Euroopan unioni politisoivana mahtina

1/2014 on lehden EU-erikoisnumero.

Karoliinien orientti: Vieraan kohtaaminen 1700-luvun alun Konstantinopolissa ruotsalaisen sotilaspastori Sven Agrellin matkapäiväkirjan kertomana

Tutkimalla ruotsalaisen sotilaspastori Sven Agrellin matkapäiväkirjasta (1709–13) käsityksiä turkkilaisista olen selvittänyt, miten varhaismodernin ajan oppinut ruotsalainen kohtasi vieraana pidettyä itää ja keitä turkkilaiset hänen silmissään olivat. Viettäessään neljä vuotta Osmanien valtakunnassa turkkilaiset edustivat Agrellille vierasta itää eli orienttia. Tutkiessani päiväkirjaa ristiin aikalais- ja tutkimuskirjallisuutta vasten havaitsin kohtaamisen tavoissa kolme erilaista näkökulmaa, joiden avulla Agrell muodosti käsitystään vieraasta. Näkökulmat olivat poliittinen luotettavuus, sukupuolittunut tila ja muinainen menneisyys. Ruotsalaiselle pastorille turkkilaiset näyttäytyivät erilaisilta kustakin perspektiivistä tarkasteltuna. Näkökulmat toivat esille myös hänen oman identiteettinsä erilaisia painopisteitä. Käyttämällä avukseen sosiaalista verkostoa, kuulopuheita ja aiemmin julkaistua kirjallisuutta Agrell pyrki muodostamaan käsityksensä turkkilaisista. Varhaismodernin ajan vieraan kohtaaminen oli Agrellin päiväkirjan perusteella oman identiteetin määrittelyä vieraassa ympäristössä. Turkkilaiset olivat oppineelle pastorille vieras toinen, jonka avulla saattoi opettaa luterilaisen sääty-yhteiskunnan arvoja. Vieraan selittävinä lähtökohtina toimivat säädynmukaisuus, oppineisuus ja kristillisyys. Kun vuorovaikutukseen syntyi aito mahdollisuus, yhteiskunnallinen asema ja samankaltaisen maailmankuvan jakaminen yhdisti yksilötasolla, vaikka kulttuurinen tausta olisikin ollut erilainen. Ruotsalaiset ajautuivat Osmanien valtakuntaan sattumalta, jolloin he turvautuivat ajan yleisiin tapoihin kohdata vierasta kulttuuria. Tutkielmani on osoitus varhaismodernin ajan Välimeren alueen ylirajaisuudesta ja moninaisten verkostojen olemassaolosta. Sosiaalinen kontrolli ja kuuliaisuus omalle identiteetille loivat kuitenkin puitteita kulttuuristen rajojen ylittämiselle. Pohjoiset käsitykset orientista olivat 1700-luvun alussa osa laajempaa läntistä näkemystä, mutta yksilötason kokemukset tekivät idästä henkilökohtaisen ja muuttuvaisen.

Kaukasuksen energiastrateginen merkitys ja Gazpromin rooli Venäjän suurvalta-aseman uudelleen saavuttamisessa

