Epäsymmetrinen sodankäynti Yhdysvaltoja ja Venäjää vastaan : erot ja yhteneväisyydet

Epäsymmetrinen sodankäynti yleistyi käsitteenä syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen. Ilmiö ei ole kuitenkaan historiallisesti tarkasteltuna uusi. Vastustajaa heikompi osapuoli on usein käyttänyt epätavanomaisia keinoja voimasuhteiltaan vahvempaa vihollista vastaan. Yhtenä esimerkkinä voidaan pitää jalkajousen käyttämistä keskiajalla, jolloin asetta pidettiin epäortodoksisena ja se yritettiin kieltää. Uutta on kuitenkin se, että epäsymmetrisen sodankäynnin keinoja käytetään järjestelmällisemmin kuin ennen. Tässä tutkimuksessa tutkimusmenetelmänä käytetään rationaalista tulkitsevaa käsitetutkimusta. Tulkitseva käsitetutkimus etsii käsitteisiin ja niiden määritelmiin sisältyviä merkityksiä ja tulkitsee merkityksiä valitusta teoreettisesta näkökulmasta. Tässä tutkimuksessa teoreettisen näkökulman muodostaa Nils Marius Rekkedalin näkemys epäsymmetrisestä sodankäynnistä. Aineistona toimivat käsitteet ja niiden määritelmät. Tutkielman tärkeimmät lähteet muodostuvat tutkielmista, oppikirjoista ja artikkeleista. Epäsymmetriseen sodankäyntiin kuuluu muun muassa jonkin odottamattoman kohtaaminen, vastapuolen heikkouksien hyödyntäminen epätavanomaisin keinoin sekä taistelutilan valit-seminen siten, ettei vihollisen raskaan aseistuksen käyttö ole mahdollista. ”Aitona epäsym-metriana” voidaan pitää vastustajan käyttämiä tekoja, joita toinen osapuoli ei itse halua tai voi tehdä. Ylivoimainen vastustaja aiheutti Irakin ja Tšetšenian kapinallisissa epäsymmetrisen reaktion. Kapinalliset eivät kyenneet vastaamaan perinteisin keinoin toisen osapuolen aiheuttamaan uhkaan. Kummassakaan maassa kapinallisten kalusto ei vastannut hyökkääjän kalustoa, eikä heidän miesvahvuutensa ollut hyökkääjää merkittävästi suurempi. Kapinalliset eivät olleet yhtä hyvin koulutettuja, eikä heiden taktinen ajattelunsa ollut yhtä kehittynyttä, kuin vastapuolella. Molemmissa maissa yhtenä pääpiirteenä oli siviilien seassa toimiminen. Siviilien seassa toimimista käytettiin hyväksi taisteluiden päätyttyä, jolloin taistelijat riisuivat taisteluvarusteensa ja sekoittuivat siviilien joukkoon. Improvisoitujen räjähteiden käyttö ja niiden käytön laajuus saattoi tulla yllätyksenä yhdys-valtalaisille joukoille Irakissa. Räjähteitä löytyi paljon, niitä käytettiin useilla eri tavoilla ja joskus niiden löytämiseen ei välttämättä liittynyt ollenkaan tulitaistelua. Tämänkaltainen toiminta oli varmasti sodan alkuvaiheessa epäsymmetriseksi sodankäynniksi luokiteltavaa, mutta oliko se sitä enää vuonna 2011 sodan päättyessä? Keinojen epäsymmetrisyys riippuu myös näkökulmasta. Konventionaaliseen sodankäyntiin varautuneet suurvallat saattoivat pitää esimerkiksi ylläköitä epätavanomaisena keinona taistella. Kuitenkin suomalaiseen jalkaväkitaisteluun sekä Maavoimien taisteluun 2015 kyseinen keino kuuluu oleellisesti. Myös näkökulma määrittää sen, onko kyseessä epäsymmetrisen sodankäynnin keino vai ei.

