Assessment of total cardiovascular risk in hypertensive subjects

Valtimotautiriskin arviointi verenpainepotilailla Valtimotaudit ovat yleisin kuolinsyy koko maailmassa. Väestön elintapojen muuttuminen ja ikääntyminen uhkaavat edelleen lisätä valtimotautien esiintyvyyttä. Kokemäenjokilaakson valtimotautien ehkäisyprojektin tavoitteena oli löytää 45–70-vuotiaasta väestöstä henkilöt, joilla on kohonnut riski sairastua valtimotauteihin. Kaksivaiheisen seulontamenetelmän avulla voitiin terveydenhoitajan antama elintapaneuvonta kohdistaa riskihenkilöihin ja rajoittaa lääkärin vastaanoton tarve niihin potilaisiin, jotka todennäköisesti hyötyvät ennaltaehkäisevästä lääkityksestä. Suomalainen tyypin 2 diabeteksen sairastumisriskin arviointikaavake ja hoitajan toteama kohonnut verenpaine osoittautuivat käytännöllisiksi menetelmiksi seuloa väestöstä riskihenkilöitä. Valtimotautien ehkäisyprojektissa Harjavallassa ja Kokemäellä todettiin verenpainetauti 1 106 henkilöllä, jotka eivät sairastaneet valtimotautia tai aiemmin todettua diabetesta. Heidän tutkimustulostensa avulla voidaan arvioida kohonneen verenpaineen vaikutusta sokeriaineenvaihduntaan ja verenpaineen aiheuttamiin kohde-elinvaurioihin. Sokeriaineenvaihdunnan häiriöt ovat verenpainetautia sairastavilla yleisempiä kuin väestössä muutoin. Käyttämällä metabolisen oireyhtymän kriteerejä sokerirasituskokeen suorittamisen edellytyksenä voidaan tutkimusten määrää vähentää kolmanneksella ja silti löytää lähes kaikki diabetesta tai sen esiastetta sairastavat verenpainepotilaat. Verenpainepotilaista etenkin metabolista oireyhtymää sairastavilla naisilla on suurentunut munuaisten vajaatoiminnan riski. Jos verenpainepotilaan munuaisten toimintaa arvioidaan pelkästään plasman kreatiniini -arvon perusteella, kolme neljästä munuaisten vajaatoimintaa potevasta jää toteamatta verrattuna laskennallisen glomerulusten suodattumisnopeuden määritykseen seulontamenetelmänä. Joka kolmannella verenpainetautia sairastavalla voidaan todeta alaraajavaltimoiden kovettumista; useammin niillä, joiden ylä- ja alaverenpaineen erotus, pulssipaine on yli 65 mmHg. Verenpainetauti on itsenäinen perifeerisen valtimotaudin vaaratekijä. Tutkimuksessa käytetty menetelmä nilkka-olkavarsipainesuhteen määrittämiseksi soveltunee hyvin perusterveydenhuollon käyttöön riskihenkilöiden löytämiseksi. Valtimotautien kokonaisriskin arviointimenetelmät tai uuden riskitekijän, herkän C-reaktiivisen proteiinin määritys eivät voi korvata kohde-elinvaurioiden mittaamista verenpainepotilaan valtimotautiriskin huolellisessa arvioinnissa.