Keskeisenä aiheena on Kaukasuksen geopoliittinen merkitys Kaspianmeren ja Keski-Aasian kaasun viennissä Länsi-Eurooppaan. Aihealue yhdistää suurvaltojen energiastrategisten intressien ja turvallisuuspolitiikan väliseen suhteeseen. Tutkimuksen pääongelmina ovat Venäjän valtiollisen kaasuyhtiön Gazpromin merkitys suurvalta-aseman uudelleen savuttamisessa ja Kaukasuksen kaasuinfrastruktuurin kontrolloimisen merkitys Venäjälle. Tutkielman keskeisimpiä lähteitä ovat energiaturvallisuutta käsittelevät tutkimukset, sekä Venäläiset kansainvälisenpolitiikan julkaisut. Aineistoa on analysoitu teoriasidonnaisen sisältöanalyysin menetelmillä. Tutkielman keskeisenä teoriana on klassinen poliittinen realismi. Analyysin perusteella havaittiin energiataloudellisten ja turvallisuuspoliittisten intressien keskinäisriippuvuus ja se, että Venäjän hahmottaa kansainvälisen politiikan valtakeskeisenä. Tämä korostaa turvallisuuskoneiston ja energiasektorin yhteistoiminnan merkitystä ulkopolitiikassa. Tutkielman johtopäätöksenä todetaan Gazpromin olevan Venäjän ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskeinen toimija, jonka taloudelliset tavoitteet palvelevat Venäjän kansallisia intressejä. Tutkielman aiheessa yhdistyvien energiatalouden ja turvallisuuspolitiikan rajapintojen ymmärtäminen vaatii perehtymistä kumpaankin osa-alueeseen. Aiheen monitahoisuus asettaa haasteensa syvällisen analyysin tekemiseksi annetun sivumäärän puitteissa. Tämän vuoksi jatkotutkimuksen mahdollisuudet aihe-alueesta ovat erittäin kattavat. Asiakirjan muotoiluohjeet ovat peräisin Ohje Maanpuolustuskorkeakouluissa laadittavista opinnäytetöistä.

Venäjän näkemys terrorismin leviämisestä Dagestaniin ja Ingusetiaan

Vuodesta 2004 eteenpäin terrorismi on levinnyt Dagestanin ja Ingušetian alueille. Se ei ilmene yleensä mediassa terrorismille tyypillisenä kuvatulla tavalla siviiliväestöön kohdistettuna suunnattomana väkivaltana. Sen sijaan puhutaan niin kutsuttuja kovia kohteita vastaan kohdistuvasta, sissisotaa muistuttavasta taistelusta Venäjän turvallisuusorganisaatioita vastaan. Toisena selkeänä kohteena ovat alueiden paikallishallintojen infrastruktuuri ja henkilöstö. Vastarinnan katsotaan nykyään kattavan koko Pohjois-Kaukasian alueen. Dagestan ja Ingušetia ovat kuitenkin niin kutsutun konfliktin syntypisteessä ja tilannekehitykseltään huonoimmassa tilassa, jolloin niiden syvempi tutkimus osana Pohjois-Kaukasian kokonaisuutta on tarpeellista ja auttaa ymmärtämään nykyistä trendiä terrorismin viitekehyksessä. Länsimaalaisen tutkimuskirjallisuuden ja Venäjän näkemyksen välillä sekä muutoksesta terroristien taktiikoista että taustalla vaikuttavista syistä, on havaittavissa huomattavia eroja. Molempia näkemyksiä on käytettävä niin Dagestanin ja Ingušetian kuin koko Pohjois-Kaukasian tilannekehityksen ymmärtämiseksi. Toisaalta näkemyseroista selviää suuri osa ongelman perimmäisistä syistä, onhan Venäjän terrorismintorjuntaa usein kuvattu pääsyyksi muslimipohjaisen väestön radikalisoitumiselle. Metodina on käytetty laadullisen tutkimuksen alle kuuluvaa aineistolähtöistä sisältöanalyysia. Tutkimusmenetelmää ei ole sidottu teoriaan, vaan teoria toimii taustalla ja tarjoaa ymmärryksen sekä ennakko-oletuksen Venäjän näkemyksestä terrorismiin. Tutkimuskysymysten avulla tutkitaan millaisena turvallisuusuhkana Venäjä näkee terrorismin. Poliittinen realismi on edelleen toimiva kansainvälisen politiikan teoria, ainakin Venäjän näkemystä tutkittaessa. Terrorismi ei pelkästään ilmiönä ole uhka Venäjälle, vaan se uhkaa geopoliittisesti tärkeän alueen hallintaa, jolloin sotilaallinen ja taloudellinen kilpailuasetelma Venäjän ja muiden Pohjois-Kaukasian alueella toimivien valtioiden välillä voi kehittyä Venäjän kannalta epäsuotuisaksi.

De bello ejusque causis

Invokaatio: Q.B.V.

