Raskaan taakan kantamisen fysiologiset vastineet pitkäkestoisessa kuormituksessa

Puolustusvoimien runkona toimiva maavoimat on puolustusvoimiemme selkäranka. Nykyaikaisen taistelukentän moninaisuus ei ole vähentänyt hyvin koulutetun jalkaväkisotilaan tarvetta. Teknologian kehityksen myötä sotilaiden kannettava taakka on lisääntynyt merkittävästi. Tämän seurauksena sotilaiden taakankantokyky on merkittävä osa sotilaiden fyysistä toimintakykyä. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on tutkia raskaan taakankantamisen fysiologisia vasteita taistelu- ja partiovarustuksella (29 kg ja 45 kg) suoritetuissa taakankantotesteissä. Tutkimukseen osallistui kahdeksan koehenkilöä Porin prikaatin kansainväliseen valmiusjoukkokoulutukseen valituista sotilaista (ikä 20 ±1 v, pituus 1,80±0.10 m, paino 77,9±12,3 kg, painoindeksi 23,9±2,4, maksimaalinen hapenottokyky 51,8± 4,2 ml kg-1∙min-1). Koehenkilöiltä mitattiin ennen taakankantotestejä maksimaalinen hapenottokyky (VO2Maks), maksimaalinen voima, lihaskestävyys sekä kehonkoostumus. Testeinä käytettiin suoraa juoksumattotestiä, isometrisiä maksimivoimatestejä, puolustusvoimien lihaskuntotestejä sekä bioimpedanssimenetelmää kehonkoostumuksen mittaamiseen. Taakankantotestit suoritettiin juoksumatolla siten, että 45 minuuttia käveltiin 4 km∙h-1 nopeudella ja 1,0 asteen kulmalla. Tämän jälkeen kulmaa ja kuormaa nostettiin kolmen minuutin välein aina 12 asteen kulmaan ja 6 km∙h-1 nopeuteen asti. Suoritusten aikana mitattiin ventilaatiota (VE), hapenkulutusta (VO2), sykettä (HR), subjektiivista tuntemusta (RPE) ja laktaattiarvoa (La). Tutkimustulosten perusteella taakankantotestit erosivat toisistaan submaksimaalisen suorituksen aikana VE- ja HR-arvojen perusteella (p<0,05). Taakankantotestien suoritusaika ja maksimaalinen hapenotto (ml∙min-1) olivat yhteydessä toisiinsa (29kg: r=0,80 p≤0,05, 45kg: r=0,92 p≤0,05). Suoritusaika ja suhteellinen hapenoton (ml∙kg-1∙min-1) arvo eivät olleet yhteydessä toisiinsa. Maksimaalinen isometrinen penkkipunnerrus oli yhteydessä kummankin taakankantotestin suoritusajan kanssa (29kg: r=0,75 p≤0,05, 45kg r=0,81 p≤0,05). Maksimaalinen hapenotto ja penkkipunnerrus olivat ainoat alkumittausten tulokset, jotka olivat yhteydessä molempien taakankantotestien loppuaikojen kanssa. Kehonpaino ja rasvaton massa olivat yhteydessä raskaamman taakan kanssa suoritetun loppuajan kanssa (r=0,72 p≤0,05), (r=0,74 p≤0,05). Vauhditon pituushyppy oli yhteydessä kevyemmän varustuksen loppuajan kanssa (r=0,80, p≤0,05). Regressioanalyysi selitti menestymistä raskaamman taakan kanssa pituuden ja penkkipunnerrustestien tuloksilla selitysasteen ollessa 79 % (p<0,01). Taakankantotestien ja alkumittausten tulosten perusteella riittävän suuret ylävartalon voimaominaisuudet ovat merkittävä tekijä taakankantotehtävissä menestymiseen. Maksimaalistahapenottokykyä vaaditaan kannettaessa taakkaa lähellä maksimaalista suorituskykyä. Kehonpainolla ei ole suoritusta heikentävää vaikutusta, painvastoin kehonpaino ja riittävä rasvattoman massan määrä näyttäisi tämän tutkimuksen mukaan parantavan taakankantokykyä.

Maanpuolustuskorkeakoulun sotilashenkilöstön fyysisen kunnon ja sairauspoissaolojen väliset yhteydet

Sairauspoissaoloista aiheutuu työnantajille isot kustannukset. Puolustusvoimien vuoden 2013 henkilöstötilinpäätöksen mukaan sairauspoissaoloista aiheutui kustannuksia yli 34 miljoonaa euroa ja vuonna 2014 kustannuksia aiheutui yli 38 miljoonaa euroa. Fyysisellä kunnolla ja liikunta-aktiivisuudella on todettu olevan yhteys työkykyyn ja sairauspoissaolojen määrään. Fyysisesti hyvässä kunnossa oleva työntekijä sairastaa vähemmän ja työn tuloksellisuus on tutkitusti parempi. Sairauspoissaolojen vähenemisen myötä syntyy säästöjä, tuloksellisuus kasvaa ja työn laatu nousee. Sotilaiden fyysinen toimintakyky arvioidaan vuosittain suoritetuilla fyysisen kunnon testeillä. Sotilashenkilöstön fyysisestä kunnosta ja sairauspoissaoloista kerättäviä tietoja voidaan hyödyntää tutkittaessa keinoja, joilla sairauspoissaoloja voidaan vähentää ja hallita entistä paremmin. Tutkimuksen tarkoituksena oli tutkia Maanpuolustuskorkeakoulun sotilashenkilöstön fyysisen kunnon, painoindeksin ja sairauspoissaolojen välisiä yhteyksiä, sairauspoissaolojen syitä ja kuinka paljon kustannuksia sairauspoissaoloista aiheutui vuonna 2013. Tilastolliset analyysit tehtiin SPSS ohjelmalla. Analysoitava aineisto oli koottu Maanpuolustuskorkeakoulun vuoden 2013 henkilöhallintajärjestelmään tallennetuista fyysisen kunnon testien tuloksista ja sairauspoissaoloista. Koehenkilöiden määrä oli 135 sotilasta. Sairauspoissaoloja esiintyi 52 sotilaalla (38,5 %) yhteensä 292 päivää. Sairauspoissaoloja kertyi koko Maanpuolustuskorkeakoulun henkilöstöllä yhteensä 2395 päivää. Kestävyysindeksin ja sairauspoissaolopäivien määrän välillä havaittiin tilastollisesti merkitsevä yhteys (β -0,130, p<0,05) Myös painon ja sairauspoissaolopäivien määrän välinen yhteys oli tilastollisesti merkitsevä (β -0,015, p<0,05). Näiden lisäksi lihaskuntoindeksin ja sairauspoissaolojen välillä havaittiin positiivi-nen ja tilastollisesti merkitsevä yhteys (β 0,408, p<0,001). Johtopäätöksenä voidaan todeta, että Maanpuolustuskorkeakoulun sotilashenkilöstön sairauspoissaolot ovat maltilliset verrattuna muun henkilöstön sairauspoissaoloihin. Niillä henkilöillä, joiden kestävyyskuntoindeksi oli parempi, oli vähemmän sairauspoissaolopäiviä. Henkilöillä, joiden lihaskuntoindeksi oli parempi, oli enemmän sairauspoissaolopäiviä. Absoluuttisen lihaskunnon yhteys sairauspoissaolopäiviin oli kuitenkin heikko. Sairauspoissaolojen vähentämiseksi tulisi edelleen tiivistää työnantajan, työterveydenhuollon ja liikunta-alan välistä yhteistyötä. Toimenpiteet sairauspoissaolojen vähentämiseksi tulisi kohdentaa erityisesti siviilihenkilökuntaan. Mahdollisten kunto-ohjelmien tulisi keskittyä kestävyyskunnon kehittämiseen ja painon hallintaan. Sairauspoissaolojen seurantaa tulisi kehittää. Parempi sairauspoissaolojen syiden seuranta antaisi kattavamman tilannekuvan henkilöstön työkykyyn vaikuttavista tekijöistä ja mahdollistaisi ennaltaehkäisevien toimenpiteiden tarkemman kohdentamisen.

