Insurgency in a time of terrorism

Is it possible to separate terrorism from armed insurgency? Are all armed manifestations terrorism? Is terrorism a method of action or a logic for action? This article purports to analyze insurgency in the midst of the anti-terrorist era of the new century. By using Vietnam as an example, the author points out how armed insurgency has as of lately been called “terrorist”, yet stresses that this concept should be carefully and strategically looked through in order to better understand the violent nature of two very different phenomena: transactional and trans-national insurgencies-----¿Se puede escindir el terrorismo de la insurgencia armada? ¿Toda expresión armada es terrorismo? ¿El territorio es un método de acción o una lógica de acción? Este artículo presenta un análisis de la insurgencia a la luz de la era antiterrorista del nuevo siglo. Con la utilización del ejemplo de Vietnam el autor señala cómo la insurgencia armada ha sido señalada de “terrorista”; sin embargo, debe revisarse detenidamente de manera estratégica este concepto para entender mejor la naturaleza de la violencia de dos fenómenos diferentes: la insurgencia transnacional y el terrorismo transnacional.

Communist interference in El Salvador : documents demonstrating Communist support of the Salvadoran insurgency.

"February 23, 1981."

From stability to insurgency: The root and proximate causes of the September 2002 civil war in Côte d'Ivoire

This dissertation was an analysis of the root and proximate causes of the September 2002 civil war in Côte d’Ivoire. The central question of this study was: Why did Côte d’Ivoire, which was relatively stable under President Houphouët-Boigny, suddenly begin to experience political violence in the 1990s and an explosion in 2002? Côte d’Ivoire was an interesting case because it was stable for a long period of time, apparently making it an infertile ground for conflict. It was also interesting for comparative purposes because of the fact that several states in West Africa (for instance, Benin, Togo, and Ghana) have experienced military coups but not have civil wars. Finally, this case was an opportunity to revisit the debate on the causes of civil wars in the African context. Chapter one has outlined the entire dissertation project and contextualized the analysis that follows in the subsequent chapters. Chapter two has reviewed the literature on civil wars in general, identified the different types of civil wars, and the type the Ivoiran war is. Chapter three has examined the domestic and international political economy as a source of the civil violence in Côte d’Ivoire. Chapter four has examined the role of ethnicity and region as identities of the war, while chapter five has analyzed the role of the foreign relations in the civil war, as well as the regional political context. Chapter six has distinguished between the root and proximate causes of the Ivoirian civil war, made judgments about the relative weight of the various causes, and the extent to which the weight of the causes can be measured. The study found that the “Ivoirité” was the most important trigger of the civil war in Côte d’Ivoire. The overall conclusion of my dissertation was that the September 2002 crisis in that country was a political crisis which occured in the context of a political reform. It first started with succession problems in 1993 followed by the controversial elections in 1995 and 2000. Later, this electoral politics spread beyond electoral issues, namely citizenship matters.

From Stability to Insurgency: The Root and Proximate Causes of the September 2002 Civil War in Cote d'Ivoire

This dissertation was an analysis of the root and proximate causes of the September 2002 civil war in Côte d’Ivoire. The central question of this study was: Why did Côte d’Ivoire, which was relatively stable under President Houphouët-Boigny, suddenly begin to experience political violence in the 1990s and an explosion in 2002? Côte d’Ivoire was an interesting case because it was stable for a long period of time, apparently making it an infertile ground for conflict. It was also interesting for comparative purposes because of the fact that several states in West Africa (for instance, Benin, Togo, and Ghana) have experienced military coups but not have civil wars. Finally, this case was an opportunity to revisit the debate on the causes of civil wars in the African context. Chapter one has outlined the entire dissertation project and contextualized the analysis that follows in the subsequent chapters. Chapter two has reviewed the literature on civil wars in general, identified the different types of civil wars, and the type the Ivoiran war is. Chapter three has examined the domestic and international political economy as a source of the civil violence in Côte d’Ivoire. Chapter four has examined the role of ethnicity and region as identities of the war, while chapter five has analyzed the role of the foreign relations in the civil war, as well as the regional political context. Chapter six has distinguished between the root and proximate causes of the Ivoirian civil war, made judgments about the relative weight of the various causes, and the extent to which the weight of the causes can be measured. The study found that the “Ivoirité” was the most important trigger of the civil war in Côte d’Ivoire. The overall conclusion of my dissertation was that the September 2002 crisis in that country was a political crisis which occured in the context of a political reform. It first started with succession problems in 1993 followed by the controversial elections in 1995 and 2000. Later, this electoral politics spread beyond electoral issues, namely citizenship matters.