Home Blood Pressure Measurement – Epidemiology and Clinical Application

Verenpaineen kotimittaus − epidemiologia ja kliininen käyttö Kohonnutta verenpainetta, maailmanlaajuisesti merkittävintä ennenaikaiselle kuolemalle altistavaa riskitekijää, ei voida tunnistaa tai hoitaa ilman tarkkoja ja käytännöllisiä verenpaineen mittausmenetelmiä. Verenpaineen kotimittaus on saavuttanut suuren suosion potilaiden keskuudessa. Lääkärit eivät ole kuitenkaan vielä täysin hyväksyneet verenpaineen kotimittausta, sillä riittävä todistusaineisto sen toimivuudesta ja eduista on puuttunut. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli osoittaa, että kotona mitattu verenpaine (kotipaine) on perinteistä vastaanotolla mitattua verenpainetta (vastaanottopaine) tarkempi, ja että se on tehokas myös kliinisessä käytössä. Tutkimme kotipaineen käyttöä verenpainetaudin diagnosoinnissa ja hoidossa. Lisäksi tarkastelimme kotipaineen yhteyttä verenpainetaudin aiheuttamiin kohde-elinvaurioihin. Ensimmäinen aineisto, joka oli edustava otos Suomen aikuisväestöstä, koostui 2 120 45–74-vuotiaasta tutkimushenkilöstä. Tutkittavat mittasivat kotipainettaan viikon ajan ja osallistuivat terveystarkastukseen, johon sisältyi kliinisen tutkimuksen ja haastattelun lisäksi sydänfilmin otto ja vastaanottopaineen mittaus. 758 tutkittavalle suoritettiin lisäksi kaulavaltimon seinämän intima-mediakerroksen paksuuden (valtimonkovettumataudin mittari) mittaus ja 237:lle valtimon pulssiaallon nopeuden (valtimojäykkyyden mittari) mittaus. Toisessa aineistossa, joka koostui 98 verenpainetautia sairastavasta potilaasta, hoitoa ohjattiin satunnaistamisesta riippuen joko ambulatorisen eli vuorokausirekisteröinnillä mitatun verenpaineen tai kotipaineen perusteella. Vastaanottopaine oli kotipainetta merkittävästi korkeampi (systolisen/diastolisen paineen keskiarvoero oli 8/3 mmHg) ja yksimielisyys verenpainetaudin diagnoosissa kahden menetelmän välillä oli korkeintaan kohtalainen (75 %). 593 tutkittavasta, joilla oli kohonnut verenpaine vastaanotolla, 38 %:lla oli normaali verenpaine kotona eli ns. valkotakkiverenpaine. Verenpainetauti voidaan siis ylidiagnosoida joka kolmannella potilaalla seulontatilanteessa. Valkotakkiverenpaine oli yhteydessä lievästi kohonneeseen verenpaineeseen, matalaan painoindeksiin ja tupakoimattomuuteen, muttei psykiatriseen sairastavuuteen. Valkotakkiverenpaine ei kuitenkaan vaikuttaisi olevan täysin vaaraton ilmiö ja voi ennustaa tulevaa verenpainetautia, sillä siitä kärsivien sydän- ja verisuonitautien riskitekijäprofiili oli normaalipaineisten ja todellisten verenpainetautisten riskitekijäprofiilien välissä. Kotipaineella oli vastaanottopainetta vahvempi yhteys verenpainetaudin aiheuttamiin kohde-elinvaurioihin (intima-mediakerroksen paksuus, pulssiaallon nopeus ja sydänfilmistä todettu vasemman kammion suureneminen). Kotipaine oli tehokas verenpainetaudin hoidon ohjaaja, sillä kotipaineeseen ja ambulatoriseen paineeseen, jota on pidetty verenpainemittauksen ”kultaisena standardina”, perustuva lääkehoidon ohjaus johti yhtä hyvään verenpaineen hallintaan. Tämän ja aikaisempien tutkimusten tulosten pohjalta voidaan todeta, että verenpaineen kotimittaus on selkeä parannus perinteiseen vastaanotolla tapahtuvaan verenpainemittaukseen verrattuna. Verenpaineen kotimittaus on käytännöllinen, tarkka ja laajasti saatavilla oleva menetelmä, josta voi tulla jopa ensisijainen vaihtoehto verenpainetautia diagnosoitaessa ja hoitaessa. Verenpaineen mittauskäytäntöön tarvitaan muutos, sillä näyttöön perustuvan lääketieteen perusteella vaikuttaa, että vastaanotolla tapahtuvaa verenpainemittausta tulisi käyttää vain seulontatarkoitukseen.

