Bully-victims: Prevalence, psychosocial adjustment, and responsiveness to intervention

In this thesis, a unique subgroup involved in the bullying phenomenon, the bully-victims, are identified and examined. Despite the increasing attention on the bully-victims in recent years, their prevalence, psychosocial adjustment, and response to anti-bullying programs has not been clearly determined. Three empirical studies were conducted in this thesis to examine the prevalence of bully-victims. Moreover, in study I, the psychosocial adjustment of bully-victims was compared with that of pure bullies, pure victims, and non-involved students. In study II, different forms of bullying and victimization were compared among pure bullies, pure victims, bully-victims, and non-involved students. In study III, the effectiveness of anti-bullying programs, in particular, the KiVa program, on bully-victims was demonstrated. Overall, bully-victims formed the smallest group comparing with pure bullies, pure victims, and non-involved students, and in general differed from pure bullies rather than pure victims in terms of subjective experience of maladjustment. They employed more verbal, physical, and cyberbullying perpetration, but not indirect bullying; and they were more victimized by verbal, physical, cyber, and indirect bullying. The KiVa anti-bullying program in Finland is effective in reducing the prevalence of bully-victims.

Same- and Other-Sex Victimization : Risk Factors, Consequences, and Protection by Peers

Bullying can be viewed as goal-oriented behavior in the strive for dominance and prestige in the peer group (Salmivalli, 2010). To ensure the effectiveness of their power demonstrations, bullies often choose targets from among their vulnerable peers (Salmivalli, 2010; Veenstra et al., 2007). A large number of studies have also shown that victimization has severe consequences for the victims’ psychosocial adjustment (Reijntjes, Kamphuis, Prinzie, & Telch, 2010; Ttofi, Farrington, Lösel, & Loeber, 2011). In this thesis I investigate – based on three empirical studies – whether similar dynamics on the risk factors and consequences apply to same- and other-sex victimization. In the empirical studies, we used the data from the randomized control trial of the KiVa antibullying program for the elementary school grades 4–6 (2007–2008), and for the middle school grades 7–9 (2008–2009). We measured same- and other-sex victimization, and victims’ defending relationships by dyadic questions: “By which classmates are you victimized?” and “By which classmates are you supported, comforted, or defended?” In addition, we used self-reports and peer reports to measure adjustment and social status. The findings imply that other-sex victimization may be challenging for antibullying work. First, although targets of bullying seemed to be selected from among vulnerable peers for the most part, perceived popularity increased the risks of other-sex victimization. Popularity of these victims may falsely lead to an impression that the victims are doing well. Second, the consequences considering victims’ later psychosocial adjustment were alarming concerning girls bullied by boys. Thus, despite the fact that the targets may be perceived as popular, other-sex victimization can have even more severe consequences than same-sex victimization. Third, we found that defending relationships were mostly same-sex relationships, and consequently, we may ask whether defending is effective against other-sex bullies. Finally, the KiVa antibullying program was less effective against other-sex victimization in the adolescent sample. The findings altogether emphasize the importance of taking into account the sex composition of the bully-victim dyad, both considering future research on bullying and in the antibullying work with children and adolescents.

Psychosocial aspects of cleft lip and palate. Implications for parental education

Lectio praecursoria

Estimation of soil nitrate in the spring as a basis for adjustment of nitrogen fertiliser rates

Selostus: Maassa olevan nitraattitypen arviointi simulointimallin avulla

Workplace adjustment of an expatriate manager: identifying key components from a social capital perspective

Perustaen tutkimuksen kansainvälisen sopeutumisen teoreettiselle rungolle täydentäen sitä sosiaalisen pääoman teorialla, tämä tutkielma tutkii kuinka johtoasemassa oleva ulkosuomalainen luo hyvin toimivan sosiaalisen verkoston hong kongilaisella työpaikallansa. Tutkielma lähestyy aihetta Nahapietin ja Ghoshalin (1998) kehittämän sosiaalisen pääoman kolmen ulottuvuuden mallin avulla. Tutkielmassa kirjallisuudesta haettua teoriaa käytetään tutkimustavarten tehtyjen haastattelujen analysointiapuna. Tutkimalla sosiaalista pääomaa, kansainvälisen sopeutumisen kirjallisuutta, ekspatriootin perinteisiä menestystekijöitä ja guanxia (kiinalaisten henkilökohtaisia siteitä) tämän tutkimuksen teoriaosuus implikoi, että sosiaalisella pääomalla tulisi olla täydentävä rooli kansainvälisen sopeutumisen kirjallisuudessa. Sosiaalisen pääoman kolmen ulottuvuuden mallia käytetään pohjana empiirisen datan analysointiin. Tutkielman empiiriset tulokset osoittavat, että työpaikan sosiaaliseen verkostoon sopeutuminen liittyy exspatriootin kykyyn käsitellä estäviä ja mahdollistajia sosiaalisen pääoman luontiin vaikuttavia tekijöitä. Lisäksi sopeutuminen vaatii exspatriootin tunnistavan kohdemaalle tyypillisiä exspatriootin menestystekijöitä ja ekspatriootinomia tärkeitä henkilökohtaisia ominaisuuksia.

