Lucy Dawidowicz papers, 1938-1990.

Contains research notes on American history, some of which were used in her book, _On Equal Terms_. Also contains notes on Antisemitism in America, Holocaust denial, and European Jewish heritage and the Holocaust. Materials also include biographical materials consisting of letters, notes, memorabilia, and photographs. There is also a series of publications: published articles, books, and other materials, along with business correspondence dealing with book publishers and editors. Photographs include those taken during her year in Vilna (1938) until her death in 1990. Correspondence covers the years 1961-1990 and contains letters with many historians, professors, and scholars in the field of Jewish affairs. Also contains personal correspondence with colleagues and friends such as Cynthia Ozick and Marie Syrkin.

Hannah Ruth London papers, 1919-1990.

The collection consists primarily of research notes for Ms. London's published works on portraits, miniatures and silhouettes of American Jews. The notes contain family histories of the subjects as well as information on the artists, and are arranged both by subject and artist. The collection also contains published articles on the subject by London, and photographs and lantern slides of the artwork that have been removed to the picture collection.

Ernest L. Haas, Neumarkt Collection 1925-1990

Letter to various officials of the Federal Republic of Germany about Jewish life in Neumarkt; December 1990

Gruenerwald-Stern Family, Lipperode 1897-1990

Copy of article on the Jewish cemetery in Lipperode, including transcriptions of tombstones and family trees for Ostheimer family; correspondence

Rosalie Unger Collection 1856-1990

Two letters to Rosalie Unger in Oppeln (today Opole, Poland) from Adolf Heilborn and Berta Neustadt (née Fraenkel); and one letter to Max Neustadt from Leopold Rosenbaum (all photocopies). Also included is an explanatory letter from Harvey P, Newton.

Pimeä hehku : Satanismi ja saatananpalvonta 1990-luvun suomalaisessa nuorisokulttuurissa

Satanism in the Finnish Youth Culture of the 1990s The aim of this study was to investigate Satanism among Finnish youth in the 1990s. Thematic interviews of young Finnish Satanists are the basic material of this study. The research employs a theoretical framework derived from narrative psychology and the role-theoretical thinking of Dan P. McAdams. The young Satanists in Finland have been divided into two different groups: the criminal and drug using "devil-worshipping gangs"; and the more educated and philosophically oriented "Satanists" (Heino 1993). What can we say about this division? In the 1990s around Finland, there were young people calling themselves as devil- worshippers (either singular or in groups). They were strongly committed to a mythical devilish and cosmic battle, which they believed was going on in this world. They had problems with their mental health, also in their family socialization and peer groups. In their personal attitudes they were either active fighters or passive tramps. There were also rationally oriented young Satanists, that were ritually active and mainly atheistic. They strongly expressed their personal experiences of being individual and of being different than others. In their personal attitudes they were critical fighters and active survivors. They saw their lives through the satanistic 'finding-oneself experience'. They understood themselves as a "postmodern tribe" (Michel Maffesoli's sosiocultural concept): their sense of themselves was that of a dynamic collectivity which is social, dynamic, nonlocal and mythically historical. Death and black metal culture in the 1990s formed a common space for youth culture, where young individuals could work out their feelings and express their attitudes to life using dark satanic themes and symbols. The sense of "otherness" (also other than satanic) and collective demands for authenticity were essential tools that were used for identity work here. Personal disengagement from satanic/satanistic groups were observed to be gradual or quite rapid. Religious conversions back-and-forth also accured. At the end of the 1990s all off satanism in Finland bore a negative devil-worshipping stigma. Ritual homicide in South-Finland (Kerava/Hyvinkää) was connected to Satanism, which then became unpopular both in the personal life stories and alternative youth cultural circles at the beginning of the 2000s.

Yksilöllisyys ja yhteisöllisyys K. E. Nipkowin uskonnonpedagogisen teorian kehityksessä 1960-1990