Living in the Wrong Neighbourhood: State Failure and its Implications for Neighbouring Countries

Why and how do failed states affect neighbouring countries? The attention of the international community towards state failure has grown significantly in recent years, improving the understanding of this phenomenon; nevertheless, the knowledge about the influence of state failure on neighbouring countries remain scarce. This research aims at contributing to filling up the existing gap by analyzing two different cases of state failure –Liberia and Afghanistan– and its consequences on four of their neighbours –Sierra Leone, Guinea, Pakistan and Tajikistan. More concretely, this research investigates the importance of insurgency movements in the relationship between these countries. The research argues that failed states generate conflict-enhancing mechanisms –which might lead to conflict outbreak– in their neighbours through the creation of informal networks. The empiric evidence shows how insurgency-based informal networks have a decisive role in the outbreak of conflict.

Viure en un mal veïnat: La fallida de l'Estat i les seves implicacions per a estats veïns. Els casos de Libèria i l'Afganistan

Per què i de quina manera afecten els estats fallits als seus països veïns? L’atenció dedicada als estats fallits per la comunitat internacional s’ha incrementat significativament en els darrers anys i ha millorat la nostra comprensió del fenomen; tanmateix, encara sabem molt poc sobre la influència de la fallida dels estats en els seus estats veïns. Aquesta recerca té l’objectiu de contribuir a cobrir aquest buit mitjançant l’anàlisi de dos casos diferents de fallida estatal –Libèria i l’Afganistan– i de les seves conseqüències en quatre dels seus veïns –Sierra Leone, Guinea, el Pakistan i el Tadjikistan. Més concretament, aquesta recerca investiga la importància dels moviments d’insurgència en la relació entre aquests països. Aquest treball sosté que els estats fallits creen mecanismes generadors de conflicte, que podrien causar-ne un esclat, als estats veïns per la creació de xarxes informals. Les dades empíriques mostren de quina manera les xarxes informals basades en la insurgència tenen un paper decisiu en l’esclat del conflicte.

Demokraatit tienhaarassa 1972

Kirjallisuusarvostelu

Siirtomaasodasta sisäisen turvallisuuden operaatioon : Sir Robert Thompsonin periaatteet Britannian operaatioissa Malaijilla ja Pohjois-Irlannissa

