Predictors and Correlates of Substance Use among Young Men. The Longitudinal “From a Boy to a Man” Birth Cohort Study.

Substance use is one of our most important public health problems. Studying risk factors in a longitudinal study setting helps to identify subgroups of young people at greater risk for substance-use-related problems, and to facilitate targeted prevention efforts. The aim of this thesis was to study childhood predictors and correlates of substance-use-related outcomes among young men in a longitudinal, nationwide birth cohort study. The study population included 10% of all Finnish-speaking boys born in Finland in 1981 (n=2946, 97% of the target population). In 1989, at age eight, valid measures of psychiatric symptoms (Rutter questionnaires and Children’s Depression Inventory) were obtained from parents, teachers and the boys themselves. In 1999, at age 18, boys were reached at their obligatory military call-up (n=2348, 80% of the boys attending the study in 1989). Self-reports of substance use, psychopathology, adaptive functioning (Young Adult Self-Report), and mental health service use were obtained through questionnaires. Information about psychiatric diagnoses from the Military Register (age 18-23 years) and information about offending from the National Police Register (age 16-20 years) were collected in early adulthood (92% of the 1989sample). Boys with childhood conduct, hyperactive, and comorbid conduct-emotional problems had elevated rates of substance use and substance-use-related crime in early adulthood. Depressive symptoms predicted daily smoking, especially among boys of low-educated fathers. Emotional problems predicted lower occurrence of drunkenness-related alcohol use and smoking. Teacher reports on boys’ problem behaviour had the best predictive power for later substance use. At age 18, frequent drunkenness associated with delinquency, smoking and illicit drug use, and having friends. Occasional drunkenness associated with better psychosocial functioning in general compared to boys with frequent drunkenness or without drunkenness-related alcohol use. Illicit drug use without drug offending was not predicted by childhood psychiatric symptoms, but 22% of boys with illicit drug use had a psychiatric diagnosis in early adulthood. Drug offenders, in turn, had psychiatric problems both in childhood and in adulthood. Psychiatric disorders were common among young men with substance-use-related crime. Recidivist crime associated strongly with having a substance use disorder diagnosis according to the Military Register. At age 18, frequent drunkenness was common among boys entering mental health services, but entering substance use treatment was non-existent. According to the findings of this thesis, substance-use-related outcomes accumulate in boys having psychiatric problems both in childhood and in early adulthood. Targeted early interventions in school health care systems, particularly for boys with childhood hyperactive, conduct, and comorbid conduct-emotional problems are recommended. Psychiatric problems and risky behaviours, such as delinquency should always be assessed alongside substance use. Specialized and multidisciplinary care are required for young men who have multiple or complex needs, for instance, for young men with drug offending and recidivist crime. Integrating a substance use treatment perspective with other services where young men are encountered is emphasized.

