Scientific case for avoiding dangerous climate change to protect young people and nature

28 pages, 6 figures; version submitted to Proceedings of the National Academy of Sciences

Scientific case for avoiding dangerous climate change to protect young people and nature

28 pages, 6 figures; version submitted to Proceedings of the National Academy of Sciences

Rabbits, stoats and the predator problem: Why a strong animal rights position need not call for human intervention to protect prey from predators

Animal rights positions face the ‘predator problem’: the suggestion that if the rights of nonhuman animals are to be protected, then we are obliged to interfere in natural ecosystems to protect prey from predators. Generally, rather than embracing this conclusion, animal ethicists have rejected it, basing this objection on a number of different arguments. This paper considers but challenges three such arguments, before defending a fourth possibility. Rejected are Peter Singer’s suggestion that interference will lead to more harm than good, Sue Donaldson and Will Kymlicka’s suggestion that respect for nonhuman sovereignty necessitates non-interference in normal circumstances, and Alasdair Cochrane’s solution based on the claim that predators cannot survive without killing prey. The possibility defended builds upon Tom Regan’s suggestion that predators, as moral patients but not moral agents, cannot violate the rights of their prey, and so the rights of the prey, while they do exist, do not call for intervention. This idea is developed by a consideration of how moral agents can be more or less responsible for a given event, and defended against criticisms offered by thinkers including Alasdair Cochrane and Dale Jamieson.

Oral vaccination with heat inactivated Mycobacterium bovis activates the complement system to protect against tuberculosis

Tuberculosis (TB) remains a pandemic affecting billions of people worldwide, thus stressing the need for new vaccines. Defining the correlates of vaccine protection is essential to achieve this goal. In this study, we used the wild boar model for mycobacterial infection and TB to characterize the protective mechanisms elicited by a new heat inactivated Mycobacterium bovis vaccine (IV). Oral vaccination with the IV resulted in significantly lower culture and lesion scores, particularly in the thorax, suggesting that the IV might provide a novel vaccine for TB control with special impact on the prevention of pulmonary disease, which is one of the limitations of current vaccines. Oral vaccination with the IV induced an adaptive antibody response and activation of the innate immune response including the complement component C3 and inflammasome. Mycobacterial DNA/RNA was not involved in inflammasome activation but increased C3 production by a still unknown mechanism. The results also suggested a protective mechanism mediated by the activation of IFN-γ producing CD8+ T cells by MHC I antigen presenting dendritic cells (DCs) in response to vaccination with the IV, without a clear role for Th1 CD4+ T cells. These results support a role for DCs in triggering the immune response to the IV through a mechanism similar to the phagocyte response to PAMPs with a central role for C3 in protection against mycobacterial infection. Higher C3 levels may allow increased opsonophagocytosis and effective bacterial clearance, while interfering with CR3-mediated opsonic and nonopsonic phagocytosis of mycobacteria, a process that could be enhanced by specific antibodies against mycobacterial proteins induced by vaccination with the IV. These results suggest that the IV acts through novel mechanisms to protect against TB in wild boar.

Alcances y limitaciones del tercer pilar de la doctrina de responsabilidad de proteger en la intervención militar de la crisis Libia (2011-2013)

El siguiente trabajo de investigación pretende analizar no solo la manera en la que la Intervención en la crisis Libia (2011-2013) se vio justificada a la luz de lo que establece la Doctrina de R2P, sino también investigar si logró cumplir con los objetivos de la misma. Con tal propósito, se evaluará si la intervención Militar Humanitaria por parte de la OTAN bajo la resolución 1973 del Consejo de Seguridad de la ONU, se justifica desde los objetivos que establece la Doctrina de Responsabilidad de Proteger y cumple parcialmente con los propósitos fundamentales de prevenir, reaccionar y reconstruir en la crisis Libia de 2011- 2013. El método que se utilizará para responder a la pregunta de este estudio de caso, será en su totalidad cualitativo, descriptivo y analítico. En lo que respecta a las fuentes, se usarán fuentes secundarias como artículos académicos y fuentes primarias provenientes de noticias de periódicos, revistas, resoluciones AG y del CS de la ONU.

