden kunnioittaminen. Avtorkskaia pesnian ja sen yhteiskunnallisen merkityksen muuttumisen tarkastelu antaa mahdollisuuden kurkistaa Venäjällä tapahtuvien sosiaalisten ja poliittisten muutosten luonteeseen.

Tunne, taistele tai taivu : synnytys ja valta Foucault'n näkökulmasta verkkokeskustelussa

Kun synnytyksessä mikään ei suju suunnitelmien mukaan, mistä oikeastaan on kysymys? Kenellä on valta synnytyksessä ja miten se jaetaan? Pro gradu -työssäni yritän ratkaista tätä oman pettymykseni herättämää kysymystä Michel Foucault'n valtakäsityksien avulla. Työlleni erityisen tärkeitä ovat ranskalaisfilosofin teoriat vallan osapuolten välisistä kamppailuista, vallan ja tiedon suhteesta sekä vallasta mahdollisuuksien hallintana. Foucault'sta inspiroituneilta hallinnan analyytikoilta Nikolas Roselta ja Mitchell Deanilta saan käytännön apua analyysin tekemiseen aineistolähtöisen tulkinnan keinoin. Heidän neuvostaan keskityn miten-kysymyksiin sekä sanoihin asioiden mahdollistajana. Aineistonani käytän erään aktiivisuutta ja luottamuksellisuutta vaalivan keskustelupalstan Synnyttäjän oikeudet -aiheista keskustelua. Analyysin alku nosti keskustelusta kolme selkeää tapaa synnytyksen ja vallan hahmottamiseen: luonnon ja synnyttäjän voimia korostavan, taisteluasennetta kannattavan sekä sopuisaa, tyydyttävää elämystä toivovan. Tämä on kuitenkin vasta johtolanka, jonka seuraamisessa tarvitsen tutkimuskirjallisuutta sekä teoreettisen viitekehyksen tukea. Tärkeimpiä hyödyntämiäni tekstejä ovat Foucault'n The Subject and Power (2000a) ja Truth and Power (2000b) sekä synnyttämisen mahdollisuuksia pohtivat teokset, kuten Johanna Ruusuvuoren Synnyttämisen suuntia (1992) ja Robbie Davis-Floydin ja Carolyn Sargentin toimittama Childbirth and Authoritative Knowledge (1997). Teorian, tutkimustulosten ja aineistoni perusteella väitän, että synnytyksen ja vallan suhteessa on kysymys auktoriteetin ja itsehallinnan erilaisista kohtaamistavoista. Tiedon ja vallan järkähtämätön suhde on pönkittänyt synnytyssalin auktoriteeteille tukevan aseman, jota ei helposti heiluteta. Yrittää silti voi ja pitääkin, ainakin keskustelijoideni mielestä. Naiset synnyttävät uusia kansalaisia lääketieteen valvonnassa, mutta he tekevät sen omillakin ehdoillaan, omien tavoitteidensa toteuttamiseksi. Verkon kautta synnytyksen vaihtoehdot ovat levinneet ja jättäneet jälkensä myös perinteisen synnytyskulttuurin pintaan. Yksien totuudet ovat kuitenkin toisten totuuksia arvokkaampia, kuten Tammisaaren synnytysosaston sulkeminen osoittaa.

Vapautta vai eriarvoisuutta? Vuokratyö työelämän muutoksen kentällä sekä yhteiskunnallisessa keskustelussa vuosina 2005-2009.

Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen vuokratyöhön liittyvää yhteiskunnallista keskustelua. Aineistona olen käyttänyt Helsingin Sanomissa vuosina 2005-2009 julkaistuja vuokratyötä käsitteleviä artikkeleita (N=114) sekä internetin Suomi24 - sivuston keskustelupalstan vuokratyötä käsitteleviä kirjoituksia (N=392). Tutkimuksen taustalla on työelämänsosiologinen tutkimus, jossa on käsitelty muun muassa työelämän joustoja, työn yksilöllistymistä, epävarmuuden lisääntymistä ja kollektiivisten suojien heikkenemistä työelämässä. Nykypäivänä koettu epävarmuus ja työehtojen joustavuus eivät kuitenkaan ole täysin uusia ilmiöitä, vaan työn jäsrjestämisen tavat ovat aikaisemminkin aiheuttaneet eriarvoisuutta. Tutkielmassani kysyn, miten vuokratyötä käsittelevässä yhteiskunnallisessa keskustelussa tulkitaan työhön liittyvää joustavuutta, epävarmuutta ja eriarvoisuutta sekä työmarkkinoiden työntekijää yksilöivää ja luokittelevaa dynamiikkaa. Tutkimusmenetelmänä käytän diskurssianalyysia, jonka avulla selvitän vuokratyöilmiöön liittyviä merkityksellistämisen tapoja yhteiskunnallisessa keskustelussa. Diskurssianalyysi metodisena viitekehyksenä antaa mahdollisuuden tutkia erilaisia sosiaalisen todellisuuden tuottamisen tapoja yhteiskunnallisessa keskustelussa. Helsingin Sanomien teksteissä ja keskustelupalstan kannanotoissa ei vain puhuta vuokratyöstä, vaan siihen liittyviä tieto- ja uskomusjärjestelmiä ylläpidetään sekä uudistetaan ja muutetaan toisenlaisiksi. Vuokratyöhön liittyvät diskurssit rakentuvat sosiaalisessa todellisuudessa, ja toisaalta toimivat sosiaalisen todellisuuden rakentajina. Diskurssianalyysin tukena käytän myös argumentaatioanalyysia, jonka avulla tutkin sitä, miten tiettyjä versioita sosiaalisesta todellisuudesta pyritään perustelmaan yleisesti kannatettaviksi. Myös argumentointi on sosiaalista toimintaa, jolla pyritään sitouttaa vuorovaikutuskumppanit haluttuihin näkökantoihin. Vuokratyöhön liitetyt tulkinnat näyttäytyvät yhteiskunnallisessa keskustelussa ristiriitaisina. Aineistostani olen paikantanut neljä erilaista diskurssia, joilla vuokratyötä merkityksellistetään. Kaikkien etu - diskurssissa vuokratyö näyttäytyy joustavana ja työntekijän vapauden mahdollistavana työn muotona. Vuokratyötä pidetään merkittävänä työllistämiskeinona sekä hyödyllisenä ja tärkeänä työn muotona niin työntekijän, työnantajan kuin koko yhteiskunnankin kannalta. Eriarvoisuuden diskurssissa vuokratyö taas näyttäytyy epäoikeudenmukaisena ja epävarmana työn muotona. Vuokratyösuhteessa kierretään tai jopa rikotaan työsopimuslakia. Vuokratyötä tehdään usein siksi, ettei vakituisempaa työtä ole löytynyt. Pelisäännöt kunniaan -diskurssissa vuokratyö näyttäytyy työmuotona, jota täytyisi kontrolloida ja valvoa paremmin ja työnanatajapuolen tulisi ottaa vastuu siitä, että vuokratyöntekijöiden asema olisi oikeudenmukaisempi. Pelisäännöt j a niiden noudattaminen toisivat vuokratyöntekijöille kollektiivista suojaa työntekijöitä yksilöivillä työmarkkinoilla. Ulkomaalaiset ja toiset työssä -diskurssissa näyttäytyy globalisaation ja työmarkkinoiden etnisen monimuotoistumisen seuraukset ja se pohjautuu me - muut erottelulle, jossa vastakkain ovat suomalaiset työntekijät ja ulkomaalaiset vuokratyöntekijät. Yhteiskunnallisessa keskustelussa esiintyvien tulkintojen perusteella käy ilmi, että vuokratyössä ilmenee rakenteellisia ongelmia, jotka voivat johtaa tai ovat jo johtaneet työmarkkinoiden jakaantumiseen luokkiin, joissa työntekijät ovat eriarvoisessa asemassa. Pelisääntöjen luomisella ja noudattamisella voitaisiin paikata työlainsäädännössä ilmeneviä puutteita ja tulkinnanvaraisuutta. Sopimusyhteiskunnan ja työmarkkinoiden kollektiivisten suojien heikkenemisen vuoksi vuokratyöntekijä kuitnekin kohtaa työssään tilanteita, joissa pelisääntöjä ei noudateta. Vaikka osa vuokratyöntekijöistä arvostaa vuokratyön mahdollistamaa vapautta ja joustavuutta, yhteiskunnallisen keskustelun perusteella näyttää siltä, että vuokratyössä työelämänjoustoista hyötyvät pääasiassa vuokratyötä välittävät henkilöstöpalveluyritykset sekä vuokratyövoimaa käyttävät yritykset. Vuokratyöntekijän näkökulmasta katsottuna työnantajan intressien ja markkinatilanteen ehdoilla toteutettu joustavuus merkitsee usein epävarmuutta. Moniäänisyydestä huolimatta yhteiskunnallisessa keskustelussa ilmenevässä diskursiivisessa kamppailussa vuokratyön erilaisista tulkinnoista eriarvoisuutta representoivat diskurssit näyttäytyvät voimakkaampina sekä arvolatautuneisuuden että esitettyjen tulkintojen lukumäärän perusteella.

