Urheilusta, lääkkeistä ja hieman Lahdestakin

Kirjallisuusarvostelu

Identification of the Emerging Issues in Recycled Fiber Processing

The objectives of this research work “Identification of the Emerging Issues in Recycled Fiber processing” are discovering of emerging research issues and presenting of new approaches to identify promising research themes in recovered paper application and production. The projected approach consists of identifying technological problems often encountered in wastepaper preparation processes and also improving the quality of recovered paper and increasing its proportion in the composition of paper and board. The source of information for the problem retrieval is scientific publications in which waste paper application and production were discussed. The study has exploited several research methods to understand the changes related to utilization of recovered paper. The all assembled data was carefully studied and categorized by applying software called RefViz and CiteSpace. Suggestions were made on the various classes of these problems that need further investigation in order to propose an emerging research trends in recovered paper.

Social competence and loneliness during the school years - Issues in assessment, interrelations and intergenerational transmission

Väitöskirjassa tarkastellaan kouluikäisten lasten ja nuorten sosiaalisen kompetenssin ja yksinäisyyden mittaamista, yhteyksiä ja periytyvyyttä vanhemmilta heidän lapsilleen. Alakouluikäisten lasten tutkimusaineisto (n=985) koostuu lapsilta itseltään, heidän luokkatovereiltaan, opettajiltaan ja vanhemmiltaan vuosina 2000 - 2004 osana Merkitystä etsimässä – tutkimusprojektia (M. Vauras) kerätystä aineistosta. Mukana on itse-, toveri-, opettaja- ja vanhempien arviot lasten sosiaalisesta kompetenssista, seuranta-aineisto lasten yksinäisyydestä, opettajien arviot lasten motivationaalisesta orientaatiosta, standardoiduin testisarjoin arvioidut akateemiset taidot sekä lasten äitien ja isien arviot omasta yksinäisyydestään ja koetusta kyvykkyydestään toimia vanhempana. Yläkouluikäisten nuorten (n=386) aineisto koostuu vuosina 2006 – 2007 osana Sosioemotionaalinen oppiminen ja hyvinvointi yläkouluyhteisössä (P. M. Niemi) kerätystä nuorten yksinäisyyden, sosiaalisen ahdistuneisuuden ja sosiaalisen fobian seuranta-aineistosta. Mitattavuutta (päätavoite 1) tutkittiin erityisesti monitahoarviointien rakenteiden yhtenäisyyksiä, subjektiivisten arvioiden ajallista pysyvyyttä sekä mittareiden validiteettia ja reliabiliteettia testaamalla. Sosiaalisen kompetenssin ja yksinäisyyden keskinäisten yhteyksien lisäksi tarkasteltiin näiden yhteyttä alakoululaisten oppimiseen sekä yläkou¬lulaisten psykososiaaliseen hyvinvointiin (päätavoite 2). Kolmantena päätavoitteena oli selvittää yksinäisyyden mahdollista periytymistä vanhemmilta lapsille. Osana ensimmäistä päätavoitetta kehitettiin Monitahoarviointi sosiaalisesta kompetenssista (MASK) -arviointimenetelmä (artikkeli 1). Konfirmatorisen faktorianalyysin tulosten perusteella nelifaktorinen rakenne (prososiaalisuus sisältäen yhteistyötaidot ja empatiakyvyn sekä antisosiaalisuus sisältäen impulsiivisuuden ja häiritsevyyden) sopi sekä lasten itsensä, heidän luokkatovereidensa, opettajiensa että vanhempiensa tekemiin arviointeihin. Eri tahojen arviointien väliset korrelaatiot olivat tilastollisesti merkitseviä, joskin suhteellisen matalia, ts. eri tahojen näkökulmat lapsen sosiaalisesta kompetenssista ovat toisistaan eriäviä. Täten eri arvioitsijatahojen käyttäminen on kokonaisuuden tutkimisen kannalta tärkeää. Toisena mittaamiseen liittyvänä tavoitteena oli validoida Hozan, Bukowskin ja Beeryn (2000) sosiaalisen ja emotionaalisen yksinäisyyden mittari suomalaisille lapsille (artikkeli 3) ja nuorille (artikkeli 4) soveltuvaksi sekä tutkia, ovatko lasten ja nuorten arviot omasta yksinäisyydestään ajallisesti pysyviä. Alakoululaisten lasten osalta yksinäisyys, erityisesti sosiaalinen yksinäisyys osoittautui suhteellisen pysyväksi, mutta vahvistui entisestään yläkouluikäisten nuorten aineistoa tarkasteltaessa. Huomionarvoista sekä ala- että yläkoululaisten aineistoissa oli poikien kokema vahva emotionaalinen yksinäisyys. Molempien mittareiden osalta sekä validiteetti että reliabiliteetti todettiin hyväksyttäväksi ja niitä voidaan suositella lasten ja nuorten sosiaalisen kompetenssin ja yksinäisyyden arviointimenetelmiksi. Toisena päätavoitteena oli