Predictors and Correlates of Substance Use among Young Men. The Longitudinal “From a Boy to a Man” Birth Cohort Study.

Substance use is one of our most important public health problems. Studying risk factors in a longitudinal study setting helps to identify subgroups of young people at greater risk for substance-use-related problems, and to facilitate targeted prevention efforts. The aim of this thesis was to study childhood predictors and correlates of substance-use-related outcomes among young men in a longitudinal, nationwide birth cohort study. The study population included 10% of all Finnish-speaking boys born in Finland in 1981 (n=2946, 97% of the target population). In 1989, at age eight, valid measures of psychiatric symptoms (Rutter questionnaires and Children’s Depression Inventory) were obtained from parents, teachers and the boys themselves. In 1999, at age 18, boys were reached at their obligatory military call-up (n=2348, 80% of the boys attending the study in 1989). Self-reports of substance use, psychopathology, adaptive functioning (Young Adult Self-Report), and mental health service use were obtained through questionnaires. Information about psychiatric diagnoses from the Military Register (age 18-23 years) and information about offending from the National Police Register (age 16-20 years) were collected in early adulthood (92% of the 1989sample). Boys with childhood conduct, hyperactive, and comorbid conduct-emotional problems had elevated rates of substance use and substance-use-related crime in early adulthood. Depressive symptoms predicted daily smoking, especially among boys of low-educated fathers. Emotional problems predicted lower occurrence of drunkenness-related alcohol use and smoking. Teacher reports on boys’ problem behaviour had the best predictive power for later substance use. At age 18, frequent drunkenness associated with delinquency, smoking and illicit drug use, and having friends. Occasional drunkenness associated with better psychosocial functioning in general compared to boys with frequent drunkenness or without drunkenness-related alcohol use. Illicit drug use without drug offending was not predicted by childhood psychiatric symptoms, but 22% of boys with illicit drug use had a psychiatric diagnosis in early adulthood. Drug offenders, in turn, had psychiatric problems both in childhood and in adulthood. Psychiatric disorders were common among young men with substance-use-related crime. Recidivist crime associated strongly with having a substance use disorder diagnosis according to the Military Register. At age 18, frequent drunkenness was common among boys entering mental health services, but entering substance use treatment was non-existent. According to the findings of this thesis, substance-use-related outcomes accumulate in boys having psychiatric problems both in childhood and in early adulthood. Targeted early interventions in school health care systems, particularly for boys with childhood hyperactive, conduct, and comorbid conduct-emotional problems are recommended. Psychiatric problems and risky behaviours, such as delinquency should always be assessed alongside substance use. Specialized and multidisciplinary care are required for young men who have multiple or complex needs, for instance, for young men with drug offending and recidivist crime. Integrating a substance use treatment perspective with other services where young men are encountered is emphasized.

Las emociones como variables relacionadas con el cambio de hábitos de salud en familiares y amigos próximos de enfermos de cáncer

Study of the changes in health habits of 105 cancer patients’ relatives and close friends after the diagnosis. The aim is to try to verify whether the knowledge of the disease has got some impact in the modification of their life styles. The emotional alterations influence in this change of behaviour has been analysed futhermore. An interview of own creation and HADS (Anxiety Hospital and Depression Scale of Zigmond and Snaith, 1983) instrument, in a Spanish and a Catalan version, were used with this aim. The results show that 21.1% of the participants presented positive changes in their health habits after the diagnosis of the relative or close friend and 11.5% showed negative changes. In relation to the role of the emotions, averages of anxiety (14,33; d.t.=4,98) and depressive (10,17; d.t.=4,93) symptoms were higher in those subjects who made negative changes than in those who did not make any change (9,32; d.t.=5,37 and 6,33; d.t.=4,64). In addition, the youngest participants, with more depressive symptoms and who visit the subject more often, are those who become more assets modifying health habits. The results suggest that emotional alterations, mainly depressive symptoms, are associated with negative change and, therefore, it would be suitable to lend some type of attention to these alterations in the population studied with the purpose of improving their present and future health

Transcranial Direct Current Stimulation for the Treatment of Chronic Tinnitus: A Randomized Controlled Study.

