Onko tutkijan sukupuolella väliä? : Kemian ja fysiikan alan tutkijoiden ja tohtoriopiskelijoiden tutkijanura IDECAT-verkostossa sukupuoliperspektiivistä.

Tutkimukseni kohteena ovat mies- ja naispuoliset tutkijat ja tohtoriopiskelijat, jotka ovat osallistuneet katalyysitutkimukseen keskittyvän tutkimusverkosto IDECAT:in toimintaan. Tutkielmassani pyrin selvittämään, onko naisten ja miesten tutkijanuran välillä eroa ja jos on, niin minkälainen tämä ero on. Pyrin myös saamaan selville, onko naisten tutkijanuralla esteitä ja esiintyykö tiedeyhteisössä sukupuolesta johtuvaa syrjintää. IDECAT (Integrated Design of Catalytic Nanomaterials for a Sustainable Production) on EU-rahoitteinen, kemian tekniikkaan liittyvään katalyysitutkimukseen keskittyvä tutkimusverkosto, johon kuuluu alan tutkimusyksiköitä ja yliopistoja 12 Euroopan maasta. IDECAT:iin kuuluu noin 500-600 henkilöä. Tutkimukseni pohjautuu kahteen kyselytutkimukseen, jotka toteutettiin Internetissä 2009-2010. Ensimmäinen kyselytutkimus oli vastaajien saatavilla loka-marraskuussa 2009 ja siinä selvitettiin IDECAT:in tutkijoiden ja tohtoriopiskelijoiden tasa-arvotilannetta yleisesti. Kyselyyn vastasi 83 henkilöä, joista 51% oli naisia ja 49 % miehiä. Kyselyssä käytettiin strukturoitua kyselylomaketta ja tulokset analysoitiin kvantitatiivisesti SPSS tilasto-ohjelmalla. Tilastollisena menetelmänä käytän ristiintaulukointia. Toinen kyselytutkimus (jatkokysely) keskittyy tiedeyhteisössä tapahtuvaan sukupuolesta johtuvaan syrjintään ja se oli vastaajien saatavilla huhti-toukokuussa 2010. Jatkokyselyn kysymykset ovat avokysymyksiä ja ne analysoitiin laadullisesti. Jatkokyselyyn vastasi 24 henkilöä, joista 6 kuvasi yksityiskohtaisesti syrjintäkokemuksiaan tiedeyhteisössä. Teoreettisena viitekehyksenä käytän tutkimuksessani Joan Ackerin sukupuolittuneen organisaation teoriaa ja siihen liittyviä, organisaation toiminnassa ilmeneviä sukupuolittuneita prosesseja. Sukupuolittuneet prosessit ovat ajattelutapoja , käytäntöjä ja asenteita, joilla sukupuolet erotetaan toisistaan ja joilla tuotetaan sukupuolten välisiä valtasuhteita. Naisten ja miesten tutkijanuran välillä on aineistossani joitakin merkittäviä eroja. Sukupuolesta johtuva syrjintä on yleistä vastaajien keskuudessa ja naiset ovat kokeneet sitä useammin kuin miehet. 67% naisvastaajista ja 37% miesvastaajista on kokenut sukupuolesta johtuvaa syrjintää. Naisvastaajat myös kokevat miehiä useammin, että he eivät saa riittävästi tukea ja kannustusta esimiehiltään. Lisäksi naisia on pyydetty mukaan tieteelliseen yhteistyöhön miehiä harvemmin. Useimmat muuttujat eivät kuitenkaan tuo eroa sukupuolten välille. Tutkijanaiset kokevat ylenemismahdollisuutensa lähes yhtä hyviksi kuin miehet, naiset ja miehet työskentelevät yhtä usein määräaikaisissa tehtävissä ja naiset työskentelevät kokopäiväisesti lähes yhtä usein kuin miehet. Naiset pitävät perheen ja työn yhdistämistä helppona. Sukupuolittuneita prosesseja ilmenee erityisesti sukupuolten väliseen työnjakoon ja sosiaalisen tuen ja vallan jakoon tiedeyhteisössä liittyvissä tilanteissa. Sukupuolittuneisuus ei kuitenkaan ole totaalista, monien kyselyn muuttujien kohdalla sukupuolittumista tai eroa sukupuolten välille ei tullut. Monet kyselyn muuttujat osoittavatkin, että naiset ja miehet kokevat, että heitä kohdellaan melko tasa-arvoisesti. Tietyillä osa-alueilla epätasa-arvoisen kohtelun kokemukset ovat kuitenkin yleisiä, mikä tuottaa ristiriitaisen kuvan tiedeyhteisön tasa-arvotilanteesta. Tämä voi viitata siihen, että tutkijanaisten ja miesten asemat ja roolit tiedeyhteisössä eivät ole pysyviä ja staattisia, vaan aktiivisessa muutoksen tilassa. Tutkijanaisten asemaa tiedeyhteisössä voidaan lisäksi parantaa reagoimalla ja puuttumalla sukupuolesta johtuvaan syrjintään, pitämällä tasa-arvoasioita esillä sekä kiinnittämällä huomiota johtamiskäytäntöihin, esimerkiksi palkkaamalla lisää naisjohtajia. Avainsanat Keywords: Sukupuolittunut organisaatio, sukupuolittuneet prosessit, kyselytutkimus, kvantitatiivinen tutkimus, tiedeyhteisö, sukupuolisyrjintä, tutkijanaiset, naistutkijat, sukupuolten tasa-arvo, gendered organization, academia, female scientists, gender equality

Tyttöjen kesken : Monikulttuurisuus ja sukupuolten tasa-arvo nuorisotyössä.

Among Girls Youth Work, Multiculturalism and Gender Equality Finland s increasingly multicultural society concerns younger generations in a very particular manner. Starting already in pre-school kindergartens, children from different cultural backgrounds share their everyday existence. The focus of this study is Finland s increasingly multicultural society that has challenged youth work professionals in particular and made them rethink questions related to content, basic values and goals of youth work. These reconsiderations include the following essential questions: which of these pedagogic principles are defined as Finnish, and under what kinds of circumstances would the youth workers be ready to negotiate about them. These questions, which are related to multiculturalism, are then linked to the girls position, status and gender equality. The research examines how gender equality is articulated in relation to multiculturalism and vice versa, in what contexts youth work-related questions are negoatiated in, and how these negotiations then relate to gender issues. The present study combines theoretical concepts and debates from both post-colonial and youth research, and has benefited greatly from previous research which has examined the everyday lives of young people with multicultural backgrounds and conceptualised the different meanings of age, ethnicity, culture and gender. Neither multiculturalism nor gender equality is, however, taken as a given concept in this study; rather the research focuses on how youth workers understand and define these concepts and how they are used. The emphasis has been on monitoring the varying consequences of different understandings and definitions in terms of everyday work and practices. The goal of this study has been to find typical ways of conceptualising multiculturalism, gender equality and the role of girls in the context of youth work. The focus of the research is not just the youth workers different views but also the notions of the girls themselves. These are then further analysed by examining the ways the girls negotiate their agency. Examples of how the girls agency is defined and the different forms of agency that are offered to the girls within the context of leisure time activities and youth work have been sought. The kind of agency the girls then assume is also examined. The data in this research is comprised of interviews with young people with multicultural backgrounds (n=39), youth workers (n=42) and of ethnographic fieldwork (2003 2005). The fieldwork concentrated on following different types of youth work activities that were targeted at girls with migrant backgrounds. These were organized both by selected municipalities and NGOs. The research shows that various questions related to multicultural issues have enhanced the visibility of gender equality in the field of youth work. The identification of gender-based inequality is especially closely linked to the position of girls from migrant backgrounds. These girls are a source of particular worry and the aim of the many activity groups for migrant girls is to educate them so that they can become equal Finnish citizens . The youth work itself is seen as gender-neutral and equality based. Equality in this context is defined as a purely quantitative concept, and the solution to any possible inequalities is thus the exact same treatment for everyone . The girls themselves seem mainly confused by the role that is offered to them. They would need a voice and the possibility to have an impact on the planning of youth work activities. They want to have their views heard. The role of the victim assigned to them is very confining and makes it difficult to act. At the same time the research shows how gender-sensitive youth work is seen to mean youth work with girls. Gender-sensitive work with boys is not really done or is done very little, even if many of the interviewees are of the opinion that the true materialization of gender equality would require boys to be taken into account too. The principle of gender equality should be shared by the entire youth work profession. Keywords Youth work, equality, multiculturalism, gender sensitivity, agency, girls, young people, sexuality