YK:n turvallisuusneuvoston toiminta kylmän sodan jälkeisissä konflikteissa

Tutkimus tarkastelee YK:n turvallisuusneuvoston toimintaa kylmän sodan päättymisen jälkeen syntyneissä konflikteissa esimerkkitapausten avulla. Tarkoituksena oli selvittää, miten turvallisuusneuvosto reagoi konflikteihin ja millaisia konkreettisia toimenpiteitä se käynnisti niiden ratkaisemiseksi. Tutkimusongelmana oli: Millaisena toimijana turvallisuusneuvosto on näyttäytynyt kylmän sodan päättymisen jälkeen syntyneissä konflikteissa? Turvallisuusneuvoston toimintaympäristöä tulkittiin poliittisen realismin näkökulmasta. Sen mukaan järjestöt ovat valtioille alisteisia instrumentteja, joita valtiot käyttävät omien intressiensä edistämiseen. Tutkimus toteutettiin teoriaohjaavana sisällönanalyysina. Aineisto koottiin turvallisuusneuvoston dokumenteista, keskeisimpänä turvallisuusneuvoston päätöslauselmat, ja aihepiiriä käsittelevästä tutkimuskirjallisuudesta. Keskeisenä havaintona oli turvallisuusneuvoston aseman vaihteleminen konfliktikohtaisesti johtavasta suvereniteetin puolustajasta sivuutetuksi sovittelijaksi, jonka toimenpiteet eivät vaikuttaneet riittävän nopeasti. Jäsenvaltioiden välisistä ristiriidoista huolimatta turvallisuusneuvosto ei missään esimerkkitapauksessa täysin lamaantunut. Tulosten perusteella voidaan arvioida, että turvallisuusneuvostolla on parhaimmat toimintaedellytykset valtapolitiikan ulkopuolisten asiakokonaisuuksien koordinoinnissa. Tällaisia ovat tilanteen vakauttaminen ja konfliktin vaikutusten vähentäminen.