BACKGROUND: Tinnitus is an often disabling condition for which there is no effective therapy. Current research suggests that tinnitus may develop due to maladaptive plastic changes and altered activity in the auditory and prefrontal cortex. Transcranial direct current stimulation (tDCS) modulates brain activity and has been shown to transiently suppress tinnitus in trials. OBJECTIVE: To investigate the efficacy and safety of tDCS in the treatment of chronic subjective tinnitus. METHODS: In a randomized, parallel, double-blind, sham-controlled study, the efficacy and safety of cathodal tDCS to the auditory cortex with anode over the prefrontal cortex was investigated in five sessions over five consecutive days. Tinnitus was assessed after the last session on day 5, and at follow-up visits 1 and 3 months post stimulation using the Tinnitus Handicap Inventory (THI, primary outcome measure), Subjective Tinnitus Severity Scale, Hospital Anxiety and Depression scale, Visual Analogue Scale, and Clinical Global Impression scale. RESULTS: 42 patients were investigated, 21 received tDCS and 21 sham stimulation. There were no beneficial effects of tDCS on tinnitus as assessed by primary and secondary outcome measures. Effect size assessed with Cohen's d amounted to 0.08 (95% CI: -0.52 to 0.69) at 1 month and 0.18 (95% CI: -0.43 to 0.78) at 3 months for the THI. CONCLUSION: tDCS of the auditory and prefrontal cortices is safe, but does not improve tinnitus. Different tDCS protocols might be beneficial.

Comorbilidad entre los factores de ansiedad del SCARED y la sintomatología depresiva en niños de 8-12 años

El objetivo de este estudio fue examinar la comorbilidad entre los factores de ansiedad del SCARED y síntomas depresivos en niños de 8-12 años. 792 niñas y 715 niños completaron el Screen for Child Anxiety Related Emotional Disorder (SCARED), el Children’s Depression Inventory (CDI) y un cuestionario de datos sociodemográficos. El 47% de la muestra presentó síntomas ansiosos y el 11,5% presentó síntomas depresivos. La comorbilidad heterotípica fue del 82% en niños con riesgo de depresión y del 20% en niños con riesgo de ansiedad. La comorbilidad homotípica entre los factores de ansiedad fue del 87%. La comorbilidad homotípica y heterotípica fueron elevadas, su detección hará posible prevenir la continuidad de un trastorno de ansiedad y el desarrollo de depresión