A Possible and Necessary Consistency Proof

After Gödel's incompleteness theorems and the collapse of Hilbert's programme Gerhard Gentzen continued the quest for consistency proofs of Peano arithmetic. He considered a finitistic or constructive proof still possible and necessary for the foundations of mathematics. For a proof to be meaningful, the principles relied on should be considered more reliable than the doubtful elements of the theory concerned. He worked out a total of four proofs between 1934 and 1939. This thesis examines the consistency proofs for arithmetic by Gentzen from different angles. The consistency of Heyting arithmetic is shown both in a sequent calculus notation and in natural deduction. The former proof includes a cut elimination theorem for the calculus and a syntactical study of the purely arithmetical part of the system. The latter consistency proof in standard natural deduction has been an open problem since the publication of Gentzen's proofs. The solution to this problem for an intuitionistic calculus is based on a normalization proof by Howard. The proof is performed in the manner of Gentzen, by giving a reduction procedure for derivations of falsity. In contrast to Gentzen's proof, the procedure contains a vector assignment. The reduction reduces the first component of the vector and this component can be interpreted as an ordinal less than epsilon_0, thus ordering the derivations by complexity and proving termination of the process.

Lokia etsimässä : Viisi teoriaa muinaisskandinaavisen Lokin hahmosta

Loki on muinaisskandinaavisen mytologian monimutkaisimpia hahmoja. Keskiaikaiset lähteet Lokista ovat runo- ja Snorrin Edda sekä skaldirunot. Moderneja kansansanontoja on myös käytetty tutkimuksessa Lokin hahmosta, mutta osa tutkijoista vastustaa niiden käyttöä ajallisen ja usein maantieteellisen eroavaisuuden takia verrattuna keskiaikaiseen Lokiin. Analysoimalla Axel Olrikin, Hilding Celanderin, Jan de Vriesin, Georges Dumézilin sekä Anna Birgitta Roothin teorioita Lokista selvitän, minkälaiset teoreettiset lähtökohdat Lokin hahmon tutkimuksesta ovat vallinneet 1900-luvulla ja miten he ovat käyttäneet keskiaikaisia ja moderneja lähteitä. Lisäksi tarkastelen sitä, miten näiden tutkijoiden teoriat ovat vaikuttaneet uudempaan tutkimukseen Lokista. Metodinani käytän systemaattista analyysia. Olrik lähestyi Lokin hahmoa maantieteellis-historiallisen metodin kautta jaotellen myytit Lokista joko Odinn-Loki- tai Thorr-Loki-ryhmään. Hänen johtopäätöstensä perusteella Loki on lähtökohtaisesti Prometheus-tyypin hahmo, joka on ensin yhdistetty Thorriin ja myöhemmin Odinniin. Celanderin mukaan Loki on alun perin haltija, ja hän lähestyy aineistoaan Lokin nimestä tehtyjen etymologisten johtopäätösten kautta yhdistäen teoriaansa moderneja luonnonilmiöihin liittyviä sanontoja. de Vries käyttää metodinaan filologista menetelmää ja hän näkee Lokissa kulttuuriheeroksen ja tricksterin. Dumézilin näkemyksen pohjana on hänen teoriansa kolmiosaisesta indoeurooppalaisesta yhteisöstä. Dumézil vertaa Lokia kaukasuslaiseen Syrdon-hahmoon löytäen näiden väliltä useita yhtäläisyyksiä. Rooth pyrkii löytämään mahdollisimman alkuperäisen Lokin hahmon karsimalla myyteistä muualta tulleet vaikutteet. Hänen mukaansa Loki on ollut alun perin hämähäkin hahmoinen trickster, josta olisi jäänyt merkkejä kansanperinteeseen. Johtopäätöksenäni totean, että Lokin tutkimukseen ovat vaikuttaneet ainakin diffusionistinen metodi, filologinen ja strukturalistinen lähestymistapa sekä varhaisemmat 1800-luvun teoriat kuten Frazerin ja Müllerin uskontoteoriat. Keskiaikaisista lähteistä Snorrin Eddan luotettavuudesta on syntynyt eniten keskustelua, etenkin Baldr-myytin tulkinnan kannalta. Sen sijaan skaldirunojen ja runo-Eddan luotettavuutta ei ole kyseenalaistettu yhtä useasti. Modernien lähteiden luotettavuudesta tutkijat eivät ole päässeet yksimielisyyteen. Myöhempään tutkimukseen on vaikuttanut erityisesti käsitys Lokista tricksterinä. Celanderin ja Roothin etymologinen lähestymistapa on osaltaan vaikuttanut uudempaan tutkimukseen ja tulkintaan Lokista abstraktina hahmona, kuten myös de Vriesin kriittisyys moderneja lähteitä kohtaan. Dumézilin teorian vaikea soveltuvuus trickster-hahmojen tulkitaan on vähentänyt viittauksia häneen myöhemmässä Loki-tutkimuksessa eikä Olrikin maantieteellistä jaottelua näe enää uudemmassa tutkimuskirjallisuudessa. Jotkin teemat ovat jääneet vähemmälle huomiolle tutkimuksessa, kuten kenningien eli runollisten metaforien vähäinen liittyminen Lokiin sekä Lokin suhde jättiläisiin. Jatkotutkimuksen kannalta näiden teemojen syventäminen Lokin hahmon ymmärtämisessä olisi aiheellista. Lisäksi tutkimushistorian tuntemusta Lokin tutkimuksessa olisi mahdollista syventää vielä entisestään selvittämällä esimerkiksi kansallissosialistisen ilmapiirin vaikutusta mytologian tutkimuksessa.