Brain Dopamine and Serotonin Receptors in the Perception of Pain. Positron Emission Tomography Studies in Healthy Subjects

The role of dopamine and serotonin in spinal pain regulation is well established. However, little is known concerning the role of brain dopamine and serotonin in the perception of pain in humans. The aim of this study was to assess the potential role of brain dopamine and serotonin in determining experimental pain sensitivity in humans using positron emission tomography (PET) and psychophysical methods. A total of 39 healthy subjects participated in the study, and PET imaging was performed to assess brain dopamine D2/D3 and serotonin 5-HT_1A receptor availability. In a separate session, sensitivity to pain and touch was assessed with traditional psychophysical methods, allowing the evaluation of potential associations between D2/D3 and 5-HT_1A binding and psychophysical responses. The subjects’ responses were also analyzed according to Signal Detection Theory, which enables separate assessment of the subject’s discriminative capacity (sensory factor) and response criterion (non-sensory factor). The study found that the D2/D3 receptor binding in the right putamen was inversely correlated with pain threshold and response criterion. 5-HT_1A binding in cingulate cortex, inferior temporal gyrus and medial prefrontal cortex was inversely correlated with discriminative capacity for touch. Additionally, the response criterion for pain and intensity rating of suprathreshold pain were inversely correlated with 5-HT_1A binding in multiple brain areas. The results suggest that brain D2/D3 receptors and 5-HT_1A receptors modulate sensitivity to pain and that the pain modulatory effects may, at least partly, be attributed to influences on the response criterion. 5-HT_1A receptors are also involved in the regulation of touch by having an effect on discriminative capacity.

Ankle-brachial index, high-sensitivity C-reactive protein and endothelial function in a cardiovascular risk population

Atherosclerotic vascular disease is the leading cause of death in the Western world. Its main three manifestations are coronary heart disease, cerebrovascular disease, and peripheral arterial disease. Asymptomatic peripheral arterial disease is usually diagnosed using the ankle brachial index, and values ≤ 0.90 are used to determine the diagnosis. The classical risk factors of peripheral arterial disease, such as smoking and diabetes, are well known and early interventions are mandatory to improve the prognosis. What is not well known is the role of inflammation as a risk factor. Yet, a novel approach to cardiovascular diseases is the measurement of endothelial function. In this thesis, we studied the ankle-brachial index, C-reactive protein and endothelial function in a cardiovascular risk population. A total of 2856 subjects were invited to the study and 2085 (73%) responded. From these subjects, a cohort of 1756 risk persons was screened. We excluded the subjects with previously known cardiovascular disease or diabetes, because they were already under systematic follow-up. Out of the study subjects, 983 (56%) were women and 773 (44%) men. The ankle brachial index and high-sensitivity C-reactive protein were measured from 1047 subjects. Endothelial function was assessed by measuring reactive hyperemia pulse amplitude tonometry from 66 subjects with borderline peripheral arterial disease. In this study, smoking was a crucial risk factor for peripheral arterial disease. Subclinical peripheral arterial disease seems to be more common in hypertensive patients even without comorbidities. The measurement of the ankle brachial index is an efficient method to identify patients at an increased cardiovascular risk. High-sensitivity C-reactive protein did not correlate with the ankle brachial index or peripheral arterial disease. Instead, it correlated with measures of obesity. In a cardiovascular risk population with borderline peripheral arterial disease, nearly every fourth subject had endothelial dysfunction. This might point out a subgroup of individuals in need of more intensive treatment for their risk factors.