Individuality and the Community in the Development of K. E. Nipkow's Theory of Religious Education from 1960 to 1990 The purpose of this study was to describe and analyze the development occurred between 1960 and 1990 of the theory of religious education as proposed by K. E. Nipkow, the German Religious Education specialist, from the point of view of individuality and the community. Nipkow's methodological approach of dialectic convergence theory resulted in a dialogue between theological and educational factors, which supported the thirty-year development of Nipkow's models, theoretical foundations, and theory of religious education. Nipkow's doctoral dissertation, published in 1960, deals with individuality in the thinking of Pestalozzi, Humboldt and Schleiermacher. Nipkow regarded individuality as one of the basic concepts of education, which were to be interpreted anew as social and historical situations changed. In the late 1960s Nipkow developed the so-called experiential hermeneutically oriented context model for the needs of religious education. In this model, individuality is expressed in the attention paid to pupils' life situations and the educational reality. The multi-dimensional theoretical framework of religious education in 1975 emphasized supporting identity as a fundamental task of religious education. The concept of individuality was thus given a new form, in accordance with contemporary theories of developmental psychology. Other fundamental tasks, such as the socio-ethical task, the task of critical religious thinking, and that of ecumenical learning, meant a more specific emphasis on the community. It was an outline of a liberating education, which faced the individualistic-existential and social-ecclesiastical challenges of the time with a critical attitude. The further development of the theoretical outline in 1982 continued to uphold the perspectives of both individuality and the community, as Nipkow combined a historical-social dimension with theories of developmental psychology, especially that of life-span research. According to him, the development of the individual and communal life-reality belonged together. The fundamental task of religious education came to be learning to live and believe together. Nipkow transferred the idea of dialogue into inter-generational learning and developed elementarization as a methodology of Religious Education, which takes into account the point of departure of each age group. His theory of educational responsibility in the church (1990) contained the tasks of walking alongside the individual and the renewal of church communities as prerequisites of communicating the Christian faith in an era characterized by multifaceted Christianity. The "geisteswissenschaftliche" school and its concepts (Ger. Individualität; Bildung) were found to be the explanatory factor of the concepts of individuality and the community in the development of Nipkow's theory of religious education. The concept of education employed by Nipkow (Ger. Bildung) implies, on one hand, the individuality, autonomy, freedom and personal responsibility of people of different ages, and on the other hand, the dialogical nature of education in the community facilitated by this concept. Theologically, Nipkow associates himself in his views on individuality and the community with Schleiermacher's understanding of faith, of which openness towards the world was characteristic. The significance of individuality and the community in Nipkow's thinking was, furthermore, deepened by his participation, as a member of working parties, in the educational discussions of the World Council of Churches.

Kannustaminen ja moraali : Kannustamisen idea suomalaisessa yhteiskuntapolitiikassa 1990-luvulta alkaen

Even though the concept of incentive has become very popular in Finnish welfare politics since the economic crisis of the 1990s, the content of this concept is not clear. Fundamentally, it is a matter of controlling the behaviour of individuals to accord with the authorities' objectives and interests in gaining cooperative benefits. As early as in Plato's Republic, citizens were encouraged to use their abilities and skills in a way most beneficial to the society. Similarly, in today's welfare society citizens are urged to produce common goods and distribute welfare to enable a better life for all through cooperation. The fundamental question is to what extent society can shape individuals' preferences with incentives, and encourage them without external coercion to choose actions beneficial for both the society and the individuals themselves. The objective of the incentive institution is to gain cooperative benefits, but there are different views on how it should be implemented. For example, the incentive system in the Finnish welfare society includes several economic and social conceptions which adjust the distribution of welfare. From an economic perspective, the objective of the incentive system is economic efficiency, while from a social perspective it is the securing of social rights and citizens' equality. The market mechanism, for example, can at best lead to economically efficient activity, but it might sacrifice fairness and equality. In this research, the idea of activation policy expands to cover normative and social incentives, in addition to the economic factors affecting human choice and social actions. Desirable co-living and meaningful cooperation have some prerequisites. We need the expanded idea of activation to study them, and to maintain them in society. The themes discussed in all the ten chapters aim at evaluating the preconditions of a just society. This study provides tools to examine the changes in the welfare state, also from the viewpoint of normative ethics. This offers a morally and conceptually wider perspective than a normative viewpoint of economics alone. In terms of the values of our welfare society, it makes a difference how the relationship between the legalities of economics and citizens' well-being is understood. The research asks whether economic benefits to the society should be allowed to supersede the principles of human dignity Key words:incentives, activation policy, morality, social philosophy, social justice, policy paradigm

Singen; Jewish Community Collection 1990

Article about fate of Jews from Singen during Third Reich (by Reinhild Kappes); book review about Jews in Singen during Third Reich (in Suedkurier, August 1990).

Bronne Family Collection 1981-1990

Family trees reaching back to the 1700s and other materials pertaining to the extended Bronne family. Also included is a typescript about the Bronne Shirt Company in Glens Falls, New York.