Nuorisorikollisuuden esiintyvyys, taustatekijät ja sovittelu

Tausta Vaikka nuorisorikollisuus on kriminologisen tutkimuksen perinteinen kohde, on edelleen tarvetta pitkittäistutkimuksille, joissa on laaja, koko väestöä edustava otos. Kriminaalipolitiikan alalla puolestaan rikosten sovittelu ja muut restoratiivisen oikeuden muodot ovat nousseet Suomessakin haastamaan perinteiset rikoskontrollin paradigmat, rangaistuksen ja hoidon. Tutkimuskysymykset Tutkimuksen pääkysymyksenä oli, mitkä lapsuudessa (8 v.) ja nuoruudessa (18 v.) mitatut psykososiaaliset tekijät ovat yhteydessä nuorisorikollisuuden (16-20 v.) määrään ja lajiin. Lisäksi yhtenä kysymyksenä oli, miten varusmiespalvelun aikaiset psykiatriset diagnoosit liittyvät nuorisorikollisuuteen. Lisäksi tutkimme nuorisorikollisuuden esiintyvyyttä ja palvelujen käyttöä, ja vertailimme eri informanttien (tutkimushenkilöt itse, vanhemmat ja opettajat) vastausten ennusvoimaa lasten tulevan rikollisuuden suhteen. Rikosten sovittelun osalta kysymyksenä oli, miten suomalainen sovittelukäytäntö vastaa restoratiivisen oikeuden teoriaa ja miten sovittelua pitäisi kehittää. Aineisto ja metodit Pitkittäistutkimuksemme aineistona oli valtakunnallisesti edustava satunnaisotos, joka vastasi 10% vuonna 1981 Suomessa syntyneistä suomenkielisistä pojista. Ensimmäinen tiedonkeruu tapahtui 1989, kun pojat olivat 8-vuotiaita. Tietoa kerättiin lomakekyselyin pojilta itseltään sekä heidän vanhemmiltaan ja opettajiltaan. Tietoja saatiin 2946 pojasta. Lasten lomakkeena oli Children’s Depression Inventory, vanhemman lomakkeena Rutter A2 ja opettajan lomakkeena Rutter B2. Toinen tiedonkeruu järjestettiin, kun pojat osallistuivat kutsuntoihin 1999. Tietoja saatiin 2330 pojasta. Lomakkeena oli Young Adult Self-Report . Puolustusvoimien rekisteristä saatiin tiedot poikien kutsunnoissa ja palvelusaikana (vuosina 1999-04) saamista psykiatrisista diagnooseista, jotka luokiteltiin kuuteen luokkaan: antisosiaalinen persoonallisuushäiriö, päihdehäiriöt, psykoottiset häiriöt, ahdistuneisuushäiriöt, masennustilat ja sopeutumishäiriöt. Tieto mahdollisesta diagnoosista saatiin 2712 pojasta. Rikollisuus operationalisoitiin poliisin ns. RIKI-rekisteriin vuosina 1998-2001 rekisteröityjen tekojen avulla, kun pojat olivat pääasiassa 16-20-vuotiaita. Rikosten määrän mukaan pojat jaettiin neljään ryhmään: ei rikoksia, 1-2 rikosta (satunnainen rikollisuus), 3-5 rikosta (uusintarikollisuus) ja yli 5 rikosta (aktiivinen uusintarikollisuus). Rikoslajeista muodostettiin viisi kategoriaa: huume-, väkivalta-, omaisuus-, liikenne- ja rattijuopumusrikollisuus. Analyysivaiheessa rekisteridatasta poistettiin liikennerikkomukset. Kaikkiaan tiedot mahdollisista poliisikontakteista saatiin 2866 pojasta. Sovitteludata koostui 16 sovittelujutun havainnoinnista Turussa vuosina 2001- 2003. Tulokset Kaikkiaan 23% pojista oli rekisteröity rikoksesta (poissulkien liikennerikkomukset) nelivuotisen tutkimusperiodin aikana 16-20-vuotiaana. Satunnaisia rikoksentekijöitä oli 15%, uusijoita 4% ja moninkertaisia uusijoita 4%. Rikokset kasautuivat moninkertaisille uusijoille: tämä 4%:n ryhmä teki 72% kaikista rikoksista . Omaisuus- ja liikennerikollisia oli eniten (kumpiakin 11%), ja huumerikollisia vähiten (4%). Kaikki rikoslajit korreloivat keskenään tilastollisesti merkitsevästi. Nuorisorikollisuuden itsenäisiä ennustekijöitä lapsuudessa olivat rikkinäinen perherakenne, vanhempien alhainen koulutustaso, lapsen käytösongelmat ja hyperaktiivisuus. Kun verrattiin eri informantteja (lapset itse ja heidän vanhempansa ja