Failed states and the rule of law

The last decade has seen an emerging consensus that the rule of law is critical in both domestic and international affairs. ‘Failed’ states generate important issues for both the rule of law and, importantly, for their intersection or interaction. A ‘failed’ state almost inevitably involves a breakdown of the domestic rule of law. When international intervention occurs, it raises concerns over substantive issues. Among these is the application of international law and international norms, including among other, the conventions and treaties, the responsibility to protect and protection of civilians. Where international missions seek to assist the people of ‘failed’ states in rebuilding their nations, establishing the rule of law is often the primary or initial pursuit. Any such international assistance/intervention is more effective if it is clearly subject to the rule of law and provides an exemplar/demonstration of how power should be exercised

Suspected child abuse and neglect reporting behaviour

Executuve Summary Background and Aims Child abuse and neglect is a tragedy within our community, with over 10,000 substantiated reports of abuse and neglect in Queensland in the past year. The considerable consequences of child abuse and neglect are far-reaching, substantial and can be fatal. The reporting of suspicions of child abuse or neglect is often the first step in preventing further abuse or neglect. In the State of Queensland, medical practitioners are mandated by law to report their suspicions of child abuse and neglect. However, despite this mandate many still do not report their suspicions. A 1998 study indicated that 43% of medical practitioners had, at some time, made a conscious decision to not report suspected abuse or neglect (Van Haeringen, Dadds & Armstrong, 1998). The aim of this study was to gain a better understanding of beliefs about reporting suspected child abuse and neglect and the barriers to reporting suspected abuse and neglect by medical practitioners and parents and students. The findings have the potential to inform the training and education of members of the community who have a shared responsibility to protect the wellbeing of its most vulnerable members. Method In one of the largest studies of reporting behaviour in relation to suspected child abuse and neglect in Australia, we examined and compared medical practitioners’ responses with members of the community, namely parents and students. We surveyed 91 medical practitioners and 214 members of the community (102 parents and 112 students) regarding their beliefs and reporting behaviour related to suspected child abuse and neglect. We also examined reasons for not reporting suspected abuse or neglect, as well as awareness of responsibilities and the appropriate reporting procedures. To obtain such information, participants anonymously completed a comprehensive questionnaire using items from previous studies of reporting attitudes and behaviour. Executive Summary Abused Child Trust Report August 2003 5 Findings Key findings include: • The majority of medical practitioners (97%) were aware of their duty to report suspected abuse and neglect and believed they had a professional and ethical duty to do so. • A majority of parents (82%) and students (68%) also believed that they had a professional and ethical duty to report suspected abuse and neglect. • In accord with their statutory duty to report suspected abuse and neglect, 69% of medical practitioners had made a report at some point. • Sixteen percent of parents and 9% of students surveyed indicated that they had reported their suspicions of neglect and abuse. • The most endorsed belief associated with not reporting suspected child abuse and neglect was that, ‘unpleasant events would follow reporting’. • Over a quarter of medical practitioners (26%) admitted to making a decision not to report their suspicions of child abuse or neglect on at least one occasion. • Compared with previous research, there has been a decline in the number of medical practitioners who decided not to report suspected abuse or neglect from 43% (Van Haeringen et al., 1998) to 26% in the current study. • Fourteen percent of parents and 15% of students surveyed had also chosen not to report a case of suspected abuse or neglect. • Attitudes that most strongly influenced the decision to report or not report suspected abuse or neglect differed between groups (medical practitioners, parents, or students). A belief that, ‘the abuse was a single incident’ was the best predictor of non-reporting by medical practitioners, while having ‘no time to follow-up the report’ or failing to be ‘convinced of evidence of abuse’ best predicted failure to report abuse by students. A range of beliefs predicted non-reporting by parents, including the beliefs that reporting suspected abuse was ‘not their responsibility’ and ‘knowing the child had retracted their statement’. Conclusions Of major concern is that approximately 25% of medical practitioners with a mandated responsibility to report, as well as some members of the general public, revealed that they have suspected child neglect or abuse but have made the decision not to report their suspicions. Parents and students perceived the general community as having responsibility for reporting suspicions of abuse or neglect. Despite this perception, they felt that lodging a report may be overly demanding in terms of time and they had the confidence in their ability to identify child abuse and neglect. An explanation for medical practitioners deciding not to report may be based upon their optimistic belief that suspected abuse or neglect was a single incident. Our findings may best be understood from the ‘inflation of optimism’ hypothesis put forward by the Nobel Laureate, Daniel Kahneman. He suggests that in spite of rational evidence, human beings tend to make judgements based on an optimistic view rather than engaging in a rational decision-making process. In this case, despite past behaviour of abuse or neglect being the best predictor of future behaviour, medical practitioners have taken an optimistic view, choosing to believe that their suspicion of child abuse or neglect represents a single incident. The clear implication of findings in the current research is the need for the members of the general community and medical practitioners to be better appraised of the consequences of their decision-making in relation to suspicionsof child abuse and neglect. Finally findings from parents and students relating to their reporting behaviour suggest that members of the larger community represent an untapped resourcewho might, with appropriate awareness, play a more significant role in theidentification and reporting of suspected child abuse and neglect.