Sir Robert Thompson määritti vuonna 1966 julkaistussa kirjassaan Defeating Communist Insurgency viisi vastakumoukselliselle sodankäynnille keskeistä periaatetta, jotka ovat: - Hallituksella tulee olla selkeä poliittinen tavoite. - Hallituksen täytyy toimia lainmukaisesti. - Hallituksella pitää olla kaikille toimijoilleen yhteinen yleissuunnitelma ja suunnittelu. - Hallituksen tulee asettaa painopiste poliittisen kumouksellisuuden, ei sissien voittamiseen. - Kumouksellisen sodan ollessa sissisodan vaiheessa, hallituksen tulee turvata ensimmäisenä omat tukialueensa Thompsonin periaatteet pohjautuvat hänen kokemuksiinsa Malaijin kriisin aikana 1948 – 60 ja ne siirtyivät osaksi ensimmäisiä brittiläisiä vastakumouksellisen sodankäynnin ohjesääntöjä, jotka julkaistiin vuonna 1969. Samana vuonna alkoi Pohjois-Irlannin konflikti (1969 – 98). Tutkimuksen tavoitteena on selvittää miten Thompsonin periaatteita toteutettiin ne pääosin synnyttäneessä Malaijin kriisissä ja Pohjois-Irlannin konfliktissa. Tutkimuskysymyksiä ovat: Mitä Thompsonin periaatteet tarkoittavat ja miten ne ovat ilmenneet brittiläisessä ohjesääntökirjallisuudessa? Mikä periaatteiden toteutuksessa yhdisti Malaijin ja Pohjois-Irlannin konflikteja? Mitä eroja periaatteiden toteuttamisessa oli konfliktien välillä? Mitkä tekijät aiheuttivat keskeiset erot periaatteiden toteuttamisessa konfliktien välillä?Tutkimuksen käytetty lähdemateriaali koostuu täysin laadullisesta aineistosta. Tutkimusmenetelmänä on käytetty laadullista, teorialähtöistä sisällönanalyysiä Eri lähteitä vertailemalla tehtyä analyysiä on ohjannut Thompsonin määrittämien periaatteiden kehys. Malaijin ja Pohjois-Irlannin konflikteista saatua analysoitua tietoa on verrattu keskenään käyttäen teoriakehystä, ja näin on pyritty löytämään yhtäläisyyksiä ja eroja Thompsonin periaatteiden toteuttamisessa konfliktien välillä. Tutkimuksen kannalta keskeisiä lähdeteoksia ovat: Sir Robert Thompson: Defeating Communist Insurgency, David McKittrick ja David McVea: Making Sense of the Troubles, Magne Haugseng: The Tightening Grip: Northern Ireland – The Military and 35 Years of Terror. Tutkimuksen kannalta keskeisiä lähdeasiakirjoja ovat Britannian asevoimien Pohjois-Irlannin konfliktista kirjoittama tutkimusraportti Operation Banner - An Analysis of Military Operations in Northern Ireland ja Riley Sunderlandin RAND-tutkimuslaitokselle vuonna 1964 laatimat Malaiji-raportit. Keskeisin ohjesääntölähde oli Britannian asevoimien vuosina 1969 – 70 julkaisema kolmiosainen vastakumouksellisen sodankäynnin ohjesääntö Land Operations Volume III Counter Revolutionary Operations. Tutkimuksessa havaittiin, että Britannian hallituksella oli molemmissa operaatioissa selkeät tavoitteet. Molemmissa operaatioissa hätätilavaltuudet laadittiin mahdollistamaan asevoimille ja poliisille laajat toimivaltuudet. Tästä huolimatta molemmissa operaatioissa tapahtui turvallisuusjoukkojen väärinkäytöksiä. Pohjois-Irlannin väärinkäytöksiä on tuotu selkeämmin esille PIRA:n propagandan ja tiedotusvälineiden läsnäolon takia. Kummassakaan operaatiossa ei ole ollut yhtä selkeää suunnitelmaa, vaan sarja erilaisia suunnitelmia. Malaijilla kaikkien toimijoiden yhteinen suunnittelu toimi koska sitä varten luotiin organisaatiorakenne. Pohjois-Irlannissa yhteisen suunnittelun periaatetta ei toteutettu poliitikkojen haluttomuuden takia. Sekä Malaijilla että Pohjois-Irlannissa toiminnan kohdentaminen kumouksellisuuteen toteutettiin häiritsemällä kumouksellisen vastustajan huoltoa. Malaijilla kumouksellisuuden oikeutusta heikennettiin myös muilla keinoilla kuten yhteiskunnallisia oloja kehittämällä sekä käynnistämällä Malaijin itsenäistymiskehitys. Kummassakaan operaatiossa hallituksen tukialueet eivät olleet vakavasti uhattuna. Keskeinen erottava tekijä operaatioiden välillä johtui tapahtumapaikasta ja – ajasta. Vastustajana PIRA oli kehittyneempi ja se kykeni muuttamaan toimintaansa vastaamaan muutoksia turvallisuusjoukkojen toiminnassa.

Globaali jihadistinen liike kumouksellisen sotataidon kehittäjänä

Tämän tutkimuksen lähtökohtana oli havainto siitä, että maailmanlaajuisen jihadismin toimet muistuttivat suuresti kumouksellista sodankäyntiä. Tarkastelemalla ilmiötä lähemmin oli nopeasti havaittavissa, että globaaliksi jihadistiseksi liikkeeksi tunnistettava toimija kävi ja oli kehittänyt taitoa käydä tällaista sotaa. Näin keskeiseksi tavoitteeksi tutkimukselle muodostuikin selvittää miten globaali jihadistinen liike oli kehittänyt kumouksellisen sodankäynnin sotataitoa ja sotataidollista ajattelua. Tämän tutkimuksen asetelma on perusluonteeltaan vertaileva. Se tarkastelee teoriaohjaavan sisällönanalyysin kautta kumouksellista sotataidollista kehitystä, tarkemmin sotataidollisen ajattelun kehitystä, vertaamalla globaalin jihadistisen liikkeen strategista ajattelua kumouksellista sotaa käyneiden strategien klassisiin mallinnuksiin. Strategioiden välinen vertailu suoritettiin tarkastelemalla globaalin jihadistisen liikkeen strategista ajattelua klassisista strategioista löydettävien vertailutasojen kautta. Globaalia jihadismia tarkastellessa kävi selville sen monisyinen luonne. Tätä toimijaa ei sellaisenaan voi kutsua yhdeksi organisaatioksi, eikä pelkästään ideologiaksi. Globaali jihadistinen liike tässä tutkimuksessa hahmotettiin sosiaaliseksi liikkeeksi, joka pitää sisällään yhteisen päämäärän eteen pyrkiviä, samaa ideologiaa tunnustavia organisaatiota, soluja ja yksittäisiä toimijoita. Vertailevan analyysin perusteella voidaan sanoa, että sosiaalisliikemäisestä luonteesta huolimatta ja osaltaan sen ansiosta globaali jihadistinen liike on kyennyt kehittämään kumouksellisen sodan strategista ajattelua suuntaan, jossa hajaantunut organisaatiomuoto, rajaamaton toiminta-alue ja kauas tulevaisuuteen tähtäävä tavoitteenasettelu ovat yhteiseen ideologiseen katsontaan sitoutuneina muovanneet liikkeestä toimijan, joka on kyennyt selviämään hengissä mittavista vastatoimista huolimatta. Se on myös kyennyt ylläpitämään itsetarkoitukseksi muodostunutta operaatiotahtia tavalla joka asettaa modernille turvallisuusympäristölle jatkuvia ja vakavia haasteita.