Sotilasrikosten kuulustelukoulutus puolustusvoimissa

1.5.2014 voimaan astuneessa laissa rikostorjunnasta puolustusvoimissa annettiin ensimmäistä kertaa vaatimuksia puolustusvoimissa kuulusteluja suoritettaville. Aiemmin kuulustelijalle oli riittänyt että hän oli virkaan nimitetty sotilas riippumatta siitä minkä tasoisen tai sisällöllisen koulutuksen hän oli saanut. Uudessa laissa annettu lisävaatimus on että puolustusvoimien on varmistettava riittävä koulutus esitutkintaa suorittavalle henkilölle. Lisäksi puolustusvoimissa suoritettujen esitutkintojen laatua on arvosteltu muun muassa eduskunnan oikeusasiamiehen toimesta. Tutkielman aihe on: Sotilasrikosten kuulustelukoulutus puolustusvoimissa. Tutkimusongelmana on: Vastaako puolustusvoimissa annettava kuulustelukoulutus lain vaatimuksiin? Tutkimusmenetelmänä on käytetty vertailevaa dokumenttianalyysiä. Tutkimusaineistona ovat julkiset asiakirjat ja opintomateriaalit. Perusteena on luoda yleiskuva valittujen viranomaisten kuulustelukoulutuksen sisällöstä ja sen osuudesta kokonaisopinnoista. Koulutuksia vertailemalla pyritään saamaan selville kuulustelukoulutuksen kehittämisen tarve puolustusvoimissa. Tutkimusta lähestytään koulutuksen kehittämisen näkökulmasta. Tutkimuksessa ilmeni, että puolustusvoimissa annettava esitutkintakoulutus on tyydyttävällä tasolla. Harjoituksien puuttuminen koulutuksesta aiheuttaa tilanteen jossa ensimmäinen kuulustelu suoritetaan virassa pelkän teoriaopetuksen perusteella. Opetuksen sisältöä tulisi tarkastella tältä osin kriittisesti. Lisäksi jo virassa olevien sotilaiden esitutkintakoulutusta tulisi lisätä, sekä yhteistyötä koulutuksen osalta muiden viranomaisten kanssa tulisi harkita resurssien puitteissa. Vasta valmistuneiden suorittamat ensimmäiset kuulustelut tulisi suorittaa valvotusti kokeneen kuulustelijan opastamana. Koska kuulustelutaidon opettaminen on puolustusvoimissa vain tyydyttävällä tasolla, olisi kuulustelun laadun parantamiseksi muodostettava riittävästi koulutettu vaativiin esitutkintoihin erikoistunut henkilöstöpooli.

Pohjola vai Baltia? Suomalaisten pan-identifioituminen 1920-1930 -luvuilla kansalaisyhteistyön valossa