The alpha2C-adrenoceptor as a neuropsychiatric drug tar-get - PET studies in human subjects

Positron emission tomography imaging has both academic and applied uses in revealing the distribution and density of different molecular targets in the central nervous system. Following the significant progress made with the dopamine D2 receptor, advances have been made in developing PET tracers to allow analysis of receptor occupancy of many other receptor types as well as evaluating changes in endogenous synaptic transmitter concentrations of transmitters e.g. serotonin and noradrenaline. Noradrenergic receptors are divided into α1-, α2- and β-adrenoceptor subfamilies, in humans each of which is composed of three receptor subtypes. The α2-adrenoceptors have an important presynaptic auto-inhibitory function on noradrenaline release but they also have postsynaptic roles in modulating the release of other neurotransmitters, such as serotonin and dopamine. One of the subtypes, the α2C-adrenoceptor, has been detected at distinct locations in the central nervous system, most notably the dorsal striatum. Several serious neurological conditions causing dementia, Alzheimer’s disease and Parkinson’s disease have been linked to disturbed noradrenergic signaling. Furthermore, altered noradrenergic signaling has also been implicated in conditions like ADHD, depression, anxiety and schizophrenia. In order to benefit future research into these central nervous system disorders as well as being useful in the clinical development of drugs affecting brain noradrenergic neurotransmission, validation work of a novel tracer for positron emission tomography studies in humans was performed. Altogether 85 PET imaging experiments were performed during four separate clinical trials. The repeatability of [11C]ORM-13070 binding was tested in healthy individuals, followed by a study to evaluate the dose-dependent displacement of [11C]ORM-13070 from α2C-adrenoceptors by a competing ligand, and the final two studies examined the sensitivity of [11C]ORM-13070 binding to reflect changes in endogenous noradrenaline levels. The repeatability of [11C]ORM-13070 binding was very high. The binding properties of the tracer allowed for a reliable estimation of α2C-AR occupancy by using the reference tissue ratio method with low test-retest variability. [11C]ORM-13070 was dose-dependently displaced from its specific binding sites by the subtype-nonselective α2-adrenoceptor antagonist atipamezole, and thus it proved suitable for use in clinical drug development of novel α2C-adrenoceptor ligands e.g. to determine the best doses and dosing intervals for clinical trials. Convincing experimental evidence was gained to support the suitability of [11C]ORM-13070 for detecting an increase in endogenous synaptic noradrenaline in the human brain. Tracer binding in the thalamus tended to increase in accordance with reduced activity of noradrenergic projections from the locus coeruleus, although statistical significance was not reached. Thus, the investigation was unable to fully validate [11C]ORM-13070 for the detection of pharmacologically evoked reductions in noradrenaline levels.

Clinical and genetic markers in disease progression – a study among subjects with obstructive lung diseases

Asthma, COPD, and asthma and COPD overlap syndrome (ACOS) are chronic pulmonary diseases with an obstructive component. In COPD, the obstruction is irreversible and the disease is progressive. The aim of the study was to define and analyze factors that affected disease progression and patients’ well-being, prognosis and mortality in Chronic Airway Disease (CAD) cohort. The main focus was on COPD and ACOS patients. Retrospective data from medical records was combined with genetic and prospective follow-up data. Smoking is the biggest risk factor for COPD and even after the diagnosis of the disease, smoking plays an important role in disease development and patient’s prognosis. Sixty percent of the COPD patients had succeeded in smoking cessation. Patients who had managed to quit smoking had lower mortality rates and less psychiatric diseases and alcohol abuse although they were older and had more cardiovascular diseases than patients who continued smoking. Genetic polymorphism rs1051730 in the nicotinic acethylcholine receptor gene (CHRNA3/5) associated with heavy smoking, cancer prevalence and mortality in two Finnish independent cohorts consisting of COPD patients and male smokers. Challenges in smoking cessation and higher mortality rates may be partly due to individual patient’s genetic composition. Approximately 50% of COPD patients are physically inactive and the proportion was higher among current smokers. Physically active and inactive patients didn’t differ from each other in regard to age, gender or comorbidities. Bronchial obstruction explained inactivity only in severe disease. Subjective sensation of dyspnea, however, had very strong association to inactivity and was also associated to low health related quality of life (HRQoL). ACOS patients had a significantly lower HRQoL than either the patients with asthma or with COPD even though they were younger than COPD patients, had better lung functions and smaller tobacco exposure.