rakenneyhtälömallinnuksen keinoin tarkastella sosiaalisen kompetenssin ja yksinäisyyden yhteyksiä sekä keskenään (artikkelit 2 ja 3) että suhteessa lasten oppimiseen (artikkeli 2) ja nuorten psykososiaaliseen hyvinvointiin (artikkeli 4). Alakouluikäisten lasten osalta sosiaalinen kompetenssi oli yhteydessä pait¬si yksinäisyyteen myös opettajien oppilaistaan tekemiin motivationaalisen orientaation arvioihin sekä standardoiduin testien arvioituihin akateemisiin taitoihin. Yläkouluikäisten nuorten osalta yksinäisyys oli yhteydessä sosiaaliseen ahdistuneisuuteen ja sosiaaliseen fobiaan. Täten sosiaalisen kompetenssin voidaan katsoa olevan koululaisten hyvinvointia ja oppimista vahvistava, ja toisaalta yksinäisyyden nuorten psykososiaalista hyvinvointia heikentävä tekijä. Viimeisenä päätavoitteena mallinnettiin yksinäisyyden mahdollista periytyvyyttä. Ensimmäisessä vaiheessa periytyvyyttä tarkasteltiin koko perheen sisällä, vanhempien tai lasten sukupuolta erottelematta (artikkeli 2). Tässä rakenneyhtälömallissa vanhempien kokema yksinäisyys ennusti heikompaa kyvykkyydentunnetta vanhemmuudesta, joka edelleen ennusti lapsen heikompaa toveriarvioitua sosiaalista kompetenssia koulussa ja tätä kautta vahvempaa yksinäisyyden kokemusta. Toisessa mallissa eroteltiin äitien ja isien sekä tyttöjen ja poikien aineistot, jotta periytyvyyttä voitiin tarkastella äiti-tytär, äiti-poika, isä-tytär ja isä-poika dyadisuhteissa. Rakenneyhtälömallinnuksen tulosten perusteella sekä äitien että isien kokema yksinäisyys ennusti

Innovations of ageing and societal transition : Dynamics of change of the socio-technical regime of ageing

The purpose of this dissertation is to examine the dynamics of the socio-technical system in the field of ageing. The study stems from the notion that the ageing of the population as a powerful megatrend has wide societal effects, and is not just a matter for the social and health sector. The central topic in the study is change: not only the age structures and structures of society are changing, but also at the same time there is constant development, for instance, in technologies, infrastructures and cultural perceptions. The changing concept of innovation has widened the understanding of innovations related to ageing from medical and assistive technological innovations to service and social innovations, as well as systemic innovations at different levels, which means the intertwined and co-evolutionary change in technologies, structures, services and thinking models. By the same token, the perceptions of older people and old age are becoming more multi-faceted: old age is no longer equated to illnesses and decline, but visions of active ageing and a third age have emerged, which are framed by choices, opportunities, resources and consumption in later life. The research task in this study is to open up the processes and mechanisms of change in the field of ageing, which are studied as a complex, multi-level and interrelated socio-technical system. The question is about co-effective elements consisting of macro-level landscape changes, the existing socio-technical regime (the rule system, practices and structures) and bottom-up niche-innovations. Societal transitions do not account for the things inside the regime alone, or for the long-term changes in the landscape, nor for the radical innovations, but for the interplay between all these levels. The research problem is studied through five research articles, which offer micro-level case studies to macro-level phenomenon. Each of the articles focus on different aspects related to ageing and change, and utilise various datasets. The framework of this study leans on the studies of socio-technical systems and multi-level perspective on transitions mainly developed by Frank Geels. Essential factors in transition from one socio-technological regime to another are the co-evolutionary processes between landscape changes, regime level and experimental niches. Landscape level changes, like the ageing of the population, destabilise the regime in the forms of coming pressures. This destabilization offers windows for opportunity to niche-innovations outside or at fringe of the regime, which, through their breakthrough, accelerate the transition process. However, the change is not easy because of various kinds of lock-ins and inertia, which tend to maintain the stability of the regime. In this dissertation, a constructionist