Muuttuva ydinasepelote : Naton ydinasepelote liittouman voimanlähteenä

Ydinasepelote näytteli yhtä päärooleista kylmän sodan asetelmassa ja sen aikaisessa päivänpolitiikassa. Kylmän sodan päätyttyä ydinaseet ja pelote olivat edelleen olemassa, mutta ne siirtyivät vähitellen kiistämättä sivurooliin, kun hetken fokus keskittyi muihin uhkiin ja turvallisuustekijöihin. Ydinaseistautuneet valtiot ylläpitävät silti edelleen merkittäviä ydinasevoimia – maailmassa oli kesällä 2014 vielä noin 17 000 ydinkärkeä. Ydinaseiden käytön ydintä, ydinasepelotetta – on kuitenkin vaivannut osaltaan pysähtyminen kylmän sodan vuosille. Pelotteen saama huomio on kahtena viime vuosikymmenenä jäänyt aseriisunta- ja proliferaatiokysymysten varjoon. Valtiot eivät ole saaneet jalostettua pelotestrategioitaan kovin kauas kylmän sodan tematiikasta. Peruskysymyksenä kuitenkin säilyy kysymys siitä, mikä ohjaa mitä? Pelote, joka saa ”mandaattinsa” valtionjohdon korkeimmalta päätöksentekotasolta, on ymmärrettävä yläkäsitteenä ydinaseisiin liittyville kysymyksille. Kylmän sodan jälkeisen kehityksen ja läntisen maailman mielellään näkemän eräänlaisen toiveikkuuden kansainvälisen järjestelmän pysyvästä muutoksesta voidaankin nähdä päättyneen karulla tavalla viimeistään keväällä 2014, Venäjän aloittaessa aggressiiviset toimet Ukrainan alueella. Sota on taas Euroopan ytimessä, kohdistuen legitiimisti suvereenin valtion alueelle. Ja yhtenä osapuolena on Neuvostoliiton suora perillinen, Venäjä, joka on korostanut viime vuoden aikana retoriikassaan kovaa linjaa ydinaseiden osalta. Tutkimuksen keinoin on mahdollista luoda selventävää käsitystä nykypäivän ydinasepelotteen olemuksesta ja vaikuttavuudesta. Tässä raportissa selvennetään transatlanttista, eli Pohjois-Atlantin liiton ydinasepelotetta nykyajan strategisessa turvallisuusympäristössä. Primäärilähdeaineistona on käytetty Naton strategisia asiakirjoja sekä virallisia tai haastatteluissa yms. annettuja lausuntoja. Samalla on arvioitu ja vertailtu erilaisen tutkimuskirjallisuuden arvioita Naton ydinasepelotteesta. Tutkimuksen tuloksena on pyritty luomaan selkeä kuva sekä ymmärrys siitä, millainen käyttöarvo läntisen sotilasliiton pelotteella on nykyajan herkässä strategisessa tilanteessa. Työn tutkimusongelmat (päätutkimuskysymykset) ovat seuraavat: - Mikä on Naton ydinasepelotteen rooli ja käyttöarvo liittouman kokonaispelotteen osana nykyajan turvallisuusympäristössä? - Toimiiko Naton ydinasepelote liittouman voimanlähteenä nykyajan turvallisuusympäristössä? Terminä Naton ydinasepelote on osaltaan harhaanjohtava. Liittoumalla ei ole tänä päivänä ”Naton ydinaseita”. Kyseistä termiä käytettäessä viitataan yleensä Yhdysvaltojen eurooppalaisiin Nato-maihin sijoittamiin, Natolle ”korvamerkittyihin” nuclear-sharing-järjestelyin ylläpidettäviin taktisiin ydinaseisiin. Näiden aseiden lisäksi tulevat sitten Yhdysvaltojen, Iso-Britannian ja Ranskan kansalliset arsenaalit, jotka erilaisten strategia-asiakirjojen valossa ovat luettavissa osittain liittouman resursseiksi. Raportissa painotetaan tarkastelua Eurooppaan sijoitettujen aseiden osalta, sillä ne ovat resurssi, johon periaatteessa kaikilla jäsenmailla on suurimmat mahdollisuudet vaikuttaa Naton suunnittelu- ja päätöksentekojärjestelmän kautta, vaikka ne itse eivät niitä omistaisikaan tai osallistuisi niiden mahdolliseen käyttöön. Naton pelotteen analyysi on pyritty sitomaan mahdollisimman pitkälle käytäntöön niin olosuhteiden, politiikan kuin taktisteknisten osatekijöiden osalta. Tämä on toteutettu esimerkiksi asettamalla Naton Eurooppaan sijoitettu ydinaseistus vertailevaan skenaarioon Venäjän kanssa. Näkökulmana ja kriteeristönä skenaariotarkastelussa käytetään Carl von Clausewitzilta periytyvää käsitettä center of gravity (schwerpunkt), joka sittemmin on nykyaikaisessa suomenkielisessä sotataidossa käännetty muotoon voimanlähde. Vaikka Clausewitzin kirjoituksia on Suomessa totuttu tulkitsemaan lähinnä operaatiotaidon näkökulmasta, on voimanlähteen käyttäminen perusteltua myös ydinaseiden ja strategian kysymyksissä. Ensinnäkin käyttämällä kriteeristönä sotataidollista määritelmää, päästään lähemmäs käytännön tasoa. Toiseksi, Clausewitz näki sotilaallisen toiminnan eli sodankäynnin liittyvän aina kokonaistavoitteeseen - politiittisiin päämääriin - ja muodostavan näin yhtenäisen kokonaisuuden strategiselta taktiselle tasolle. Kokonaisuutena tutkimus on osoittanut, että Natolle ydinasepelote on edelleen merkityksellinen osa kokonaispelotetta ja säilyy liittouman fundamenttina. Nato on kuitenkin kylmän sodan päättymisen jälkeen epäonnistunut erityisesti taktisen ydinaseistuksensa suhteen toimintaympäristön tulkinnassa, kun sitä tarkastellaan realistisen turvallisuus- ja valtahakuisuuden kannalta. Vaikka Venäjä