Nuorisorikollisuuden esiintyvyys, taustatekijät ja sovittelu

Tausta Vaikka nuorisorikollisuus on kriminologisen tutkimuksen perinteinen kohde, on edelleen tarvetta pitkittäistutkimuksille, joissa on laaja, koko väestöä edustava otos. Kriminaalipolitiikan alalla puolestaan rikosten sovittelu ja muut restoratiivisen oikeuden muodot ovat nousseet Suomessakin haastamaan perinteiset rikoskontrollin paradigmat, rangaistuksen ja hoidon. Tutkimuskysymykset Tutkimuksen pääkysymyksenä oli, mitkä lapsuudessa (8 v.) ja nuoruudessa (18 v.) mitatut psykososiaaliset tekijät ovat yhteydessä nuorisorikollisuuden (16-20 v.) määrään ja lajiin. Lisäksi yhtenä kysymyksenä oli, miten varusmiespalvelun aikaiset psykiatriset diagnoosit liittyvät nuorisorikollisuuteen. Lisäksi tutkimme nuorisorikollisuuden esiintyvyyttä ja palvelujen käyttöä, ja vertailimme eri informanttien (tutkimushenkilöt itse, vanhemmat ja opettajat) vastausten ennusvoimaa lasten tulevan rikollisuuden suhteen. Rikosten sovittelun osalta kysymyksenä oli, miten suomalainen sovittelukäytäntö vastaa restoratiivisen oikeuden teoriaa ja miten sovittelua pitäisi kehittää. Aineisto ja metodit Pitkittäistutkimuksemme aineistona oli valtakunnallisesti edustava satunnaisotos, joka vastasi 10% vuonna 1981 Suomessa syntyneistä suomenkielisistä pojista. Ensimmäinen tiedonkeruu tapahtui 1989, kun pojat olivat 8-vuotiaita. Tietoa kerättiin lomakekyselyin pojilta itseltään sekä heidän vanhemmiltaan ja opettajiltaan. Tietoja saatiin 2946 pojasta. Lasten lomakkeena oli Children’s Depression Inventory, vanhemman lomakkeena Rutter A2 ja opettajan lomakkeena Rutter B2. Toinen tiedonkeruu järjestettiin, kun pojat osallistuivat kutsuntoihin 1999. Tietoja saatiin 2330 pojasta. Lomakkeena oli Young Adult Self-Report . Puolustusvoimien rekisteristä saatiin tiedot poikien kutsunnoissa ja palvelusaikana (vuosina 1999-04) saamista psykiatrisista diagnooseista, jotka luokiteltiin kuuteen luokkaan: antisosiaalinen persoonallisuushäiriö, päihdehäiriöt, psykoottiset häiriöt, ahdistuneisuushäiriöt, masennustilat ja sopeutumishäiriöt. Tieto mahdollisesta diagnoosista saatiin 2712 pojasta. Rikollisuus operationalisoitiin poliisin ns. RIKI-rekisteriin vuosina 1998-2001 rekisteröityjen tekojen avulla, kun pojat olivat pääasiassa 16-20-vuotiaita. Rikosten määrän mukaan pojat jaettiin neljään ryhmään: ei rikoksia, 1-2 rikosta (satunnainen rikollisuus), 3-5 rikosta (uusintarikollisuus) ja yli 5 rikosta (aktiivinen uusintarikollisuus). Rikoslajeista muodostettiin viisi kategoriaa: huume-, väkivalta-, omaisuus-, liikenne- ja rattijuopumusrikollisuus. Analyysivaiheessa rekisteridatasta poistettiin liikennerikkomukset. Kaikkiaan tiedot mahdollisista poliisikontakteista saatiin 2866 pojasta. Sovitteludata koostui 16 sovittelujutun havainnoinnista Turussa vuosina 2001- 2003. Tulokset Kaikkiaan 23% pojista oli rekisteröity rikoksesta (poissulkien liikennerikkomukset) nelivuotisen tutkimusperiodin aikana 16-20-vuotiaana. Satunnaisia rikoksentekijöitä oli 15%, uusijoita 4% ja moninkertaisia uusijoita 4%. Rikokset kasautuivat moninkertaisille uusijoille: tämä 4%:n ryhmä teki 72% kaikista rikoksista . Omaisuus- ja liikennerikollisia oli eniten (kumpiakin 11%), ja huumerikollisia vähiten (4%). Kaikki rikoslajit korreloivat keskenään tilastollisesti merkitsevästi. Nuorisorikollisuuden itsenäisiä ennustekijöitä lapsuudessa olivat rikkinäinen perherakenne, vanhempien alhainen koulutustaso, lapsen käytösongelmat ja hyperaktiivisuus. Kun verrattiin eri informantteja (lapset itse ja heidän vanhempansa ja