Naton identiteetti : Afganistan-diskurssit analyysissa

Tutkimuksessa perehdyttiin siihen, kuinka Naton pääsihteerit ovat Afganistanin operaatioon liittyvissä diskursseissa rakentaneet Naton identiteettiä. Tässä tutkimuksessa diskurssit koostuvat Naton pääsihteerien puheista. Identiteetin rakentamisella on ollut tärkeä osa operaatiota käsittelevissä diskursseissa. Operaatio on tuottanut Natolle vaatimuksia toimintaympäristödiskurssissa. Toimintaympäristön muutosta käsittelevä diskurssi yhdistää yhteistyö-, turvallisuus- ja arvodiskurssin. Näiden diskurssien operaatiolle antamat merkitykset ovat rakentaneet Natolle globaalin identiteetin yhteistyön generoijana, turvallisuustoimijana ja arvoyhteisönä. Tutkimus perustuu wendtiläisen sosiaalisen konstruktivismin pohjalta muodostettuun käsitykseen kansainvälisestä järjestelmästä. Tutkimusmenetelmänä käytettiin analyyttista diskurssianalyysia. Primääriaineiston muodostivat Naton pääsihteerien puheet ajalta 11.9.2001 – 31.12.2014. Yhteistyödiskurssin tärkeimmäksi merkitykseksi muodostui aineiston perusteella yhteistyö sinänsä. Turvallisuusdiskurssissa olennaisinta oli taistelu terrorismia vastaan, ja arvodiskurssissa operaation vahvimmaksi funktioksi konstituoitiin arvojen puolustaminen ja edistäminen. Tutkimuksessa tarkasteltiin myös merkitysten tuottamista eli sitä, miten retorisia keinoja käytettiin. Yhteistyödiskurssissa hyödynnettiin runsaasti me-retoriikkaa ja vaihtoehdottomuuspuhetta, turvallisuusdiskurssissa esiintyi vaihtoehdottomuuspuheen lisäksi Afganistanista luotuja esimerkkejä. Arvodiskurssissa narratiivi kertoi arvoyhteisöstä, jonka toiminnassa Afganistanin operaatio oli luonnollinen jatkumo. Lisäksi arvopuheessa identiteettiä rakennettiin kategorisoinnilla. Pääsihteerien puheista ilmenneen Naton identiteetin rakentamisen voi kiteyttää seuraavasti: Afganistan on esimerkki toimintaympäristöstä, jossa kukaan ei selviä yksin. Näin ollen, meidän täytyy yhdessä suojella ja edistää turvallisuuttamme sekä universaaleja arvoja. Nato on ainutlaatuinen turvallisuus- ja arvoyhteisö, jonka ensisijainen rooli on luoda yhteistyötä ja tuottaa turvallisuutta. Afganistanin operaatioon liittyvissä diskursseissa Natosta muodostettiin poliittinen toimija ja monialaisen turvallisuuden tuottaja, joka toimii tarvittaessa kaikkialla maailmassa. Naton ja yhteistyökumppaneiden muodostaman, kollektiivisen identiteetin omaksuneiden, toimijoiden joukon laajuus riippuu diskurssista. Puheissa rakennettuun turvallisuusyhteisöön kuuluminen ei vaadi yhteistä identiteettiä arvojen tasolla. Näin ollen Naton ja kumppaneiden muodostama turvallisuusyhteisö ei täytä konstruktivistisen käsityksen mukaista määritelmää turvallisuusyhteisöstä. Tutkimuksen perusteella identiteetin muodostaminen diskurssissa vaatii kaikilla identiteetin tasoilla ”toisen”. Jatkotutkimus esimerkiksi Naton tai EU:n identiteetin rakentumisesta edesauttaisi ymmärtämään kansainvälisen järjestelmän muutosta ja toimijoiden kehittymistä.