Mäkinen, Riitta Pohjola vai Baltia? Suomalaisten pan-identifioituminen 1920-1930 -luvuilla kansalaisyhteistyön valossa. 249 s. + liite 9 s. Lisensiaatintutkimus, Turun yliopisto, Poliittisen historian laitos 5.2.2015 ____________________ Iskulause ”Suomi kuuluu Pohjolaan” ilmaisee kuulumisen tunnetta, jota voi kutsua pan- identifikaatioksi. Suomalaisten identifioituminen pohjoismaalaisiksi on ollut selvää toisesta maailmansodasta lähtien, mutta ei aikaisempina vuosikymmeninä. Nuoren itsenäisen Suomen ulkosuhteiden historia on tutkittu tarkoin valtiojohdon kannalta, mutta kansalaistaso on jäänyt toistaiseksi vähälle. Tässä tutkimuksessa fokuksessa ovat kansalaisten kokemukset läntisistä (Skandinavia) ja eteläisistä (Baltia) naapurisuhteista, sekä kontakteista Unkariin. Havaintoja tutkitaan kansalaistoiminnan ulkomaanvaihdon kuvauksista. Nationalismitutkimuksessa etsitään usein yhteenkuuluvuuden konstruointia, mutta tässä tutkimuksessa yhteenkuuluvuuden tai sen puutteen kokemuksia ja ilmaisua kontaktitilanteissa, joiden ensisijainen tarkoitus on järjestön tai muun kansalaistoiminnan omien tavoitteiden toteuttaminen. Pääaineistona on kolmen sanomalehden vuosikerrat 1922, 1930 ja 1930 sekä joukko erityyppisten järjestöjen lehtiä 1920–1939 (tai ilmestyneet vuosikerrat). Lisäaineistoina on mm. muutamia muita lehtivuosikertoja, matkakuvauksia sekä digitoiduista aineistoista tavoitettuja lehtikirjoituksia. Ilmeni, että suomalaisten pohjoismaisuus oli 1920-luvulla lähinnä ruotsin- ja kaksikielisen sivistyneistön varassa. Muiden kontakteja rasitti läntinen näkemys suomenkielisten ”eriverisyydestä”, jopa alempirotuisuudesta. Etelänaapureiden kanssa taas koettiin poliittisesta asemasta johtuvaa yhteenkuuluvuutta. Viron kanssa käynnistyi yhteistyötä, jota tuki auttava kielellinen yhteys. Epämääräisyydestään huolimatta skandinavismia kansanomaisempi heimoaate sai paljon kannatusta suomenkielisessä keskiluokan järjestökentässä. Aatteella oli siis ”matalampi” ilmentymänsä tunnetumman voimapoliittisen painotuksen rinnalla. 1930-luvun jälkipuoliskolla pohjoismainen yhteistyö lisääntyi nopeasti ja näyttäytyi luontevana sitä aiemmin vierastaneissakin järjestöissä. Syynä oli ennen kaikkea uhkaava kansainvälispoliittinen tilanne, mutta tulkitsen, että muutoksen mahdollistivat uudet rotujaottelut, joissa suomalaisten ”toiseus” kumottiin. Lisäksi valtiovallan Pohjoismainen julistus otettiin Suomessa suorastaan kansalaisvelvollisuutena. Tutkimus tuotti kaksi sivutulosta: Aineistot eivät lainkaan tue tavanomaista käsitystä suomalaisten sotien välisen ajan ”sisäänpäinkään käpertymisestä”. Toisekseen tutkimuskirjallisuudessa yleisesti paheksuttu aitosuomalaisten ”kiihkoilu” saa ymmärtävää selitystä. Asiasanat: Alueellinen yhteistyö, identiteettipolitiikka, Itämeren alue, Suomi

Miessotilaiden mielipiteitä fyysisestä kunnosta ja fyysisen kunnon rajoista sekä kuntotestaamisesta puolustusvoimissa

Sotilaiden fyysisiä vaatimuksia taistelukentän olosuhteissa on tutkittu paljon eri asevoimissa. Osa maista tarkastelee asiaa puhtaasti taistelukokemusten kautta, kun osalle maista tärkeämpää on yleisen fyysisen toimintakyvyn seuraaminen ja kehittäminen. Taistelukentän toiminnalliset vaatimukset tarkoittavat fyysisen kunnon mittaamiselta sitä, että mittareiden tulee olla luotettavia eli mitataan oikeita asioita. Oikeiden mitattavien fyysisten suoritteiden tunnistaminen on tärkeää myös johtamisen kannalta, se antaa joukon johtajille mahdollisuuden ylläpitää oikeanlaista fyysistä suorituskykyä ja edistää sotilaiden terveyttä. Puolustusvoimien fyysisen kunnon testit määrittävät osaltaan sotilaan työkykyisyyden, joka koetaan asiantuntijoiden keskuudessa moniulotteisena ilmiönä. Tutkimuksen tavoitteena oli saada tietoa siitä, millaisia käsityksiä ja mielipiteitä puolustusvoimien miessotilailla on fyysisestä kunnosta ja kuntotestien suoritusvaatimuksista. Kohdejoukkona olivat kaikki puolustusvoimien miessotilaat. Vastauksia saatiin 2044 henkilöltä, joka edusti 26 %:ia koko kohdejoukosta. Tutkimus suoritettiin Webropol kyselytutkimuksena. Kysely välitettiin miessotilaiden sähköpostiosoitteisiin ammattiliittojen kautta sekä julkaisemalla kysely puolustusvoimien TORNI- portaalissa. Vastaaminen oli mahdollista kuuden viikon ajan. Kyselylomake sisälsi myös avoimia vastauksia, jotka rajattiin pois tästä tutkimuksesta. Tilastolliset analyysit suoritettiin SPSS –ohjelmalla (SPSS 20.0.0.1 for Windows). Tuloksia vertailtiin ammattiryhmien, ikäryhmien, fyysisen kunnon luokkien, painoindeksiluokkien, puolustushaarojen ja johtamistasojen välillä. Ryhmävertailuissa käytettiin suhteellisten osuuksien testejä ja X2-testejä ristiintaulukoinnissa. Suurin osa miessotilaista oli liikunnallisesti aktiivisia ja heidän mielestään sotilaan tulee olla fyysisesti hyvässä kunnossa. Kuntotestaamiseen suhtauduttiin pääosin myönteisesti ja testaamista pidettiin laadukkaana. Vastaajat olivat sitä mieltä, että kuntotestirajojen tulisi olla sukupuolineutraaleja. Kiusaamista ja syrjintää fyysisen kunnon vuoksi tapahtuu jonkin verran puolustusvoimissa. Viikkoliikuntaa pidettiin tärkeänä osana fyysisen kunnon kehittämisessä ja se arvioitiin yhtä tärkeäksi työtehtäväksi muiden tehtävien kanssa. Viikkoliikunta ei kuitenkaan ole riittävän läpinäkyvää ja todellista mahdollisuutta liikkumiseen ei kaikilla ole. Suurimmat muutokset fyysisessä kunnossa tapahtuu varhaisen keski-iän kynnyksellä, noin 40- vuotiaana. Upseerit olivat parhaimmassa kunnossa ja perusyksikön henkilökunta oli paremmassa kunnossa kuin esikunnissa työskentelevät. Suhtautumisessa fyysiseen kuntoon, testaamiseen ja kuntorajoihin oli havaittavissa eroja. Upseerit, alle 40-vuotiaat ja yli 2600 m juoksutestissä juosseet suhtautuivat rajoihin muita kriittisemmin. Puolustushaarojen väliset erot selittynevät puolustushaarojen välisillä kulttuurieroilla. Puolustusvoimissa ei täysin toteudu vaatimus, että huonokuntoista sotilasta ei määrätä fyysisesti raskaisiin tehtäviin. Johtopäätöksinä voidaan todeta, että miessotilaat suhtautuvat fyysiseen kuntoon ja testaamiseen pääosin myönteisesti, mutta mielipiteissä oli eroavaisuuksia. Fyysisen kunnon rajoihin suhtautuminen erosi vertailuryhmissä. Puolustusvoimien tulisi jatkossa pohtia, miten suhtautumista fyysisen kunnon rajoihin saataisiin yhtenäistettyä. Toisekseen jatkossa pitäisi kriittisesti pohtia, ovatko nykyiset fyysisen kunnon rajat päteviä.