opettajansa), etenkin opettajien vastaukset ennustivat lasten tulevaa rikollisuutta. Nuoruudessa rikollisuuden itsenäisiä korrelaatteja olivat pienellä paikkakunnalla asuminen, vanhempien ero, seurustelu, itse ilmoitettu antisosiaalisuus ja säännöllinen tupakointi ja humalajuominen. Ennus- ja taustatekijöille oli tyypillistä se, että ne olivat lineaarisessa yhteydessä rikosten määrään (ongelmat ja rikosten määrä lisääntyivät käsi kädessä) ja että ne liittyivät useaan rikoslajiin yhtä aikaa. Huumerikollisuudella oli kuitenkin vähemmän itsenäisiä ennus- ja taustatekijöitä kuin muilla rikoslajeilla. Joka kymmenes poika kärsi psykiatrisista häiriöistä. Tämä ryhmä teki noin puolet kaikista rikoksista, ja lähes joka toinen poika, jolla oli psykiatrinen häiriö, oli rekisteröity rikoksista. Rikolliseen käytökseen liittyivät etenkin antisosiaalinen persoonallisuushäiriö ja päihdehäiriöt. Masennustilat olivat kuitenkin ainoa diagnoosiryhmä, joka ei ollut yhteydessä rikollisuuteen. Myös psykiatristen häiriöiden esiintyvyys kasvoi lineaarisesti rikosten määrän kanssa; aktiivisista uusintarikollisista yli puolella (59%) oli psykiatrinen diagnoosi. Rikollisuuden lisäksi erilaiset psykososiaaliset ongelmat kasautuivat pienelle vähemmistölle. Aktiivisten uusijoiden ryhmään olivat tilastollisesti merkitsevästi yhteydessä lähes kaikki ongelmat mitä tutkimme. Kuitenkin tästä ryhmästä vain alle 3% oli käyttänyt mielenterveyspalveluja viimeisen vuoden aikana. Rikossovittelun havainnointitutkimuksen perusteella sovittelussa monet perusasiat ovat kunnossa, ja toiminta on mielekästä niin asianosaisten kuin yhteiskunnankin kannalta. Useimmiten osapuolet kohtasivat ja saivat aikaan sopimuksen, johon he vaikuttivat tyytyväisiltä. Rikoksentekijät olivat motivoituneita korvaamaan aiheuttamansa vahingot. Osapuolet saivat kertoa tarinansa omin sanoin, heitä kuunneltiin ja he ymmärsivät mitä sovittelussa puhutaan ja sovitaan. Sovittelun kuluessa jännitys väheni ja asiat saatiin loppuunkäsiteltyä. Asianosaiset saivat vaikuttaa prosessiin ja sopimukseen, ja uhrin oikeudet olivat sovittelussa keskeisellä sijalla. Restoratiivisen teorian perusteella sovittelussa havaittiin myös kehittämisen varaa: Etenkin nuoria rikoksentekijöitä oli hankala saada osallistumaan tosissaan, ja aikuiset helposti hallitsivat keskustelua. Etukäteistapaamisia ja tukihenkilöitä ei juuri hyödynnetty. Sovitteluja hallitsi puhe sopimuksesta ja rahasta. Työkorvauksia ei käytetty eikä rehabilitaatiota käsitelty. Sekä sovitteluun pääsy että sovittelumenettely riippuivat yksittäisistä henkilöistä. Johtopäätökset Rikosten tekeminen nuoruudessa on melko yleistä ja monimuotoista. Rikokset ja psykososiaaliset ongelmat kasautuvat pienelle ryhmälle ja kulkevat käsi kädessä. Myös psykiatriset häiriöt ovat lineaarisessa yhteydessä rikosten määrään. Rikosriskiä voidaan ennustaa jo lapsuudessa, ja etenkin opettajat ovat tarkkanäköisiä lasten ongelmien suhteen. Eri rikoslajeilla on varsin samanlaisia taustatekijöitä. Aktiiviset rikoksentekijät vastaavat suuresta osasta kokonaisrikollisuutta, tarvitsevat eniten apua, mutta eivät kuitenkaan hakeudu psykososiaalisten palvelujen piiriin. Rikosten sovittelu tarjoaa keinon puuttua ongelmiin varhaisessa vaiheessa ilman leimaamista. Sovittelun kehitystehtävät liittyvät etenkin dialogiin, valmisteluihin, tukihenkilöihin, työkorvauksiin, palveluunohjaukseen ja sovittelun sovellusalaan. Sovittelua ja muita restoratiivisia menettelyjä on kehitettävä ja laajennettava esimerkiksi niin, että niitä voitaisiin käyttää palveluunohjauksen välineenä.

