Ancient kings of Peru : the reliability of the Chronicle of Fernando de Montesinos

Doctoral dissertation, University of Turku

Kasvatus on kasvamaan saattamista. Kasvatusfilosofinen tutkimus J. A. Hollon sivistyskasvatusajattelusta

Tutkimukseni käsittelee J. A. Hollon (1885–1967) sivistyskasvatusajattelua. Hollo oli monitoiminen kulttuurivaikuttaja, joka toimi kriitikkona, kirjailijana, suomentajana ja kasvatustieteilijänä. Häntä voidaan pitää J. V. Snellmanin rinnalla yhtenä merkittävimpänä suomalaisena kasvatusajattelijana. Hänen kasvatusajattelustaan ei ole kuitenkaan aiemmin tehty väitöskirjatason tutkimusta. Tutkimuskysymykseni ovat seuraavat: 1. Millainen on Hollon näkemys kasvatuksesta, kasvatuksen maailmasta ja kasvatuksen teoriasta? 2. Mikä on Hollon käsitys kasvattajan ja kasvatettavan merkityksestä kasvatustapahtumassa? 3. Mitä asioita sisältyy sivistyskasvatuksen eli kasvamaan saattamisen elementteihin? Tutkimukseni on kasvatusfilosofinen. Tutkimusmenetelmäni on systemaattinen analyysi ja lähestymistapani on hermeneuttinen. Tutkimukseni pääaineistona ovat Hollon kasvatusta koskevat kirjoitukset, joista tärkeimmät ovat Mielikuvitus ja sen kasvattaminen I-II (1918, 1919), Kasvatuksen maailma (1927), Kasvatuksen teoria (1927) ja Itsekasvatus ja elämisen taito (1931). Hollon mukaan kasvatuksen maailma on suhteellisen itsenäinen elämänmuoto (Lebensform), jolla on oma ontologinen erityislaatunsa, so. sui generis. Kasvatusoppia ei pidä redusoida psykologiaan tai filosofiaan, koska sillä tavoin se menettää tieteellisen itsenäisyytensä. Hollon mielestä kasvatuksen teoria on teoria käytäntöä varten. Kasvatuksen teorian luomisessa tulee ottaa huomioon kasvatuksen maailman erityispiirteenä oleva kokonaisvaltainen näkökulma ja elämän palvelemisen päämäärä. Kasvattaminen on aina myös eettistä toimintaa. Kasvatuksen tavoitteena on hyvä elämä. Hollon mukaan kasvattajan tehtävä on luoda kasvatettavalleen eheä sivistyksellinen perusta. Tämä voi tapahtua vain laaja-alaisen sivistyskasvatuksen avulla, jonka runkona on antiikin humanistinen sivistysperinne. Sivistyskasvatukseen kuuluvat älyllinen, eettinen, uskonnollinen, esteettinen ja toiminnallinen kasvatus. Mielikuvituksen avulla kasvattaja voi yhdistää kasvatuksen osa-alueet eheäksi kokonaisuudeksi. Ilman mielikuvitusta erilaiset ilmiöt olisivat pirstaleisina, toisistaan erillisinä osina ihmisen mielessä. Opettajan persoona on merkittävä tekijä kasvatuksessa. Se tulee ottaa huomioon opettajankoulutuksen eli kasvattajan kasvattamisen valinnoissa. Opettaja-kasvattajan on tärkeää opiskella laajasti humanistisia opintoja, koska kasvatuksessa on kysymys ihmisestä. Ennen kaikkea kasvattajan eettistä ja esteettistä kykyä tulee harjoituttaa. Näin hän oppii käyttämään mielikuvitustaan kasvatustapahtumassa siten, että hän tulee kasvatuksellisesti näkeväksi kasvamaan saattajaksi, joka ymmärtää sen, mikä kussakin tilanteessa vaatii erityistä huomiota. Tutkimukseni osoittaa, että Hollon henkitieteellinen ja fenomenologis-hermeneuttinen kasvatusnäkemys ei ole vain vastaparadigma empiiriselle kasvatustieteelle, vaan myös nykyajan teknis-taloudelliselle eetokselle, joka yhtäältä uhkaa välineellistää kasvatuksen ja toisaalta väärällä tavoin tieteellistää kasvatuksen tutkimuksen. Tämän takia kasvatusoppi kysymyksineen uhkaa siirtyä kasvatuskeskustelussa syrjemmälle, jopa hävitä kokonaan. Kasvatuksen ja kasvatuksen tutkimuksen vaarana on niiden liiallinen sitouttaminen tuotantoelämän jatkeeksi, minkä seurauksena on ihmisyyden toteuttamisen vaikeutuminen. Tutkimuksen lopuksi esitän ideaalikoulunäkemykseni, joka perustuu osittain Hollon kasvatusnäkemykseen. Hollon näkemys on yhä ajankohtainen ja merkittävä kontribuutio kasvatusta, sen teoriaa ja käytäntöä koskevaan keskusteluun.

Defining the art of grammar: Ancient perceptions of γραμματική and grammatical

The subject of this dissertation, which belongs to the field of Classical Philology, are the definitions of the art of grammar found in Greek and Latin sources from the Classical era to the second century CE. Definitions survive from grammarians, philosophers, and general scholars. I have examined these definitions from two main points of view: how they are formed, and how they reflect the development of the art itself. Defining formed part of dialectic, in practice also of rhetoric, and was perceived as important from the Classical era onwards. Definitions of grammar seem to have become established as part of preliminary discussions, located at the beginning of grammatical manuals (tékhnai, artes). These discussions included certain principal notions of the art; in addition to the definition, a list of the parts of the art was also typically included. These lists were formed by two different methods: division (diaíresis, divisio) and partition (merismós, partitio). Many of the grammarians may actually have been unfamiliar with these methods, unlike the two most important scholars of the Late Republic, Varro and Cicero. Significant attention was devoted to the question whether the art of grammar is based on lógos or empeiría. This epistemological question had its roots in medical theories, which were prominent in Alexandria. In the history of the concept of grammatiké or grammatica, three stages become evident. In the Classical era, the Greek term is used to refer to a very concrete art of letters (grámmata); from the Hellenistic era onwards it refers to the art developed by the Alexandrian scholars, a matter of textual and literary criticism. Towards the end of the Hellenistic era, the grammarian also becomes involved with the question of correct language, which gradually begins to appear in the definitions as well.

Animal Experience in Kant’s Philosophy

The role of animals in the philosophy of mind is primarily to help understand the human mind by serving as practical examples of cognition that differs from ours either in kind or in degree. Kant regarded animals as beings that only have the faculty of sensibility. By examining what Kant writes about animal experience we gain knowledge concerning the role of sensibility in experience, free from the influence of understanding and reason. I look at Kant’s view of animals in the historical context of alternative views presented by Descartes’ and Hume’s views. Kant’s view can be seen as a counterargument against Descartes’ doctrine of animal machines according to which animals do not have minds and they do not think. I suggest that while it can be argued that some kind of elementary experience could be possible in the physiological level, this only makes sense when it is possible to become conscious of the unconscious sensation, and this requires a mind. A further option is to claim that there is only a difference in degree between human and animal cognitive capacities. This is Hume’s view. I argue that even though Kant’s and Hume’s view on the cognitive capacities of animals seems to depart from each other to a considerable extent, the differences between them diminish when the focus is on the experience these capacities enable. I also briefly discuss the relation of the metaphysics of animal minds to animal ethics.