Nuorisorikollisuuden esiintyvyys, taustatekijät ja sovittelu

Tausta Vaikka nuorisorikollisuus on kriminologisen tutkimuksen perinteinen kohde, on edelleen tarvetta pitkittäistutkimuksille, joissa on laaja, koko väestöä edustava otos. Kriminaalipolitiikan alalla puolestaan rikosten sovittelu ja muut restoratiivisen oikeuden muodot ovat nousseet Suomessakin haastamaan perinteiset rikoskontrollin paradigmat, rangaistuksen ja hoidon. Tutkimuskysymykset Tutkimuksen pääkysymyksenä oli, mitkä lapsuudessa (8 v.) ja nuoruudessa (18 v.) mitatut psykososiaaliset tekijät ovat yhteydessä nuorisorikollisuuden (16-20 v.) määrään ja lajiin. Lisäksi yhtenä kysymyksenä oli, miten varusmiespalvelun aikaiset psykiatriset diagnoosit liittyvät nuorisorikollisuuteen. Lisäksi tutkimme nuorisorikollisuuden esiintyvyyttä ja palvelujen käyttöä, ja vertailimme eri informanttien (tutkimushenkilöt itse, vanhemmat ja opettajat) vastausten ennusvoimaa lasten tulevan rikollisuuden suhteen. Rikosten sovittelun osalta kysymyksenä oli, miten suomalainen sovittelukäytäntö vastaa restoratiivisen oikeuden teoriaa ja miten sovittelua pitäisi kehittää. Aineisto ja metodit Pitkittäistutkimuksemme aineistona oli valtakunnallisesti edustava satunnaisotos, joka vastasi 10% vuonna 1981 Suomessa syntyneistä suomenkielisistä pojista. Ensimmäinen tiedonkeruu tapahtui 1989, kun pojat olivat 8-vuotiaita. Tietoa kerättiin lomakekyselyin pojilta itseltään sekä heidän vanhemmiltaan ja opettajiltaan. Tietoja saatiin 2946 pojasta. Lasten lomakkeena oli Children’s Depression Inventory, vanhemman lomakkeena Rutter A2 ja opettajan lomakkeena Rutter B2. Toinen tiedonkeruu järjestettiin, kun pojat osallistuivat kutsuntoihin 1999. Tietoja saatiin 2330 pojasta. Lomakkeena oli Young Adult Self-Report . Puolustusvoimien rekisteristä saatiin tiedot poikien kutsunnoissa ja palvelusaikana (vuosina 1999-04) saamista psykiatrisista diagnooseista, jotka luokiteltiin kuuteen luokkaan: antisosiaalinen persoonallisuushäiriö, päihdehäiriöt, psykoottiset häiriöt, ahdistuneisuushäiriöt, masennustilat ja sopeutumishäiriöt. Tieto mahdollisesta diagnoosista saatiin 2712 pojasta. Rikollisuus operationalisoitiin poliisin ns. RIKI-rekisteriin vuosina 1998-2001 rekisteröityjen tekojen avulla, kun pojat olivat pääasiassa 16-20-vuotiaita. Rikosten määrän mukaan pojat jaettiin neljään ryhmään: ei rikoksia, 1-2 rikosta (satunnainen rikollisuus), 3-5 rikosta (uusintarikollisuus) ja yli 5 rikosta (aktiivinen uusintarikollisuus). Rikoslajeista muodostettiin viisi kategoriaa: huume-, väkivalta-, omaisuus-, liikenne- ja rattijuopumusrikollisuus. Analyysivaiheessa rekisteridatasta poistettiin liikennerikkomukset. Kaikkiaan tiedot mahdollisista poliisikontakteista saatiin 2866 pojasta. Sovitteludata koostui 16 sovittelujutun havainnoinnista Turussa vuosina 2001- 2003. Tulokset Kaikkiaan 23% pojista oli rekisteröity rikoksesta (poissulkien liikennerikkomukset) nelivuotisen tutkimusperiodin aikana 16-20-vuotiaana. Satunnaisia rikoksentekijöitä oli 15%, uusijoita 4% ja moninkertaisia uusijoita 4%. Rikokset kasautuivat moninkertaisille uusijoille: tämä 4%:n ryhmä teki 72% kaikista rikoksista . Omaisuus- ja liikennerikollisia oli eniten (kumpiakin 11%), ja huumerikollisia vähiten (4%). Kaikki rikoslajit korreloivat keskenään tilastollisesti merkitsevästi. Nuorisorikollisuuden itsenäisiä ennustekijöitä lapsuudessa olivat rikkinäinen perherakenne, vanhempien alhainen koulutustaso, lapsen käytösongelmat ja hyperaktiivisuus. Kun verrattiin eri informantteja (lapset itse ja heidän vanhempansa ja