Den christeliga lärans katechismus

Anonyymi. Tekijä Viron Kansalliskirjaston Libris-tietokannan mukaan. Kansalliskirjaston kappaleessa olevan merkinnän mukaan ruotsintanut Reinhold Johann Böning.

Varusmiespalvelusajan muutokset ja niiden taustat Suomessa vuosina 1932 ja 1950

Asevelvollisten koulutus luo Suomen puolustusjärjestelmän rungon. Kysymys varusmies-palvelusajan pituudesta onkin keskeisessä osassa rakennettaessa uskottavaa puolustusta. Vuosien 1932 ja 1950 asevelvollisuuslakien väliin ajoittuvat sotavuodet ovat itsenäisen Suomen historian raskaimmat, joten lähtökohdat lakien säätämiselle olivat hyvin erilaiset. Vuoden 1932 palvelusaikakeskustelua olivat edeltäneet useat epäonnistuneet palvelusajan lyhentämispyrkimykset, ja liikekannallepanojärjestelmän uudistaminen oli ollut laajan selvitystyön alla. Vuonna 1950 taas punnittavina olivat sotakokemusten ohella niin Pariisin rauhansopimus kuin Neuvostoliiton kanssa solmittu YYA-sopimuskin. Lisäksi puolustusvoimien rauhan ajan kokoonpano oli muutospaineiden alla. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää mitkä tekijät ovat johtaneet toteutuneisiin varusmiespalvelusajan pituuden muutoksiin Suomessa vuosien 1932 ja 1950 asevelvollisuuslaeissa. Kysymykseen pyritään vastaamaan kolmen alatutkimuskysymyksen avulla. Ne ovat: Millä tekijöillä hallituksen asevelvollisuuslakiesityksessä ehdottamia palvelusaikoja on perusteltu, millä tekijöillä hallituksen esityksestä poikkeavia palvelusaikoja on perusteltu sekä minkälaisia keskeisiä yhtäläisyyksiä ja eroja eri vuosina esitetyillä palvelusajan pituutta koskevilla perusteluilla on? Tutkimus on luonteeltaan kvalitatiivinen, eli laadullinen, ja tutkimusmenetelmänä on käytetty sisällönanalyysiä. Lähdeaineiston rungon muodostavat julkaistut alkuperäislähteet, keskeisimpinä valtiopäiväasiakirjat ja -pöytäkirjat sekä asetus- ja säädöskokoelmat. Lisäksi lähteinä on käytetty aiheeseen liittyvää tutkimuskirjallisuutta ja yleisteoksia. Sisällöllisesti tutkimus jakaantuu johdannon jälkeen kahteen eri asevelvollisuuslakia käsittelevään päälukuun ja yhdistelmälukuun. Pääluvut koostuvat täysistuntokäsittelyjen taustoituksista sekä palvelusaikakantojen perusteella jaotelluista täysistuntokäsittelyjen tarkasteluista. Painopiste on poliittisessa päätöksenteossa ja sotilaiden kanta näkyy lähes yksinomaan erilaisten poliittisten elinten asiantuntijalausunnoista ja muutamista upseerien tekemistä selvitystöistä. Tutkimuksen tuloksena kummankin käsiteltävänä olevan asevelvollisuuslain taustalta kyettiin löytämään tärkeimmät palvelusajan pituuden muutokseen johtaneet tekijät. Vuoden 1932 osalta ne olivat taloudelliset tekijät, sotilaallinen valmius, sotilasasiantuntijat, palvelusajan lyhentäminen sekä aluejärjestelmän valmistelu. Vuoden 1950 osalta ne olivat taas puolustusvoimien rooli sotaa ennaltaehkäisevänä organisaationa, taloudelliset tekijät, puoluekentän hajanaisuus sekä kansainvälisten sopimusten tulkinta. Suurena yhtäläisyytenä lakien välillä oli selkeän päätekijän ilmeneminen kummankin vuoden palvelusaikamuutosten takana aluejärjestelmän valmistelun ja kansainvälisten sopimusten tulkinnan muodostuttua merkittävimmiksi muutoksiin johtaneiksi perusteluiksi.

Varusmiesten johtajakoulutusohjelman kirjallinen oppimateriaali normatiivisen etiikan näkökulmasta