ei mitä todennäköisimmin aloita ydinsotaa, on Nato ajanut itsensä ei-strategisten ydinaseiden osalta tilanteeseen, jossa sen keinot, eli ydinaseiden määrä ja tyypit, ovat vähissä suhteessa eurooppalaista turvallisuusympäristöä ja vakautta heiluttavan valtion uhkapotentiaaliin. Epäsuhta sekä taktisen ydinaseistuksen suorituskyvyissä että ainakin vielä toistaiseksi myös määrissä on liian edullinen Venäjälle, vähintään siihen saakka, kunnes Venäjän nykyiset ydinkärjet vanhentuvat. Toistaiseksi Nato kykenee luottamaan oletettuun ja arvioituun etulyöntiasemaansa tavanomaisessa asevoimassa. Peloteteorioiden kannalta Nato (ja länsimaat) ovat 1990-luvulla luottaneet liiaksi Venäjän rationaalisuuteen, olettaen että sillä olisi yhtäläinen tarve esimerkiksi taktisen ydinaseistuksen vähentämiseen. Näyttää siltä, että kylmän sodan päättymisen tuottamassa tunteessa unohdettiin peloteteorioiden rationaalisuuteen liittyvä peruskritiikki. Naton oma rationaalisuuden määritelmä, normit ja arvot erityisesti Euroopan tilanteesta ja sinne sijoitettujen aseiden vähentämisen puolesta sitoivat liiaksi ajattelua synnyttäen näin peili-ilmiön (mirror imaging), jossa todella oletettiin liikaa asioita. Kuten Keith Payne on todennut; kriisit syntyvät usein rationaalisuusolettamuksien murentumista, yllätyksistä. Viimeistään Krimin ja sitä seuranneen Ukrainan konfliktin sekä Venäjän aggressiivisten toimien myötä on tapahtunut ainakin jonkinasteinen rationaalisuusolettamuksen murentuminen, johon Nato on toistaiseksi reagoinut tavanomaisen asevoiman valmiuden kehittämisellä. Naton olisi tarpeen käynnistää perusteellinen keskustelu ydinasepelotteen tarpeesta ja olemuksesta erityisesti Euroopassa. Mikäli keskustelut käydään strategisten konseptien laatimisaikataulujen yhteydessä, kuten pääosin tähän saakka on toimittu, muodostuu aikaväli liian pitkäksi, jotta ydinasepelotteella olisi edellytyksiä edes reagoida nopeastikin muuttuvaan turvallisuusympäristöön. Viimeisimmästä puolustusministerikokouksesta saatujen viitteiden mukaan keskustelu saattaisi olla tiivistymässä; Nato saattaa aikaistaa seuraavan ydinaseiden suunnitteluryhmän (NPG) kokoontumista jo tälle vuodelle ja samalla ilmeisesti harkitaan ydinasekomponentin ottamista jälleen osaksi Naton muuta sotilaallista harjoitustoimintaa. Venäjän ydinasetoimintaan sekä sen vaikutuksiin Natolle ollaan suhtautumassa entistä vakavammin. Nähtäväksi jää, miten nämä suunnitelmat implementoituvat ja miten niistä kerrotaan julkisuuteen. Varsovan tuleva huippukokous vuonna 2016 määrittelee toivottavasti suuntaa nykyistä selkeämmin myös ydinasepolitiikan osalta. Naton ydinasepelotteeseen liittyvää debattia on hallinnut väittely Eurooppaan sijoitettujen aseiden säilyttämisen tai poistamisen välillä. Tämä ei ole johtanut lopulta muuhun kuin eräänlaiseen lamautumiseen ja status quon säilyttämiseen, kun muitakaan vaihtoehtoja ei ole tarjolla ja tuotu esille. Nato ei ole tutkimuksen valossa riittävän oma-aloitteisesti kehittänyt omaa ydinasepelotettaan sekä ydinaseoppiaan Euroopan ja transatlanttisen linkin suhteen, vaan se on keskittynyt julkituomaan ydinaseiden merkityksen vähentämistä sekä tämän riippuvuutta Venäjän toimista. Ydinaseiden merkityksen ja aseiden vähentäminen on hieno tavoite, mutta realismin määrittelemässä maailmassa vaaditaan enemmän – Naton olisi kyettävä ensisijaisesti myös uudistamaan nykyistä selkeämmin omaa ydinasepolitiikkaansa -ja doktriiniaan. Nykyisellään esimerkiksi ei-strategisen ydinaseistuksen merkitys ja siitä saatava hyöty suhteessa kustannuksiin ja muuhun resurssien käyttöön on liian pieni. Nato tavoittelee aseilla poliittisen sitoutumisen osoitusta sekä kykyä siihen, että sillä olisi mahdollisuus osoittaa vastustajalle ei-strategisten aseiden käytöllä eskalaatiovaaraa strategisten aseiden käytön tasolle. Tutkimuksen perusteella ei-strategisen aseistuksen suorituskyky (B61-pommit) on olosuhteisiin nähden kuitenkin niin epävarmalla tasolla, ettei tähän viimeksi mainittuun tavoitteeseen päästä. Niistä ei ole voimanlähteeksi operatiivisen toiminnan kannalta eikä niiden merkitys näin ollen ole Naton ydinasepelotteessa ja kokonaispelotteessa kuin marginaalinen. Käytännössä ydinpelotteessa, silloin kun sitä halutaan tuoda esiin, jouduttaisiin tukeutumaan strategisten aseiden tuottamaan pelotteeseen. Peloteopin ja sillä haluttavan vaikutuksen tulisi olla niin selkeä, että sen avulla pystyttäisiin määrittämään tarvittava aseistus – ei toisinpäin. Joka tapauksessa nykyinen turvallisuustilanne, Venäjän hyökkäyksellinen puhe ydinaseistuksesta ja Naton haasteet oman ydinasestrategian ja -doktriinin kehittämisessä tarjoavat jatkoseurannan sekä -tutkimuksen aiheita myös tulevina vuosina. Ydinaseiden ja ydinpelotteiden aikakausi ei ole vielä ohi.

