Työnantajan oikeus rajoittaa työntekijän sananvapautta työsuhteessa

Tämän pro gradu –tutkielman tarkoituksena on tutkia edellytyksiä, joiden avulla Suomen perustuslaissa, Euroopan ihmisoikeussopimuksessa ja Euroopan perusoikeusasiakirjassa turvattua sananvapautta voidaan työsuhteissa työnantajan toimesta rajoittaa. Henkilön työhön liittyvissä olosuhteissa tai vapaa-ajalla esittämät mielipiteet, käsitykset ajatukset, otaksumat, arvostelut tai yleiset kannanotot eivät oikeuta asettamaan häntä eriarvoiseen asemaan työelämässä. Työntekijän sananvapauden rajoittamisen tulee tapahtua samojen periaatteiden valossa kuin muidenkin ihmis- ja perusoikeuksien rajoittamisen. Työntekijän sananvapauden rajoittamisperusteet on lueteltu tyhjentävästi Euroopan ihmisoikeussopimuksen 10. artiklan toisessa kappaleessa. Tulee kuitenkin ymmärtää, että Suomen perustuslaki voi asettaa rajoitusperusteille pidemmälle meneviä vaatimuksia kuin valtiolle tietyn harkintavallan jättävät ihmisoikeussopimukset. Hankalinta usein on sen arvioiminen, onko työntekijän sananvapauteen puuttuminen ollut suhteellisuusvaatimuksen mukaista eli oikeasuhteista ja välttämätöntä demokraattisessa yhteiskunnassa. Työntekijän sananvapauden käyttämiseen liittyvät tilanteet poikkeavat toisistaan. Työnantaja voi antaa ennakollisia ohjeistuksia sananvapauden käyttämisestä tai työntekijä ilmaista oman näkemyksensä työnantajastaan mediassa. Toisaalta työntekijä voi myös ilmiantaa työnantajansa tämän väärinkäytöksen perusteella viranomaisille. Lisäksi työntekijän sananvapauden rajoittamisen sallittavuuteen vaikuttaa monia asioita: osallistuuko työntekijä yritystä koskevaan yhteiskunnalliseen julkiseen keskusteluun, mikä on työntekijän rooli työpaikalla ja mitkä ovat ilmaisuvapauden käyttämisen taustalla olevat motiivit. Liian tuntuvat seuraamukset sananvapauden käyttämisestä saattavat aiheuttaa työyhteisössä pelotusvaikutuksen niin, että yhteiskunnallisesti tärkeistä asioista ei rangaistusten ja muiden seuraamusten pelossa uskalleta kirjoittaa tai muutoin saattaa yleisön tietoon. Tutkimuksen metodina on oikeustieteelliselle tutkimukselle perinteinen lainoppi. Lisäksi tutkielmassa on myös vahva oikeusvertaileva ote ja työssä hyödynnetään Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ja Ruotsin työtuomioistuimen tuomioita. Tutkielman alussa pohjustetaan työntekijän sananvapautta ja arvioidaan muun muassa lojaliteettivelvollisuuden, valtion positiivisen turvaamisvelvollisuuden sekä työsopimuksen vaikutusta sananvapauden rajoittamiseen. Lopuksi tutkitaan asioita, jotka saavat suurimman painoarvon arvioitaessa työntekijän sananvapauden rajoittamisen välttämättömyyttä ja oikeasuhteisuutta.