Oikeutta politiikan ehdoilla: Kansanmurhan vastainen sopimus Yhdistyneissä kansakunnissa vuosina 1951-1982

Kansanmurhan vastainen sopimus luotiin toisen maailmansodan jälkeen yhdessä muun Yhdistyneiden kansakuntien ihmisoikeusjärjestelmän kanssa vastaukseksi edellisten vuosikymmenten ihmisoikeusrikkomuksiin. Näistä pyrkimyksistä huolimatta sopimuksella ei ollut merkittävää roolia ihmisoikeusrikkomusten estämisessä aina 1990-luvulle saakka, ja useat väkivaltakampanjat ylsivät vuosikymmenten aikana kansanmurhan asteelle sopimuksen olemassaolosta huolimatta. Tämän tutkielman tavoitteena on arvioida, mitkä tekijät vaikuttivat sopimuksen marginaaliseen asemaan 1950-80 -luvuilla. Aiemmassa tutkimuskirjallisuudessa heikkoa asemaa on pyritty selittämään esimerkiksi sopimuksen tarpeettomuuteen sekä sen juridisiin ongelmiin tukeutuvien selitysten avulla. Vaikka tutkielma osin jakaakin näiden näkökulmien paikkansapitävyyden, argumentoi se myös, että sopimuksen asema liittyy oleellisesti kansainvälisen oikeuden ja kansainvälisen politiikan vuorovaikutteiseen suhteeseen. Kansainvälinen oikeus toisaalta vaikuttaa kansainvälisen politiikan luonteeseen, mutta myös kansainvälisen yhteisön parissa vallitsevat normit vaikuttavat siihen, minkälainen asema mahdollisesti ristiriitaisilla oikeusperiaatteilla on. Tutkielma käyttää lähdeaineistonaan Yhdistyneiden kansakuntien poliittisissa elimissä kansanmurhiin liittyneitä keskusteluita, ja pyrkii aineiston avulla kuvaamaan minkälainen asema kansanmurhan vastaisella sopimuksella oli kansainvälisen yhteisön normihierarkiassa. Tutkielma käyttää teoreettisena viitekehyksenään mukaelmaa Martti Koskenniemen esittelemästä ’lain’ ja ’politiikan’ dikotomiasta argumentin todistusvoimalle kansainvälisessä toiminnassa. Koska kansainvälinen toimija häivyttää argumentin poliittisen luonteen pukemalla argumentin lain verhoon, kertovat valtioiden valinnat käyttää tiettyjä oikeusperiaatteita näiden oikeusperiaatteiden hyväksytystä roolista kansainvälisinä normeina. Tähän viitekehykseen tukeutuen kansanmurhan vastaisesta sopimuksesta käydyn keskustelun määrä, sekä toisaalta sopimuksen rooli valtioiden poliittisessa argumentaatiossa luovat kuvan sopimuksen asemasta kansainvälisen yhteisön normihierarkiassa, sekä myös itsenäisesti vaikuttavat tähän asemaan. Tutkielma pyrkii valikoituihin tapaustutkimuksiin keskittyvän analyysin avulla erottamaan tekijöitä, jotka vaikuttivat siihen, millä tavoin valtiot käyttivät sopimusta poliittisessa keskustelussa. Jo aikaisessa vaiheessa tutkimusprosessia havaittiin, että kansanmurhan vastaisen sopimuksen heikko asema heijastui työhypoteesin mukaisesti sopimukseen liittyneiden keskusteluiden pienenä määränä. Lisäksi havaittiin, että YK:n elimissä käydyt keskustelut liittyivät harvoin, ainoastaan kahdessa tapauksessa, suoranaisesti kansanmurhan vastaiseen sopimukseen. Useimmiten keskustelu kansanmurhasta oli joko ainoastaan laajemman keskustelun sivujuonne, tai puuttui tyystin keskustelusta, jossa se olisi voinut olla mukana. Tapaustutkimuksiksi valittujen keskusteluiden analyysi osoittaa, että sopimuksesta käyty keskustelu muodostui usein kylmän sodan rintamalinjojen mukaiseksi, ja molemmat leirit mobilisoivat sopimuksen ideologisen kamppailun välineeksi. Toisaalta kylmään sotaan perustunut viitekehys vaikutti sopimuksen aseman taustalla vain pinnallisesti. Kansainvälisen yhteisön rakenne oli sopimuksesta käydyissä keskusteluissa moniuloitteinen, ja ideologian lisäksi myös muut tekijät vaikuttivat keskustelujen rakentumiseen. Ideologisesti vastakkaiset blokit myös jakoivat yhteisen käsityksen siitä, mitä kansainvälisen turvallisuuden konsepti piti sisällään, ja sekä Yhdysvallat että Neuvostoliitto suhtautuivat penseästi sopimuksen käyttöön sen rajoittaessa valtioiden suvereniteettia. Keskusteluista hahmottuu myös pienten valtioiden aktiivinen rooli sopimukseen tukeutumisessa suurvaltoihin verrattuna. Pienet valtiot saattoivat olla keskustelun aloittajina ainoastaan suurvaltojen palvelijoita, mutta voidaan myös arvioida johtuiko pienten valtioiden aktiivinen rooli niiden positiivisemmasta suhteesta kansainvälisen oikeusregiimin muodostumiseen. Tutkielma erottaa myös makrotason ongelmia, jotka vaikuttivat YK-järjestelmän toimintaan tutkimusajanjakson aikana. YK-järjestelmällä oli vaikeuksia puuttua maiden sisäisiin konflikteihin, mikä oli suoraan kytköksissä jännitteeseen suvereniteetin ja kansanmurhan vastaiseen sopimukseen sisältyvän puuttumisen velvoitteen välillä kansainvälisinä normeina. Toisaalta vaikeudet liittyivät myös tutkimusajanjakson aikana vallinneeseen, valtiolähtöiseen turvallisuuskäsitykseen. Vuoden 1982 Sabran ja Shatilan tapaus toi lisäksi esiin vaikeudet, jotka sopimuksen historiallinen suhde Holokaustin perintöön toi sopimuksen soveltamiseen. Peilattaessa tutkimustuloksia 1990-luvulla tapahtuneeseen sopimuksen aseman vahvistumiseen, voidaan todeta, että juuri tutkielmassa kuvattujen rakenteiden muutos osittain mahdollisti muutoksen sopimuksen asemassa. Kylmän sodan päättyminen toisaalta poisti (ainakin hetkellisesti) monia tutkielmassa kuvattuja jännitteitä, mutta myös kansainvälinen normisto on aidosti muuttunut kahden viime vuosikymmenen aikana. Kansainvälisen suojeluvelvoitteen (responsibility to protect) normi on asettanut suvereniteetin normin kunnioittamisen ehdolliseksi ihmisoikeuksien kunnioittamiselle, ja inhimillisen turvallisuuden konsepti on noussut yhä voimakkaammin turvallisuusajattelun valtavirtaan valtiolähtöisen turvallisuuskäsityksen rinnalle.