opettajansa), etenkin opettajien vastaukset ennustivat lasten tulevaa rikollisuutta. Nuoruudessa rikollisuuden itsenäisiä korrelaatteja olivat pienellä paikkakunnalla asuminen, vanhempien ero, seurustelu, itse ilmoitettu antisosiaalisuus ja säännöllinen tupakointi ja humalajuominen. Ennus- ja taustatekijöille oli tyypillistä se, että ne olivat lineaarisessa yhteydessä rikosten määrään (ongelmat ja rikosten määrä lisääntyivät käsi kädessä) ja että ne liittyivät useaan rikoslajiin yhtä aikaa. Huumerikollisuudella oli kuitenkin vähemmän itsenäisiä ennus- ja taustatekijöitä kuin muilla rikoslajeilla. Joka kymmenes poika kärsi psykiatrisista häiriöistä. Tämä ryhmä teki noin puolet kaikista rikoksista, ja lähes joka toinen poika, jolla oli psykiatrinen häiriö, oli rekisteröity rikoksista. Rikolliseen käytökseen liittyivät etenkin antisosiaalinen persoonallisuushäiriö ja päihdehäiriöt. Masennustilat olivat kuitenkin ainoa diagnoosiryhmä, joka ei ollut yhteydessä rikollisuuteen. Myös psykiatristen häiriöiden esiintyvyys kasvoi lineaarisesti rikosten määrän kanssa; aktiivisista uusintarikollisista yli puolella (59%) oli psykiatrinen diagnoosi. Rikollisuuden lisäksi erilaiset psykososiaaliset ongelmat kasautuivat pienelle vähemmistölle. Aktiivisten uusijoiden ryhmään olivat tilastollisesti merkitsevästi yhteydessä lähes kaikki ongelmat mitä tutkimme. Kuitenkin tästä ryhmästä vain alle 3% oli käyttänyt mielenterveyspalveluja viimeisen vuoden aikana. Rikossovittelun havainnointitutkimuksen perusteella sovittelussa monet perusasiat ovat kunnossa, ja toiminta on mielekästä niin asianosaisten kuin yhteiskunnankin kannalta. Useimmiten osapuolet kohtasivat ja saivat aikaan sopimuksen, johon he vaikuttivat tyytyväisiltä. Rikoksentekijät olivat motivoituneita korvaamaan aiheuttamansa vahingot. Osapuolet saivat kertoa tarinansa omin sanoin, heitä kuunneltiin ja he ymmärsivät mitä sovittelussa puhutaan ja sovitaan. Sovittelun kuluessa jännitys väheni ja asiat saatiin loppuunkäsiteltyä. Asianosaiset saivat vaikuttaa prosessiin ja sopimukseen, ja uhrin oikeudet olivat sovittelussa keskeisellä sijalla. Restoratiivisen teorian perusteella sovittelussa havaittiin myös kehittämisen varaa: Etenkin nuoria rikoksentekijöitä oli hankala saada osallistumaan tosissaan, ja aikuiset helposti hallitsivat keskustelua. Etukäteistapaamisia ja tukihenkilöitä ei juuri hyödynnetty. Sovitteluja hallitsi puhe sopimuksesta ja rahasta. Työkorvauksia ei käytetty eikä rehabilitaatiota käsitelty. Sekä sovitteluun pääsy että sovittelumenettely riippuivat yksittäisistä henkilöistä. Johtopäätökset Rikosten tekeminen nuoruudessa on melko yleistä ja monimuotoista. Rikokset ja psykososiaaliset ongelmat kasautuvat pienelle ryhmälle ja kulkevat käsi kädessä. Myös psykiatriset häiriöt ovat lineaarisessa yhteydessä rikosten määrään. Rikosriskiä voidaan ennustaa jo lapsuudessa, ja etenkin opettajat ovat tarkkanäköisiä lasten ongelmien suhteen. Eri rikoslajeilla on varsin samanlaisia taustatekijöitä. Aktiiviset rikoksentekijät vastaavat suuresta osasta kokonaisrikollisuutta, tarvitsevat eniten apua, mutta eivät kuitenkaan hakeudu psykososiaalisten palvelujen piiriin. Rikosten sovittelu tarjoaa keinon puuttua ongelmiin varhaisessa vaiheessa ilman leimaamista. Sovittelun kehitystehtävät liittyvät etenkin dialogiin, valmisteluihin, tukihenkilöihin, työkorvauksiin, palveluunohjaukseen ja sovittelun sovellusalaan. Sovittelua ja muita restoratiivisia menettelyjä on kehitettävä ja laajennettava esimerkiksi niin, että niitä voitaisiin käyttää palveluunohjauksen välineenä.

