Medication competence of nursing students in Finland

Lääkehoidon turvallinen toteuttaminen edellyttää sairaanhoitajalta hyvää lääkehoidon osaamisperustaa. Sairaanhoitajakoulutuksen tehtävänä on mahdollistaa tämän osaamisen kehittyminen. Kansainvälisissä tutkimuksissa on kuitenkin osoitettu, että lääkehoidon opetuksen laajuudessa, sisällössä ja toteutuksessa on vaihtelevuutta. Aikaisemmissa tutkimuksissa on raportoitu myös puutteita lääkehoidon osaamisessa sekä sairaanhoitajilla että sairaanhoitajaopiskelijoilla. Koulutuksen ja lääkehoidon osaamisen kehittämiseksi lääkehoidon opetuksen ja sairaanhoitajaopiskelijoiden lääkehoidon osaamisen monipuolinen arviointi ja osaamista selittävien tekijöiden tarkastelu on tarpeen. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli i) arvioida lääkehoidon opetusta suomalaisessa sairaanhoitajakoulutuksessa, ii) arvioida sairaanhoitajaopiskelijoiden lääkehoidon osaamista sekä iii) tunnistaa sairaanhoitajaopiskelijan lääkehoidon osaamiseen yhteydessä olevat tekijät. Tutkimus toteutettiin kolmessa vaiheessa. Ensimmäisessä vaiheessa kahden integroidun kirjallisuuskatsauksen kautta määriteltiin tutkimuksen kohteena oleva sairaanhoitajan lääkehoidon osaaminen ja aiemmin tunnistetut sairaanhoitajaopiskelijan lääkehoidon osaamiseen yhteydessä olevat tekijät. Toisessa vaiheessa toteutettiin valtakunnallinen lääkehoidon opetukseen liittyvä kysely hoitotyön koulutusohjelmasta vastaaville koulutuspäälliköille (n=22) ja opettajille (n=136). Tutkimuksen kolmannessa vaiheessa opintojensa alku‐ (n=328) ja loppuvaiheessa olevien sairaanhoitajaopiskelijoiden (n=338) lääkehoidon osaaminen arvioitiin ja osaamiseen yhteydessä olevat tekijät tunnistettiin. Aineistojen analyysissä käytettiin pääosin tilastollisia menetelmiä. Tulosten perusteella lääkehoidon opetuksen laajuus vaihteli eri ammattikorkeakouluissa, mutta opetuksen sisältö oli kuitenkin monipuolista. Lisää huomiota tulisi kiinnittää lääkehoidon teoreettiseen perustaan ja itsehoitoon sekä lääkehoidon ohjaukseen liittyviin sisältöalueisiin. Opiskelijoiden lääkehoidon osaamista arvioitiin säännöllisesti kaikissa ammattikorkeakouluissa. Sairaanhoitajaopiskelijan lääkehoidon osaamista arvioitiin tutkimuksessa tietotestillä, lääkelaskentatehtävillä ja lyhyiden potilastapausten ratkaisemisen avulla. Lääkehoidon osaamiseen yhteydessä olevia tekijöitä tarkasteltiin kolmesta näkökulmasta: 1) yksilölliset tekijät, 2) kliiniseen oppimisympäristöön ja 3) ammattikorkeakouluun liittyvät tekijät. Lääkehoidon teoreettista osaamista arvioivassa tietotestissä opiskelijat vastasivat keskimäärin 72 prosenttiin kysymyksistä täysin oikein; lääkelaskuista täysin oikein oli 74 % ja potilastapauksissa 57 % valitsi parhaan mahdollisen toimintatavan. Tulosten perusteella sairaanhoitajaopiskelijan osaamista selittivät eniten yksilölliset tekijät. Lääkehoidon osaamiseen yhteydessä olevien tekijöiden välillä oli eroa opintojen alussa ja lopussa. Opintojen alkuvaiheessa opiskelijan aikaisempi opintomenestys oli yhteydessä lääkehoidon osaamiseen, kun taas opintojen loppuvaiheessa siihen olivat yhteydessä opiskelijan kyky itseohjautuvaan oppimiseen sekä opiskelumotivaatio. Johtopäätöksenä voidaan todeta tutkimuksen tulosten olevan samansuuntaisia kuin aikaisemmissa tutkimuksissa. Lääkehoidon opetuksen laajuus vaihtelee opetussuunnitelmatasolla, mutta täsmällinen arviointi on vaikeaa opetuksen sisältöjen integroimisen takia. Sairaanhoitajaopiskelijoiden lääkehoidon osaaminen oli hieman parempaa kuin aikaisemmissa tutkimuksissa, mutta osaamisessa on edelleen puutteita. Lääkehoidon opetuksen ja osaamisen kehittäminen edellyttää kansallista ja kansainvälistä tutkimus‐ ja kehittämisyhteistyötä. Tutkimuksen tulokset tukevat lääkehoidon opetuksen sekä osaamisen tutkimusta ja kehittämistä.