Poliittisten riskien hallinta kansainvälisessä kaupassa

Tässä tutkielmassa tutkitaan sitä, mitä poliittinen riski on. Tarkoitus on saada selvyyttä tälle käsitteelle, jotta poliittisten riskien arviointi ja hallinta olisi kansainvälisille yrityksille helpompaa. Tutkielmassa tutkitaan myös sitä, millaisilla erilaisilla strategioilla ja keinoilla poliittiseen riskiin on mahdollista varautua. Tutkielman empiirisessä osiossa tutkitaan, tukevatko aikaisempien tutkimusten tulokset ja teoriat tosielämää erään suomalaisen teknologiavientiyhtiön kautta tarkasteltuna.

Vastakumouksellinen sodankäynti Yhdysvaltojen poliittisena instrumenttina 2000-luvulla

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan vastakumouksellisen sodankäynnin doktriinin nousemista strategian asemaan ensin Irakin sodassa ja tämän jälkeen Afganistanin sodassa sekä strategiaan liittynyttä lisäjoukkojen lähettämistä alueelle. Tutkimuksen tiedonintressi liittyy käsitykseen siitä, että kyseessä oli merkittävä ja odottamaton muutos asevoimien käytössä. Asevoimat olivat tietoisesti orientoituneet konventionaaliseen sodankäyntiin Vietnamin sodan jälkeen. Yhdysvalloissa vallitsi lisäksi sotaväsymys ja vastustus sotien eskalaatiota kohtaan. Tutkimuksen tutkimusongelmana on, miten vastakumouksellinen sodankäynti, operatiivinen doktriini, nousi strategiaksi. Tutkimusta varten luotiin teoreettinen viitekehys sodan ja politiikan välisestä vuorovaikutussuhteesta, jota tarkastellaan valtion näkökulmasta. Tutkimusmenetelmänä käytettiin abduktiivista sisällönanalyysia, jolla aineistosta nostettiin esiin tutkimusongelman ratkaisemiseen tarvittavat merkittävät ilmiöt. Teoreettinen viitekehys perustuu Carl von Clausewitzin teokseen On War ja strategian tutkijoiden kirjoituksiin. Strategian laatimiseen liittyvä aineisto koostui pääasiassa muistelmista ja toimittajien kirjoista. Vastakumouksellisen sodankäynnin menestyksekäs soveltaminen taktisella tasolla ja doktrii-nin kannattajien tavoitteellinen vaikuttaminen saivat presidentti Bushin muuttamaan Irakin sodan strategian vastakumoukselliseksi. Saavutetun menestyksen ja doktriinin kannattajien painostuksen jälkeen presidentti Obama muutti Afganistanin sodan strategiaa tiukoin reunaehdoin. Molemmissa sodissa turvallisuustilanteen parantaminen asetettiin tuettavan hallinnon legitimiteetin kehittämisen edelle. Strategian laatimisessa asevoimien edustajat osallistuivat poliittisen linjauksen tekemiseen, perinteisen siviili-sotilassuhteiden normin vastaisesti. Vastakumouksellisen sodankäynnin poliittinen luonne sekä sotilaskomentajien autonomia ja sotilaspoliittinen vastuu tekevät normin noudattamisesta mahdotonta. Tutkimuksen perusteella toimivat siviili-sotilassuhteet ovat tärkein tekijä realistisen ja toteuttamiskelpoisen strategian laadinnassa ja siihen liittyvässä päätöksentekoprosessissa. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys osoittautui käyttökelpoiseksi. Sotien ainutlaatuisten kontekstien takia johtopäätökset auttavat ymmärtämään, eivät ennustamaan. Jatkotutkimusmahdollisuutena voisi olla tutkimusongelman käsittely rationaalisen päätöksenteon mallien kautta tai strategialle annettujen merkityksien tarkastelu diskurssianalyysilla.