approach of society is applied leaning mainly to the ideas of Anthony Giddens’ theory of structuration, with the dual nature of structures. The change is taking place in the interplay between actors and structures: structures shape people’s practices, but at the same time these practices constitute and reproduce social systems. Technology and other material aspects, as part of socio-technical systems, and the use of them, also take part in the structuration process. The findings of the study point out that co-evolutionary and co-effective relationships between economic, cultural, technological and institutional fields, as well as relationships between landscape changes, changes in the local and regime-level practices and rule systems, are a very complex and multi-level dynamic socio-technical phenomenon. At the landscape level of ageing, which creates the pressures and triggers to the regime change, there are three remarkable megatrends: demographic change, changes in the global economy and the development of technologies. These exert pressures to the socio-technical regime, which as a rule system is experiencing changes in the form of new markets and consumer habits, new ways of perceiving ageing, new models of organising the health care and other services and as new ways of considering innovation and innovativeness. There are also inner dynamics in the relationships between these aspects within the regime. These are interrelated and coconstructed: the prevailing perceptions of ageing and innovation, for instance, reflect the ageing policies, innovation policies, societal structures, organising models, technology and scientific discussion, and vice versa. Technology is part of the inner dynamics of the sociotechnological regime. Physical properties of the artefacts set limitations and opportunities with regard to their functions and uses. The use of and discussion about technology, contributes producing and reproducing the perceptions of old age. For societal transition, micro-level changes are also needed, in form of niche-innovations, for instance new services, organisational models or new technologies, Regimes, as stabilitystriven systems, tend to generate incremental innovations, but radically new innovations are generated in experimental niches protected from ‘normal’ market selection. The windows of opportunity for radical novelties may be opened if the circumstances are favourable for instance by tensions in the socio-technical regime affected by landscape level changes. This dissertation indicates that a change is taking place, firstly, in the dynamic interactionbetween levels, as a result of purposive action and governance to some extent. Breaking the inertia and using the window of opportunity for change and innovation offered by dynamics between levels, presupposes the actors’ special capabilities and actions such as dynamic capabilities and distance management. Secondly, the change is taking place the socio-technological negotiations inside the regime: interaction between technological and social, which is embodied in the use of technology. The use of technology includes small-level contextual scripts that also participate in forming broader societal scripts (for instance defining old age at the society level), which in their turn affect the formation of policies for innovation and ageing. Thirdly, the change is taking place by the means of active formation of the multi-actor innovation networks, where the role of distance management is crucial to facilitate the communication between actors coming from different backgrounds as well as to help the niches born outside the regime to utilise the window of opportunity offered by regime destabilisation. This dissertation has both theoretical and practical contributions. This study participates in the discussion of action-oriented view on transition by opening up of the socio-technological, coevolutionary processes of the multi-faceted phenomenon of ageing, which has lacked systematic analyses. The focus of this study, however, is not on the large-scale coordination and governance, but rather on opening up the incremental elements and structuration processes, which contribute to the transition little by little, and which can be affected to. This increases the practical importance of this dissertation, by highlighting the importance of very tiny, everyday elements in the change processes in the long run.