The potential of social networking sites in inpatriate adjustment

People make up one of the most important resources for a corporation and therefore it has to continuously seek an ever more diverse and international workforce. Inpatriation is another way of utilizing foreign expertise in a corporation. An inpatriate refers to a person that is on an international assignment at the headquarters of a corporation, where they have been sent either from a subsidiary abroad or from a third country outside the corporation. Strengthening the social network of the inpatriate and their family contributes to the adjustment process and furthermore the success of the work assignment. As social networking sites are currently the fastest developing personal networking tools in the world, it is interesting to see how they can help in inpatriate adjustment. The objective of this thesis is to explore the potential of social networking sites (SNS) in inpatriate adjustment. The main objective can be divided into three sub objectives: 1. What is SNS used for during the inpatriate assignment? 2. What are the inpatriates’ motivations to use SNS? 3. Could the three facets of adjustment (work, interaction and general) be gained through SNS? This qualitative study utilizes the theme interview data collection method and the thematic analysis approach for analysing the interview data. From the interviews with five Indian inpatriates in Finland the most mentioned uses of SNS were related to participating (sharing opinions, recommendations and discussing things and connecting to friends, family and colleagues) and consuming (collecting information for work and free time), the least mentioned use of SNS was producing (posting videos, photos and updates). An interesting finding was that the five interviewees did not use SNS for purely entertainment motives at all during their assignment. This thesis found that all three facets of adjustment could potentially be gained through SNS.

The adjustment from Russia to Finland for corporate repatriates: How the repatriation experience influences readjustment in the workplace

To manage foreign operations, companies must often send their employees on international assignments. Repatriating these expatriates can be difficult because they have been forgotten during their posting, and their new experiences are not utilised. In addition to the possible difficulties in organisational repatriation, the returnee can suffer from readjustment problems after a lengthy stay abroad has changed their habits and even identity. This thesis examines the repatriation experience of Finnish assignees returning from Russia. The purpose of the study is to understand how the repatriation experience influences their readjustment to work in Finland. This experience is influenced by many factors including personal and situational changes, the repatriation process, job and organisational factors, and individual’s motives. The theoretical background of the study is founded on two models of repatriation adjustment. A refined, holistic theoretical framework for the study is created. It describes the formation of the repatriation experience and its importance for readjustment to work and retention. The qualitative research approach is suitable for the thesis which examines the returnees’ personal experiences and feelings: a qualitative case study aims to explain the phenomenon in-depth and comprehensively. The data was collected in summer 2013 through semi-standardised interviews with eight Finnish repatriates. They had returned from Russia within the last two years. The data was analysed by structuring the interview transcripts using template analysis. The results supported earlier literature and suggest that the re-entry remains a challenging phase for both the individual and the company. For some, adjusting to a new job was difficult for various reasons. The repatriates underwent personal change and development and felt it was for the better. Many repatriates criticised the company’s repatriation process upon return. Finding a suitable return job was not clear. Instead, the returnees had to be active in finding a new position. Many assignees had only modest career-related motives regarding the assignment and they had realistic expectations about the return. Therefore they were not extremely surprised or dissatisfied when they were not actively offered positions or support by the company. The significance of motives stood out even more than the theory predicted. As predicted, they are linked to the expectations of employees. Moreover, if the employees are motivated to remain in the company, they can tolerate partly a negative repatriation experience. Despite the complexity of the return and readjustment, the assignment as a whole was seen as a rewarding experience by all participants.