opettajansa), etenkin opettajien vastaukset ennustivat lasten tulevaa rikollisuutta. Nuoruudessa rikollisuuden itsenäisiä korrelaatteja olivat pienellä paikkakunnalla asuminen, vanhempien ero, seurustelu, itse ilmoitettu antisosiaalisuus ja säännöllinen tupakointi ja humalajuominen. Ennus- ja taustatekijöille oli tyypillistä se, että ne olivat lineaarisessa yhteydessä rikosten määrään (ongelmat ja rikosten määrä lisääntyivät käsi kädessä) ja että ne liittyivät useaan rikoslajiin yhtä aikaa. Huumerikollisuudella oli kuitenkin vähemmän itsenäisiä ennus- ja taustatekijöitä kuin muilla rikoslajeilla. Joka kymmenes poika kärsi psykiatrisista häiriöistä. Tämä ryhmä teki noin puolet kaikista rikoksista, ja lähes joka toinen poika, jolla oli psykiatrinen häiriö, oli rekisteröity rikoksista. Rikolliseen käytökseen liittyivät etenkin antisosiaalinen persoonallisuushäiriö ja päihdehäiriöt. Masennustilat olivat kuitenkin ainoa diagnoosiryhmä, joka ei ollut yhteydessä rikollisuuteen. Myös psykiatristen häiriöiden esiintyvyys kasvoi lineaarisesti rikosten määrän kanssa; aktiivisista uusintarikollisista yli puolella (59%) oli psykiatrinen diagnoosi. Rikollisuuden lisäksi erilaiset psykososiaaliset ongelmat kasautuivat pienelle vähemmistölle. Aktiivisten uusijoiden ryhmään olivat tilastollisesti merkitsevästi yhteydessä lähes kaikki ongelmat mitä tutkimme. Kuitenkin tästä ryhmästä vain alle 3% oli käyttänyt mielenterveyspalveluja viimeisen vuoden aikana. Rikossovittelun havainnointitutkimuksen perusteella sovittelussa monet perusasiat ovat kunnossa, ja toiminta on mielekästä niin asianosaisten kuin yhteiskunnankin kannalta. Useimmiten osapuolet kohtasivat ja saivat aikaan sopimuksen, johon he vaikuttivat tyytyväisiltä. Rikoksentekijät olivat motivoituneita korvaamaan aiheuttamansa vahingot. Osapuolet saivat kertoa tarinansa omin sanoin, heitä kuunneltiin ja he ymmärsivät mitä sovittelussa puhutaan ja sovitaan. Sovittelun kuluessa jännitys väheni ja asiat saatiin loppuunkäsiteltyä. Asianosaiset saivat vaikuttaa prosessiin ja sopimukseen, ja uhrin oikeudet olivat sovittelussa keskeisellä sijalla. Restoratiivisen teorian perusteella sovittelussa havaittiin myös kehittämisen varaa: Etenkin nuoria rikoksentekijöitä oli hankala saada osallistumaan tosissaan, ja aikuiset helposti hallitsivat keskustelua. Etukäteistapaamisia ja tukihenkilöitä ei juuri hyödynnetty. Sovitteluja hallitsi puhe sopimuksesta ja rahasta. Työkorvauksia ei käytetty eikä rehabilitaatiota käsitelty. Sekä sovitteluun pääsy että sovittelumenettely riippuivat yksittäisistä henkilöistä. Johtopäätökset Rikosten tekeminen nuoruudessa on melko yleistä ja monimuotoista. Rikokset ja psykososiaaliset ongelmat kasautuvat pienelle ryhmälle ja kulkevat käsi kädessä. Myös psykiatriset häiriöt ovat lineaarisessa yhteydessä rikosten määrään. Rikosriskiä voidaan ennustaa jo lapsuudessa, ja etenkin opettajat ovat tarkkanäköisiä lasten ongelmien suhteen. Eri rikoslajeilla on varsin samanlaisia taustatekijöitä. Aktiiviset rikoksentekijät vastaavat suuresta osasta kokonaisrikollisuutta, tarvitsevat eniten apua, mutta eivät kuitenkaan hakeudu psykososiaalisten palvelujen piiriin. Rikosten sovittelu tarjoaa keinon puuttua ongelmiin varhaisessa vaiheessa ilman leimaamista. Sovittelun kehitystehtävät liittyvät etenkin dialogiin, valmisteluihin, tukihenkilöihin, työkorvauksiin, palveluunohjaukseen ja sovittelun sovellusalaan. Sovittelua ja muita restoratiivisia menettelyjä on kehitettävä ja laajennettava esimerkiksi niin, että niitä voitaisiin käyttää palveluunohjauksen välineenä.