Suomen turvallisuuspoliittisen ratkaisun lähtökohtia

Suomi luopui puolueettomuuspolitiikasta turvallisuuspoliittisena linjanaan kun se liittyi Euroopan unioniin ennen kaikkea turvallisuussyistä. Vaikka Suomi on EU-jäsenyyden myötä poliittisesti liittoutunut ja vaikka se on jatkuvasti laajentanut ja syventänyt yhteistyötään NATOn kanssa, Suomi on yhä sotilaallisesti liittoutumaton valtio. Suomen turvallisuuspoliittinen toimintaympäristö on ollut poikkeuksellisen vakaa kylmän sodan jälkeen ennen kaikkea siksi, että maailman voimakkain suurvalta Yhdysvallat on yhä sotilaallisesti läsnä Euroopassa ja Euroopan integraatio on jatkunut ja syventynyt. Suomi on sitonut nykyisen turvallisuuspoliittisen linjansa turvallisuusympäristönsä pysyvyyteen. Viime vuosina NATOn laajentuminen entisen Neuvostoliiton alueelle on voimistanut läntisten suurvaltojen ja Venäjän välistä valtakamppailua ja turvallisuuskilpailua Suomen lähialueella. Viimeistään Ukrainan konflikti on tehnyt ajankohtaiseksi myös kysymyksen Suomen sotilaallisesta liittoutumisesta. Tässä artikkeliteoksessa turvallisuuspolitiikan asiantuntijat analysoivat keskeisimpien ulkoisten toimijoiden – EU:n, Ruotsin, Viron, Venäjän, Yhdysvaltojen ja NATOn – merkitystä Suomen turvallisuuspoliittisen toimintaympäristön vakaudelle ja Suomen turvallisuudelle sekä pohtivat, onko Suomen syytä muuttaa nykyistä turvallisuuspoliittista linjaansa turvallisuusympäristössä tapahtuneiden muutosten vuoksi. Kirjoittajat myös arvioivat Suomen mahdolliseen sotilaalliseen liittoutumiseen liittyviä etuja ja haittoja verrattuna nykyiseen turvallisuuspoliittiseen ratkaisuun. Teoksen kirjoittajien toisistaan poikkeavat näkemykset Suomen turvallisuuspoliittisen toimintaympäristön vakaudesta, NATOn laajentumisen vaikutuksista Itämeren alueella, Venäjän valtapolitiikasta ja sen Suomelle muodostaman sotilaallisen uhan voimakkuudesta, NATOn pelotteen uskottavuudesta ja Yhdysvaltojen sitoutumisesta liittolaistensa puolustamiseen sekä Suomen NATO-jäsenyyden eduista ja haitoista valaisevat laajasti kysymystä Suomen turvallisuudesta ja turvallisuuspoliittisesta ratkaisusta. Suomelle sen geopoliittinen asema Venäjälle strategisesti elintärkeiden Kuolan alueen ja Pietari–Moskova-ydinalueen välittömässä läheisyydessä on ongelmallinen maan turvallisuuden kannalta. Suurvalta Venäjä onkin edelleen keskeisin Suomen turvallisuuteen ja turvallisuuspoliittiseen ratkaisuun vaikuttava ulkoinen toimija. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Suomella on ollut ainutlaatuinen mahdollisuus liittoutua Yhdysvaltojen kanssa NATO-jäsenyyden myötä Venäjän potentiaalista sotilaallista uhkaa vastaan. Toisaalta Suomella ei kuitenkaan ole ollut pakottavaa tarvetta siihen, koska se on välillisesti hyötynyt Yhdysvaltojen suurstrategiasta Euroopassa ja koska Venäjän valtapolitiikka on kohdistunut ennen kaikkea entisen Neuvostoliiton alueelle. Vaikka Ukrainan konflikti onkin lisännyt poliittista ja sotilaallista jännitettä Itämeren alueella, tämän teoksen perusteella on kuitenkin mahdotonta antaa yksiselitteistä vastausta siihen, pitäisikö Suomen sen turvallisuuspoliittisessa toimintaympäristössä tapahtuneen muutoksen seurauksena liittyä NATOn jäseneksi vai ei. Halutessaan Suomi voi siis edelleen jatkaa nykyisellä turvallisuuspoliittisella linjallaan sotilaallisesti liittoutumattomana valtiona, mutta samalla sen täytyy kuitenkin pitää myös sotilaallinen liittoutuminen avoimena turvallisuuspoliittisena vaihtoehtona tulevaisuudessa.