“Aivan sama vaikkei ne olis edes pelannut” – Jalkapallo elämyskulutuksen kohteena

Tutkielmassa tarkastellaan jalkapallon seuraamista elämyskuluttamisen näkökulmasta. Elämyskulutuksella tarkoitetaan tässä yhteydessä tapahtumia ja hetkiä, jolloin ihminen kokee tavallisuudesta poikkeavan ja mieleenpainuvan tunnetilan. Elämyksiä tarjoavat palvelut ovat lisänneet jatkuvasti suosiotaan, kun arjessa rationaalisuus ylikorostuu ja sille halutaan vastapainoa. Aihetta taustoitetaan elämysyhteiskunnan, yhteisöllisyyden ja kuluttajaheimojen käsitteiden avulla. Erityishuomion saavat kulttuuritapahtumat elämystuotteina, penkkiurheilu yhteiskunnallisena ilmiönä sekä erilaiset jalkapalloon liittyvät kulutustavat. Tutkielma on luonteeltaan fenomenologis-etnografinen kuvaileva tutkimus. Tutkimusmenetelminä on käytetty osallistuvaa havainnointia ja haastatteluita. Tutkimusperinteen mukaisesti ilmiön ymmärtäminen, kuvaaminen ja kirjoittaminen ovat tärkeässä osassa. Havainnointiaineisto on kerätty kolmessa eri tapahtumassa seuraamalla katsojien käyttäytymistä ja tunnelman syntymiseen vaikuttavia tekijöitä. Haastateltavat on valittu harkinnanvaraisesti jalkapalloa aktiivisesti seuraavista henkilöistä ja menetelmänä on käytetty avoimia teemahaastatteluita. Urheilun vetovoima ajanvietteenä perustuu vahvojen tunteiden herättämiseen, joten penkkiurheilu on elämyskulutusta puhtaimmillaan. Urheilu elämystuotteena on oivallinen, sillä sen lukuisten kulutustapojen lisäksi tapahtumat muodostavat päättymättömän jatkumon. Myös oman aineistoni perusteella osoittautui, että menneiden tapahtumien avulla ankkuroidutaan yhteisöön ja tulevien tapahtumien avulla pidetään innostusta yllä. Pettymysten hetkelläkään koukusta ei haluta irti, sillä jokainen kokemus lisää tunteita omaa urheilulajia ja yhteisöä kohtaan. Urheilutapahtumissa katsojan elämys syntyy subjektiivisen kokemuksen kautta, mutta yhteisö luo elämyksen toteutumisen välttämättömät edellytykset. Jalkapalloyleisöön kuuluvissa henkilöissä yhdistyvät halu kuulua ryhmään ja olla samaan aikaan sen ulkopuolella. Peliä voidaan tarkkailla itsekseen ja keskittyneesti suuren joukon keskellä tai hurrata muiden mukana. Aineistoni perusteella jalkapallofanin innostus pulppuaa kahdesta lähteestä: yhteisöllisyydestä ja kiinnostuksesta lajiin. Yhteisöllisyyden tunne syntyy kuulumisesta globaaliin jalkapalloyhteisöön, oman suosikkijoukkueen kannattajiin ja samaa lajia seuraavien kaverien muodostamaan lähipiiriin. Urheilullinen puoli innostuksesta syntyy kiinnostuksesta jalkapalloa kohtaan lajina, aktiivisesti seuratuista säännöllisistä tapahtumista ja oman joukkueen kannattamisesta. Jalkapallon seuraajiin teoria jatkuvasti muuttuvista uusyhteisöistä pätee melko huonosti, sillä lajille ja seuralle ollaan hyvin uskollisia. Faneille on tärkeää sitoutua pieneen lähiyhteisöön, jonka kanssa heillä on yhteinen historia ja mahdollisuus jakaa kokemuksia keskustelemalla ja muistelemalla.

RICKAIN KODOS CAICKIA KYLLIN - HERCUT HYWÄT AINA RIITTÄ : Olde Hansan ruokalistan kielen autenttisuus

Pro gradu -tutkielmassani tutkin Olde Hansa -ravintolan suomen- ja vironkielisten ruokalistojen kieltä sekä niiden objektiivista ja kokemuksellista autenttisuutta. Tutkimukseni keskittyy objektiiviseen ja kokemukselliseen autenttisuuteen. Tarkoitukseni on selvittää onko ruokalistan kieli lavastettua autenttisuutta, eli epäaitoa vanhana esitettävää kieltä, joka kuitenkin avautuu lukijalle autenttisena vanhana kielenä. Käyttämäni teoria pohjautuu autenttisuuden tutkimukseen erityisesti matkailun piirissä. Käsittelen autenttisuutta MacCannellin, Gilmoren ja Pinen sekä Wangin teorioihin nojaten. Tärkeässä asemassa tutkielmassani on MacCannellin esittelemä teoria lavastetusta autenttisuudesta sekä autenttisuuden kolme eri lajia: objektiivinen, symbolinen ja kokemuksellinen autenttisuus. Objektiivinen autenttisuus tarkoittaa aitoa ja alkuperäistä. Se on kohteen ominaisuus, joka on tieteellisesti todistettavissa. Tutkin ruokalistan kielen objektiivista autenttisuutta vertaamalla ruokalistojen tekstejä sekä vanhan kirjaviron ja kirjasuomen ortografiaa ja sijapäätteitä. Näitä kielen piirteitä on tutkittu niin Suomessa kuin Virossakin vanhimpien säilyneiden tekstien avulla. Peilaan ruokalistan kieltä siis 1500-luvun kirjakieleen ja etsin niistä yhtäläisyyksiä sekä eroja. Mikäli näissä piirteissä on ruokalistojen teksteissä ja vanhoissa kirjakielissä eroja, ei kyse ole objektiivisesti autenttisesta vanhasta kirjakielestä. Kokemuksellista autenttisuutta taas ei voi objektiivisesti mitata, koska se syntyy ihmisessä itsessään. Tutkimukseni kokemuksellisen autenttisuuden materiaalin muodostaakin 20 teemahaastattelua, joiden kautta selvitän ihmisten kokemuksia ruokalistan kielestä kokevatko he sen autenttiseksi vai eivät. Lopuksi yhdistän objektiivisen ja kokemuksellisen autenttisuuden tutkimusten tulokset ja selvitän onko ruokalistan teksti lavastettua autenttisuutta. Matkailija voi nimittäin mielestään saavuttaa kokemuksen autenttisuudesta, vaikka kohde itse asiassa olisikin epäautenttinen. Tällöin on kyse lavastetusta autenttisuudesta. Kummankaan Olde Hansan ruokalistan, ei suomalaisen eikä virolaisen, kieli mukaile vanhaa kirjakieltä. Tekstit eivät siis ole objektiivisesti autenttisia. Kokemuksellisesti autenttisia ne sen sijaan ovat. Lukijoille tarjotaan epäautenttista kieltä, joka esitetään autenttisena vanhana kirjakielenä. Kielessä on käytetty erikoisia piirteitä, jotka aiheuttavat lukijassa autenttisuuden tunteen. Näiden piirteiden käyttöä voidaan kutsua lavastetuksi autenttisuudeksi. Tarkoitus on epäautenttisten kielellisten piirteiden kautta synnyttää lukijassa kokemus autenttisuudesta. Mielenkiintoista tutkimuksen tuloksissa on erityisesti se, että suomenkielisessä ruokalistassa mukaillaan enemmän vanhaa kirjakieltä kuin vironkielisessä, mutta objektiivisesti autenttiset piirteet ärsyttävät suomalaisia informantteja. Matkailun autenttisuuden teoriaan liittyy käsitys, että matkailijat eivät ole valmiita ottamaan vastaan liian autenttisia asioita, vaan heille tulee tarjota sovellettua autenttisuutta. Tätä teoriaa tukee myös suomalaisten informanttien haastattelujen tulos.

