980 resultados para United Church of England and Ireland. Diocese of Quebec.
Resumo:
Includes index.
Resumo:
Mode of access: Internet.
Resumo:
Published in a collected form in 1873 with the author's name, in the series of Latter-day papers, edited by A. Ewing.
Resumo:
Mode of access: Internet.
Resumo:
Includes bibliographical references.
Resumo:
Mode of access: Internet.
Resumo:
With reproduction of t.p. of original (1588) ed.
Resumo:
The ordination of women to the priesthood in the Church of England in 1994 signified great change. The impact of the new priests was well documented, and their integration became the focus of much research in the following years. One important area of change was the altered dynamics of gender identity. New roles had opened up for women, but new identities had also emerged for men. While women priests were a new historical emergence, so too were clergy husbands. This paper will consider the historical construction of masculinities and femininities within the church and will go on to look at this in the context of clergy spouses, specifically focusing on men occupying this role. Some provisional findings, acting as work in progress, will be considered.
Religious diplomacy and socialism. The Romanian Orthodox Church and the Church of England, 1956-1959
Resumo:
This article analyzes the relationship between the Orthodox Church and the communist regime during one of the most intense periods of religious persecution in the Romanian People's Republic from 1956 to 1959. The church hierarchy demonstrated its support for the socialist construction of the country, while, at the same time, the regime began a campaign against religion by arresting clergy and reducing the number of religious people in monasteries; rumours even circulated that in 1958 Patriarch Justinian was under house arrest. Seeking closer contact with Western Europe, the regime allowed the hierarchy to meet foreign clergymen, especially from the Church of England. These diplomatic religious encounters played a double role. The regime realised that it could benefit from international ecclesiastical relations, while the image of Justinian in the West changed from that of "red patriarch" to that of a leader who was genuinely interested in his church's survival.
Resumo:
DUE TO COPYRIGHT RESTRICTIONS ONLY AVAILABLE FOR CONSULTATION AT ASTON UNIVERSITY LIBRARY AND INFORMATION SERVICES WITH PRIOR ARRANGEMENT
Resumo:
This article examines the integration of women priests in the Church of England through the lens of dress. Clothing is a salient dynamic in occupational cultures, particularly in relation to the regulation of gendered bodies. Women's ordination to the priesthood was only sanctioned in 1992. Complex clothing regimes are negotiated, for ordination bestows upon the priest certain clothing rights and responsibilities. However, such attire has traditionally been associated only with the male body, creating tension in relation to women's appropriation of this sacred and professional dress. Based on in-depth interviews with 17 Anglican clergy women, this article will focus both on the scrutiny the women experienced in relation to their clothing choices, as well as the relationship the women themselves negotiated with their clothes. It will be argued that as representatives of both a sacred and professional domain, clothing had to be carefully managed by clergy. Dress functioned as a key test in women's integration into the organization, often operating as a constraining and exclusionary mechanism. © 2013 John Wiley & Sons Ltd.
Resumo:
Despite narratives of secularization, it appears that the British public persistently pay attention to clerical opinion and continually resort to popular expressions of religious faith, not least in time of war. From the throngs of men who gathered to hear the Bishop of London preach recruiting sermons during the First World War, to the attention paid to Archbishop Williams' words of conscience on Iraq, clerical rhetoric remains resonant. For the countless numbers who attended National Days of Prayer during the Second World War, and for the many who continue to find the Remembrance Day service a meaningful ritual, civil religious events provide a source of meaningful ceremony and a focus of national unity. War and religion have been linked throughout the twentieth century and this book explores these links: taking the perspective of the 'home front' rather than the battlefield. Exploring the views and accounts of Anglican clerics on the issue of warfare and international conflict across the century, the authors explore the church's stance on the causes, morality and conduct of warfare; issues of pacifism, obliteration bombing, nuclear possession and deterrence, retribution, forgiveness and reconciliation, and the spiritual opportunities presented by conflict. This book offers invaluable insights into how far the Church influenced public appraisal of war whilst illuminating the changing role of the Church across the twentieth century.