Understanding the Racial Nature of Police and Immigrant Relations In Finland. The Case of Africans in Turku

The focus of this study is to examine the role of police and immigrants’ relations, as less is known about this process in the country. The studies were approached in two different ways. Firstly, an attempt was made to examine how immigrants view their encounters with the police. Secondly, the studies explored how aware the police are of immigrants’ experiences in their various encounters and interactions on the street level. An ancillary aim of the studies is to clarify, analyse and discuss how prejudice and stereotypes can be tackled, thereby contributing to the general debate about racism and discrimination for better ethnic relations in the country. The data in which this analysis was based is on a group of adults (n=88) from the total of 120 Africans questioned for the entire study (n=45) police cadets and (n=6) serving police officers from Turku. The present thesis is a compilation of five articles. A summary of each article findings follows, as the same data was used in all five studies. In the first study, a theoretical model was developed to examine the perceived knowledge of bias by immigrants resulting from race, culture and belief. This was also an attempt to explore whether this knowledge was predetermined in my attempt to classify and discuss as well as analyse the factors that may be influencing immigrants’ allegations of unfair treatment by the police in Turku. The main finding shows that in the first paper there was ignorance and naivety on the part of the police in their attitudes towards the African immigrant’s prior experiences with the police, and this may probably have resulted from stereotypes or their lack of experience as well as prior training with immigrants where these kinds of experience are rampant in the country (Egharevba, 2003 and 2004a). In exploring what leads to stereotypes, a working definition is the assumption that is prevalent among some segments of the population, including the police, that Finland is a homogenous country by employing certain conducts and behaviour towards ethnic and immigrant groups in the country. This to my understanding is stereotype. Historically this was true, but today the social topography of the country is changing and becoming even more complex. It is true that, on linguistic grounds, the country is multilingual, as there are a few recognised national minority languages (Swedish, Sami and Russian) as well as a number of immigrant languages including English. Apparently it is vital for the police to have a line of communication open when addressing the problem associated with immigrants in the country. The second paper moved a step further by examining African immigrants’ understanding of human rights as well as what human rights violation means or entails in their views as a result of their experiences with the police, both in Finland and in their country of origin. This approach became essential during the course of the study, especially when the participants were completing the questionnaire (N=88), where volunteers were solicited for a later date for an in-depth interview with the author. Many of the respondents came from countries where human rights are not well protected and seldom discussed publicly, therefore understanding their views on the subject can help to explain why some of the immigrants are sceptical about coming forward to report cases of batteries and assaults to the police, or even their experiences of being monitored in shopping malls in their new home and the reason behind their low level of trust in public authorities in Finland. The study showed that knowledge of human rights is notably low among some of the participants. The study also found that female respondents were less aware of human rights when compared with their male counterparts. This has resulted in some of the male participants focussing more on their traditional ways of thinking by not realising that they are in a new country where there is equality in sexes and