Varusmiesten johtajakoulutukseen valituille jaettavat Johtajakansio ja Johtajan käsikirja ovat johtajakoulutusohjelman ainoat viralliset kirjalliset lähteet. Ne muodostavat kirjallisen oppimateriaaliaineiston, mikä jaetaan oppimisen tueksi jokaiselle johtajaksi koulutettavalle varusmiehelle. Johtajakoulutusohjelma opetussisältöineen ja palautejärjestelmineen sekä Johtajakansio ja Johtajan käsikirja nojaavat tukevasti syväjohtamisen malliin. Tutkimuksen on tarkoitus selvittää, minkälaisia johtajia varusmiehistä pyritään kasvattamaan normatiivisen etiikan näkökulmasta. Varusmiehille jaettavassa kirjallisessa oppimateriaalissa jaetaan ohjeita johtajiksi koulutettavien eettisen päätöksenteon tueksi. Tutkimuksessa pyritäänkin vastaamaan siihen, minkä normatiivisen etiikan suuntauksen alle oppimateriaali parhaiten asettuu. Tutkimuskysymys on: Minkä normatiivisen etiikan suuntauksen mukaiseen johtamiskäyttäytymiseen varusmiesten johtajakoulutusohjelma kannustaa? Aineistolähtöisellä sisällönanalyysillä toteutetun tutkimuksen tulosten pohjalta tehdään johtopäätöksiä varusmiehiä varten rakennetun johtajakoulutusohjelman taustalla vaikuttaneista johtamisen etiikan käsityksistä. Tutkimustulosten perusteella johtajakoulutusohjelman kirjallisessa oppimateriaalissa velvollisuus- ja seurauseettiset suuntaukset ovat toissijaisia hyveeettiseen suuntaukseen verrattuna. Syväjohtamisen hyveet luottamus, arvostus, innostus ja oppiminen ovat keskeisiä käsitteitä johtajuudessa ja johtajaksi kasvamisessa. Oppimateriaalissa esitetään syvällisempiä ajatuksia siitä, millainen johtajakoulutettavan tulisi pyrkiä olemaan, kuin siitä miten hänen pitäisi tietyissä tilanteissa toimia tai millaisia arvoja hänen tulisi vaalia. Johtopäätöksissä todetaan, että johtajakoulutusohjelmaa suunniteltaessa ja kehitettäessä on ajateltu, että seuraus- ja velvollisuusetiikka eivät yksinään ole riittäviä sotilasjohtajan oikeanlaiselle eettiselle päätöksenteolle. Ne pyrkivät määrittämään, kuinka ihmisen pitäisi toimia erilaisissa tilanteissa. Sotilaat kuitenkin kohtaavat yllättäviä ja ainutkertaisia tilanteita, joiden ratkaisemiseksi tärkeintä ei ole pyrkimys tiettyjen periaatteiden orjalliseen noudattamiseen. Tärkeintä on elämänkokemuksesta kumpuava ja käytännöllisyyteen nojaava järjenkäyttö. Vähäpätöistenkin, mutta eettisesti kestävien päätösten tekemisestä on informaatioteknologian kehittymisen myötä tullut menestyksekkään sodankäynnin kannalta entistä merkittävämpää. Tästä näkökulmasta varusmiesten johtajakoulutuksen eettisellä ulottuvuudella on järkevä päämäärä. Lisäksi todetaan, että sotilaskulttuurissa muiden sotilaiden ominaisuuksien arvioiminen, arvostelu ja ihailu on jokapäiväinen ja keskeinen ilmiö. Sotilaat ovat aina ihailleet omiaan, ja ihailun perinne pitää jatkossakin sotilaat sotilaiden arvostuksen kohteena. Syväjohtaja hyveellisenä ja klassisen sankarillisena hahmona on luonteva ihailun kohde.

Rautatiekuljetukset puolustussuunnittelun osana 1918 - 1940 : kuljetusten kehittäminen, suunnittelu ja kouluttaminen

Rautatiekuljetuksilla oli keskeinen asema sekä Suomen siviiliyhteiskunnan että puolustusvoimien kuljetuksissa ennen toista maailmansotaa. Muiden kuljetusmuotojen kehittymättömyyden vuoksi rautateillä oli käytännössä monopoli pitkän matkan kuljetuksissa. Tulevaan sotaan varautuvat upseerit ymmärsivät hyvin rautatiekuljetusten merkityksen. Suurimpana uhkana pidettiin Neuvostoliiton yllätyshyökkäystä itärajan yli Suomeen. Vain rautatiekuljetusten avulla oli mahdollista keskittää joukot nopeasti itärajalle Neuvostoliiton hyökkäystä torjumaan. Joukkojen keskittämiseen liittyvien rautatiekuljetusten suunnittelu olikin yleisesikunnan kulkulaitostoimiston ja myöhemmin operatiivisen osaston huolto- ja kulkulaitostoimiston keskeinen tehtävä ennen talvisotaa. Rautatiehallituksessa oli lisäksi sotilastoimisto, joka osallistui kuljetusten suunnitteluun ja toteuttamiseen rautatiehallituksen ja liikennejaksojen kanssa. Keskityskuljetusten lisäksi suunniteltiin rautateitse tapahtuvia huoltokuljetuksia, kehitettiin rautatiekuljetuksia ja niiden johtamista ja koulutettiin joukkoja rautatiekuljetuksia varten. Tämän tutkimustyön keskeisenä kysymyksenä on selvittää, miten edellä mainittu ennen talvisotaa tehty suunnittelu ja valmistelu onnistui sodan kokemusten perusteella arvioituna. Kyettiinkö tulevan sodan tarpeet ennakoimaan ja valmistelut toteuttamaan siten, että rautatiekuljetukset kyettäisiin toteuttamaan sodan oloissa? Tässä tutkimuksessa tarkastellaan kuljetusten kehittämistä, suunnittelua ja kouluttamista, jota yleisesikunnassa ja rautatiehallituksessa toteutettiin ennen talvisotaa. Lisäksi selvitetään miten rautatiekuljetukset toteutettiin talvisodan aikana. Tärkeimpinä johtopäätöksinä voidaan todeta, että juuri ennen talvisotaa toteutettu rautatiekuljetusten johtamisjärjestelmän muuttaminen ei osoittautunut hyväksi ratkaisuksi. Kuljetusten keskitetyn johdon puutteen takia ne ajautuivat likipitäen kaaokseen sodan lopulla. Toisaalta keskityskuljetukset, joiden suunnittelussa ja kouluttamisessa oli ollut painopiste ennen sotaa, toteutettiin nopeasti ja tehokkaasti. Tosin sodan kululle tällä ei ollut merkitystä, sillä keskittäminen voitiin suorittaa hyvissä ajoin ennen sodan alkamista. Rautatieupseereiden kouluttaminen osoittautui hyväksi ratkaisuksi ja sitä jatkettiin välirauhan aikana. Kokonaisuutena voidaan todeta, että tulevan sodan ennakointi on aina vaikeaa. Sotilaat pyrkivät suunnittelemaan, valmistelemaan ja kouluttamaan joukkonsa mahdollisimman hyvin tulevan sodan tarpeisiin. Tässäkin tutkimuksessa voidaan todeta, että tulevan sodan tarkka ennakointi on likipitäen mahdotonta. Vanhat sotilaiden viisaudet siitä, että johtosuhteita ei saa muuttaa juuri ennen sodan syttymistä ja ”koulutus säästää verta” voidaan todeta edelleen paikkansapitäväksi.