”Miten onkaan maailma oleva järkyttynyt sodan päätyttyä, kun kaikki tulee julki” – Suomalaisviranomaisten tietämys Euroopan juutalaisten kohtalosta Hitlerin Saksan vaikutuspiirissä jatkosodan aikana 1941–1944.

Tutkielmassa selvitetään suomalaisten ylimmän portaan siviili- ja sotilasviranomaisten tietämystä Euroopan juutalaisten kohtalosta Hitlerin Saksan valtapiirissä jatkosodan aikana 1941–1944. Tutkimus haastaa vallalla olevan käsityksen siitä, että suomalaiset olivat suurimmalta osin tietämättömiä holokaustiin johtaneista käytännön toimista eli juutalaisten systemaattisesta ja teollisesta murhaamisesta, sekä sen kokonaiskuvasta ja laajuudesta. Suomen valtionjohdolle kulkeutui kuitenkin koko sodan ajan eri lähteistä hyvin monipuolisia tietoja juutalaisten asemasta. Niitä ei voitu pitää pelkkänä liittoutuneiden propagandana, sillä suomalaiset raportoijat saivat tietonsa suoraan saksalaisilta. Suomen Berliinin lähetystö sai tietoja esimerkiksi eri puolilla Eurooppaa sijainneista Suomen konsulaateista, itärintamalla taistelleilta suomalasilta SS-vapaaehtoisilta ja saksalaisilta sotilas- ja siviilihenkilöiltä. Lähettiläs T.M. Kivimäki välitti tietoja Suomen valtionjohdolle sekä Länsi- että Itä-Euroopan juutalaisten vainoamisesta ja idän leireille kuljettamisesta. Kivimäki arvioi melko tarkasti Euroopan maiden juutalaisväestöjen ja itään siirrettyjen juutalaisten lukumääriä, sekä antoi yksiselitteisiä kuvauksia juutalaisten kohtelusta. Berliinin ohella merkittävin valtionjohdon tietolähde oli Lapin saksalaisjoukkojen ytimessä ja suomalais-saksalaisen yhteistyön polttopisteessä sijainnut Rovaniemen kauppala. Pienessä 140 000 asukkaan Lapin läänissä oli sodan aikana yli 200 000 saksalaista, joten kanssakäyminen oli erittäin tiivistä ja muodosti toisen maailmansodan kontekstissa ainutlaatuisen suhteen. Itärintamalla palvelleet saksalaiset kertoivat suomalaisille avoimesti juutalaisten kohtalosta ja Rovaniemeltä tiedot kulkeutuivat koko valtionjohdolle Helsinkiin sekä päämajaan Mikkeliin. Monipuolisia arkistolähteitä tutkitaan arkistoaineiston tekstipohjaisella kvalitatiivisella sisällönanalyysillä ja aikalaislähteitä arvioidaan lähdekriittisesti. Suomalaisviranomaiset tiesivät tutkimuksen käytettävissä olevien lähteiden perusteella tarkasti Euroopan juutalaisten kohtalosta, mutta ei voida varmuudella todeta, että he olisivat hahmottaneet holokaustin kokonaiskuvan. Jatkotutkimuksessa voitaisiin selvittää laajemmin suomalaisen yhteiskunnan tietämyksen tasoa ja sen kehittymistä sodan eri vaiheissa.

Kasvatus, ekologia ja ihmiset

Kirjallisuusarvostelu

Kylmän sodan kulttuuriset muukalaiset

Kirjallisuusarvostelu

”Miten onkaan maailma oleva järkyttynyt sodan päätyttyä, kun kaikki tulee julki” – Suomalaisviranomaisten tietämys Euroopan juutalaisten kohtalosta Hitlerin Saksan vaikutuspiirissä jatkosodan aikana 1941–1944.