Etelä-Karjalan sosiaali- ja terveyspiirin rakentuminen ja organisaation kehittämisen haasteet

Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, mitkä nähtiin keskeisiksi tekijöiksi nykymuotoisen Etelä-Karjalan sosiaali- ja terveyspiirin (EKSOTE) rakentumiselle, miten sosiaalihuollon, perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon yhdistäminen samaan organisaatioon mahdollistaa parempien palvelujen tuottamisen, mitkä ovat organisaatiomuutoksen läpiviennin keskeiset haasteet sekä mitkä ovat poliittisen ohjauksen merkitys ja mahdollisuudet EKSOTESSA. Tutkimus on laadullinen tapaus- eli casetutkimus. Tutkimusmenetelminä käytetään teemahaastatteluja ja puolistrukturoituja lomakehaastatteluja. Tutkimuksen keskeinen teoreettinen viitekehys on New Public Management. Tutkimuksen keskeisenä tuloksena esitetään, että EKSOTEN synnyn taustalla oli aito halu parantaa sosiaalihuollon ja terveydenhuollon palveluita koko Etelä-Karjalan alueella. Tämä tapahtui siten, että sosiaalihuolto, perusterveydenhuolto ja erikoissairaanhoito yhdistettiin saman organisaatioon ja kaikkien kuntien tämän alan henkilöstö siirtyi kunnista EKSOTEN palvelukseen. Organisaation syntyminen edellytti vahvaa poliittista ohjausta. EKSOTESSA on paljon eritysosaamista, joka on käytettävissä koko Etelä- Karjalan alueen asukkaiden hyväksi. Organisaatiomuutoksessa on mukana keskeiset New Public Managementin periaatteet eli tehokkuusperiaatteet sekä palvelujen laadun, asiakaskeskeisyyden ja henkilöstön palkitsemisen kysymykset.

Liuskekaasun mahdollisuudet ja haasteet energianlähteenä

Tässä kandidaatintyössä tarkastellaan liuskekaasun haasteita ja mahdollisuuksia energianlähteenä nyt sekä lähitulevaisuudessa. Työn tarkoituksena on tarjota tietoa liuskekaasusta ja sen hyödyntämisestä yleisesti maailmalla sekä tarkemmin Euroopassa. Suurimmat edut paikallisesta liuskekaasuntuotannosta ovat riippuvuuden väheneminen tuontikaasusta sekä mahdollisuus hyödyntää maakaasua polttoaineena suurempipäästöisten polttoaineiden tilalla. Tuotannon kehittymistä hidastavat maailmalla epäilyt ympäristövaikutuksista sekä varsinkin Euroopassa puutteellinen lainsäädäntö ja poliittinen vastustus. Liuskekaasulla tulee olemaan tärkeä rooli maakaasun kulutuksen kasvun tyydyttämisessä tulevaisuudessa. Epäkonventionaalisen maakaasutuotannon osuuden ennakoidaan olevan 60 prosenttia kaikesta maakaasuntuotannon kasvusta vuoteen 2040 mennessä, josta taas liuskekaasun osuuden arvioidaan kattavan yli puolet.

Tulevaisuuden lähtökohdista kansanvallan kolmiliittoon. Kansallinen Edistyspuolue ja kansallisen eheytymisen politiikka 1919–1939.