”The Best is Yet to Be” – Ensimmäisen maailmansodan perustelu ja tarkoitus pastori William Edward Sellersin teoksissa (1915, 1917)

Tutkielma tarkastelee millä tavoin pastori William Edward Sellers perustelee ensimmäistä maailmansotaa kahdessa sodan aikana julkaisemassa teoksessaan. Sellersin tekstit selventävät Britannian nonkomformististen kirkkojen kantaa sotaan. Lisäksi ne toimivat esimerkkinä siitä minkälaisten teemojen ympärillä keskustelua käytiin sodan ajan Britannian kotirintamalla. Tutkielma perustuu Sellersin teoksiin With our Fighting Men (1915) ja With our Heroes in Khaki (1917). Sellersin teokset ovat monin tavoin konventionaalisia käsitellessään sotaa ja sen tapahtumia, hänen teoksistaan on kuitenkin löydettävissä selkeä tarkoitus. Sellersin teosten sanoma on, että sota oli traaginen tapahtuma, jolla oli tärkeä tarkoitus. Sota oli Jumalan tahto ja kristillisen maailman puolustamista. Sodan perustelu ja tarkoituksellisuus nivoutuvat Sellersillä muutoksen ajatukseen. Hänen mukaansa sodassa keskeistä oli sotilaiden laajamittainen kristillinen herääminen ja sen seuraukset. Sota loi uudenlaisia ”oikeita” ja parempia kristittyjä ja uudisti myös kristinuskoa ekumenian kautta. Sodassa tapahtuvat muutokset olivat Sellersin mukaan edellytys sodan voittamiselle, mutta myös tie uuteen maailmaan. Miehen ja uskon uudistuminen oli tärkeää ja tulisi Sellersin mukaan muokkaamaan sodan kautta koko Britannian yhteiskuntaa. Sota oli osa Jumalan suunnitelmaa ja keino Britannian uskonnolliseen uudistumiseen. Sodassa kaatuneet sotilaat olivat välttämätön uhraus tämän uuden maailman puolesta. Tutkielmassa tulee esille, kuinka Sellersin tekstit perustelevat sotaa luoden sille uskonnollisia, fatalistisia ja apokalyptisiä merkityksiä. Tutkielma vahvistaa väitettä konservatiivisten kristillisten tahojen patrioottisesta tematiikasta ja nonkomformistien toiveista laajan uskonnollisen heräämisen suhteen. Se toimii esimerkkinä siitä, millä tavoin konservatiiviset kristilliset tahot toivoivat sodan tuovan muutoksen modernisoituvaan ja maallistuvaan Britanniaan.

Energiaturvallisuus Baltian maissa – Energiajärjestelmien muutos uudelleenitsenäistymisestä nykypäivään

Pro gradu –tutkielma Energiaturvallisuus Baltian maissa – Energiajärjestelmien muutos uudelleenitsenäistymisestä nykypäivään käsittelee Viron, Latvian ja Liettuan energiatur-vallisuutta ja maiden energiajärjestelmissä tapahtuneita muutoksia maiden uudelleenit-senäistymisestä nykypäivään. Tutkielma sisältää myös tulevaisuuskatsauksen, jossa arvi-oidaan maiden energiajärjestelmien muutoksia ja energiaturvallisuuden tulevaisuutta alueella. Empiirisen analyysin lisäksi tutkielma tutustuttaa lukijan energiaturvallisuustutkimuksen problematiikkaan muun muassa energiaturvallisuuden tarkan määrittelyn vaikeuden kautta. Kirjallisuuskatsaus perehdyttää lukijan energiaturvallisuustutkimuksen historiaan ja kehitykseen 1900–luvun lopulla ja 2000–luvulla. Tutkielmassa on hyödynnetty erityisesti tutkijoiden Aleh Cherpin ja Jessica Jewellin laajaa tuotantoa energiaturvallisuustutkimuksen kentällä. Kyseisten tutkijoiden vuonna 2011 julkaisema energiaturvallisuusmalli toimii tutkielman empiirisen analyysin pohjana. Tutkielman aineistossa on hyödynnetty muun muassa kansainvälisten energia-alan orga-nisaatioiden raportteja, yritysten vuosikertomuksia, valtioiden tilastollista dataa sekä uutis- ja sanomalehtilähteitä. Työtä ohjasivat kaksi tutkimuskysymystä: Ensimmäisen tarkoituksena oli selvittää liit-tyivätkö Virossa, Latviassa ja Liettuassa tehdyt energiapoliittiset muutokset energiatur-vallisuuden parantamiseen Cherpin ja Jewellin energiaturvallisuusmalliin verrattaessa. Toiseen tutkimuskysymykseen ansiokas vastaus analysoi pyrittiinkö energiaturvallisuutta parantamaan maissa ensisijaisesti geopoliittisista syistä, vai ottivatko Baltian maat ener-giapoliittisissa päätöksissään myös tekniset ja taloudelliset energiaturvallisuuskysymyk-set huomioon. Analyysista voitiin johtaa seuraavanlaiset päätelmät: Kunkin Baltian maan energiapoliit-tiset päätökset toimivat pitkälti myös energiaturvallisuuden parantamisen kannalta siinä määrin, miten energiaturvallisuuden parantaminen voidaan Cherpin ja Jewellin mallin mukaan määritellä. Etenkin liittyminen Euroopan unioniin näytti lisäävän maiden ener-giaturvallisuutta. Energiaturvallisuutta on parannettu maissa kokonaisvaltaisesti, eikä geopolitiikka ole ollut yliedustettuna turvallisuusratkaisuissa.

Energiaturvallisuus Baltian maissa - Energiajärjestelmien muutos uudelleenitsenäistymisestä nykypäivään