Tutkielmassa selvitetään suomalaisten ylimmän portaan siviili- ja sotilasviranomaisten tietämystä Euroopan juutalaisten kohtalosta Hitlerin Saksan valtapiirissä jatkosodan aikana 1941–1944. Tutkimus haastaa vallalla olevan käsityksen siitä, että suomalaiset olivat suurimmalta osin tietämättömiä holokaustiin johtaneista käytännön toimista eli juutalaisten systemaattisesta ja teollisesta murhaamisesta, sekä sen kokonaiskuvasta ja laajuudesta. Suomen valtionjohdolle kulkeutui kuitenkin koko sodan ajan eri lähteistä hyvin monipuolisia tietoja juutalaisten asemasta. Niitä ei voitu pitää pelkkänä liittoutuneiden propagandana, sillä suomalaiset raportoijat saivat tietonsa suoraan saksalaisilta. Suomen Berliinin lähetystö sai tietoja esimerkiksi eri puolilla Eurooppaa sijainneista Suomen konsulaateista, itärintamalla taistelleilta suomalasilta SS-vapaaehtoisilta ja saksalaisilta sotilas- ja siviilihenkilöiltä. Lähettiläs T.M. Kivimäki välitti tietoja Suomen valtionjohdolle sekä Länsi- että Itä-Euroopan juutalaisten vainoamisesta ja idän leireille kuljettamisesta. Kivimäki arvioi melko tarkasti Euroopan maiden juutalaisväestöjen ja itään siirrettyjen juutalaisten lukumääriä, sekä antoi yksiselitteisiä kuvauksia juutalaisten kohtelusta. Berliinin ohella merkittävin valtionjohdon tietolähde oli Lapin saksalaisjoukkojen ytimessä ja suomalais-saksalaisen yhteistyön polttopisteessä sijainnut Rovaniemen kauppala. Pienessä 140 000 asukkaan Lapin läänissä oli sodan aikana yli 200 000 saksalaista, joten kanssakäyminen oli erittäin tiivistä ja muodosti toisen maailmansodan kontekstissa ainutlaatuisen suhteen. Itärintamalla palvelleet saksalaiset kertoivat suomalaisille avoimesti juutalaisten kohtalosta ja Rovaniemeltä tiedot kulkeutuivat koko valtionjohdolle Helsinkiin sekä päämajaan Mikkeliin. Monipuolisia arkistolähteitä tutkitaan arkistoaineiston tekstipohjaisella kvalitatiivisella sisällönanalyysillä ja aikalaislähteitä arvioidaan lähdekriittisesti. Suomalaisviranomaiset tiesivät tutkimuksen käytettävissä olevien lähteiden perusteella tarkasti Euroopan juutalaisten kohtalosta, mutta ei voida varmuudella todeta, että he olisivat hahmottaneet holokaustin kokonaiskuvan. Jatkotutkimuksessa voitaisiin selvittää laajemmin suomalaisen yhteiskunnan tietämyksen tasoa ja sen kehittymistä sodan eri vaiheissa.