“En ole tyhjäpää turha julkku” – Julkkisehdokasdiskurssin hegemonisoituminen 1990-luvun eduskuntavaaleissa

Pro gradu-tutkimukseni käsittelee niin sanottuja julkkisehdokkaita ja heidän representaatiotaan mediassa 1990-luvun eduskuntavaalien aikaan. Nyky-yhteiskunnassa julkkisehdokkaat näyttäytyvät itsestään selvänä ilmiönä, jonka alkuperälle ei juuri uhrata ajatuksia. Ilmiön taustalla on poliittisen kulttuurin muuttuminen yhä viihteellisemmäksi ja henkilökeskeisemmäksi. Poliitikot käyttäytyvät kuin julkisuuden henkilöt ja samalla julkisuuden henkilöt ovat pyrkineet poliitikoiksi. Lisäksi suomalaisessa vaalijärjestelmässä ei käytetä niin sanottuja listavaaleja, vaan äänestetään yksittäisiä ehdokkaita. Niinpä vaaleissa päähuomio kiinnittyy ehdokkaiden henkilökohtaisiin ominaisuuksiin ja yksilöiden välisiin kamppailuihin. Näissä olosuhteissa julkkisehdokkaat ovat potentiaalinen keino saavuttaa lisää näkyvyyttä ja herättää myös politiikasta vähän kiinnostuneiden äänestäjien mielenkiinto. Tutkimukseni ajallinen viitekehys on 1990-luku, sillä halusin selvittää mitkä ovat julkkisehdokasilmiön juuret ja miten ilmiö on kehittynyt. Oman tutkimukseni valossa vuoden 1991 eduskuntavaalit olivat julkkisehdokkaiden läpimurto. Keskeinen hypoteesini on, että media ei anna julkkisehdokkailla tasavertaisia mahdollisuuksia muiden ehdokkaiden kanssa esiintyä vakavasti otettavina ja ”oikeina” poliittisina ehdokkaina. Media puhuu julkkisehdokkaista alentuvasti ja asenteellisesti sekä heidän poliittisia kykyjään epäillen. Tämän asenteellisuuden tutkimiseksi tarkastelin kuutta valtakunnallista sanomalehteä (Helsingin Sanomat, Iltalehti, Ilta-Sanomat, Demari, Nykypäivä ja Suomenmaa) kolmien eduskuntavaalien ajalta. Tarkoituksena oli saada selville onko olemassa jonkinlainen hegemoninen julkkisehdokasdiskurssi, jonka seurauksena kaikista julkkisehdokkaista puhutaan samalla tavalla alentuvasti. Ilmiön taustoitukseksi selvitin julkisuuden teoriaa, politiikan ja viihdeteollisuuden suhdetta, parasosiaalisia suhteita sekä julkkisehdokkaiden historiaa. Hegemonisen diskurssin piirteitä tutkin puolestaan kriittisen diskurssianalyysin keinoin. Aluksi tarkastelin millaisia representaatioita, identiteettejä ja suhteita diskurssissa luodaan. Tämän jälkeen tutkin diskurssin ideologisuutta ja hegemonisuutta. Julkkisehdokasdiskurssi näyttäytyi 1990-luvun sanomalehdissä vaihtoehdottomana ja sen sosiaalinen alkuperä pimittyi vuosikymmenen kuluessa. Näin ollen diskurssi hegemonisoitui ja 2000-luvulle tultaessa siitä on muodostunut hyvin itsestään selvä puhetapa, jota ei kyseenalaisteta. Julkkisehdokkaita paheksutaan yleisesti, vaikka puolueet saavat julkkisehdokkaiden kautta näkyvyyttä, media myy heidän avullaan tuotteitaan ja äänestäjät saavat eduskuntaan tuoreita ja ”ryvettymättömiä” kansanedustajia. Pro gradu -tutkimukseni tekee hegemonisen julkkisehdokasdiskurssin näkyväksi, mutta vain media kykenee haastamaan vallitsevan

Phytoplankton succession from 1968 to 1990 in the subarctic Lokka reservoir

Tiivistelmä: Kasviplanktonin kehitys vuosina 1968-1990 subarktisessa Lokan tekoaltaassa

Eräiden kansalaisjärjestöjen verkkosivut ja osallistamisen muutos 1990-luvulta 2010-luvulle