Pro gradu –tutkielma Energiaturvallisuus Baltian maissa – Energiajärjestelmien muutos uudelleenitsenäistymisestä nykypäivään käsittelee Viron, Latvian ja Liettuan energia-turvallisuutta ja maiden energiajärjestelmissä tapahtuneita muutoksia maiden uudelleenitsenäistymisestä nykypäivään. Tutkielma sisältää myös tulevaisuuskatsauksen, jossa arvioidaan maiden energiajärjestelmien muutoksia ja energiaturvallisuuden tulevaisuutta alueella. Empiirisen analyysin lisäksi tutkielma tutustuttaa lukijan energiaturvallisuustutkimuksen problematiikkaan muun muassa energiaturvallisuuden tarkan määrittelyn vaikeuden kautta. Kirjallisuuskatsaus perehdyttää lukijan energiaturvallisuustutkimuksen historiaan ja kehitykseen 1900–luvun lopulla ja 2000–luvulla. Tutkielmassa on hyödynnetty erityisesti tutkijoiden Aleh Cherpin ja Jessica Jewellin laajaa tuotantoa energiaturvallisuustutkimuksen kentällä. Kyseisten tutkijoiden vuonna 2011 julkaisema energiaturvallisuusmalli toimii tutkielman empiirisen analyysin pohjana. Tutkielman aineistossa on hyödynnetty muun muassa kansainvälisten energia-alan organisaatioiden raportteja, yritysten vuosikertomuksia, valtioiden tilastollista dataa sekä uutis- ja sanomalehtilähteitä. Työtä ohjasivat kaksi tutkimuskysymystä: Ensimmäisen tarkoituksena oli selvittää liittyivätkö Virossa, Latviassa ja Liettuassa tehdyt energiapoliittiset muutokset energiaturvallisuuden parantamiseen Cherpin ja Jewellin energiaturvallisuusmalliin verrattaessa. Toiseen tutkimuskysymykseen ansiokas vastaus analysoi pyrittiinkö energiaturvallisuutta parantamaan maissa ensisijaisesti geopoliittisista syistä, vai ottivatko Baltian maat energiapoliittisissa päätöksissään myös tekniset ja taloudelliset energiaturvallisuusky-symykset huomioon. Analyysista voitiin johtaa seuraavanlaiset päätelmät: Kunkin Baltian maan energiapoliittiset päätökset toimivat pitkälti myös energiaturvallisuuden parantamisen kannalta siinä määrin, miten energiaturvallisuuden parantaminen voidaan Cherpin ja Jewellin mallin mukaan määritellä. Etenkin liittyminen Euroopan unioniin näytti lisäävän maiden energiaturvallisuutta. Energiaturvallisuutta on parannettu maissa kokonaisvaltaisesti, eikä geopolitiikka ole ollut yliedustettuna turvallisuusratkaisuissa.

"I went through every hill in Korea until I got to Yalu river." Kokemuksen ja tilan kuvaus Korean sodassa (1950‒1953) palvelleiden yhdysvaltalaissotilaiden haastatteluissa

Korean sota on länsimaisessa historiantutkimuksessa yksi vähiten tutkittuja 1900-luvun sotia. Sotaa on tutkittu jonkin verran perinteisen sotahistorian näkökulmasta keskittyen sodan strategiaan ja taistelutilanteisiin. Oma tutkielmani pyrkii hahmottamaan Korean sotaa niin sanotun uuden sotahistorian näkökulmasta. Tässä pro gradussa tutkin Korean sodassa taistelleiden yhdysvaltalaisten sotilaiden kokemuksien kuvauksia keskittyen erityisesti tilan kuvaukseen. Tutkielmassani käytän aineistonani 2000-luvulla tehtyjä amerikkalaisten Korean sodan veteraanien haastatteluja. Etsin haastatteluista vastauksia siihen, minkälaisia kokemuksen kuvauksia liittyen tilaan, ympäristöön ja paikkaan Korean sodan veteraanit tuovat esille. Tutkielmassani määrittelen tilan olevan ensisijaisesti merkityksellistetty sijainti, johon liitetään subjektiivisia kokemuksia. Lähestyn haastateltujen veteraanien tilan kuvausta sen kautta, minkälaisia kokemuksia he tuovat esille. Haastattelut lähdeaineistona tarvitsevat avukseen muistitietotutkimusta, jota olen myös hyödyntänyt tutkielmassani. Tilaa hahmottelen useiden erilaisten teemojen kautta, kuten ympäristön, paikan, arjen kokemusten ja sosiaalisten suhteiden sekä kuoleman avulla. Veteraanit kertoivat haastatteluissaan useita kokemuksia, jotka voidaan hahmotella olevan osa tilan kokemusta. Erilaisia tilaan liittyviä veteraanien kuvailtuja kokemuksia olivat esimerkiksi juoksuhautojen kylmyys, vihollisten henkinen läheisyys sekä erilaiset nimetyt taistelupaikat, joihin yhdistettiin kokemuksia ja muistoja. Korean sota koetaan yhä niin sanottuna unohdettuna sotana, sillä se ei ole saavuttanut merkityksellistä asemaa amerikkalaisessa julkisessa muistissa ja tutkimustieto sodasta on varsin vähäistä verrattuna esimerkiksi Vietnamin sotaan. Tarkoituksenani on lähestyä Korean sotaa uudesta näkökulmasta, sillä tutkielmassani yhdistän sotahistorian ja tilan tutkimuksen.