Globaali jihadistinen liike kumouksellisen sotataidon kehittäjänä

Tämän tutkimuksen lähtökohtana oli havainto siitä, että maailmanlaajuisen jihadismin toimet muistuttivat suuresti kumouksellista sodankäyntiä. Tarkastelemalla ilmiötä lähemmin oli nopeasti havaittavissa, että globaaliksi jihadistiseksi liikkeeksi tunnistettava toimija kävi ja oli kehittänyt taitoa käydä tällaista sotaa. Näin keskeiseksi tavoitteeksi tutkimukselle muodostuikin selvittää miten globaali jihadistinen liike oli kehittänyt kumouksellisen sodankäynnin sotataitoa ja sotataidollista ajattelua. Tämän tutkimuksen asetelma on perusluonteeltaan vertaileva. Se tarkastelee teoriaohjaavan sisällönanalyysin kautta kumouksellista sotataidollista kehitystä, tarkemmin sotataidollisen ajattelun kehitystä, vertaamalla globaalin jihadistisen liikkeen strategista ajattelua kumouksellista sotaa käyneiden strategien klassisiin mallinnuksiin. Strategioiden välinen vertailu suoritettiin tarkastelemalla globaalin jihadistisen liikkeen strategista ajattelua klassisista strategioista löydettävien vertailutasojen kautta. Globaalia jihadismia tarkastellessa kävi selville sen monisyinen luonne. Tätä toimijaa ei sellaisenaan voi kutsua yhdeksi organisaatioksi, eikä pelkästään ideologiaksi. Globaali jihadistinen liike tässä tutkimuksessa hahmotettiin sosiaaliseksi liikkeeksi, joka pitää sisällään yhteisen päämäärän eteen pyrkiviä, samaa ideologiaa tunnustavia organisaatiota, soluja ja yksittäisiä toimijoita. Vertailevan analyysin perusteella voidaan sanoa, että sosiaalisliikemäisestä luonteesta huolimatta ja osaltaan sen ansiosta globaali jihadistinen liike on kyennyt kehittämään kumouksellisen sodan strategista ajattelua suuntaan, jossa hajaantunut organisaatiomuoto, rajaamaton toiminta-alue ja kauas tulevaisuuteen tähtäävä tavoitteenasettelu ovat yhteiseen ideologiseen katsontaan sitoutuneina muovanneet liikkeestä toimijan, joka on kyennyt selviämään hengissä mittavista vastatoimista huolimatta. Se on myös kyennyt ylläpitämään itsetarkoitukseksi muodostunutta operaatiotahtia tavalla joka asettaa modernille turvallisuusympäristölle jatkuvia ja vakavia haasteita.

Rintamasotilaiden lasten isäkokemukset. Sodan jälkeen syntyneiden porilaismiesten kertomuksia isistään.

Tässä tutkielmassa tarkastelen millaisia ovat rintamasotilaiden lasten isäkokemukset ja miksi ne muodostuivat sellaisiksi kuin ne ovat? Tutkielman ensisijaisena lähteenä toimivat neljän porilaisen miehen haastattelut, jotka tehtiin maaliskuun 2011 ja huhtikuun 2012 välisenä aikana. Haastattelut olivat luonteeltaan pitkiä teemahaastatteluja, joihin haasteltavat osallistuivat yksin ja kukin yhden kerran. Ajallisesti haastatteluissa keskityttiin 50- ja 60-lukuun. Haasteltavaksi valikoitui alkujaan sattumalta vain miehiä, mutta ei yrityksistä huolimatta yhtään naista. Tämän johdosta rajaus tehtiin tietoisesti miehiin. Lisäksi haasteltavat oli tietoisesti valittu sodan jälkeen syntyneistä ikäluokista. Haastatteluaineisto purettiin osiksi Jyrki Pöysän määrittelemää lähilukumetodia käyttäen. Lähiluvun jälkeen aineistosta esiin nousseita kertomuksia tulkittiin Victor W. Turnerin määrittelemän erityisen kokemuksen sekä Kirsti Salmi-Niklanderin määrittelemän rajatun kokemuksen käsitteitä hyväksi käyttäen. Näiden käsitteiden kautta hain haastattelukertomuksille yhteisiä nimittäjiä, jotka voidaan tulkita yhteisiksi kokemuksiksi ja laajentaa näin koskemaan suurempia joukkoja. Tutkimusaineisto kontekstualisoitiin tarkastelemalla aluksi 50- ja 60-lukujen yhteiskunnallista, poliittista sekä sosiaalista ilmapiiriä, jonka jälkeen tutkielman fokus siirtyy varsinaisen haastatteluaineiston tarkastelemiseen. Tutkielmassa osoitan, että yhteisiä nimittäviä tekijöitä haasteltavien lapsuudessa olivat isien runsas alkoholinkäyttö, etäinen käyttäytyminen suhteessa lapsiin sekä sodasta vaikeneminen. Sodasta miehet puhuivat lähinnä humalassa, saunassa ja kavereilleen, mutta eivät juuri koskaan omalle perheelle. Osalla isistä täyttyivät kaikki yllä mainitut nimittäjät, mutta yksi heistä pysyi raittiina lähes koko elämänsä. Tutkielma myös osoittaa, että mitä kauemmas sodan ajasta tultiin, sitä vähäisemmäksi kävi isien etäinen käytös ja myös vaikenemisen kulttuuri alkoi ajan myötä rakoilla. Osalla isistä alkoholi näytteli suurta osaa elämän loppuun asti, mutta osa vähensi sen käyttöä ikäännyttyään. Tutkielmassa korostuvat haasteltavien kertomukset siitä, että isien käytös ei ollut heille traumaattista, vaan se nähtiin ajan tapojen sanelemana tai henkilökohtaisena käytöksenä. Haasteltavat eivät osanneet kertoa miten sota oli heidän isiinsä vaikuttanut, vaikka kuitenkin allekirjoittivat sodalla olleen vaikutuksia. Erityisesti haasteltavien mieleen oli jäänyt leppoisa ja mukava isän kanssa vietetty aika, joka Turneria mukaillen näyttäytyy erityisen kokemuksen hetkinä. Näiden hetkien rooli traumojen puuttumisen selittäjänä on erittäin tärkeä ja vaatii tulevaisuudessa lähempää tarkastelua.