Suvun sisällä sovittua. Sukulaissijoitukset aikuistuneiden lasten näkökulmasta

Kautta aikain sukulaiset ovat huolehtineet sukulaistensa äidittömistä tai isättömistä lapsista, ja usein näin on toimittu sukulaisten keskinäisillä sopimuksilla. Sukulaisperheessä asumista on nimitetty esimerkiksi yksityissijoitukseksi ja siellä asuvaa kasvattilapseksi. Suomessa lastensuojelun virallisen sijaishuoltojärjestelmän suhtautuminen sukulaisperheisiin on vaihdellut eri aikoina. Yleisesti nähdään,että 1980-luvun puoliväliin asti sukulaisperheitä käytettiin paljon suomalaisessa lastensuojelussa, mutta hoitotyön ammatillistamispyrkimysten ja yhteiskunnallisen rakennekehityksen myötä niiden käyttö väheni, ja alkoi systemaattinen vieraiden sijaisperheiden etsiminen ja valmentaminen. Nykyään ollaan uudelleen tilanteessa, jossa on alettu huomioida sukulaisia ja muita lapsen luonnollisia verkostoja.Nykykeskustelun taustalla on kiihtynyt lastensuojelutarpeen kasvusuunta, jota vastaamaan tarvitaan lisää resursseja, ja yksi mahdollinen vaihtoehto haasteellisessa tilanteessa on sukulaissijoitus eli sukulaisten toteuttama perhehoito. Tässä aineistolähtöisessä laadullisessa tutkimuksessa ollaan kiinnostuneita sellaisten henkilöiden kokemuksista, jotka ovat jossakin lapsuutensa vaiheessa asuneet sukulaistensa luona. Fenomenologishermeneuttisen tutkimusotteen ja väljästi sovelletun narratiivisen tutkimuksen empiirinen aineisto on hankittu lehti-ilmoituksen välityksellä, ja sen käsittelyssä on ensisijaisena menetelmänä ollut temaattinen sisällön analyysi, jota on täydennetty määrällisen tutkimuksen keinoin. Tarkoitus on kuvailla kirjoitushetkellä eri-ikäisten aikuisten kokemuksia ja niille annettuja merkityksiä. Kirjoitetut tarinat (N = 32) liittyvät muun muassa sukulaissijoitukseen johtaneisiin taustoihin ja syihin, koettuihin tunteisiin sekä sukulaissuhteiden kehittymiseen. Tutkimuksessa on lisäksi pyritty kartoittamaan niitä tekijöitä, jotka ovat tekemisissä sen kanssa, millaiseksi sukulaissijoitus lopulta muotoutuu. Sukulaissijoitusten taustatekijöinä näkyivät muun muassa vanhempien avioerot, yksinhuoltajuus, erilaiset sairaudet ja kuolemat sekä hankalat työ- ja koulujärjestelyt, ja näiden perusteella luokittelin syytekijät sosiaalisiin, orpoudesta johtuviin ja käytännönjärjestelyllisiin syihin. Lapset ovat yleensä pieniä sukulaisperheeseen muuttaessaan, eivätkä he näy päätöksenteossa, joka tapahtuu tyypillisesti nopealla aikataululla. Aina sukulaisperheen jäsenet eivät ole entuudestaan tuttuja lapselle, ja heidän elintapansa voivat olla hyvin erilaiset verrattuna lapsen omaan perheeseen. Sijoitukset voivat kestää viikoista koko lapsuuden ajan kestäviin sijoituksiin, ja ne päättyvät joko takaisin kotiin paluuseen tai omilleen itsenäistymiseen. Valtaosalle sukulaissijoitus on ollut positiivinen kokemus, ja he puhuivat paljolti hyvän kohtelun merkityksestä, eivätkä esimerkiksi sijoituksen pysyvyydestä. Kun taas negatiivisesti sijoituksen kokenut vähemmistö kertoi huonosta, jopa epäinhimillisestä, kohtelusta. Osalle kokemus oli opettanut, että sukulaisiin voi aina turvautua ja vanhemmuuden roolimallin voi omaksua myös sukulaisiltaan, kun taas osa oli oppinut pärjäämään jo varhain omillaan joutuen kärsimään pitkin elämää erilaisista tunneelämän vaikeuksista. Puolet oli asunut aina samassa sukulaisperheessä, ja osalla oli kokemus useista sukulaisperheistä, yhdellä jopa kymmenestä. Vaikka muuttoja tapahtui, ne tapahtuivat suvun sisällä mahdollistaen sukulaissuhteiden jatkuvuuden. Tosin aina suhteet eivät jatkuneet ainakaan kaikkiin sukulaissijaisperheen jäseniin, tai joskus ne saattoivat katketa myöhemmin esimerkiksi perinnönjaon yhteydessä. Keskeiset lähteet: Beeman & Boisen (1999); Farmer (2010); Heino (2001); Koisti- Auer (2008).

Kiirekulttuurin lapset - opiskelijoiden kokemuksia kiireestä

Aiemmat kiirettä käsittelevät tutkimukset ovat käsitelleen pääosin kiirettä työelämässä. Tämä tutkielma käsittelee opiskelijoiden kokemuksia kiireestä sekä niitä merkityksiä, joita he kiireelleen tai kiireettömyydelleen antavat. Lisäksi tutkielmassa käsitellään niitä selityksiä, joita opiskelijat antavat kiireelleen tai kiireettömyydelleen eli mitkä asiat aiheuttavat tuntemuksen kiireestä. Tutkimuksen tarkoituksena on antaa kuva korkeakouluopiskelijoiden kiirekokemuksista ja kiireestä ilmiönä. Tarkastelen kiireen kokemuksia sosiaalisen konstruktionismin ja kulttuurintutkimuksen metodologisesta viitekehyksestä lähtien. Näihin liittyy ajatus todellisuudesta sosiaalisesti rakennettuna kokonaisuutena ja todellisuuden näyttäytymisestä toimijoille merkitysten kautta. Aineistona on valtiotieteellisen tiedekunnan opiskelijoiden vastauksia kiirettä koskevaan kyselyyn. Tutkimus on toteutettu pääosin laadullisilla menetelmillä, mutta aineistoa on tarkasteltu lisäksi määrällisin menetelmin. Laadullisena menetelmänä on hyödynnetty temaattista sisällönanalyysiä. Analyysi on sekä aineisto- että teorialähtöistä. Teen analyysiäni aineiston ehdoilla, mutta tukeudun valmiisiin teoreettisiin käsitteisiin. Täysin teorialähtöinen on kappale, jossa aineistoa tarkastellaan Hartmund Rosan kiihtymisteoriasta käsin. Opiskelijoiden kiirekokemukset ovat moninaisia. Kiire näyttäytyy kuitenkin kulttuurin osana, ja etenkin pitkään jatkuessaan, kielteisenä, stressiä aiheuttavana asiana. Opiskelijat liittävät kiireen vastauksissaan länsimaiseen kulttuuriin sekä suomalaisuuteen. Kiirellä on opiskelijoiden mukaan monia negatiivisia fyysisiä vaikutuksia. Kiire ei kuitenkaan ole kaikkien vastaajien mielestä ainoastaan negatiivinen asia. Kiire voi lisätä sitoutumista ja paneutumista työhön sekä mahdollistaa flow-tilan, jossa tekeillä olevaan asiaan keskittyy täysin ja tekeminen tuntuu mielekkäältä. Aineistosta erottuu pitäisi-mieliala eli puhe jossa krooninen kiire ei aina ole varsinaista ajanpuutetta vaan tunne riittämättömyydestä. Pitäisi-mieliala aiheuttaa tarpeen saada koko ajan jotakin hyödyllistä aikaiseksi. Työssäkäynti on useimpien vastaajien mielestä kiireen aiheuttaja, sillä se vie aikaa esimerkiksi opiskelulta. Osa vastaajista ei kuitenkaan näe työn lisäävän kiireisyyttä heidän elämässään. Opiskelijoiden välillä on eroja suhtautumisessa ajatukseen kiireestä joko itseaiheutettuna tai itsestä riippumattomana asiana. Suurin osa näkee kiireen kuitenkin monitahoisena asiana, johon omien valintojen lisäksi vaikuttavat myös kulttuuri ja yhteiskunta jossa elämme.