Tutkimus analysoi kansalaisten ja kansalaisjärjestöjen välistä vuorovaikutusta verkkomedian mahdollisuuksien kautta. Taustalla on ensinnäkin politiikan teorian kautta muodostettu käsitys kansalaisjärjestöjen positiivisista vaikutuksista niin demokratiaan kuin kansalaisten omiin taitoihin. Toiseksi aiemman aihetta käsittelevän empiirisen tutkimuksen, erityisesti Steinin (2009) ja Brudinin (2008) analyysien perusteella kansalaisjärjestöjen verkkosivut on luotu ennen kaikkea yksisuuntaiseen tiedotukseen, eivätkä ne sisällä kaksisuuntaisen vuorovaikutuksen elementtejä. Viimeisenä perusteena tutkimuksen mielekkyydelle toimii esimerkiksi Winnerin (1985) huomio, että teknologialla ja sen käyttöönotolla on aina poliittinen ulottuvuus, minkä voidaan ajatella pätevän myös kansalaisjärjestöjen tilanteessa. Tässä tutkimuksessa olennainen lisä aiempaan tutkimukseen verrattuna on historiallinen tarkastelutapa. Tutkimuksessa tarkastellaan kymmenen kansalaisjärjestön verkkosivujen ja muun verkkopresenssin kehittymistä vuodesta 1996 vuoteen 2011. Tätä kautta on mahdollista tutkia tarkemmin kahta tutkimuskysymystä: 1. Kansalaisjärjestöjen organisaatiollinen kehityksen, erityisesti institutionalisoitumisen ja professionalisoistumisen vaikutukset, vähentävät kansalaisjärjestöjen osallistuvuutta (Kriesi 1996, Tarrow 1998, Blumer 1951). Havaitaanko näitä muutoksia myös verkkopresenssin kautta? 2. Verkkomedia on kokenut voimakkaita muutoksia, erityisesti 2000-luvun alusta lähtien. Eräs näiden muutoksien keskeinen elementti on ollut kaksisuuntaisten viestintämahdollisuuksien kehittyminen ja parantuminen (Majava 2006, Erkkola 2008). Miten kansalaisjärjestöjen verkkoviestinnässä on otettu näitä uusia verkkomedian mahdollisuuksia käyttöön? Kysymyksiä lähestytään laadullisen analyysin kautta tutkimalla verkkosivujen osallistamista, eli sitä onko kaksisuuntainen vuorovaikutus mahdollista vai ei. Osallistumisen mahdollisuuksien kuvaukseen käytetään Chadwickin ja Mayn (2003) viitekehystä, jonka mukaan verkko-osallistuminen voi olla tiedottavaa, konsultoivaa tai keskustelevaa. Tiedottavalle verkko-osallistumiselle ominaispiirteistä on sen yksisuuntainen luonne, kun taas konsultoiva ja keskusteleva osallistuminen ovat kaksisuuntaista viestintää. Konsultoivaan osallistumiseen verrattuna keskustelevalle osallistumiselle ominaista on jaetumpi tietokäsitys ja kansalaisten mukaanotto agendan muotoilussa. Keskeisenä tuloksena voidaan esittää, ettei ensimmäiseen tutkimuskysymykseen tämän kymmenen tapauksen tapaustutkimuksella voida antaa luotettavaa vastausta. Ensinnäkin, eri ikäisten kansalaisjärjestöjen verkkosivujen osallistumisen mahdollisuuksien välillä ei ole selkeitä eroja. Toiseksi, nuorempien kansalaisjärjestöjen kohdalla osallistumisen mahdollisuuksissa ei havaittu merkittävää muutosta tarkastellulla aikavälillä. Toiseen tutkimuskysymykseen taas voidaan vastata, että osallistumisen mahdollisuudet ovat kasvaneet verkkomedian muutosten ansiosta. Käytännössä siirtymä osallistumista paremmin mahdollistaviin mekaniikkoihin, kuten kommentoinnin mahdollistamiseen, tapahtui 2000-luvun lopussa. Siirtymä on kuitenkin kohdistunut suurimmilta osin vain konsultoiviin mekaniikkoihin, eli näennäisestä vuorovaikutteisuudesta huolimatta aloitteen tekemisen monopoli on säilynyt kansalaisjärjestöillä itsellään. Lisäksi on syytä huomioida, etteivät osallistumisen mahdollisuudet sellaisenaan johda vielä aitoon osallistumiseen, eli kansalaisjärjestöjen ja kansalaisten väliseen vuorovaikutukseen.