Rastreamento da depressão pós-parto em mulheres atendidas pelo Programa de Saúde da Família

OBJETIVOS: estimar a prevalência de depressão puerperal (DP) sua associação com transtorno mental comum (TMC) nas mulheres atendidas por duas unidades do Programa de Saúde da Família (PSF) da cidade de São Paulo e identificar os fatores de risco associados à DP. MÉTODOS: estudo de corte transversal com 70 puérperas atendidas nas Unidades do PSF, Fazenda da Juta II e Jardim Sinhá, entre outubro de 2003 e fevereiro de 2004. Como instrumentos utilizaram-se: questionário com informações sociodemográficas econômicas e dados obstétricos e perinatais; Self-Report Questionnaire 20 (SRQ-20), para rastreamento de TMC e a Edinburgh Post-Natal Depression Scale (EPDS), para avaliação de DP. Para testar as associações entre variáveis explicativas (fatores de risco) e a presença de DP foram utilizados os testes t de Student, chi2 e chi2 de tendência linear, quando indicados. Para avaliar a concordância entre a EPDS e o SRQ foi utilizado o coeficiente de concordância kappa (kapa). RESULTADOS: a prevalência de TMC e de DP foi de 37,1%. As escalas apresentaram boa concordância (kapa = 0,75). As variáveis explicativas idade materna, cor, escolaridade, ocupação e estado civil, além de idade, ocupação e instrução do companheiro, renda familiar, número de gestações, paridade, abortamentos, filhos vivos, partos prematuros, idade gestacional, tipo do parto, planejamento da gestação, Apgar de 1º e 5º minuto, sexo e peso do recém-nascido e aleitamento materno não apresentaram significância estatística. Quanto maior a percepção de suporte social do marido, menor a prevalência de DP (p=0,03). CONCLUSÃO: devido à alta prevalência e impacto negativo sobre a mãe e seu filho, é valioso sensibilizar o profissional de saúde para a importância da DP.

A violência doméstica como indicador de risco no rastreamento da depressão pós-parto

OBJETIVO: apurar a freqüência de risco para depressão pós-parto (DP) em puérperas de hospital de São Paulo, região Sudeste do Brasil, e determinar fatores associados - entre eles a violência doméstica (VD). MÉTODOS: estudo descritivo, tipo corte transversal. Participaram 133 mulheres, que tiveram partos com idade gestacional de 20 semanas ou mais, no período de agosto a setembro de 2005, em maternidade terciária em São Paulo (Brasil). Foram entrevistadas empregando-se a versão em português do Abuse Assessment Screen para o diagnóstico de violência e responderam questionário de auto-avaliação do risco de DP (Edinburgh Postnatal Depression Scale). As variáveis foram representadas por freqüências absoluta e relativa. A associação entre as variáveis de interesse e DP foi avaliada pelo teste do chi2 ou exato de Fisher. Adotou-se o nível de significância de 5%. RESULTADOS: o risco de DP foi identificado em 24 puérperas (18%). Das mulheres entrevistadas, 38,3% referiram história de abusos. Observou-se associação entre a ocorrência de VD após os 15 anos de idade e o risco de depressão (p=0,03). A ocorrência de abusos no grupo de mulheres com probabilidade de apresentar DP foi de 58,3%, proporção significativamente maior do que a observada no grupo controle com 33,9%. CONCLUSÕES: a probabilidade de apresentar depressão foi alta entre as puérperas assistidas em maternidade terciária da região Sudeste do Brasil. A VD sofrida após os 15 anos de idade esteve estatisticamente associada ao risco de DP.

Vanhempien psyykkinen hyvinvointi ja kiintymyksen kehittyminen keskosvauvaan Vanhemmat vahvasti mukaan -koulutusprojektin jälkeen