Suvun sisällä sovittua. Sukulaissijoitukset aikuistuneiden lasten näkökulmasta

Kautta aikain sukulaiset ovat huolehtineet sukulaistensa äidittömistä tai isättömistä lapsista, ja usein näin on toimittu sukulaisten keskinäisillä sopimuksilla. Sukulaisperheessä asumista on nimitetty esimerkiksi yksityissijoitukseksi ja siellä asuvaa kasvattilapseksi. Suomessa lastensuojelun virallisen sijaishuoltojärjestelmän suhtautuminen sukulaisperheisiin on vaihdellut eri aikoina. Yleisesti nähdään, että 1980-luvun puoliväliin asti sukulaisperheitä käytettiin paljon suomalaisessa lastensuojelussa, mutta hoitotyön ammatillistamispyrkimysten ja yhteiskunnallisen rakennekehityksen myötä niiden käyttö väheni, ja alkoi systemaattinen vieraiden sijaisperheiden etsiminen ja valmentaminen. Nykyään ollaan uudelleen tilanteessa, jossa on alettu huomioida sukulaisia ja muita lapsen luonnollisia verkostoja. Nykykeskustelun taustalla on kiihtynyt lastensuojelutarpeen kasvusuunta, jota vastaamaan tarvitaan lisää resursseja, ja yksi mahdollinen vaihtoehto haasteellisessa tilanteessa on sukulaissijoitus eli sukulaisten toteuttama perhehoito. Tässä aineistolähtöisessä laadullisessa tutkimuksessa ollaan kiinnostuneita sellaisten henkilöiden kokemuksista, jotka ovat jossakin lapsuutensa vaiheessa asuneet sukulaistensa luona. Fenomenologishermeneuttisen tutkimusotteen ja väljästi sovelletun narratiivisen tutkimuksen empiirinen aineisto on hankittu lehti-ilmoituksen välityksellä, ja sen käsittelyssä on ensisijaisena menetelmänä ollut temaattinen sisällön analyysi, jota on täydennetty määrällisen tutkimuksen keinoin. Tarkoitus on kuvailla kirjoitushetkellä eri-ikäisten aikuisten kokemuksia ja niille annettuja merkityksiä. Kirjoitetut tarinat (N = 32) liittyvät muun muassa sukulaissijoitukseen johtaneisiin taustoihin ja syihin, koettuihin tunteisiin sekä sukulaissuhteiden kehittymiseen. Tutkimuksessa on lisäksi pyritty kartoittamaan niitä tekijöitä, jotka ovat tekemisissä sen kanssa, millaiseksi sukulaissijoitus lopulta muotoutuu. Sukulaissijoitusten taustatekijöinä näkyivät muun muassa vanhempien avioerot, yksinhuoltajuus,erilaiset sairaudet ja kuolemat sekä hankalat työ- ja koulujärjestelyt, ja näiden perusteella luokittelin syytekijät sosiaalisiin, orpoudesta johtuviin ja käytännönjärjestelyllisiin syihin. Lapset ovat yleensä pieniä sukulaisperheeseen muuttaessaan, eivätkä he näy päätöksenteossa, joka tapahtuu tyypillisesti nopealla aikataululla. Aina sukulaisperheen jäsenet eivät ole entuudestaan tuttuja lapselle, ja heidän elintapansa voivat olla hyvin erilaiset verrattuna lapsen omaan perheeseen. Sijoitukset voivat kestää viikoista koko lapsuuden ajan kestäviin sijoituksiin, ja ne päättyvät joko takaisin kotiin paluuseen tai omilleen itsenäistymiseen. Valtaosalle sukulaissijoitus on ollut positiivinen kokemus, ja he puhuivat paljolti hyvän kohtelun merkityksestä, eivätkä esimerkiksi sijoituksen pysyvyydestä. Kun taas negatiivisesti sijoituksen kokenut vähemmistö kertoi huonosta, jopa epäinhimillisestä, kohtelusta. Osalle kokemus oli opettanut, että sukulaisiin voi aina turvautua ja vanhemmuuden roolimallin voi omaksua myös sukulaisiltaan, kun taas osa oli oppinut pärjäämään jo varhain omillaan joutuen kärsimään pitkin elämää erilaisista tunneelämän vaikeuksista. Puolet oli asunut aina samassa sukulaisperheessä, ja osalla oli kokemus useista sukulaisperheistä, yhdellä jopa kymmenestä. Vaikka muuttoja tapahtui, ne tapahtuivat suvun sisällä mahdollistaen sukulaissuhteiden jatkuvuuden. Tosin aina suhteet eivät jatkuneet ainakaan kaikkiin sukulaissijaisperheen jäseniin, tai joskus ne saattoivat katketa myöhemmin esimerkiksi perinnönjaon yhteydessä. Keskeiset lähteet: Beeman & Boisen (1999); Farmer (2010); Heino (2001); Koisti- Auer (2008).

Ratsastustallien aikuiset tuntiratsastajat. Ratsastusharrastuksen merkitykset ja yhteisöllisyyden muodot.

