IV Armeijakunnan ilmatorjunnan järjestelyt vetäytymisvaiheen taisteluissa 1944

Suomen kohtaloa ratkaistiin kesällä 1944 Karjalan kannaksella. Neuvostoliiton suurhyökkäyksen tavoitteena oli vähintään pakottaa Suomi irtaantumaan sodasta, jotta neuvostojoukkoja voitaisiin käyttää saksalaisia vastaan Suomen muodostamasta sivustauhasta välittämättä. Alkuun suurhyökkäys näytti onnistuvan tavoitteessaan mutta suomalaiset onnistuivat pysäyttämään Neuvostoliiton hyökkäyksen Talin – Ihantalan kaksoistaistelussa. Torjuntavoitto saavutettiin kaikkien aselajien yhteistoiminnalla. Ilmatorjuntajoukot joutuivat taistelemaan ylivoimaista ilmavihollista vastaan. Varsinkin suurhyökkäyksen alussa vihollinen pyrki toimimaan ilmatorjunnasta piittaamatta, välillä itse ilmatorjunnan kimppuun hyökätenkin. Ilmatorjuntajoukot saavuttivat kuitenkin sen verran hyviä tuloksia, että ilmavihollinen joutui muuttamaan toimintatapojaan ja jopa toimimaan ilmatorjuntaa vältellen. Näinollen ilmatorjunnan voidaan katsoa hoitaneen tehtävänsä kunnialla siellä missä toimi, ilmatorjuntaa oli vain tarpeeseen nähden aivan liian vähän. Tutkimuksen tarkoituksena on esitellä lukijalle ilmatorjunnan järjestelyitä kyseisenä ajankohtana. Järjestelyillä pyrittiin luomaan ilmatorjunnalle edellytykset menestyksekkääseen toimintaan. Järjestelyihin katsottiin tässä tutkimuksessa kuuluvan johtaminen ja viestitoiminta, tulenkäytön johtaminen, tuliasematoiminta, yhteistoiminta sekä huolto. Taktiikkaa ja muita asioita käsitellään niiltä osin kuin niillä oli vaikutusta järjestelyihin. Armeijakunnan ilmatorjuntajoukkoja johti ilmatorjuntarykmentin komentaja, IV AK:lle alistettua It.R 12:a everstiluutnantti Pietarinen. Tässä rykmentissä oli vallalla varsin komentajakeskeinen johtamiskulttuuri rykmentin komentajan antaessa tarkkoja toiminta-alueita alaisilleen patteristoille. Tämä muodostui osaltaan ongelmaksi koska patteristoilta puuttui näin ollen tietynlainen vapaus käyttää joukkojaan oma-aloitteisesti. Tulenkäytön johtamista ei jatkosodan aikana toteutettu paikallisia torjuntakeskuksia ja yötorjuntaa lukuunottamatta kenttäarmeijan joukoissa. Tähän oli syynä tarpeellisen kaluston puute, joukkojen käyttö sekä laajat vastuualueet. Ilmatorjuntaohjesäännöt määrittelivät tarkoin käytettävät tulimuodot mutta taisteluiden aikana näitä jouduttiin jatkuvasti soveltamaan. Tulikurin höltyminen vaikeutti huomattavasti pattereiden jo ennestään heikkoa ampumatarviketilannetta. 40 mm jaoksissa olisi ollut mahdollisuus tehokkaaseen jaoskohtaiseen ammuntaan mutta heikot 2T –yhteydet heikensivät tätä kykyä. Yhteistoiminta katsottiin ensiarvoisen tärkeäksi ilmatorjuntajoukoissa. Suurhyökkäyksen alussa yhteistoiminnassa maavoimien kanssa epäonnistuttiin ja tästä oli seurauksena suuret tappiot maavihollisen päästessä suoraan taisteluun ilmatorjuntajoukkojen kanssa. Yhteistoiminta ilmavoimien kanssa rajoittui lähinnä omakoneviestien ja ilmatorjunnan ryhmitystietojen välittämiseen. Yhteistoiminnan määrää voidaan pitää ihmeteltävän vähäisenä, vastasivathan molemmat osapuolet samasta tehtävästä – ilmatilan puolustamisesta. Ilmatorjuntajoukot tukeutuivat yleishuollollisesti pääsääntöisesti sen maavoimien yhtymän huoltolaitoksiin minkä alueella toimivat. Huollon toiminta onnistui hyvin, ainoana selkeänä haittatekijänä oli huoltohenkilöstön vähyys esikunnissa. Aselajin erikoishuollosta vastasi ilmatorjuntavarasto-osasto jonka kanssa toimittiin rykmentin kautta. Suurimpana huollollisena ongelmana oli amputarvikkeet, suurhyökkäyksen alussa osa joukoista ampui varastonsa lähes tyhjiksi ja jouduttiin säätelemään tulitoimintaa. Ilmatorjuntajoukkoja suunniteltiin käytettäväksi patterikokonaisuuksina mutta asemasota-vaiheessa toiminta-alueen laajuus pakotti käyttämään joukkoja jaoskohtaisesti. Näin ollen ei pystytty luomaan selkeitä painopistealueita vaan ilmatorjunta oli kaikkialla yhtä heikko. Suurhyökkäyksen edetessä joukkoja ryhdyttiin käyttämään kuitenkin enenevässä määrin patterikokonaisuuksina.