Omistajuus Maailmanpankin diskurssissa : muuttuvatko avun toimijoiden valtasuhteet? Tapaustutkimuksena avun uusi arkkitehtuuri ja yhteiskunnalliset voimasuhteet Mosambikissa

Samanaikaisesti, kun tämän päivän kehitysdiskurssissa painotetaan omistajuutta ja kumppanuutta, monien mielestä avunantajien asema suhteessa avunsaajiin on jopa vahvistunut entisestään. Jos vahvistuneen avunsaajan omistajuuden ajatellaan tarkoittavan vallan siirtoa avunantajilta avunsaajille, vaikuttaisi diskurssin ja käytännön välillä olevan ristiriita. Työssäni yritän selvittää eri tekijät ja historiallisen taustan, joiden seurauksena liberaali käsitteistö, etenkin omistajuus, on noussut Maailmanpankin diskurssiin. Tätä kautta pyrin selvittämään, mitä omistajuus tarkoittaa Maailmanpankille, ja millaisiin valta-asetelmiin uusi diskurssi johtaa. Työni tapaustutkimuksessa pohdin omistajuuskysymyksiä tämän päivän Mosambikissa: edesauttaako nykyinen liberaali kehitysdiskurssi vallansiirtoa Mosambikin kontekstissa a) avunantajilta avunsaajamaalle b) perimmäiselle edunsaajalle, eli kansalle. Tutkimukseni on luonteeltaan laadullinen. Historiallisen lähestymistavan kautta pyrin selvittämään taustaa ja syitä Maailmanpankin diskurssin muutokseen, ja sitä kautta selvittämään nykyään vallitsevia avunantajien ja avunsaajien välisiä valtasuhteita. Tähän käytän lähteinäni ensimmäisessä osiossa Maailmanpankin omia julkaisuja ja toisessa osiossa muita kirjallisia lähteitä. Mosambikin tapaustutkimukseni lähdeaineisto koostuu paikallisten järjestöjen ja tutkimusinstituuttien edustajille tekemistäni avoimista teemahaastatteluista sekä muista kirjallisista, Mosambikin avun kontekstia käsittelevistä lähteistä. Omistajuuskäsite Maailmanpankin diskurssissa on laajentunut huomattavasti: kun alussa omistajuudella tarkoitettiin lähinnä sitoutumista, niin nykyään se tulisi ymmärtää pyrkimyksenä lisätä avunsaajamaiden hallintaa kehitysprosesseissa, mikä puolestaan lisäisi huomattavasti avunsaajamaiden päätösvaltaa avunkäytön suhteen. Toisessa osiossa kuitenkin osoitan, että vaikka Maailmanpankki antaa omistajuusdiskurssin myötä ymmärtää, että aloitteen kehitysinterventiosta on tultava avunsaajamaalta itseltään, niin todellisuudessa asetelma on erilainen. Maailmanpankin ja muiden avunantajien keinot vaikuttaa ovat muuttuneet, mutta vaikutus on pysynyt yhä vahvana. Omistajuus- ja kumppanuusdiskurssi toimii merkittävässä asemassa nykyisessä avun kontekstissa, jossa avunantajat vaikuttavat avunsaajamaihin sisältä päin: vallankäytön mekanismit ovat enemmän piilossa. Näin ollen aloite tulee yhä vieläkin avunantajilta, ja omistajuus tarkoittaa lähinnä avunsaajamaan sitoutumista ohjelmiin. Kansalaisyhteiskunta puolestaan on otettu mukaan tukemaan avunantajien agendaa ja varmistamaan kannatus muutoksilie myös yhteiskunnan sisältä päin. Mosambikin tapaustutkimuksessa huomiot ovat jokseenkin samankaltaisia. Omistajuusdiskurssin myötä avunantajat vaikuttavat mahdollisesti yhä tehokkaammin Mosambikin hallituksen sisällä, etenkin avun käyttöön liittyvissä kysymyksissä. Mosambikin hallitus ei kuitenkaan vaikuta edes haluavan vahvempaa omistajuutta, koska nykyinen toteutettava malli palvelee sen etuja loistavasti: antamalla periksi tietyillä alueilla avunantajille hallitus vahvistaa asemiansa muiden kotimaisten toimijoiden edessä. Avunantajilla voi tahtoessaan olla tärkeä rooli avunsaajamaiden sisäisiin valtasuhteisiin vaikuttamisessa. Mosambikin esimerkin perusteella vaikuttaa kuitenkin siltä, että merkittävää muutosta kansan ja hallituksen välisissä valtasuhteissa ei ole tapahtunut.