lack of respect on gender terms is not condoned. The third paper focussed on the respondents’ experiences with the police in Turku and tried to explore police attitudes towards African immigrant clients, in addition to the role stereotype plays in police views of different cultures and how these views have impacted on immigrants’ views of discriminatory policing in Turku. The data is the same throughout the entire studies (n=88), except that some few participants were interviewed for the third paper thirty-five persons. The results showed that there is some bias in mass-media reports on the immigrants’ issues, due to selective portrayal of biases without much investigation being carried out before jumping to conclusions, especially when the issues at stake involve an immigrant (Egharevba, 2005a; Egharevba, 2004a and 2004b). In this vein, there was an allegation that the police are even biased while investigating cases of theft, especially if the stolen property is owned by an immigrant (Egharevba, 2006a, Egharevba, 2006b). One vital observation from the respondents’ various comments was that race has meaning in their encounters and interaction with the police in the country. This result led the author to conclude that the relation between the police and immigrants is still a challenge, as there is rampant fear and distrust towards the police by some segments of the participating respondents in the study. In the fourth paper the focus was on examining the respondents’ view of the police, with special emphasis on race and culture as well as the respondents’ perspective on police behaviour in Turku. This is because race, as it was relayed to me in the study, is a significant predictor of police perception (Egharevba, 2005a; Egharevba and Hannikianen, 2005). It is a known scientific fact that inter-group racial attitudes are the representation of group competition and perceived threat to power and status (Group-position theory). According to Blumer (1958) a sense of group threat is an essential element for the emergence of racial prejudice. Consequently, it was essential that we explored the existing relationship between the respondents and the police in order to have an understanding of this concept. The result indicates some local and international contextual issues and assumptions that were of importance tackling prejudice and discrimination as it exists within the police in the country. Moreover, we have to also remember that, for years, many of these African immigrants have been on the receiving end of unjust law enforcement in their various countries of origin, which has resulted in many of them feeling inferior and distrustful of the police even in their own country of origin. While discussing the issues of cultural difference and how it affects policing, we must also keep in mind the socio-cultural background of the participants, their level of language proficiency and educational background. The research data analysed in this study also confirmed the difficulties associated with cultural misunderstandings in interpreting issues and how these misunderstandings have affected police and immigrant relations in Finland. Finally, the fifth paper focussed on cadets’ attitudes towards African immigrants as well as serving police officers’ interaction with African clients. Secondly, the police level of awareness of African immigrants’ distrustfulness of their profession was unclear. For this reason, my questions in this fifth study examined the experiences and attitudes of police cadets and serving police officers as well as those of African immigrants in understanding how to improve this relationship in the country. The data was based on (n=88) immigrant participants, (n=45) police cadets and 6 serving police officers from the Turku police department. The result suggests that there is distrust of the police in the respondents’ interaction; this tends to have galvanised a heightened tension resulting from the lack of language proficiency (Egharevba and White, 2007; Egharevba and Hannikainen, 2005, and Egharevba, 2006b) The result