Yhteistä turvallisuutta rakentaen : poliisi- ja upseeriprofessioiden yhteiskehittelyn mahdollisuuksista

Poliisin rakenneuudistus Pora III ja Puolustusvoimauudistus 2011–2015 ovat olleet viime vuosien esimerkkejä julkisen sektorin työn tehostamisen vaatimuksista. Sekä Puolustusvoimilla että poliisilla, kahdella turvallisuusalan viranomaistaholla, on lakisääteiset tehtävänsä, jotka tulee työn tehostamisen vaatimuksista huolimatta suorittaa. Turvallisuusala yksityistyy vauhdilla, ja keskustelua käydään siitä, mitä tehtäviä viranomainen hoitaa itse, mitä annetaan kaupallisen toimijan tai järjestöjen hoidettavaksi ja mistä kansalainen vastaa itse jatkossa. Resurssi- ja tehostamisvaatimuksia mietittäessä nousee esille upseereiden kohdalla koko maan puolustus ja turvaaminen. Kyetäänkö tämän tehtävän täyttämiseen mahdollisessa sotatilanteessa enää nykyisellä tai mahdollisesti vähenevällä resursoinnilla? Poliisitoimen osalta vasteajat eri puolilla Suomea puhuttavat, samoin se, miten tehtäviä priorisoidaan hoidettavaksi. Saavatko kansalaiset enää perusoikeuksiinsa kuuluvaa arjen turvallisuutta, jonka vielä tänä päivänä katsotaan kuuluvan valtion perustehtäviin? Viranomaisten pitäisi tutkimukseen valittujen aineistojen sekä lakien perusteella hoitaa tehtävänsä laadukkaasti ja tasa-arvoisesti kaikkialla Suomessa. Nykyiset sisäistä ja ulkoista turvallisuutta käsittelevät asiakirjat, esimerkiksi strategiat, puhuvat laajasta turvallisuuskäsityksestä, sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden rajojen hämärtymisestä globalisoitumisen seurauksena ja lisääntyvästä poikkihallinnollisesta yhteistyöstä toimintaa ohjaavana ajattelumallina. Viranomaisyhteisyötä tulisi lisätä osana normaalia toimintaa, samoin yhteistyötä järjestöjen, elinkeinoelämän ja jokaisen kansalaisen kanssa. Valtioneuvoston tulevaisuusselonteossa (2013) peräänkuulutetaan uusia, innovatiivisia tapoja hoitaa sekä valtion että kuntien tehtäviä. Yhteisen toiminnan kohteen eli laajan turvallisuuskäsityksen viitekehyksessä on mahdollisuus pohtia uudenlaista turvallisuusalan viranomaisyhteistyötä, eli etsiä perusteluja upseeri- ja poliisiprofession syvemmälle yhteistyölle – yhteiskehittelylle. Tutkimukseni tavoitteena on herätellä keskustelua siitä, onko yhteisen toiminnan kohteen löytymiselle edellytyksiä. Nähtävissä on, että valtiolle kuuluvia toimintoja tehostetaan jatkossakin. Yksi järkevä tapa tehostamisessa on löytää töiden rajapintoja ja yhdistää resurssit näiden osalta. Jotta toiminta olisi tehokasta, sen pitää olla osa jokapäiväistä toimintaa eikä perustua vain muutamiin yhteistoimintaharjoituksiin tai jo tapahtuneiden poikkeustilanteiden hoitoon. Suurin osa kriisiajan toiminnasta perustuu normaaliolojen toimintaan, jolloin sen lähtökohdat voisivat olla yhteisessä työssä ja alkaa jo koulutuksesta, mikä nostetaan tässä työssä yhtenä mahdollisuutena esille. Koulutuksellinen yhteistyö ja liikkuvuus ovat eurooppalaisen tutkintojen viitekehyksen perusteella mahdollista myös kahden eri hallinnonalan koulutuksessa. Tällaista koulutuksen tehostamista haetaan tällä hetkellä muualla yhteiskunnassa. Mutta halutaanko omasta toiminnasta ja tehtävistä luopua edes osittain ja tehdä yhteistyötä mahdollisesti oman työn hallinnan, vallan tai resurssien menettämisen pelossa? Vai onko kyse vain siitä, että yhteistyön syventämiselle ei ole nähty kovinkaan suurta tarvetta tai hyötyä eikä yhteistyö näytä tuovan mitään uutta ammattikuntien osaamiseen? Tutkimuksen aineisto koostuu valtionhallinnon aineistoista, kuten strategioista, mietinnöistä ja raporteista niin sisäisen