Suomen turvallisuuspoliittisen ratkaisun lähtökohtia

Suomi luopui puolueettomuuspolitiikasta turvallisuuspoliittisena linjanaan kun se liittyi Euroopan unioniin ennen kaikkea turvallisuussyistä. Vaikka Suomi on EU-jäsenyyden myötä poliittisesti liittoutunut ja vaikka se on jatkuvasti laajentanut ja syventänyt yhteistyötään NATOn kanssa, Suomi on yhä sotilaallisesti liittoutumaton valtio. Suomen turvallisuuspoliittinen toimintaympäristö on ollut poikkeuksellisen vakaa kylmän sodan jälkeen ennen kaikkea siksi, että maailman voimakkain suurvalta Yhdysvallat on yhä sotilaallisesti läsnä Euroopassa ja Euroopan integraatio on jatkunut ja syventynyt. Suomi on sitonut nykyisen turvallisuuspoliittisen linjansa turvallisuusympäristönsä pysyvyyteen. Viime vuosina NATOn laajentuminen entisen Neuvostoliiton alueelle on voimistanut läntisten suurvaltojen ja Venäjän välistä valtakamppailua ja turvallisuuskilpailua Suomen lähialueella. Viimeistään Ukrainan konflikti on tehnyt ajankohtaiseksi myös kysymyksen Suomen sotilaallisesta liittoutumisesta. Tässä artikkeliteoksessa turvallisuuspolitiikan asiantuntijat analysoivat keskeisimpien ulkoisten toimijoiden – EU:n, Ruotsin, Viron, Venäjän, Yhdysvaltojen ja NATOn – merkitystä Suomen turvallisuuspoliittisen toimintaympäristön vakaudelle ja Suomen turvallisuudelle sekä pohtivat, onko Suomen syytä muuttaa nykyistä turvallisuuspoliittista linjaansa turvallisuusympäristössä tapahtuneiden muutosten vuoksi. Kirjoittajat myös arvioivat Suomen mahdolliseen sotilaalliseen liittoutumiseen liittyviä etuja ja haittoja verrattuna nykyiseen turvallisuuspoliittiseen ratkaisuun. Teoksen kirjoittajien toisistaan poikkeavat näkemykset Suomen turvallisuuspoliittisen toimintaympäristön vakaudesta, NATOn laajentumisen vaikutuksista Itämeren alueella, Venäjän valtapolitiikasta ja sen Suomelle muodostaman sotilaallisen uhan voimakkuudesta, NATOn pelotteen uskottavuudesta ja Yhdysvaltojen sitoutumisesta liittolaistensa puolustamiseen sekä Suomen NATO-jäsenyyden eduista ja haitoista valaisevat laajasti kysymystä Suomen turvallisuudesta ja turvallisuuspoliittisesta ratkaisusta. Suomelle sen geopoliittinen asema Venäjälle strategisesti elintärkeiden Kuolan alueen ja Pietari–Moskova-ydinalueen välittömässä läheisyydessä on ongelmallinen maan turvallisuuden kannalta. Suurvalta Venäjä onkin edelleen keskeisin Suomen turvallisuuteen ja turvallisuuspoliittiseen ratkaisuun vaikuttava ulkoinen toimija. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Suomella on ollut ainutlaatuinen mahdollisuus liittoutua Yhdysvaltojen kanssa NATO-jäsenyyden myötä Venäjän potentiaalista sotilaallista uhkaa vastaan. Toisaalta Suomella ei kuitenkaan ole ollut pakottavaa tarvetta siihen, koska se on välillisesti hyötynyt Yhdysvaltojen suurstrategiasta Euroopassa ja koska Venäjän valtapolitiikka on kohdistunut ennen kaikkea entisen Neuvostoliiton alueelle. Vaikka Ukrainan konflikti onkin lisännyt poliittista ja sotilaallista jännitettä Itämeren alueella, tämän teoksen perusteella on kuitenkin mahdotonta antaa yksiselitteistä vastausta siihen, pitäisikö Suomen sen turvallisuuspoliittisessa toimintaympäristössä tapahtuneen muutoksen seurauksena liittyä NATOn jäseneksi vai ei. Halutessaan Suomi voi siis edelleen jatkaa nykyisellä turvallisuuspoliittisella linjallaan sotilaallisesti liittoutumattomana valtiona, mutta samalla sen täytyy kuitenkin pitää myös sotilaallinen liittoutuminen avoimena turvallisuuspoliittisena vaihtoehtona tulevaisuudessa.

Sotilaan moraalisuus: Kyselytutkimus suomalaisten rauhanturvaajien asenteista käskyjen tottelemiseen

Tässä pro gradu -tutkielmassa selvitetään kyselytutkimuksen keinoin suomalaisten rauhanturvaajien käsityksiä sotilaan velvollisuudesta totella käskyjä moraalisesti tai laillisesti epäselvissä tilanteissa. Kyselyssä selvitetään, onko sotilas velvollinen tottelemaan käskyjä, jotka ovat vastoin tämän omaa moraalikäsitystä. Toisaalta kohdejoukolta kysytään mielipiteitä siihen, kuuluisiko sotilaan olla laillisessa vastuussa tekemistään sotarikoksista, mikäli rikos on tehty esimiehen käskystä. Tutkimuksen teoreettisena taustana on oikeutetun sodan teorian piirissä käyty debatti niin sanotun traditionaalisen ja moraalisen näkökulman välillä. Asetetut tutkimuskysymykset ovat: 1) Millaiset ovat näkemykset käskyjen tottelemisesta niiden suomalaisten sotilaiden joukossa, jotka todennäköisimmin joutuvat kosketukseen aseistetun vihollisen kanssa, ja 2) Mitkä taustatekijät vaikuttavat näihin näkemyksiin. Kohdejoukkona on vuosina 2006 ja 2007 KFOR-kriisinhallintaoperaatiossa palvellut suomalainen jääkärikomppania sekä vuosien 2012 ja 2013 aikana UNIFIL-operaatioon Libanoniin sijoitetun irlantilais-suomalaisen pataljoonan suomalaiskontingentti. Kyselyyn vastasi 211 rauhanturvaajaa. Tutkimuksen hypoteesit ovat (H1) Ne sotilaat, jotka identifioituvat voimakkaimmin sotilasyhteisöön, tottelevat käskyjä todennäköisimmin tilanteesta riippumatta, ja (H2) Hyvin koulutetut ja kokeneimmat sotilaat tottelevat varmimmin käskyjä moraalisesti epäselvissä tilanteissa, mutta kieltäytyvät tottelemasta laitonta käskyä. Hypoteesien testaamisessa selitettävinä muuttujina ovat vastaajien mielipiteet kolmeen esitettyyn väittämään, jotka koskevat sotilaan velvollisuutta totella käskyjä eri tilanteissa. Selittävinä muuttujina ovat yleisimpien sosiodemografisten muuttujien lisäksi esimerkiksi vastaajan viihtyminen sotilasyhteisössä, urasuuntautuminen, aikaisempi rauhanturvakokemus ja näkemys oman sotilaskoulutuksen riittävyydestä. Käytettävät tilastoanalyysimenetelmät ovat Spearmanin järjestyskorrelaatio ja ordinaalinen logistinen regressio. Analyysin tulokset antavat osittaista tukea asetetuille hypoteeseille. Suomalaisrauhanturvaajista suuri enemmistö ei ole valmiita tottelemaan sodan oikeussääntöjen vastaisia käskyjä, mutta mielipiteissä on huomattavaa hajontaa suhteessa yksilön omien moraalikäsitysten vastaisten käskyjen tottelemiseen. Vastaajan viihtymisellä sotilasyhteisössä on tilastollisesti merkitsevä yhteys taipuvaisuuteen totella käskyjä moraalisesti epäselvissä tilanteissa. Toisaalta analyysin tuloksista ilmenee, että ne sotilaat, jotka näkevät olevansa saamansa koulutuksen perusteella valmiita taistelu- ja kriisinhallintatehtäviin, eivät pidä esimiehen käskyä rikosoikeudellisesta vastuusta vapauttavana tekijänä, mikäli sotilas on käskyä noudattaessaan syyllistynyt sotarikokseen.