Tutkielmani tarkastelee aikuisia ”tuntiratsastajia”, eli ratsastuskouluissa tunneilla ratsastavia aikuisia. Aikuisten ratsastajien määrä on kasvanut huomattavasti viime vuosina. Tarkastelen työssäniratsastusharrastuksen merkityksiä, harrastukseen liittyvää yhteisöllisyyttä ja naisten ja miesten eroja ratsastusharrastuksessa. Tutkielmani lähtökohtana on, että aikuiset eivät harrasta ratsastusta ”tyhjiössä”, vaan ratsastusharrastusta kehystävät arki ja työ. Tutkielmani perusteella ratsastusharrastus myös merkityksellistyy aikuisille sekä työn, että arjen kautta - kuin myös harrastukseen liittyvien asioiden kautta. Lajiin liittyvä yhteisöllisyys on puolestaan samanlaista kevyttä harrastuspohjaista yhteisöllisyyttä, kuin mistä sosiologiset postmoderneja yhteisöjä kuvaavat teoriat kertovat. Yhteisöllisyys rakentuu hevosten ja ratsastuksen ympärille. Aikuisten yhteisöllisyys ei ole myöskään sidottu tietylle tallille, vaan yhteisöllisyyttä voi ilmetä missä vain, missä aikuiset ratsastuksen harrastajat tapaavat toisiansa. Tutkielmassani tuon esille, että sukupuolella on merkitystä myös kevyessä harrastusyhteisöllisyydessä, vaikka postmodernit yhteisöteoriat eivät huomioi sukupuolta. Ratsastusharrastukseen liittyvässä toiminnassa naiset ja miehet ryhmittyvät myös sukupuolen perusteella, vaikka talleilla ratsastetaankin tyypillisesti ”sekaryhmissä”. Kyseenalaistan myös postmodernien yhteisöteorioiden näkemystä siitä, että yhteisöihin liitytään pelkästään omasta halusta. Tutkielmani mukaan ratsastuksen harrastajien yhteisöön kuulutaan kyllä halusta, mutta palkkatyö on harrastuksen mahdollistaja. Aikuiset tuntiratsastajat harrastavat ratsastusta tavoitteellisesti. Tutkielmani mukaan aikuiset etenevät harrastuksessa kahdella eri uralla: harrastajauralla ja yhteisöuralla. Harrastajauralla etenevät aikuiset haluavat kehittää ratsastustaitojaan ja yltää harrastuksessa yhä parempiin suorituksiin. Yhteisöuraa rakentavat aikuiset luovat puolestaan kontakteja muihin harrastajiin esimerkiksi toimimalla omassa ratsastusseurassaan tai tallin muissa ryhmissä. Kuvaamani urat ovat ideaalityyppejä siinä mielessä, että puhtaina ne eivät esiinny, vaan ratsastusharrastuksessa painottuvat aina enemmän tai vähemmän molemmat urat. Aikuisten tavoitteellisuus harrastuksessa on puolestaan samankaltaista, kuin mitä heillä on työelämässäkin. Tutkimukseni onkin osaltaan kuvaus keskiluokkaisesta elämäntyylistä, johon liittyy tavoitteellisuutta sekä työelämässä, että vapaa-ajan harrastamisessa. Tutkielmani aineisto koostuu 16 pääkaupunkiseutulaisen aikuisen tuntiratsastajan haastattelusta (8 naista ja 8 miestä). Lisäksi käytän lisänä ”tallipäiväkirjoja”, joita olen kirjoittanut kahdelta eri pääkaupunkiseutulaiselta ratsastustallilta. Aineiston analyysissa olen kiinnittänyt huomiota sekä siihen, mitä aikuiset ratsastusharrastuksesta ja toiminnastaan tallilla puhuvat, sekä siihen miten he tallilla päiväkirjojeni perusteella toimivat. Tutkielmassani olen käyttänyt muun muassa aikuisten vapaa-ajan ja arjen tutkimusta, sosiologisia postmoderneja yhteisöteorioita, harrastus- ja liikuntatutkimusta sekä tyttö- ja nuorisotutkimusta.

Kantin käsitys ystävyydestä ja rakkaudesta

Tässä tutkielmassa tarkastellaan Immanuel Kantin käsitystä ideaalista ystävyydestä. Tarkoituksena oli ratkaista sen olemassa olo rakkauden vastavuoroisuuden perusteella. Ystävyys on ollut antiikista lähtien filosofialle merkittävä ongelma. Immanuel Kant käsittelee ystävyyttä kahdessa teoksessaan The Metaphysics of Morals ja Lectures on Ethics. Kantin ystävyyskäsitys sisältää neljä erilaista ystävyyden lajia. Ne ovat tarveystävyys, esteettinen ystävyys, intiimiystävyys ja ideaali ystävyys. Tarveystävyys perustuu hyödyn tavoittelulle. Esteettisellä ystävyydellä tarkoitetaan nautintoja hakevaa ystävyyttä. Intiimiystävyys on luonteen ystävyyttä. Ideaali ystävyys on Kantin käsitys täydellisestä ystävyydestä. Ideaalissa ystävyydessä niin kuin intiimiystävyydessä tärkeintä on keskusteleminen. Rakkauden tasapainon selvittämiseksi tutustuttiin Kantin käsityksiin rakkaudesta. Rakkauden lajeja Kantilta esittelin viisi. Niiden lisäksi onnellisuus oli tunne, joka vaikutti ystävyyden muodostumiseen. Rakkauden lajeja ovat itserakkaus, eros, agape, philia ja amor benevolentiae. Itserakkaus on itsensä rakastamista. Eros on intohimoa korostava rakkauden laji. Se kuuluu avioliittoon, ei ystävyyteen. Agape tunnetaan lähimmäisenrakkautena. Philia eroaa agapesta siten, että se on kiinnostunut joistain rakastettavista piirteistä toisessa yksilössä. Amor benevolentiae on hyväntahtoisuuden osoittamista. Rakkaus, joka ystävien välillä ilmeni vastavuoroisena, vahvistui lajiltaan philiaksi. Vastavuoroisuus ystävien kesken vaatii ajan ja paikan. Vastavuoroisuutta vaikeuttaa epävarmuus siitä. Vastavuoroisuudesta on saatava runsaasti todisteita. Todisteita saadaan tavoilla, jotka ystävät ymmärtävät. Ymmärtäminen edellyttää yhteisiä viestintäkeinoja. Kun tarpeeksi toisiinsa luottavat ystävät keskustelevat keskenään, he myös muovaavat toistensa persoonia. Silloin he tekevät toisistaan rakastettavampia. Tutkimukseni perusteella ideaali ystävyys on mahdollinen. Vastavuoroisuus rakkaudessa onnistuu, jos ystävät muokkaavat toisiaan. Ideaali ystävyys on molemminpuolisen kehittymisen tulos, jolloin ystävät tekevät toisistaan itsensä kaltaisia ja pystyvät rakastamaan toista kuin itseään.

Murtuma mieheydessä. Aikuisiän selkäydinvamma ja maskuliinisuuden rakentuminen.