Kansallista Edistyspuoluetta ja sen toimijoita maailmansotien välisen Suomen sisäpolitiikassa tarkasteleva väitöstutkimus paneutuu puolueen kansallista eheytymistä ajaneen poliittisen linjan taustoihin, muodostumiseen ja toteutumiseen maailmansotien välisenä aikana vuosina 1919-1939. Vahvasti aineistopohjainen ja lähdekriittinen poliittisen historian tutkimus keskittyy parlamentaarisiin toimijoihin, poliittiseen kenttään ja näiden tuottamiin aineistoihin, kuten edistyspuolueen ja sen toimijoiden arkistoihin, lehdistöön ja valtiopäiväpöytäkirjoihin. Tutkimus selvittää, millainen oli edistyspuolueen kansallisen eheytymisen linja, mihin sillä pyrittiin, miten sitä toteutettiin ja miten se toteutui. Kansainvälisen vertailun kautta tutkimuksessa luodaan myös kuva suomalaisesta liberalismista ja liberalistista. Joulukuussa 1918 perustettu Kansallinen Edistyspuolue oli liberaali puolue, jonka politiikassa korostui erityisesti liberalismin sosiaalinen tulkinta. Puolueen sisäpoliittiseksi linjaksi vastaitsenäistyneessä ja sisällissodan runtelemassa valtiossa muodostui kansallisen eheytymisen edistäminen. Ajatuksen taustalla olivat K. J. Ståhlbergin tulevaisuuden lähtökohtia hahmotelleet artikkelit, jotka julkaistiin Helsingin Sanomissa huhtikuussa 1918 sisällissodan vielä riehuessa. Ståhlbergin mukaan kansalliseen eheytymiseen ei tullut pyrkiä sodan vuoksi vaan siitä huolimatta. Nuorsuomalaiselta puolueelta perityt liberaalit periaatteet täydentyivätkin edistyspuoluelaisessa ajattelussa sisällissodan ja tasavallan puolesta käydyn valtiomuototaistelun avainkokemuksilla. Itsenäisen Suomen ensimmäisiä vuosia hallinneissa keskustahallituksissa kansallista eheytymistä edistettiin sosiaalipoliittisin uudistuksin mm. oppivelvollisuus- ja asutuslakien muodossa. Myös sisällissodan vankien armahdukset olivat osa tätä ohjelmaa. Tutkimus osoittaa, että edistyspuolueen kansallisen eheytymisen politiikan keskeisenä tavoitteena oli poliittisen sovittelun kautta integroida vasemmisto osaksi parlamentaaris-demokraattista järjestelmää. Eheytyspolitiikan todellinen käyttöarvo ja edistyspuolueen poliittiset toimintamahdollisuudet alkoivat kuitenkin heiketä vuoden 1922 eduskuntavaalien jälkeen.Tutkimuksesta käy ilmi, että toteutettu eheytyspolitiikka ja sen osittainen epäonnistuminen näkyivät sekä kommunistien jatkuvana kannatuksena että sisäpoliittisen ilmapiirin oikeistolaistumisena. Tämä kehitys nosti myös edistyspuolueessa esille voimat, jotka suosivat porvariyhteistyötä ohi keskustavasemmistolaisen eheytyspoliittisen linjan. Alkuvuosien jälkeen valtiomuototaistelun koossapitävä voima heikkeni edistyspuolueen sisällä ja 1920-luvun puolivälissä käydyt linjakiistat osoittivat, että osalle puolueen jäsenistä vuoden 1918 puoluevalinnassa keskeisemmässä roolissa oli ollut tasavaltalaisuus kuin vasemmiston integrointi ja kansallinen eheytyminen. Edistyspuolueen johto ei kuitenkaan ollut valmis luopumaan eheytyspoliittisesta linjasta ja sen ympärille luodusta puolueidentiteetistä, joten porvariyhteistyötä kannattanut oikeisto-oppositio päätyi suurelta osin eroamaan puolueesta vuonna 1927. Tutkimus osoittaa, että parlamentarismin rapautuminen ja pienelle yleispuolueelle elintärkeiden yhteistyömahdollisuuksien heikkeneminen luokkapuolueiden puristuksessa johtivat edistyspuolueen kannatuksen alamäkeen sotien välisenä aikana. Se kutistui 26 kansanedustajan keskisuuresta puolueesta vain kuuden edustajan pienpuolueeksi. Puolueidentiteetin vahvuus ja keskeisten toimijoiden puolueen kokoa suurempi poliittinen painoarvo pitivät sen lakkauttamispohdinnoista huolimatta kuitenkin koossa ja kiinni politiikan ytimessä. Oikeistoradikalismin vuodet 1920–1930-lukujen taitteessa olivat edistyspuolueellesekä uhka että mahdollisuus. Tutkimuksessa käy ilmi, että vaikka kommunisminvastaisen kansanliikkeen vaatimukset olivat edistyspuoluelaisten mielestä oikeutettuja, oli kansanliikkeen niiden ajamiseksi omaksumia laittomia ja ulkoparlamentaarisia keinoja vaikea hyväksyä. Eheytyspolitiikan kannalta katsottuna melkotoivottamalta näyttänyt tilanne kääntyi kuitenkin lopulta voitoksi: äärivasemmisto eliminoitiin, äärioikeisto ajautui paitsioon ja tie maltillisen vasemmiston ja keskustan yhteistyölle aukesi jälleen. Tämä johti lopulta vuonna 1937 punamultahallitukseen ja kansanvallan kolmiliittoon Kansallisen Edistyspuolueen, SDP:n ja Maalaisliiton kesken. Kokemus siitä, että itsenäisyys oli alati uhattuna, toi suomalaiseen liberalismiin varsin nationalistisia piirteitä, joita eurooppalaisten veljespuolueiden ohjelmista ei löydy. Liberalismiin usein liitetty mielleyhtymä sen kosmopoliittisesta, kansallisvaltioita ylittävästä luonteesta jäi Suomessa sotien välisenä aikana nationalismin ja itäisen naapurin luoman uhan varjoon. Suomen sisäpoliittinen tilanne ja geopoliittinen asema loivat vaatimuksen vahvasta kansallisesta yhtenäisyydestä. Suomalainen liberalismi määrittyikin eurooppalaisia vastineitaan voimakkaammin nuorta valtiota hallinneen kansallisuusajattelun, itsesäilytysvaiston ja kansallisen eheyden vaatimusten kautta. Tutkimuksessa todetaan, että edistyspuolueen eheytyspoliittisen linjan muotoutumista ja toteutumista vuosien 1919‒1939 aikana voi pitää idealismin voittona realismista. Lukuun ottamatta reformipolitiikan vuosia edistyspuolueen pitäytyminen valitulla linjalla näyttäytyi poliittisten toimintamahdollisuuksien kannalta katsottuna ajoittain jopa epärealistiselta. Koko sotien välistä aikaa tarkastellessa voikin todeta, että se, minkä edistyspuolue poliittisten päämäärien saavuttamisen valossa voitti, sen se menetti kannatusluvuissa.