Kuinka Nato-kortit muuttuivat jokereiksi? – kansanedustajien Nato-kuvan kehitys integraation ajastapäättäväisen päättämättömyyden kauteen

Tutkielmassa selvitetään kansanedustajien Nato-kuvan kehittymistä 1990-luvun alusta 2000-luvun ensimmäisen kymmenvuotiskauden loppuun. Pääaineistona ovat olleet viiden turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon eduskuntakeskustelujen pöytäkirjat (-95,-97,-01,-04 ja -09). Tutkielmassa esitetään, että kansanedustajien Nato-kuvaa hallitsi 1990-luvulla EU-integraation vaihe, jolloin Suomenkin suunta näytti käyvän kaikenkattavaan, myös Natoon suuntaavaan integraatioon EU:n ja Länsi-Euroopan unionin (WEU) kautta. Vuoden 2001 keskusteluissa Nato-jäsenyys sai eniten tilaa ja Euroopan puolustus näytti toteutuvan laajenevan Naton kautta. 2000-luvulla Nato-optio alkaa hallita ja padota eduskunnan Nato-keskustelua. Kansanedustajien Nato-kantojen ”ison kuvan” kannalta keskeisiä ovat erityisesti SDP:n ja Keskustan edustajat. Kokoomuksen ja Vasemmistoliiton edustajat ovat olleet johdonmukaisempia. Kokoomuksen edustajat ovat selkeimmin kannattaneet Nato-jäsenyyttä, kun taas Vasemmistoliitossa ollaan kylmän sodan jälkeen useimmin vastustettu kansainvälistä puolustuksellista yhteistyötä poislukien YK:n itse toteuttamat operaatiot. Sen sijaan SDP:n ja Keskustan edustajat tuntuivat 2000-luvun alkuvuosina ajautuneen niin sanotun optiopolitiikan kannattajiksi. Vielä 1990-luvulla keskustalaiset vierastivat optiota. 1990-luvun keskusteluissa kokoomuslaiset taas kannattivat Nato-vaihtoehdon varaamista kääntyen kriittisemmiksi optiota kohtaan 2000-luvulla. Myöhempi optiokanta on kautta puoluekentän tarkoittanut Nato-kannan pidättämistä ja vetoamista vallitsevan muotoilun toimivuuteen. Sen sijaan vuosien 2004 ja 2009 selontekojen yhteydessä erityisesti Keskustan ja SDP:n edustajien valtavirta puolusti niin oppositiossa kuin hallituksessakin Suomen muuttumatonta mahdollisuutta hakea Naton jäsenyyttä. Perimmäisen Nato-kannan panttaaminen provosoikin kysymyksen, oliko lukuisissa edustajissa sympatiaa Natoa kohtaan, jota nämä eivät vain tunnusta. Kiinnostava jatkotutkimushaaste olisi selvittää, miksi optiopolitiikka aikoinaan vakiintui. Tutkielma päätyy pohtimaan, että 1990-luvun integraatiorynnistyksen jälkeisille vuosien 2001–2004 selontekojen väliselle kaudelle ajoittui Natoon kytkeytyvä negatiivisen vaikuttamisen tiivistymä ajaen erityisesti sosiaalidemokraattiset ja keskustalaiset kansanedustajat Nato-kantansa piilottamiseen, joka siis käytännössä ilmeni option korostamisena. Samassa vaiheessa esille nousee myös ns. Irak Gaten rooli vaikuttajana suomalaisessa Nato-keskustelussa, jonka pohdinta on tähän mennessä ollut pitkälti Pekka Ervastin Irak-Gate-kirjan (2004) maininnan varassa. Tutkielma päätyy pohtimaan vuosien 2001–2004 välillä tapahtuneen Nato-vaikuttamisen ja yhä nykyisenkin Nato-keskustelun valtavirran kumpuavan puolue- ja vaalitaktisista sisäpoliittisista syistä eikä Suomen kansainvälisen politiikan tai turvallisuuspolitiikan lähtökohdista.

Tasavallan Presidentin tervehdyssanat Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin avajaisissa Helsingissä 3.7.1973 = speech of welcome by the President of the Republic, Dr. Urho Kekkonen, at the inaugural session of CSCE in Helsinki, July 3rd, 1973

Puhe

Euroopan koulutusjärjestelmässä tulisi panostaa tieto- ja viestintäteknologiaan

Osastopäällikkö Kaisa Kautto-Koivulan haastattelu

Utopia, vieraantuminen ja itäisen Euroopan muutos

Abstract: Utopia, alienation and change in Eastern Europe