Tutkimukseni tavoitteena oli ensinnäkin selvittää, miten aikuisiällä tapahtunut vammautuminen uhkaa maskuliinista identiteettiä. Olin kiinnostunut niistä vammaisuuteen liittyvistä sosiaalisista prosesseista, joiden takia maskuliinisuus joutuu vammautumisen myötä koetukselle. Toiseksi halusin selvittää, miten haastattelemani selkäydinvammaiset miehet rakentavat maskuliinista identiteettiään. Tutkimukseni teoreettisena taustana toimi yhtäältä vammaistutkimuksen piirissä tehty, vammaisten elettyä kokemusta tarkasteleva tutkimus, toisaalta kriittinen miestutkimus, josta erityisesti R.W. Connellin teoria hegemonisesta maskuliinisuudesta. Tämän laadullisen tutkimuksen kohdejoukkona oli kahdeksan 23–68-vuotiasta miestä, joiden selkäydin oli vaurioitunut aikuisiällä tapahtuneen tapaturman seurauksena. Teemahaastattelut toteutettiin vuoden 2010 kevään ja syksyn aikana ja ne käsittelivät vammautumisen kokemusta ja sen seurauksia muun muassa miesten toimintakykyyn, sosiaalisiin suhteisiin, seksuaalisuuteen ja maskuliinisuuteen. Analyysivaiheessa tukeuduin grounded theoryn aineistolähtöiseen teemoitteluun. Haastatteluiden lisäksi tein lyhyen ekskursion pääkaupunkiseudulla sijaitsevaan kauppakeskukseen, jossa kiertelin pyörätuolissa istuen. Hyödynsin tekemiäni havaintoja esteettömyydestä ja sosiaalisesta vuorovaikutuksesta analyysissäni. Tutkimuksessa kävi selväksi, että vammautuminen oli uhannut haastateltujen maskuliinisuutta eri tavoin. Miehet olivat pelänneet menettäneensä itsenäisyytensä, toimintakykynsä, ihmissuhteensa ja näiden myötä myös mieheytensä. Kotiuduttuaan heille olikin ollut tärkeää todistaa sekä itselleen että läheisilleen olevansa edelleen itsenäisesti pärjääviä miehiä. Useimmille miehille vammautuminen oli myös johtanut ajoittaiseen yksityisyyden menettämiseen. Miehet kertoivat, että pyörätuoli herättää huomiota ja johtaa tungetteleviin katseisiin, kysymyksiin ja kosketuksiin. Totesin, että tällainen avulias tungettelu kuluttaa maskuliinista identiteettiä, koska se rikkoo kulttuurista käsitystä, jonka mukaan miehen kuuluu pärjätä ilman toisten apua. Toisaalta osa miehistä myös koki, että näkyvän vammansa takia heitä ajoittain myös vältellään. Arkisissa kohtaamisissa haastatellut pyrkivät rikkomaan vammaisuutta koskevia stereotypioita korostamalla maskuliinisia piirteitään. Haastateltavat liittivät kulttuurisesti arvostettuun maskuliinisuuteen käsityksiä itsenäisestä pärjäämisestä, urheilullisuudesta, teknisestä taitavuudesta, emotionaalisesta järkkymättömyydestä ja seksuaalisesta suorituskyvystä. Miehet kokivat, että vammaisuuden takia heidän maskuliinisuutensa voidaan nähdä viallisena tai puutteellisena. Tämän takia he pyrkivät maskuliinisuuden performatiiveissaan minimoimaan oman heikkouden ja riippuvaisuuden julkitulemista ja sen sijaan korostivat hegemonisen maskuliinisuuden mukaisia piirteitä. Tarkastelin tätä maskuliinisuuden tekemistä erityisesti parisuhteen, työn ja esteellisen tilan konteksteissa. Haastateltavat kertoivat, että vammautumisesta seurannut fyysinen ja henkinen rasitus oli asettanut heidän parisuhteensa koetukselle. Kotitöiden tekemisen kautta miehet neuvottelivat vastuullisuudestaan ja pärjäämisestään. Kaikkien miesten maskuliininen identiteetti näytti nojaavan työn tekemiseen ja sen tuomaan statukseen. Miesten suhdetta esteelliseen tilaan väritti jatkuva rajankäynti avun tarpeen ja miehisen kunnian välillä.

Murteellisuus, maalaisuus ja miellyttävyys helsinkiläisten kuulemana : Monimenetelmäinen tutkimus lukiolaisten kieliasenteista

Tutkielmassa tarkastellaan helsinkiläislukiolaisten asennoitumista suomen murteisiin ja pääkaupunkiseudun puhekieleen. Teoreettisena viitekehyksenä toimivat sosiaalipsykologinen kieliasennetutkimus ja kansanlingvistiikka. Keskeisin tutkimusmenetelmä tutkielmassa on kuuntelutesti, jonka avulla selvitettiin, miten helsinkiläisnuoret arvioivat kuulemiaan erimurteisia ääninäytteitä ja minne he paikantavat ne. Pääaineistona on 221:n ja lisäaineistona 19 helsinkiläislukiolaisen lomakevastaukset. Lomakkeen avulla vastaajilta kerättiin tietoa ääninäytteisiin liitetyistä assosiaatioista muun muassa asenneskaalojen ja lisäaineistossa avoimien kysymysten avulla. Laajemman aineiston analysoinnissa on hyödynnetty tilastollisia menetelmiä SPSS-ohjelman avulla. Kuuntelutesti koostui yhdeksästä tutkimusta varten äänitetystä puhenäytteestä. Verbal guise -tekniikan mukaisesti kunkin näytteen puhuja puhuu omaa murrettaan, poikkeuksena yksi puhuja, joka tuotti kuuntelutehtävää varten kaksi erimurteista ääninäytettä (matched guise). Kokonaisuutena miellyttävimmäksi arvioitiin helsinkiläisnaisen ja kiiminkiläismiehen ääninäytteet. Lukiolaiset arvioivat siis myönteisimmin ääripäitä: oman asuinalueensa puhetapaa ja murteellista puhetapaa. Kuitenkin toinen Helsinkiin paikannettu puhuja, espoolaisnainen, arvioitiin toiseksi epämiellyttävimmäksi: samalla lailla arvioitiin myös uusimaalaisena pidetyn turkulaismiehen näyte. Nämä epämiellyttävän kuuloisiksi arvioidut puhuivat vastaajien mielestä epäselvästi, mikä vaikutti tilastollisesti merkitsevästi heidän evaluointeihinsa. Matched guise -ääniparista vastaajat pitivät lounaisvälimurteista versiota peräpohjalaisversiota miellyttävämpänä. Tasoittunutta murretta puhuneet sijoitettiin pääasiassa Etelä-Suomeen ja leimallista murretta puhuneet Savoon ja Pohjanmaalle. Kuvaillessaan sanallisesti ääninäytteitä vastaajat kiinnittivät huomiota siihen, kuinka hyvin puhuja suoriutui tehtävästä (kuvasta kertominen), millainen oli hänen tunnetilansa ja kuinka murteellinen hän oli. Murteellisiksi kuvattuja puhujia pidettiin myös maalaisimpina. Helsinkiin paikannettuja puhujia pidettiin murteettomina. Sekä suoraan kysymällä että epäsuorasti kuuntelutestillä tutkien lukiolaisten murreasenteista saadaan samansuuntainen kuva: suurin osa vastaajista suhtautuu melko myönteisesti murteisiin. Sen sijaan suhde pääkaupunkiseutulaiseen puheeseen on ristiriitainen, sillä kuuntelutestin perusteella vastaajat eivät automaattisesti suosi helsinkiläisiksi tunnistamiaan ja puolet heistä pitää slangia leuhkan kuuloisena. Tutkielma antaa tietoa siitä, miten helsinkiläislukiolaiset suhtautuvat kuulemiinsa erilaisiin puhetapoihin. Tämä kuva poikkeaa osin aiempien tutkimusten kuvaamista stereotyyppisistä murreasenteista. Metodisesti tutkimus avartaa käsitystä siitä, miten olennainen merkitys kuulijoille esitetyn äänimateriaalin luonteella on tuloksiin. Murreaineksen ohella asenteisiin vaikuttavat puheen sisällölliset seikat, sekä se, miten selvästi tai epäselvästi puhujan koetaan puhuvan. Menetelmään liittyvistä ongelmista huolimatta kuuntelutehtävän avulla on mahdollista saada tietoa sekä avoimista että alitajuisemmista asenteista eri kielimuotoja kohtaan.