Tornar-se adulto na Casa 5: promover a autonomia individual em Apartamento de Autonomização

Na ausência de uma retaguarda familiar capaz de se constituir como uma rede de segurança e apoio ao desenvolvimento integral de adolescentes com medida de promoção e proteção, o Apartamento de Autonomização oferece um espaço no qual os jovens podem treinar competências que lhes assegurem um futuro autónomo e minimizem os riscos de exclusão social. Esta resposta social propõe-se preparar adolescentes, em transição para a adultez juvenil, para a conquista da responsabilidade de se autoprotegerem, de cuidarem de si próprios e de assumirem a sua identidade perante os outros. Todavia, um projeto de Autonomização de Vida revela-se um desafio, não apenas para os jovens, como também para as famílias e para os profissionais que com eles trabalham. Foram, precisamente, as dificuldades inerentes à Autonomização de Vida em contexto institucional que motivaram o desenvolvimento de um projeto em educação e intervenção social promotor da eficiência dessa resposta social em termos de promoção da autonomia e da transição bem-sucedida para a vida adulta. O presente relatório constitui, assim, um olhar retrospetivo sobre o Projeto “Tornar-se Adulto na Casa 5”, o qual, através da metodologia de Investigação-Ação Participativa, visou alcançar a finalidade proposta pelos participantes: “Promover uma autonomia plena dos jovens da Casa 5, com vista à transição bem-sucedida para a vida adulta após o término da medida de promoção e proteção”. Ainda que os resultados obtidos tenham sido moderadamente satisfatórios, o Projeto terá contribuído para o desenvolvimento de uma consciencialização mais crítica acerca das oportunidades e dos constrangimentos ao desenvolvimento da Autonomia, favorecendo, desejavelmente, a transição para vida adulta após a desinstitucionalização.