also shows that the allegation of immigrants as being belittled by the police stems from the misconceptions of both parties as well as the notion of stop and search by the police in Turku. All these factors were observed to have contributed to the alleged police evasiveness and the lack of regular contact between the respondents and the police in their dealings. In other words, the police have only had job-related contact with many of the participants in the present study. The results also demonstrated the complexities caused by the low level of education among some of the African immigrants in their understanding about the Finnish culture, norms and values in the country. Thus, the framework constructed in these studies embodies diversity in national culture as well as the need for a further research study with a greater number of respondents (both from the police and immigrant/majority groups), in order to explore the different role cultures play in immigrant and majority citizens’ understanding of police work.

Partisaanisodasta alueelliseen puolustusjärjestelmään : jugoslavialaisen sotataidollisen ajattelun kehittyminen toisen maailmansodan jälkeen

Väitöskirjan tavoitteena on ollut rakentaa kokonaiskuva aiheesta Jugoslavialaisen sotataidollisen ajattelun kehittyminen toisen maailmansodan jälkeen. Tutkimuksessa ei ole rajoituttu ainoastaan kuvailemaan sotataidollisen ajattelun kehittyminen, vaan on pyritty selvittämään kehittymiseen vaikuttaneet tekijät ja vastaamaan kysymykseen, miksi näin on tapahtunut? Aiemmat länsimaiset tutkimukset ovat tarkastelleet jugoslavialaista sotataitoa tai maanpuolustusta vain jostain tietystä rajallisesta näkökulmasta, kuten esimerkiksi Jugoslavian kansanarmeijaa, asevoimien vaikutusta maan poliittiseen elämään tai sotilaallista doktriinia koskien. Sotataidon kehittymiseen vaikuttavat tekijät huomioivaa kokonaisesitystä ole tehty. Myös jugoslavialainen sotataidollinen ajattelu on jäänyt pääosin pimentoon. Jugoslavialainen maan sotataitoon kohdistunut tutkimus on ollut laajaa ja monipuolista, mutta sen käytettävyyteen osittain vaikuttaa marxilais-leniniläinen materialistis-dialektinen, historialliseen materialismiin perustuva tutkimusmenetelmä. Väitöskirjan päätutkimusaineiston ovat muodostaneet alkuperäislähteet, ensisijaisesti jugoslavialaiset ohjesäännöt, käsikirjat, oppaat ja oppikirjat. Muu lähteistö on koostunut lähinnä arkistoasiakirjoista ja muusta kirjallisuudesta. Tutkimusmenetelmä on ollut historiatieteellinen käsittäen muun muassa ulkoisen ja sisäisen lähdekritiikin harjoittamisen, tietojen varmistamisen mahdollisimman useasta toisistaan riippumattomasta lähteestä sekä pyrkimyksen rekonstruoida ristiriidaton kokonaiskuva tutkimuskohteesta. Eri lähteistä ja lähderyhmistä saatuja tietoja on vertailtu, analysoitu sekä yhdistetty kriittisesti. Lähteiden käytettävyyden, lähdearvon ja luotettavuuden arviointi ovat olleet merkittävässä roolissa, näistä kaikista tärkeimpänä luotettavuuden arviointi. Sisäisen ja ulkoisen lähdekritiikin keinoin on pyritty luomaan oma ristiriidaton tulkinta kokonaisuudesta, jugoslavialaisen sotataidollisen ajattelun kehittymisestä toisen maailmansodan jälkeen. Tutkimuksessa on pitäydytty niin pitkälle kuin mahdollista jugoslavialaisen sotataidon alkuperäisessä terminologiassa. Jugoslavialaisia termejä ei ole muokattu vastaamaan paremmin esimerkiksi tällä hetkellä länsimaisessa sotataidossa käytettyjä käsitteitä. Väitöskirjan rakenne on temaattinen. Läpi koko tutkittavan ajanjakson jugoslavialaisen sotataidollisen ajattelun kehittymisessä on tunnistettavissa samat määräävät tekijät: historialliset taustatekijät, sotilaallinen uhka, sotilaallinen doktriini, lakiperusteet, kommunistiliiton ohjaus ja asevoimien sekä yhteiskunnan valmiuden kehittyminen. Jugoslaviassa puhuttiin aseelliseen kamppailuun vaikuttavista sodankäynnin faktoreista, joita olivat yhteiskunnalliset tekijät, materiaalis-tekniset tekijät ja sotilaalliset tekijät. Kaikista tärkeimpänä tekijänä pidettiin kuitenkin ihmistä itseään, vaikka ihmisen merkitys välillä tuntuikin hukkuvan ”moraalis-poliittiset tekijät”-sanahirviön alle. Tutkimuskysymyksiin on vastattu sotataitoon vaikuttaneiden edellä mainittujen tekijöiden kautta. Kuhunkin muutostekijään liittyvä kehitys on kuvattu kronologisena esityksenä. Kansan vapautussodassa vuosina 1941–1945 perustettujen partisaaniyksiköiden muodostamisessa sekä niiden toimintamenetelmissä on havaittavissa runsaasti yhtymäkohtia 1700- ja 1800-luvun hajdukkijoukkojen sekä 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun četnikkijoukkojen vastaaviin periaatteisiin. Samankaltaisuuksia ilmenee 1950-luvulta alkaen alueellisen puolustuksen joukkojen ja partisaaniyksiköiden toimintamenetelmien yhteydessä väliaikaisesti menetetyllä alueella toimittaessa. Kansan tukeen, karismaattisiin johtajiin ja yllätyselementtiin perustuva sissitoiminta on perinteistä eteläslaavilaista sotataitoa. Sodanjälkeinen jugoslavialainen sotataito oli jatkumoa eteläslaavien vuosisatoja vanhalle sotataidolliselle perinteelle, vaikka sitä ei julkisesti Jugoslaviassa muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta myönnettykään. Jugoslavian sotilaallinen doktriini oli luotu kaikista suunnista kohdistuvia hyökkäyksiä vastaan, mutta sotilaallisen uhkan painotukset vaihtelivat usein, jopa vain muutaman vuoden välein. Tämä ei johtunut päättämättömyydestä eikä pelkästään koetun uhkan suunnan vaihtumisesta. Painottamalla sisäisen ja ulkoisen uhkan jatkuvuutta sekä uhkan suunnan vaihtelua pyrittiin pitämään maanpuolustuspiirit valppaina ja kansalaiset aktiivisina. Tällä tavalla myös perusteltiin maanpuolustuksen korkeita kustannuksia ja ennen kaikkea pyrittiin lisäämään maan sisäistä veljeyttä ja yhtenäisyyttä. On ilmeistä, että sekä lännestä että idästä kohdistui Jugoslavian suuntaan suurta poliittista ja sotilaallista intressiä kylmän sodan vuosina 1945–1990, mutta suoran sotilaallisen uhkan aukoton todistaminen olisi kuitenkin hankalaa. Oleellista onkin jugoslavialaisten oma käsitys maataan vastaan kohdistuneesta sotilaallisesta uhkasta. Sisäisen uhkan vaikutus alkoi kasvaa 1970-luvun alkupuolelta lähtien ja se johti lopulta 1980-luvulla alueellisen puolustuksen joukkojen esikuntien lakkauttamiseen ja taisteluvälineiden hajavarastointijärjestelmän purkamiseen. Yhteiskunnallisista tekijöistä merkittävimpinä sotataitoon ja sotataidolliseen ajatteluun vaikuttaneina osina olivat lait ja Jugoslavian kommunistiliitto. Perustuslakiin ja lakiin kansallisesta puolustuksesta sekä kommunistiliiton päätöslauselmiin sisällytetyt vaatimukset sotataidon kehittymiselle kuitenkin vain toistivat sotilaallisessa doktriinissa määritettyjä suuntaviivoja sekä määräyksiä. Maanpuolustukseen liittyneiden määräysten ja ohjeiden hyväksymiselle laillisen järjestyksen mukaisesti annettiin kuitenkin erittäin suuri arvo. Niiden toimeenpanon leviäminen maanlaajuisesti varmistettiin puolueen päätöksillä velvoittamalla muun muassa kommunistiliiton paikallisorganisaatiot, puoluesolut asevoimien sisällä sekä kaikki liittovaltion hallintotasot tekemään kaikkensa yleisen kansanpuolustuksen ja sitä ilmentävän sotataidon toteutumisen eteen. Materiaalis-teknisen tekijän kokonaisuus sisälsi aseet ja varusteet sekä niihin liittyviä muita seikkoja, kuten yhteiskunnan teollisuuden kehittymisen asteen sekä kyvyn suojautua vihollisen taisteluvälineitä vastaan ja luoda vihollisen aseita vastaan tehokkaampi vasta-ase. Siihen luettiin myös yksilöiden, taktisten ja yhdistettyjen taktisten yksiköiden sekä koko kansan koulutus aseiden ja varusteiden tarkoituksenmukaiseen käyttöön. Vaikka jugoslavialainen aseteollisuus kehittyi tutkimusperiodin aikana voimakkaasti, joutui maa taloudellisten resurssiensa rajallisuuden ja mahdollisen vihollishyökkäyksen ylivoimaisuuden havaittuaan toteamaan, että maanpuolustuksen ongelmia ei voida ratkaista materiaalin ja tekniikan määrällä tai laadulla. Ratkaisun oli löydyttävä sotilaallisista tekijöistä ja varsinkin sotataidosta. Sotilaalliset tekijät ja prosessit olivat jugoslavialaisen sotataidon ja sotataidollisen ajattelun kehittymisen kannalta tärkein muutostekijä. Sotilaallisten tekijöiden ytimen muodosti