Socially Competent Leadership - predictors, impacts and skilling in engineering

Earlier management studies have found a relationship between managerial qualities and subordinate impacts, but the effect of managers‘ social competence on leader perceptions has not been solidly established. To fill the related research gap, the present work embarks on a quantitative empirical effort to identify predictors of successful leadership. In particular, this study investigates relationships between perceived leader behavior and three selfreport instruments used to measure managerial capability: 1) the WOPI Work Personality Inventory, 2) Raven‘s general intelligence scale, and 3) the Emotive Communication Scale (ECS). This work complements previous research by resorting to both self-reports and other-reports: the results acquired from the managerial sample are compared to subordinate perceptions as measured through the ECS other-report and the WOPI360 multi-source appraisal. The quantitative research is comprised of a sample of 8o superiors and 354 subordinates operating in eight Finnish organizations. The strongest predictive value emerged from the ECS self- and other-reports and certain personality dimensions. In contrast, supervisors‘ logical intelligence did not correlate with leadership perceived as socially competent by subordinates. 16 of the superiors rated as most socially competent by their subordinates were selected for case analysis. Their qualitative narratives evidence the role of life history and post-traumatic growth in developing managerial skills. The results contribute to leadership theory in four ways. First, the ECS self-report devised for this research offers a reliable scale for predicting socially competent leader ability. Second, the work identifies dimensions of personality and emotive skills that can be considered predictors of managerial ability and benefited from in leader recruitment and career planning. Third, the Emotive Communication Model delineated on the basis of the empirical data allows for a systematic design and planning of communication and leadership education. Fourth, this workfurthers understanding of personal growth strategies and the role of life history in leader development and training. Finally, this research advances educational leadership by conceptualizing and operationalizing effective managerial communications. The Emotive Communication Model devised directs the pedagogic attention in engineering to assertion, emotional availability and inspiration skills. The proposed methodology addresses classroom management strategies drawing from problem-based learning, student empowerment, collaborative learning, and so-called socially competent teachership founded on teacher immediacy and perceived caring, all constituting strategies moving away from student compliance and teacher modelling. The ultimate educational objective embraces the development of individual engineers and organizational leaders that not only possess traditional analytical and technical expertise and substantive knowledge but are intelligent also creatively, practically, and socially.

Health Related Quality of Life after Childhood Cancer - A Finnish Nationwide survey