Au nom de l'humanité? : histoire, droit, éthique et politique de l'intervention militaire justifiée par des raisons humanitaires

Réalisé en cotutelle avec le Centre de recherches politiques Raymond Aron de l'Ecole des Hautes Etudes en Sciences Sociales (EHESS) de Paris, pour un doctorat en études politiques.

La responsabilité de protéger et l’intervention humanitaire : de la reconceptualisation de la souveraineté des États à l’individualisme normatif

La recrudescence des conflits internes dans le contexte post-guerre froide a permis de propulser à l’avant-plan la préoccupation pour les individus. Alors que la paix et la sécurité internationales ont historiquement constitué les piliers du système institutionnel international, une porte s’ouvrait pour rendre effectif un régime de protection des droits de l’homme par-delà les frontières. Pour les humanistes, l’intervention humanitaire représentait un mal nécessaire pour pallier aux souffrances humaines souvent causées par des divergences ethniques et religieuses. Pourtant, cette pratique est encore souvent perçue comme une forme de néo-colonialisme et entre en contradiction avec les plus hautes normes régissant les relations internationales, soit les principes de souveraineté des États et de non-intervention. La problématique du présent mémoire s’inscrit précisément dans cette polémique entre la préséance des droits de l’État et la prédilection pour les droits humains universels, deux fins antinomiques que la Commission internationales pour l’intervention et la souveraineté des États (CIISE) a tenté de concilier en élaborant son concept de responsabilité de protéger. Notre mémoire s’inscrit dans le champ de la science politique en études internationales mais s’articule surtout autour des notions et enjeux propres à la philosophie politique, plus précisément à l’éthique des relations internationales. Le travail se veut une réflexion critique et théorique des conclusions du rapport La responsabilité de protéger, particulièrement en ce qui concerne le critère de la juste cause et, dans une moindre mesure, celui d’autorité appropriée. Notre lecture des conditions de la CIISE à la justification morale du déclenchement d’une intervention humanitaire – critères issues de la doctrine de la guerre juste relativement au jus ad bellum – révèle une position mitoyenne entre une conception progressiste cosmopolitique et une vision conservatrice d’un ordre international composé d’États souverains. D’une part, la commission se dissocie du droit international en faisant valoir un devoir éthique d’outrepasser les frontières dans le but de mettre un terme aux violations massives des droits de l’homme et, d’autre part, elle craint les ingérences à outrance, comme en font foi l’établissement d’un seuil de la juste cause relativement élevé et la désignation d’une autorité multilatérale à titre de légitimateur de l’intervention. Ce travail dialectique vise premièrement à présenter et situer les recommandations de la CIISE dans la tradition de la guerre juste. Ensuite, il s’agit de relever les prémisses philosophiques tacites dans le rapport de la CIISE qui sous-tendent le choix de préserver une règle de non-intervention ferme de laquelle la dérogation n’est exigée qu’en des circonstances exceptionnelles. Nous identifions trois arguments allant en ce sens : la reconnaissance du relativisme moral et culturel; la nécessité de respecter l’autonomie et l’indépendance des communautés politiques en raison d’une conception communautarienne de la légitimité de l’État, des réquisits de la tolérance et des avantages d’une responsabilité assignée; enfin, l’appréhension d’un bouleversement de l’ordre international sur la base de postulats du réalisme classique. Pour finir, nous nuançons chacune de ces thèses en souscrivant à un mode de raisonnement cosmopolitique et conséquentialiste. Notre adhésion au discours individualiste normatif nous amène à inclure dans la juste cause de la CIISE les violations systématiques des droits individuels fondamentaux et à cautionner l’intervention conduite par une coalition ou un État individuel, pourvu qu’elle produise les effets bénéfiques désirés en termes humanitaires.

La reconnaissance des aidants informels : care, justice et vulnérabilité dans la famille

Doctorat réalisé en cotutelle avec l’Université Paris I- Panthéon Sorbonne.