Syvää vai pelkästään tiheää : neuvostoliittolaisen ja venäläisen sotataidollisen ajattelun lähtökohdat, kehittyminen, soveltaminen käytäntöön ja nykytilanne. Näkökulmana 1920- ja 1930-luvun syvän taistelun ja operaation opit

Sosialistisen vallankumouksen jälkeen Neuvosto-Venäjän oli monien muiden kysymysten ohella ratkaistava sosialismin saavutusten puolustaminen. Aluksi ratkaisuksi suunniteltiin vapaaehtoisuuteen perustuvaa punakaartia, mutta riittävän miesvahvuuden turvaamiseksi päädyttiin yleiseen asevelvollisuuteen. Pian Venäjän sisällissodan jälkeen sotataidon suunta painottui enemmän vanhan armeijan asiantuntijoiden näkemysten kuin vallankumoussankarien kokemusten mukaiseksi, vaikka Frunzen puna-armeijalle kirjoittama doktriini perustui luokkataisteluun ja korosti sisällissodassa hyväksi koettua operatiivista liikkuvuutta. Neuvostoliiton ja Venäjän sotataidon perustana on Pietari I:n aloittama länsimainen suuntaus, jota kuitenkin täydentävät vahvat kansalliset piirteet. Venäläisen sotataidon henkisenä isänä voidaan hyvällä syyllä pitää Aleksandr Suvorovia, jonka opetukset näkyvät tekstilainausten lisäksi myös periaatteissa ja sotilaskasvatuksessa. Napoleonin sotien jälkeen perustettu Keisarillinen yleisesikunta-akatemia loi Venäjälle sotatieteellisen tutkimuksen ja opetuksen. Sotatieteen mahdollisuuksia ei 1800-luvun Venäjällä osattu täysin hyödyntää. Aseistuksen kasvavan tehon merkitystä vähättelevä asenne johti sotataidon taantumisen ja katastrofiin Venäjän–Japanin sodassa. Sen kokemuksia analysoidessaan Aleksandr Neznamov kehitti edelleen saksalaista operaation käsitettä ja loi perustan Neuvostoliitossa 1920-luvulla kehitetylle operaatiotaidolle. Neuvostoliittolaisen sotataidon päämääränä oli kehittää taktinen ja operatiivinen ratkaisu aseistuksen tehon kasvun aikaansaamaan puolustuksen ylivoimaisuuteen. Ratkaisussa hyödynnettiin brittien kokemuksia ja tutkimusta. Neuvostoliittolainen taktiikka ja operaatiotaito eivät kuitenkaan olleet brittiläisen mekanisoidun sodankäynnin tai saksalaisen salamasodan itäinen kopioita vaan itsenäisiin ratkaisuihin pohjautuvia. Syvän taistelun ja operaation teoriaa kokeiltiin harjoituksissa, ja sitä kehitettiin Stalinin vuoden 1937 puhdistuksiin saakka. Toisen maailmansodan taisteluissa puna-armeija sovelsi alkuvaiheen katastrofin jälkeen syvän taistelun ja syvän operaation oppeja. Komentajien ja joukkojen taito ei riittänyt teorian vaatimusten mukaiseen toimintaan, siksi syväksi aiotusta taistelusta tuli ajoittain ainoastaan tiheää. Suuren isänmaallisen sodan kokemusten perusteella neuvostoliittolainen sotatiede kehitti yleisjoukkojen taistelun periaatteet, jotka ovat säilyneet muuttumattomina nykypäivään saakka. Kylmän sodan aikakaudella ydin- ja tavanomaisen aseistuksen merkitys sodan ja taistelun kuvassa vaihteli. Lännen sotataidon ja aseteknologian kehitys pakotti Neuvostoliiton siirtymään 1980-luvulla sotilaallisessa ajattelussaan hyökkäyksestä puolustukseen. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Venäjän sotilaallisen turvallisuuden takaajana on ydinaseistus. Yhdysvaltain tavanomainen ilma-avaruushyökkäyskyky vaatii Venäjää kehittämään torjuntajärjestelmiä. Tavanomaisten joukkojen rakentamisessa Venäjä seuraa tarkasti läntisen sotataidon kehittymistä, mutta pitäytyy omaperäisiin ratkaisuihin, joiden kehittämisessä sen vahvalla sotatieteellisellä järjestelmällä ja dialektisen materialismin metodilla on edelleen olennaisen tärkeä merkitys.