sotataito, joka Jugoslaviassa koostui teoriasta ja käytännöstä. Tämä jako koski sotataidon kolmea tasoa: strategiaa, operatiikkaa ja taktiikkaa. Sotataitoon kuuluvina osina pidettiin muun muassa taisteluvalmiutta, liikekannallepanovalmiutta, yhteiskunnallis-poliittisten yhteisöjen aseetonta vastarintaa, aseellisen kamppailun operatiivista ja taktista tasoa, materiaalista ja teknistä varustamista, sotatalouden valmistelujen organisointia sekä yhteiskunnallisia palveluja poikkeusoloissa. Osa näistä kuului edellä mainittuihin yhteiskunnallisiin tai materiaalis-teknisiin tekijöihin. Jugoslavialainen sotataito onkin nähtävä matriisinomaisena kokonaisuutena, jossa sotataidon kolmeen toiminnalliseen tasoon, strategiaan, operatiikkaan ja taktiikkaan vaikuttivat historialliset taustatekijät, sotilaallinen uhka, yhteiskunnalliset tekijät ja materiaalis-tekniset tekijät. Jugoslavialaisen sotataidon kokonaisuuteen kuului myös se, että mainitut muutostekijät vaikuttivat vielä toisiinsa. Lopputuloksena näin kokonaisvaltaisesta näkemyksestä sotataitoon ja sotataidolliseen ajatteluun Jugoslavia kykeni luomaan poikkeuksellisen tehokkaana pidetyn puolustusratkaisun, jossa koko yhteiskunnan kaikki resurssit pystyttiin suuntaamaan hyökkäyksen torjumiseen ja maahan tunkeutuneiden pois ajamiseen. Aiempi tutkimus on nähnyt jugoslavialaisen sotataidon kehittymisen keskeisimpänä vaikuttimena ja murroskohtana Varsovan liiton joukkojen toimeenpaneman Tšekkoslovakian miehityksen ja siitä seuranneen koetun uhkan merkittävän voimistumisen. Yleisen kansanpuolustuksen doktriiniin liittyvä taustatutkimus, teorianmuodostus ja doktriinin käyttöönotto tapahtuivat kuitenkin jo 1950-luvulla. Tšekkoslovakian miehitys toimi vain muutoksen toimeenpanoa vauhdittavana tekijänä. Jugoslavialaiset korostivat, että jugoslavialaisessa yhteiskunnassa keskeisessä asemassa ollut yhteisjohtoisuuden periaate ulottui myös maanpuolustukseen ja sotataitoon. Tutkimusaineistoon perehtyminen kuitenkin osoitti, että yleisen kansanpuolustuksen kokonaisuutta kuvaavat oppikirjat, laeissa asetetut määräykset ja Jugoslavian kommunistiliiton julkaisemat vaatimukset eivät olleet jalkautuneet sotataidon teoriaan tai käytäntöön operatiivisella tai taktisella tasolla. Strategisella tasolla yhteisjohtoisuus esiintyi näkyvämmin vain sotilaallisen konseptin ja strategian yhteydessä. Sotilaallisen doktriinin osalta yhteisjohtoisuus ilmeni lähinnä kahdessa asiassa. Alueellisen puolustuksen yksiköiden varustamisvelvoite oli asetettu siviilihallinnon eri tasojen vastuulle. Alueellisen puolustuksen esikunnat ja komentajat olivat vastuussa yleisen kansanpuolustuksen ja yhteiskunnallisen itsesuojelun komiteoille. Siviilihallinnon organisaatioiden kyky varustaa alueellisen puolustuksen yksiköt osoittautui kuitenkin heikoksi. Alueellisen puolustuksen esikunnatkin toimivat upseereiden johtamina sotilaallisina johtoportaina, ja yleisen kansanpuolustuksen ja yhteiskunnallisen itsesuojelun komiteoiden toiminta komentajien ja esikuntien suuntaan rajoittui vain nimelliseen ohjaukseen. Yhteisjohtoisuus osoittautuikin tutkimuksen kuluessa piirteeksi, joka julkisesta retoriikasta huolimatta ei toteutunut jugoslavialaisessa sotataidon praktiikassa. Jugoslavialaisen sotataidollisen ajattelun kehittymisen kaari käynnistyi partisaanisodasta ja päätyi alueelliseen puolustusjärjestelmään. Kansakunta ja sen useat eri kansallisuudet onnistuivat luomaan tieteelliseen ja tutkittuun tietoon perustuvan välineen, sotataidon teorian ja käytännön, joka suojeli maata yli puolen vuosisadan ajan. Yleinen kansanpuolustus sekä jugoslavialainen sotataito ovat toisiensa synonyymejä, seurauksia ja synnyttäjiä. Puolustusratkaisu lähti omista kansallisista lähtökohdista, siihen sulautettiin valikoiden ja jalostettuna hyviksi sekä menestyksekkäiksi koettuja ulkomaisia elementtejä sekä vaikutteita. Sitä perusteltiin monipuolisilla poliittisilla, ideologisilla, teoreettisilla, historiallisilla sekä nykyaikaisilla sotataidollisilla argumenteilla, mutta kaikesta tästä huolimatta sen ydin oli omintakeinen jugoslavialainen sotataidollinen ajattelu.