Rintamasotilaiden lasten isäkokemukset. Sodan jälkeen syntyneiden porilaismiesten kertomuksia isistään

Tässä tutkielmassa tarkastelen millaisia ovat rintamasotilaiden lasten isäkokemukset ja miksi ne muodostuivat sellaisiksi kuin ne ovat? Tutkielman ensisijaisena lähteenä toimivat neljän porilaisen miehen haastattelut, jotka tehtiin maaliskuun 2011 jahuhtikuun 2012 välisenä aikana. Haastattelut olivat luonteeltaan pitkiä teemahaastatteluja, joihin haasteltavat osallistuivat yksin ja kukin yhden kerran. Ajallisesti haastatteluissa keskityttiin 50- ja 60-lukuun. Haasteltavaksi valikoitui alkujaan sattumalta vain miehiä, mutta ei yrityksistä huolimatta yhtään naista. Tämän johdosta rajaus tehtiin tietoisesti miehiin. Lisäksi haasteltavat oli tietoisesti valittu sodan jälkeen syntyneistä ikäluokista. Haastatteluaineisto purettiin osiksi Jyrki Pöysän määrittelemää lähilukumetodia käyttäen. Lähiluvun jälkeen aineistosta esiin nousseita kertomuksia tulkittiin Victor W. Turnerin määrittelemän erityisen kokemuksen sekä Kirsti Salmi-Niklanderin määrittelemän rajatun kokemuksen käsitteitä hyväksi käyttäen. Näiden käsitteiden kautta hain haastattelukertomuksille yhteisiä nimittäjiä, jotka voidaan tulkita yhteisiksi kokemuksiksi ja laajentaa näin koskemaan suurempia joukkoja. Tutkimusaineisto kontekstualisoitiin tarkastelemalla aluksi 50- ja 60-lukujen yhteiskunnallista, poliittista sekä sosiaalista ilmapiiriä, jonka jälkeen tutkielman fokus siirtyy varsinaisen haastatteluaineiston tarkastelemiseen. Tutkielmassa osoitan, että yhteisiä nimittäviä tekijöitä haasteltavien lapsuudessa olivat isien runsas alkoholinkäyttö, etäinen käyttäytyminen suhteessa lapsiin sekä sodasta vaikeneminen. Sodasta miehet puhuivat lähinnä humalassa, saunassa ja kavereilleen, mutta eivät juuri koskaan omalle perheelle. Osalla isistä täyttyivät kaikki yllä mainitut nimittäjät, mutta yksi heistä pysyi raittiina lähes koko elämänsä. Tutkielma myös osoittaa, että mitä kauemmas sodan ajasta tultiin, sitä vähäisemmäksi kävi isien etäinen käytös ja myös vaikenemisen kulttuuri alkoi ajan myötä rakoilla. Osalla isistä alkoholi näytteli suurta osaa elämän loppuun asti, mutta osa vähensi sen käyttöä ikäännyttyään. Tutkielmassa korostuvat haasteltavien kertomukset siitä, että isien käytös ei ollut heille traumaattista, vaan se nähtiin ajan tapojen sanelemana tai henkilökohtaisena käytöksenä. Haasteltavat eivät osanneet kertoa miten sota oli heidän isiinsä vaikuttanut, vaikka kuitenkin allekirjoittivat sodalla olleen vaikutuksia. Erityisesti haasteltavien mieleen oli jäänyt leppoisa ja mukava isän kanssa vietetty aika, joka Turneria mukaillen näyttäytyy erityisen kokemuksen hetkinä. Näiden hetkien rooli traumojen puuttumisen selittäjänä on erittäin tärkeä ja vaatii tulevaisuudessa lähempää tarkastelua.