War Requiem op. 66

Digitoitu 5. 1. 2009

Es war ein alter König

Myös Gramophone GC-2-42786.

Exiles and Constituents: Baltic Refugees and American Cold War Politics, 1948- 1960

This dissertation explores the complicated relations between Estonian, Latvian, and Lithuanian postwar refugees and American foreign policymakers between 1948 and 1960. There were seemingly shared interests between the parties during the first decade of the Cold War. Generally, Eastern European refugees refused to recognize Soviet hegemony in their homelands, and American policy towards the Soviet bloc during the Truman and Eisenhower administrations sought to undermine the Kremlin’s standing in the region. More specifically, Baltic refugees and State Department officials sought to preserve the 1940 non-recognition policy towards the Soviet annexation of the Baltic States. I propose that despite the seemingly natural convergence of interests, the American experiment of constructing a State-Private network revolving around fostering relations with exile groups was fraught with difficulties. These difficulties ultimately undermined any ability that the United States might have had to liberate the Baltic States from the Soviet Union. As this dissertation demonstrates, Baltic exiles were primarily concerned with preserving a high level of political continuity to the interwar republics under the assumption that they would be able to regain their positions in liberated, democratic societies. American policymakers, however, were primarily concerned with maintaining the non-recognition policy, the framework in which all policy considerations were analyzed. I argue that these two motivating factors created unnecessary tensions in American policy towards the Baltic republics in the spheres of psychological warfare as well as exile unity in the United States and Europe. Despite these shortcomings, I argue that out of the exiles’ failings was born a generation of Baltic constituents that blurred the political legitimacy line between exiles who sought to return home and ethnic Americans who were loyal to the United States. These Baltic constituents played an important role in garnering the support of the United States Congress, starting in the 1950s, but became increasingly influential after the 1956 Hungarian Revolution, despite the seemingly less important role Eastern Europe played in the Cold War. The actions of the Baltic constituents not only prevented the Baltic question from being forever lost in the memory hole of history, but actually created enough political pressure on the State Department that it was impossible to alter the long-standing policy of not recognizing the Soviet annexation of the Baltic States.

Research on Latvian Herrnhutism in the inter-war period

Kirjallisuusarvostelu

War barmhertig!

12 x 18 cm

Battled nerves : Finnish soldiers' war experience, trauma, and military psychiatry, 1941–44

I min avhandling undersöker jag av kriget framkallade psykiska störningar hos finländska soldater under fortsättningskriget. Vilka var de psykiskt invalidiserade soldaterna och hurudana var deras traumatiska erfarenheter? Vilken var den bredare upplevelsevärlden vid fronten där störningarna uppstod, och hur kan man förklara att majoriteten av soldaterna ändå klarade sig utan mentala rubbningar i denna av våld präglade miljö? Hur förhöll sig Finlands armé i allmänhet och den krigspsykiatri som utvecklades under kriget specifikt till soldaternas psykiska störningar? Som Matti Ponteva redan 1977 utredde, det totala antalet psykiatriska soldatpatienter under fortsättningskriget var ca 15 700 män. I min undersökning betonar jag att den siffran omfattar endast en del av fenomenet: långt ifrån alla finländska soldater som uppvisade psykiska symptom förpassades från fronten i psykiatrisk vård. De finländska psykiatrerna hade före vinterkriget inte kommit i direkt kontakt med av krig orsakade psykiska störningar. Deras kunskaper kom nästan uteslutande från den tyska krigspsykiatrin, där den ledande tanken framför allt efter första världskriget var att förklara psykiska störningar med soldaternas personliga brister och svagheter. Slutligen resonerar jag, varför synen på soldaternas psykiska störningar på ett så markant sätt skilde sig från synen på andra krigsskador. Att soldater stupade eller sårades fysiskt kunde framställas som yttringar av manligt hjältemod och offervillighet. Att brytas ner psykiskt av kriget blev däremot en tom symbol för våldet och saknade annat innehåll än uttryckligen en meningslöshet. Psykiska störningar associerades med ett moraliskt fördömande och ett stigma av skam, och förutom att man tenderade att förneka och marginalisera deras existens försökte man göra en skillnad mellan dem och den egentliga krigsupplevelsen. Det har varit problematiskt att inkludera de psykiskt rubbade soldaterna i den nationella historieskrivningen fram till våra dagar.