kuin ulkoisen turvallisuuden alalta. Aineistona käytetään myös upseeri- (n=71) ja poliisipäällystöopiskelijoille (n=65) suunnattua kyselyä ja kirjoitelmaa tulevaisuuden turvallisuusasiantuntijuudesta vuonna 2030. Lisäksi opiskelijavastauksista tehtyä analyysia syvennetään molempien korkeakoulujen (Maanpuolustuskorkeakoulu ja Poliisiammattikorkeakoulu) rehtoreiden sekä molempien hallinnonalojen (puolustusministeriö sekä sisäministeriö) kansliapäälliköiden haastatteluilla. Aineistojen avulla pyritään herättelemään ajatuksia siitä, voisiko yhteisiä töitä löytyä yhteistyön pohjaksi. Tarkoituksena on perustella, miksi yhteistyötä kannattaa tehdä ja ikään kuin vastata etukäteen vastaväitteisiin, miksi sitä ei voitaisi tehdä. Strategioiden yhteistyön tahtotilaa verrataan muihin strategioiden toimenpide ehdotuksiin ja sitä kautta vielä kyselyaineistoon. Opiskelijakyselyllä haetaan näkemyksiä tulevaisuuden turvallisuusasiantuntijuudesta ja mahdollisesta yhteistyöstä sekä sen painopisteistä. Muilla asiantuntijahaastatteluilla haetaan korkeakoulujen sekä ministeriön tason näkemyksiä opiskelijoiden mielipiteisiin. Opiskelijakyselyn avulla on haluttu selvittää sitä, mitä jo työelämässä olleet mutta vaihteeksi opiskelevat sotatieteiden maisteriopiskelijat Maanpuolustuskorkeakoulussa ja poliisin päällystötutkinnon opiskelijat Poliisiammattikorkeakoulussa ajattelevat turvallisuusalan ja -asiantuntijuuden muutoksesta. Minkälaisena he näkevät oman tulevan työnsä ja yhteistyökentän muiden viranomaisten kanssa? Selvää opiskelijavastausten mukaan on se, että turvallisuus halutaan pitää jatkossakin viranomaisen vastuulla ja välttää viimeiseen asti yksityisen sektorin liiallista vastuuta enempää kuin on pakko. Yhteistyötä halutaan edelleen lisätä, ja erityisesti tämä koskee viranomaisten välistä yhteistyötä. Tutkimus on tietoisesti rajattu koskemaan kahta turvallisuusalan viranomaistoimijaa, ammattikorkeakoulutuksen käyneitä poliiseja ja Puolustusvoimien Maanpuolustuskorkeakoulussa opiskelevia upseereita, joiden tehtävistä ja koulutuksesta on löydettävissä yhteisiä rajapintoja ja yhteistyön alueita. Kiinnostus syventyä valittuun kahteen ammattialaan johtuu myös siitä, että usein esimerkiksi sisäasianhallinnon strategioissa Puolustusvoimat jätetään ulkopuolelle varsinkin normaaliolojen yhteistyötä tarkasteltaessa tai vain yksittäisen maininnan asteelle. Sama huomio on havaittavissa puolustushallinnon strategioista. Tämä nousee esille erityisesti alueellista yhteistyötä tai viranomaisyhteistyötä pohdittaessa. Silti sekä sisäministeriön että puolustusministeriön hallinnonalan strategiat ym. perustuvat laajaan turvallisuuskäsitykseen, ja usein eri ammattikuntia analysoitaessa puhutaan tehtävistä, joita tekevät useat ammattikunnat ja professiot. Puhutaan niin sanotuista harmaista alueista. Ministeriöiden tahtotilassa ja toiminnassa on tutkimukseni mukaan nähtävissä ristiriita. Koulutuksen osalta yhteistyön lisääminen on mahdollista etenkin nyt, kun Poliisiammattikorkeakoulussa peruskoulutus on muuttunut ammattikorkeakoulutasoiseksi ja näin tämän ammattikunnan professioasema koulutuksen näkökulmasta on vahvistunut entisestään. Käsittelenkin tutkimuksessani kahta professiota professiotutkimuksen perinteisiä kriteereitä käyttäen, eli rinnastaessani näitä kahta ammattia. Rinnastettavuus koulujen kesken on tullut mahdolliseksi sekä tutkintojen että osaamisen tarkastelun näkökulmasta. Tämän myötä myös molempia korkeakouluja hyödyttävää yhteistyötä olisi mahdollista miettiä osana muutakin hallinnon tehostamista ja rauhan ajan viranomaistoimintaa.