The purpose of this Finnish epidemiological nationwide cross-sectional study was to evaluate the Health Related Quality of Life (HRQL) of young people that have survived childhood cancer at least four years after cancer diagnosis. The study aims were (1) to increase knowledge and understanding about the relationship between childhood cancer and its treatment and HRQL of childhood cancer survivors and (2) to identify survivors who need and could benefit from ongoing long-term follow-up, as well as (3) to identify what kind of aftercare the childhood cancer survivors will possibly need. HRQL and fatigue of currently still young survivors of extracranial childhood malignancies were evaluated with self-reports and parent proxy reports. HRQL was measured with age-appropriate generic instruments: PedsQL™, SF-36, 15D, 16D and 17D. Fatigue for children and adolescents aged below 18 years was measured with the PedsQL™ Multidimensional Fatigue Scale Finnish version. PedsQL™ parent-proxy and the PedsQL™ Multidimensional Fatigue Scale Parentproxy instruments were used to assess the perception of the parents on HRQL and fatigue of their children and adolescents. Postal-survey questionnaires were mailed to 852 childhood cancer survivors aged 11-27 years and their randomly selected gender-, age and living-place matched controls, as well as under 18-year-old children´s parents. A total of 474 survivors, 595 controls, 209 survivor’s parent and 253 control’s parent replied. The mean age of survivors at the time of the study was 18.4 years. The mean length of survival was 12.3 years, and the mean age at diagnosis 5.5 years. The most of the Finnish childhood cancer survivors evaluated that their HRQL as good. Survivors rated their HRQL equal or higher than their controls. The only dimension where the survivors scored poorer than the controls was the 15D mobility dimension. Survivors of childhood cancer did not suffer from significant fatigue. There were subgroups of childhood cancer survivors who had poorer level of HRQL, and suffered from fatigue more than the reference group. The demographic factors that associated with poorer HRQL were female gender, greater weight, living alone, need of remedial education, an additional non-cancer diagnosis, survivors with siblings, and self-reported unhappiness. Disease-related factors that associated with poorer HRQL were higher age at the time of diagnosis, the diagnosis of Wilms tumor, neuroblastoma, or osteosarcoma, and treatment with stem cell transplantation. The factors associated with more fatigue in survivors were male gender, older age at evaluation, the need of remedial education at school, lower overall average grade in the latest school marks report, length of survival more than 10 years, lower HRQL-scores, and a sarcoma diagnosis. However, all the used demographic and disease related factors explained only about one third of the variation in the HRQL scores. In open questions, the survivors were most worried about their physical health, but were also worried about their mental health, cancer inheritance, late-effects, and fertility and relapse issues. It seems that there are subgroups of survivors who need and could benefit from ongoing long-term follow-up. In the future, the survivors of childhood cancer need more information about their physical and mental health, as well as on their cancer inheritance, possible late-effects including fertility issues, and on the risk of relapse.

Same- and Other-Sex Victimization : Risk Factors, Consequences, and Protection by Peers

Bullying can be viewed as goal-oriented behavior in the strive for dominance and prestige in the peer group (Salmivalli, 2010). To ensure the effectiveness of their power demonstrations, bullies often choose targets from among their vulnerable peers (Salmivalli, 2010; Veenstra et al., 2007). A large number of studies have also shown that victimization has severe consequences for the victims’ psychosocial adjustment (Reijntjes, Kamphuis, Prinzie, & Telch, 2010; Ttofi, Farrington, Lösel, & Loeber, 2011). In this thesis I investigate – based on three empirical studies – whether similar dynamics on the risk factors and consequences apply to same- and other-sex victimization. In the empirical studies, we used the data from the randomized control trial of the KiVa antibullying program for the elementary school grades 4–6 (2007–2008), and for the middle school grades 7–9 (2008–2009). We measured same- and other-sex victimization, and victims’ defending relationships by dyadic questions: “By which classmates are you victimized?” and “By which classmates are you supported, comforted, or defended?” In addition, we used self-reports and peer reports to measure adjustment and social status. The findings imply that other-sex victimization may be challenging for antibullying work. First, although targets of bullying seemed to be selected from among vulnerable peers for the most part, perceived popularity increased the risks of other-sex victimization. Popularity of these victims may falsely lead to an impression that the victims are doing well. Second, the consequences considering victims’ later psychosocial adjustment were alarming concerning girls bullied by boys. Thus, despite the fact that the targets may be perceived as popular, other-sex victimization can have even more severe consequences than same-sex victimization. Third, we found that defending relationships were mostly same-sex relationships, and consequently, we may ask whether defending is effective against other-sex bullies. Finally, the KiVa antibullying program was less effective against other-sex victimization in the adolescent sample. The findings altogether emphasize the importance of taking into account the sex composition of the bully-victim dyad, both considering future research on bullying and in the antibullying work with children and adolescents.