Resumo:
Mika KT Pajusen väitös "Towards 'a real reunion'?" – Archbishop Aleksi Lehtonen's efforts for closer relations with the Church of England 1945–1951 on yleiseen kirkkohistoriaan lukeutuva tutkimus Englannin kirkon ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon välisistä suhteista Aleksi Lehtosen arkkipiispakaudella 1945–1951. Suhteita on tutkittu kolmesta näkökulmasta: ekumeenisesta, poliittisesta ja kirkkopoliittisesta. Tutkimuskausi alkaa pastori H.M. Waddamsin joulukuussa 1944 Suomeen tekemän vierailun jälkimainingeista ja päättyy arkkipiispa Lehtosen kuolemaan pääsiäisenä 1951. Kirkollisten suhteiden kehitystä rytmittivät lukuisat vierailut, jotka osoittivat Englannin kirkon asenteen muuttumisen sodan aikaisesta neuvostomyönteisyydestä kylmän sodan aikaiseen täysin vastakkaiseen kantaan. Englantilaiset vieraat kohtasivat Suomessa sekä kirkon että yhteiskunnan ylimmän johdon. Molemmat maat olivat valmiita tukemaan hyviä kirkollisia suhteita tilanteen niin salliessa, joskaan eivät kovin suunnitelmallisesti. Suomen evankelis-luterilainen kirkko käytti hyviä suhteita Englannin kirkkoon saadakseen tukea ja ymmärrystä omalle kirkolleen ja yhteiskunnalleen kokemaansa Neuvostoliiton uhkaa vastaan erityisesti vaaran vuosina 1944–1948. Englannin kirkko halusi tukea suomalaista sisarkirkkoaan, mutta varoi, ettei tuottaisi tuellaan enemmän haittaa kuin hyötyä suhteessa Neuvostoliittoon. Sodan jälkeinen ekumeeninen jälleenrakentaminen lähensi kirkkoja toisiinsa. Lehtonen pyrki jatkamaan 1930-luvun kirkkojen välisiä, ehtoollisvieraanvaraisuuden saavuttaneita neuvotteluita kohti täyttä kirkollista yhteyttä. Häntä motivoi sekä evankelis-katolinen teologia että pyrkimys tukea oman maan ja kirkon läntisiä yhteyksiä. Tämä haastoi Englannin kirkon ekumeenisen linjan, joka Suomen kirkon sijasta pyrki jatkamaan neuvotteluja Tanskan, Norjan ja Islannin luterilaisten kirkkojen kanssa, joilla ei vielä ollut virallista ekumeenista sopimusta Englannin kirkon kanssa. Lehtosen pyrkimyksistä huolimatta Englannin kirkko päätyi jättämään Suomen tilanteen hautumaan. Sillä se tarkoitti suhteiden koetinkivenä olleen historiallisen piispuuden leviämistä läpi Suomen kirkon ennen kuin katsoi olevansa valmis jatkamaan kohti täyttä kirkollista yhteyttä. Molemmissa kirkoissa vaikutti pieni, innokkaiden, lähempiä suhteita toivoneiden kirkollisten vaikuttajien ydinjoukko. Englantilaisia Suomen-ystäviä motivoi tarve auttaa Suomea hankalassa poliittisessa tilanteessa. Suomessa arkkipiispa Lehtonen tuki korkeakirkollista liturgista liikettä, jolla oli läheinen yhteys anglikaanisuuteen, mutta joka sai vastaansa vanhoilliset pietistit. Suomen kirkon yleinen mielipide asettui etupäässä pietistiselle kannalle, jolle anglikaanisuus näyttäytyi teologisesti sekä liian katolisena että liian reformoituna. Kirkolliset suhteet tasaantuivat vuoden 1948 Lambeth-konferenssin jälkeen, joka rohkaisi anglikaanisia kirkkoja hyväksymään 1930-luvun neuvottelujen lähempiin kirkollisiin suhteisiin tähtäävät suositukset. Lehtonen näytti tyytyvän tähän. Samaan aikaan lähempää kirkollista kanssakäymistä tukenut ekumeeninen jälleenrakennus tuli tiensä päähän. Lehtonen jatkoi läheisempien suhteiden edistämistä, mutta hänen intonsa hiipui yhdessä heikkenevän terveydentilan kanssa. Osoituksena Lehtosen linjan kapeudesta Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispoista ei löytynyt hänen kuoltuaan ketään, joka olisi jatkanut hänen aktiivista anglikaanimyönteistä linjaansa.