TIME ja kumouksellisuuden pelko. Yhdysvaltain kommunistivainot vuosina 1950–1959

Tutkielmassa tarkastellaan miten yhdysvaltalainen TIME-aikakauslehti käsitteli Yhdysvaltain kommunismin vastaista toimintaa artikkeleissaan. Tutkimuksen kohteena ovat aikavälillä 1950–1959 julkaistut TIME-aikakauslehden artikkelit. Tutkimus kertoo, miten lehti uutisoi Yhdysvaltain kommunismi vastaisista toimista, mitkä tahot lehden mukaan olivat merkittäviä toimijoita kommunismin vastaisissa toimissa, kohdistuivatko kommunismin vastaiset toimet lehden mukaan ensisijaisesti yksilöihin vai yhteisöihin ja millaisia kirjoittamisen tapoja lehti käytti kirjoittaessaan kommunismin vastaisesta toiminnasta. Yhdysvaltain kommunismin vastaisia toimia käsitteleviä artikkeleita tarkastellessa on mahdollista saada käsitys TIME-aikakauslehden omasta suhtautumisesta kommunismin vastaisiin toimiin. Samalla artikkeleita tarkastelemalla on mahdollista tehdä huomioita siitä millainen poliittinen ilmasto Yhdysvalloissa vallitsi vuosien 1950–1959 välillä. Tutkimusmetodina tutkielmassa on käytetty historialliskvalitatiivista metodia, jolle kvantitatiivinen aineiston tarkastelu on toiminut apumetodina. Tutkimuksen keskiössä on lehden artikkelien laadullinen analyysi. Tutkimuksen perusteella ilmeni, että lehti hyväksyi kommunismin vastaiset toimet silloin kun ne kohdistuivat Yhdysvaltain kommunistiseen puolueeseen, kommunismiin ideologiana tai rikoksiin syyllistyneisiin kommunisteihin. Toisaalta lehti vastusti sellaisia kommunismin vastaisia toimia, joissa perusteettomien syytösten kautta pyrittiin tuomitsemaan henkilöitä tai yhteisöjä. Lehden mukaan keskeisimmät toimijat kommunismin vastaisissa toimissa olivat senaattori Joseph McCarthy, presidentti Dwight D. Eisenhower, Yhdysvaltain oikeuslaitos sekä liittovaltion poliisi. Merkillepantavaa oli erityisesti se, että TIME-aikakauslehti kykeni osittain nousemaan Yhdysvalloissa 1950-luvulla vallinneen pelon ilmapiirin yläpuolelle ja kriittisesti tarkastelemaan kommunismin vastaisia toimia. Toisaalta lehti antoi paljon tilaa sivuillaan myös toimille, joilla luotiin ja ylläpidettiin pelon ilmapiiriä. Tällaisista toimista keskeisimpiä olivat senaattori McCarthyn toimet, joista lehti kirjoitti laajasti. Tutkimus tuo osaltaan lisävalaistusta Yhdysvaltain 1950-luvun kommunismin vastaisten toimien lehdistön kautta tapahtuvaan tutkimukseen.