Tutkimuksen aiheena oli tutkia keskoslapsen vanhemman psyykkistä hyvinvointia ja kiintymyksen kehittymistä vauvaan keskosen sairaalahoidon aikana sekä kotiutumisen jälkeen. Tarkoituksena oli selvittää, oliko vanhempien välillä eroa masennuksen, tehohoitoympäristöstä aiheutuvan stressin ja kiintymyksen kehittymisessä keskoseen, ja muuttuivatko nämä ajan kuluessa. Lisäksi haluttiin selvittää liittyivätkö masennus, stressi ja kiintymys toisiinsa. Tutkimusaineisto koostui alle 34 raskausviikolla syntyneistä 55 keskosista ja heidän vanhemmistaan (48 äitiä ja 36 isää), jotka olivat osallistuneet Vanhemmat vahvasti mukaan (VVM) -evaluaatiotutkimukseen. Tutkimusaineistoa kerättiin kyselylomakkeilla kolmessa eri mittauspisteessä: 7±3 vuorokautta syntymästä, kotiutusajankohtana ja keskoslapsen korjatussa kuuden kuukauden iässä. Masennusta arvioitiin EPDS-mittarin (Edinburgh Postnatal Depression Scale) avulla kaikissa kolmessa aikapisteessä. Tehohoitoympäristöstä aiheutuvaa stressiä arvioitiin PSS:NICU-mittarilla (Parental Stressor Scale: Neonatal Intensive Care Unit) ja kiintymyksen kehittymistä keskosvauvaan BABY & YOU -mittarilla kahdessa ensimmäisessä mittauspisteessä. Vanhempien kokema masennus oli vähäistä, sillä keskoslapsen korjatussa kuuden kuukauden iässä 2,9 % äideistä oli masentuneita. Äidit kokivat isiin verrattuna enemmän masennusta, ja vanhempien masennus väheni syntymästä keskosen korjattuun kuuden kuukauden ikään. Vanhemmat kokivat tehohoitoympäristöstä aiheutuvan kokonaisstressin vähäisenä (äideillä ka=1,89 kh=0,52; isillä ka=1,56 kh=0,52). Äidit kokivat isiä enemmän stressiä syntymäaikapisteessä, ja äitien kokonaisstressi väheni keskosen kotiutusajankohtaan mennessä. Vanhempien kokonaisstressi tehohoitoympäristöstä korreloi hyvin vahvasti masennuksen kanssa kaikissa aikapisteissä, ja yksittäisenä eniten stressiä aiheuttavana tekijänä vanhemmat kokivat erossaolon vauvastaan. BABY & YOU -mittarilla arvioituna äidit kokivat isiä enemmän huolta ja eroahdistusta keskosvauvastaan. Syntymäaikapisteessä huoli keskosesta korreloi positiivisesti masennuksen kanssa. Äidit kokivat vähemmän masennusta, stressiä ja huolta keskosestaan, mikäli raskausaika oli ollut onnellinen. Vanhempien vähäinen masennus ja stressi voivat mahdollisesti liittyä VVM-koulutusprojektiin, jonka tavoitteena oli antaa vanhemmille vahva emotionaalinen tuki vauvansa hoitoon.

Depressive symptoms and C-reactive protein in a Brazilian urban community

Psychological depression is an independent risk factor for coronary artery disease. C-reactive protein has been implicated as a mediator of the effect of psychological depression. Several studies have found that individuals, especially men, who report higher levels of psychological depression also have higher levels of C-reactive protein. The current study was undertaken to replicate these results in a Brazilian population, in which there is a much wider range of variation in both background characteristics (such as socioeconomic status) and coronary artery disease risk factors. A sample of 271 individuals was interviewed using the Center for Epidemiological Studies Depression Scale. Fasting blood samples were obtained and evaluated for C-reactive protein (assessed by a turbidimetric immunoassay using a Dade Behring kit) analysis in a subsample (N = 258) of individuals. The mean ± SD C-reactive protein for the entire sample was 0.43 ± 0.44, with 0.42 ± 0.48 for men and 0.43 ± 0.42 mg/L for women. Data were analyzed using multiple regression analysis, controlling for age, sex, body mass index, socioeconomic status, tobacco use, and both total cholesterol and low-density lipoprotein cholesterol. Higher reported depressive symptoms were correlated with higher C-reactive protein for men (partial r = 0.298, P = 0.004) and with lower C-reactive protein for women (partial r = -0.154, P = 0.059). The differences in the associations for men and women could be a result of differential effects of sex hormones on stress reactivity and immune response. On the other hand, this difference in the associations may be related to gender differences in the disclosure of emotion and the effect that self-disclosure has on physical health and immune response.