L'innovation dans l'armée française durant la guerre d'Algérie

Au cours des dernières décennies, l’augmentation du nombre de guerres irrégulières place les armées modernes dans une situation délicate. Pour pouvoir relever ce nouveau défi, ces organisations militaires, avant tout destinées à mener des guerres interétatiques, se doivent d’innover. Plusieurs cas historiques montrent comment, face à de nouvelles formes de conflit, certaines armées se sont lancées dans un processus d’innovation. Le cas de l’armée française en Algérie en est un. L’objectif de ce mémoire est de comprendre comment l’innovation a émergé lors du conflit, et comment elle s’est diffusée au sein de l’organisation militaire. Un survol de la stratégie française en Algérie va permettre de dégager trois principales innovations : La mise en place de la doctrine de la guerre révolutionnaire, la création des Sections Administratives Spécialisées et l’approche de David Galula. L’étude de ses trois cas nous montre que, durant la Guerre d’Algérie, l’innovation provenait principalement des militaires, plus précisément du sommet de la hiérarchie. Cependant, certains exemples d’innovation par le bas existent. Dans ces cas-là, la diffusion se fera via la doctrine informelle. L’exemple de Galula nous prouve néanmoins qu’une innovation se diffuse beaucoup plus difficilement lorsqu’elle émane des hommes de terrain.

La guerre contre-insurrectionnelle guatémaltèque : sa généalogie, le déni des responsables et les sources historiques

L’Amérique centrale, théâtre des dernières batailles rangées de la guerre froide, est aujourd’hui la région la plus violente au monde, selon les Nations unies. Notre étude s’intéresse à la forme de guerre irrégulière livrée par l’État guatémaltèque contre sa propre population pendant la deuxième moitié du vingtième siècle. À la lumière de rares témoignages d’exécutants et d’archives militaires et policières, nous examinons un mécanisme clandestin de répression dont les trois principales composantes – les enlèvements, la torture et les exécutions sommaires – pouvaient s’abattre sur toute personne soupçonnée, à tort ou à raison, de conspirer contre un statu quo d’exclusion. Au moment de leur articulation, ces moyens répressifs ont constitué un dispositif qui, à partir de 1966, s’est avéré d’une redoutable efficacité. Arme de prédilection des adeptes de la guerre antisubversive pendant plus de vingt ans, le dispositif permettait, telle une chaîne de production, l’accumulation des renseignements jugés indispensables à cette forme de guerre, ainsi que les cadavres dont l’absence éternelle ou la présence outrageuse sur la place publique servaient d’avertissement funeste à l’ensemble du corps social. Où chercher les origines d’un tel dispositif? À partir des ouvrages de référence cités dans le manuel de guerre contre-subversive de l’armée guatémaltèque, la réponse à cette question nous fera découvrir des parachutistes français pour qui la défaite militaire en Indochine et en Algérie pendant les années 1950 n’était pas une option et pour qui la victoire justifiait absolument tous les moyens. Le penchant de ces pionniers de la guerre hors-norme pour les cours magistraux, les entrevues et les articles, nous a permis d’étudier les méthodes qu’ils préconisaient et de repérer leurs traces au Guatemala. Alors que la guerre qui avait servi de prétexte au maintien du dispositif est terminée, sa très réputée efficacité assure encore aujourd’hui sa pérennité auprès de ceux qui peuvent s’offrir le service. En ce sens, la contre-insurrection se poursuit, et ce, malgré l’absence depuis une quinzaine d’années d’un conflit armé. Cette thèse aborde l’histoire de la guerre irrégulière et son déroulement au Guatemala. Les archives et les témoignages à notre disposition contredisent le déni des crimes commis dans les villes et les campagnes guatémaltèques, dont le génocide de 1982. Finalement, certains signes avant-coureurs indiquent que la violence et l’impunité actuelles au pays pourraient mener à la répétition de tels crimes à l’avenir.