Tasavallan puolesta laittomuutta vastaan. Kansallisen Edistyspuolueen aktiivien toiminta Vapaamielisten Klubin piirissä lapuanliikkeen vuosina 1929–1932.

Suomen tasavalta joutui kovan haasteen eteen 1930-luvun vaihteessa. Oikeistoradikalismin nousu sai aikaan tilanteen, jossa tasavaltalainen valtiojärjestys oli uhattuna. Oikeiston uhka kiteytyi kansalaisliikkeessä, jota kutsuttiin lapuanliikkeeksi. Käsittelen tutkimuksessani lapuanliikkeen aikaa, pääpiirteissään marraskuusta 1929 huhtikuuhun 1932. Kansallinen Edistyspuolue, jonka nuorsuomalaiset tasavaltalaiset olivat perustaneet joulukuussa 1918, seisoi vahvasti laillisuuden takana. Tutkimukseni pääosassa on edistyspuolueen keskeisten henkilöiden toiminta. Tässä toiminnassa korostuu pienen helsinkiläisyhdistyksen, Vapaamielisten Klubin, rooli. Edistyspuolueen poliittista perintöä ei tänä päivänä jatka yksikään puolue. Tämän vuoksi sen toiminnasta ei ole olemassa vastaavaa historiankirjoitusta kuin muista puolueista. Tutkimukseni täydentää kuvaa Suomen puoluejärjestelmän historiasta ja 1920–1930-lukujen vaihteen sisäpolitiikasta. Tutkimus kuuluu aatehistoriallisen tutkimuksen piiriin, nuorsuomalaisuuden tutkimuksen perinteeseen. Selvitän tutkimuksessani, miten Suomen tasavaltalaisen hallitusmuodon ja laillisuuden kannattajat pyrkivät puolustamaan isänmaataan lapuanliikkeen muodostamaa uhkaa vastaan. Tutkimuskysymykseni ovat: Miten edistyspuolueen aktiivit vastustivat lapuanliikettä? Kuka vastusti ja mistä syystä? Kuvaan myös sitä, millaiset eri puolueiden kannattajista koostuneet ryhmittymät lapuanliikkeen vaiheissa olivat vastakkain. Tutkimukseni keskittyy nimenomaan lapuanliikkeen porvarillisiin vastustajiin. Käytän teoreettisena viitekehyksenä sukupolviteoriaa, jonka avulla hahmotan eri ryhmittymien syntymisen syitä ja niiden sisäistä jakoa. Lapuanliikkeen aikaan aktiivisina toimivat eri-ikäiset, eri ikäpolvien aktiivit. Kun lapualaiset alkoivat suuntautua yhä enemmän laittomuuden ja oman käden oikeuden puolelle, alkoivat vastaavasti tasavallan puolesta taistelleet pitää yhtä. He perustivat aktiivista lapualaisvastarintaa tekemään Isänmaan ja Lain Puolesta -järjestön. Lapuanliikettä vastaan nousivat toisaalta vanhat, suurlakon aikuisiällä kokeneet valtiomiehet sekä lapualaisten ikätoverit, joille laillisuus, tasavalta ja sisällissodan punaiset–valkoiset-leirijaon hälventäminen olivat tärkeitä. Mäntsälän kapinassa talvella 1932 taistelu tasavallasta kulminoitui. Vastakkain olivat nuorsuomalaisen tradition kaksi vahvaa fraktiota: aktivistifraktio, joka nojasi aktiivisen vastarinnan ja valkoisen Suomen – vapaussodan – kokemuksiinsa, ja tasavaltalais-laillisuusfraktio, joka nojasi laillisuusperinteeseen ja hallitusmuototaistelun tasavaltalaisuuteen. Kaiken taustalla oli vanhemman sukupolven mentaliteetti, jota nuorempien sukupolvien fraktiot seurasivat – sukupolviteorian mukaan tulkittuna ne olivat liittyneet vanhemman sukupolven poliittiseen traditioon. Vapaamielisten Klubin, Kansallisen Edistyspuolueen ja Isänmaan ja Lain Puolesta -järjestön yhteys on ollut hyvin tiivis. Tämä johtuu ratkaisevan paljon niissä toimineista henkilöistä. Tärkeimmän alkuperäislähteen muodostaa Vapaamielisten Klubin arkisto. Aiemmista tutkimuksista tärkeimmät ovat Matti Virtasen Fennomanian perilliset, Vesa Vareksen ja Timo Soikkasen Sukupolvi selittäjänä Suomen historiassa sekä Juha Siltalan Lapuan liike ja kyyditykset 1930.

Valkolakki vai haalarit, vaiko molemmat : Koulutuspolitiikan vaikuttajien näkemykset toisen asteen kehityksestä

In the present research Finnish education policy-makers describe the transformation in upper secondary education in the 1990s. They answered questions related to equality and all-round education. The timeline of the research extends from the early development of the welfare state and equality policy to the 2000s. Its focus is on upper secondary education, which, in this paper, denotes general upper secondary education and vocational upper secondary education. The chronological analysis proceeds from the education committee of 1971 up to the youth education experiment of the 1990s. The voices of the then policy-makers are heard in this research. They were the ones who planned the reforms and/or made the decisions. This being the case, the interviewees include cabinet ministers, permanent secretaries, representatives of organisations and the research community as well as civil servants. The research material can be construed as contextual interpretations of the past, influenced by both the times and places where the narrations were given. The persons interviewed described their experiences and views on education policy. In their narratives they illustrated the transformation that occurred in relation to equality and all-round education. The narrative interviews painted a picture of the upper secondary education transformation and the matriculation examination as having a slowing effect on education policy reforms. It was not until the 1990s when the said examination began to make a difference to students in vocational upper secondary education Those interviewed named the persons who, in their opinion, had the most say in Finnish education policy. This list comprised a small circle of people who more or less agreed on the grand values of education policy, i.e. all-round education and equality. Only a small minority represented a radical view of equality, being true believers in universal upper secondary education implemented in accordance with comprehensive school reform. Finnish education policy was led from the perspective of traditional conception of equality from the 1970s to the 1980s. The transformation finally occurred in the 1990s when equality was understood to mean individual needs and the right to choose. As was the case with matriculation education, the insistence on all-round education also hampered the development of universal upper secondary education. The interviews revealed that any attempts to increase the academic syllabus of vocational education caused organisations as well as other policy-makers to oppose such development well into the 1980s. It was not until the youth education experiment of the 1990s that vocational education finally carved a path to higher education, when the polytechnic schools were made permanent. Three principal groups of key players emerged in the research: ministers of education, civil servants and organisations. The research showed that the ministers and civil servant education policy-makers of the 1990s also included only handful women. The circle of policy-makers was small and represented similar schools of thought. In the 1970s era of government committees, representatives of organisations actively participated in education policy. When the committee establishment was discontinued, this eliminated lobbying venues for the organisations. Nonetheless, the organisations regained their policymaking status in the 1990s. New lobbying organisations included the Finnish Entrepreneurs and the Union of Finnish Upper Secondary School Students. However, in contrast to the 1970s, only rarely would individuals rise from the ranks of organisations to the cadre of policy-makers. The interviewees had a twofold view of neo-liberalism Contrary to other policy-makers, representatives of the research community and organisations concur that neo-liberalism did exist in education policy decision-making in the 1990s.