Effects of isoflavone on the learning and memory of women in menopause: a double-blind placebo-controlled study

Hormone decline is common to all women during aging and, associated with other factors, leads to cognitive impairment. Its replacement enhances cognitive performance, but not all women present a clinical and family or personal history that justifies its use, mainly women with a history of cancer. The aim of this study was to determine whether a daily oral dose of 80 mg of isoflavone extract for 4 months can produce benefits in women with low hormone levels, contributing to improvement in cognitive aspects. The sample comprised 50- to 65-year-old women whose menstruation had ceased at least 1 year before and who had not undergone hormone replacement. The volunteers were allocated to two groups of 19 individuals each, i.e., isoflavone and placebo. There was a weak correlation between menopause duration and low performance in the capacity to manipulate information (central executive). We observed an increase in the capacity to integrate information in the group treated with isoflavone, but no improvement in the capacity to form new memories. We did not observe differences between groups in terms of signs and symptoms suggestive of depression according to the Geriatric Depression Scale. Our results point to a possible beneficial effect of isoflavone on some abilities of the central executive. These effects could also contribute to minimizing the impact of memory impairment. Further research based on controlled clinical trials is necessary to reach consistent conclusions.

Comparison of the neurobiological effects of attribution retraining group therapy with those of selective serotonin reuptake inhibitors

The aim of this study was to compare the effectiveness of attribution retraining group therapy (ARGT) with selective serotonin reuptake inhibitors (SSRIs) in the treatment of major depressive disorder (MDD), generalized anxiety disorder (GAD), and obsessive-compulsive disorder (OCD). Subjects were sequentially recruited and randomized into two groups, one receiving ARGT (n = 63) and the other SSRIs (n = 66) for 8 weeks. Fifty-four ARGT outpatients with MDD (n = 19), GAD (n = 19), and OCD (n = 16) and 55 SSRI outpatients with MDD (n = 19), GAD (n = 19), and OCD (n = 17) completed the study. All subjects were assessed using the Hamilton Depression Scale and Hamilton Anxiety Scale before and after treatment. The 10-item Yale-Brown Obsessive Compulsive Scale was employed only for OCD subjects. Plasma levels of serotonin, norepinephrine, cortisol, and adrenocorticotropic hormone were also measured at baseline and 8 weeks after completion of treatment. Symptom scores were significantly reduced (P < 0.001) in both the ARGT and SSRI groups at the end of treatment. However, MDD, GAD and OCD patients in the ARGT group had significantly lower plasma cortisol concentrations compared to baseline (P < 0.05), whereas MDD and OCD patients receiving SSRIs showed significantly increased plasma levels of serotonin (P < 0.05). These findings suggest that ARGT may modulate plasma cortisol levels and affect the hypothalamus-pituitary-adrenal axis as opposed to SSRIs, which may up-regulate plasma serotonin levels via a different pathway to produce an overall improvement in the clinical condition of the patients.

Äidin raskaudenaikaisen masennusoireilun ja vanhemmuuteen liittyvän stressin yhteys imetyksen kestoon