Strateginen ennakkovaroitus ja päätöksenteko : haasteet Ukrainan kriisin ennakoinnissa

Ennakkovaroitus on tiedustelun tuote, joka muokkaa päätöksentekijöiden toimintaympäristöymmärrystä valtiollisista uhkista. Ennakkovaroitus pohjautuu vastustajien kyvyn ja tahdon eri osatekijöiden valvontaan ja analysointiin. Diplomityössä tarkastellaan strategista ennakkovaroitusta ja siihen liittyvää päätöksentekoa haasteiden kautta konstruktiivisesta näkökulmasta. Tutkimusongelmana on selvittää mitkä tekijät vaikuttavat ennakkovaroitukseen ja päätöksentekoon sen vaatimista toimenpiteistä. Primäärilähteinä on käytetty kansainvälistä kirjallisuutta, vertaisarvioituja artikkeleita ja suomalaisia tutkimuksia. Aineistosta löytyviä haasteita luokitellaan muodostettuihin tiedustelu- ja päätöksentekoprosessien vaiheisiin. Luokittelun perusteella muodostuvista teemoista tiivistyy tyypillisiä haasteita, joita tunnistetaan Ukrainan kriisin alkuvaiheiden (2013–2014) tapahtumista. Ukrainan kriisin tapahtumia tulkitaan pääosin länsimaisiin tiedotusvälinelähteisiin tukeutuen. Tavoitteena on selittää kriisin ennakointia Ukrainan, Venäjän ja länsimaiden osalta. Ennakkovaroitukselle tyypillisiksi haasteiksi nousivat poliittiset, kulttuurilliset ja hallinnolliset haasteet. Poliittiset haasteet ovat yleensä tiedustelujärjestelmän ulkopuolelta ja ohjaavat erityisesti tiedonhankintaa tai tiedusteluanalyysiä. Hallinnolliset ja kulttuurilliset haasteet painottuvat organisaatioihin. Sisäisten haasteiden ratkaisut ovat yleensä koulutuksellisia tai tiedonhallintaan liittyviä. Päätöksenteolle tyypillisiksi haasteiksi nousivat identiteetti, organisaatioiden ohjaus ja tiedon kompleksisuus. Haasteet rajaavat päätöksenteon rationaalisuutta. Päätöksentekijöiden tulisi keskittyä tavoitteiden hallintaan ja toiminnan koordinointiin. Päätöksentekijöiden ja tiedustelun yhteistyö on avainasemassa koko prosessin ajan. Organisaatioiden ja toimijoiden vaikutus on huomioitava, niin valmisteltaessa päätöksentekoa kuin sitä tutkittaessa. Tutkimuksen perusteella Ukraina ei ennakoinut ulkoista uhkaa. Korkeimman johdon identiteetti ja poliittinen ohjaus, ennen vallanvaihtoa, ovat vaikuttaneet ratkaisevasti ennakointiin. Venäjä ei näytä ennakoineen marraskuun 2013 mielenosoituksia. Niiden lopputulos on ennakoitu, sillä tarpeen ilmettyä, toimenpiteet Krimillä toteutettiin nopeasti. Länsimaiden ennakoinnin haasteet painottuivat kulttuurillisiin ja poliittisiin haasteisiin sekä tiedon eheyteen.