Tämän tutkimuksen tavoitteena oli tutkia äidin raskaudenaikaisten ja synnytyksenjälkeisten masennusoireiden vaikutuksia imetyksen kestoon ja vanhemman kokemukseen ruokailutilanteista lapsen ollessa yhden vuoden ikäinen. Lisäksi tavoitteena oli selvittää, miten äidin synnytyksenjälkeinen vanhemmuuteen liittyvä stressi vaikuttaa imetyksen kestoon ja kokemuksiin ruokailutilanteista vauvan kanssa. Tämä syventävien opintojen tutkielma on tehty FinnBrainin syntymäkohortin pilottiaineistosta, johon osallistui 203 äitiä ja lasta. Tutkimukseen rekrytoitiin vapaaehtoisia raskaana olevia naisia kumppaneineen Turusta, lähikunnista ja Ahvenanmaalta 12. raskausviikon ultraäänitutkimuksen yhteydessä. Tutkimusaineisto on kerätty kyselykaavakkeilla raskausviikoilla 18–22, 32–34, sekä lapsen ollessa kolmen ja kuuden kuukauden ikäinen. Tutkimusjoukon muodostivat henkilöt, jotka palauttivat kyselyn vähintään kerran raskauden aikana ja kuuden kuukauden kohdalla synnytyksestä. Masennusoireilua mitattiin Edinburgh Postnatal Depression Scale –kyselyllä ja synnytyksenjälkeistä vanhemmuuteen liittyvää stressiä lyhyellä versiolla The Swedish Parenthood Stress Questionnairesta. Sekoittavina tekijöinä tutkittiin äidin ikää, koulutusta, tupakointia ja synnytysten määrää. Tutkimuksessa ei havaittu yhteyttä raskaudenaikaisen ja synnytyksenjälkeisen masennuksen ja imetyksen keston tai vanhempien vauvan kanssa hankaliksi kokemien ruokailutilanteiden väliltä. Myöskään synnytyksenjälkeinen vanhemmuuteen liittyvä stressi ei ollut yhteydessä imetyksen kestoon tai hankaliin ruokailutilanteisiin lapsen kanssa. Aineistomme on pieni ja merkittäviä masennusoireita oli vain muutamalla äidillä. Raskaudenaikainen ja synnytyksenjälkeinen masennusoireilu oli lähes tilastollisesti merkitsevästi yhteydessä imetyksen kestoon, mutta tutkimuksen voima ei ollut riittävä. Masennusoireilun yhteys vanhemman kokemiin hankaliin ruokailutilanteisiin lapsen kanssa oli lähellä tilastollisesti merkitsevää. Pilottiaineiston tulokset viittaavat siihen, että tilastollisesti merkitseviä yhteyksiä saattaa löytyä, kun tutkittavien määrä kasvaa. Masennusoireista ja vanhemmuuteen liittyvästä stressistä kärsivät äidit on tärkeää löytää, jotta oireiluun voidaan puuttua ajoissa ja tukea imetyksen jatkamista.

Underemployment and depressive affect : the moderating influence of coping styles /

This study tested a model which predicted the relationship between underemployment and depressive affect as moderated by coping styles. A randomly selected community sample of 574 young adults completed a self-report employment status measure, the Underemployment Scale, the Center for Epidemiological Study Depression Scale, and the Coping^Stralegy Indicator. The interaction model was supported for men only. Results indicated that significant interactions between Perceived Job Requirements Underemployment by avoidance copings and Subjective Underemployment by avoidance coping predicted depressive affect for men. Further, the same results were found even after controlling for prior depressive affect. UsingJhe^ selfreport employment status measure revealed significant group differences between unemployed and underemployed men. Underemployed men who utilized more support seeking coping strategies reported higher depressive affect than unemployed men. The interaction model was not supported for women even though women have consistently reported higher depressive affect rates. These results have implications for underemployment and depressive affect research and practical implications for assisting men who feel subjectively underemployed and need to find an appropriate strategy to cope with the situation.

The Effect of Functional Electrically Stimulated Ambulation Training on Locomotor Function and Quality of Life in Individuals With Incomplete Spinal Cord Injury

The purpose of this study was to investigate the effects of a 12-week FES-ambulation program on locomotor function and quality of life after incomplete spinal cord injury. Six individuals with incomplete SCI participated in the study. Over-ground walking endurance (6MWT), speed (10MWT), independence (WISCI II) and body-weight support were assessed. Quality of life was assessed via the SF-36, WHOQOL-BREF, Perceived Stress Scale, Center of Epidemiological Studies for Depression scale, and task self-efficacy. Participants experienced significant improvements in walking endurance (223.6±141.5m to 297.3±164.5m; p=0.03), body-weight support (55.3±12.6% to 14.7±23.2%; p= 0.005) and four of the six participants showed improvements on the WISCI II scale (1-4 points). In addition, there was a significant reduction in reported bodily pain (6.5±1.2 to 5.0±1.7; p=0.04). Therefore, FES-ambulation is an effective means for enhancing over-ground locomotor function in individuals with incomplete SCI. It may also be an effective method for reducing pain in individuals with SCI.