Prikaatien käyttö kesän 1944 taisteluissa

Tutkimuksessa selvitetään viiden jalkaväkiprikaatin perustaminen jatkosodan aikana sekä niiden taistelut kesällä 1944. Tutkimus on luonteeltaan kuvaileva ja vertaileva kirjallisuus- sekä arkistotutkimus. Sen tarkoituksena on selvittää miten prikaateja käytettiin kesällä 1944. Tutkimuksen näkökulma on yhtymän toiminnan tarkastelu. Pääpaino on asetettu jalkaväkijoukkojen toiminnalle. Jo talvisodassa perustettiin prikaateja, mutta niiden kokoonpanot olivat tehtäväkohtaisia ja niiden tärkein tehtävä oli suojata kenttäarmeijan ryhmittyminen pääasemaan. Talvisodan prikaati ei ollut sotatoimiyhtymä vaan lähinnä rykmenttiin rinnastettava nopea joukko. Talvisodan kokemusten perusteella alkoi keskustelu divisioonan korvaamisesta maavoimien perusyhtymänä. Divisioona koettiin liian raskaaksi etenkin Laatokan pohjoispuolella. Toisaalta kokemukset prikaateista olivat vähäisiä ja niiden kannatus komentajiston keskuudessa oli vain hajanaista. Tämä johtui osittain sen heikommasta tappionsietokyvystä Kannaksen taisteluja ajatellen. Jatkosodan aikana uudelleenjärjestelyissä syksyllä 1941 aloitettiin divisioonien muuttaminen prikaateiksi, mutta sodan pitkittyessä siitä luovuttiin. Jatkosodan kuluessa perustettiin jalkaväkiprikaateja divisioonien rinnalle itsenäisiksi yhtymiksi. Prikaatille ei sodan aikana tehty ohjesääntöä tai opasta ja niinpä prikaatien käyttö oli komentaja- ja tilanneriippuvaista. Prikaatin käyttömahdollisuuksia lisäsi nelijakoisuus ja rykmenttiportaan puuttuminen johtamisen nopeuttamiseksi ja helpottamiseksi. Uudelleenjärjestelyissä divisioonat olivat supistuneet käsittämään vain kaksi jalkaväkirykmenttiä sekä erillisen pataljoonan. Prikaatien taistelut kesällä 1944 poikkesivat suuresti toisistaan. Tapparista Taipaleenjoelle taistellut 19. Prikaati kävi lähestulkoon asemasotaa, kun taas 21. Prikaati kävi erittäin raskaita korpitaisteluja viivyttäen 250 km ja osallistuen sen jälkeen vielä ryhmä Raappanan vastahyökkäykseen Ilomantsissa. Toisaalla 3. Prikaati joutui suoraan pataljoonittain Kannaksen painopisteen taisteluihin. Viipurin esikaupunkialueelle ryhmittyi 20. Prikaati, joka valmistautui osiltaan taistelemaan myös rakennetulla alueella. Laatokan pohjoispuolella ollut 15. Prikaati viivytti Syväriltä U-asemaan 5. Divisioonalle alistettuna ja joutui jopa maihinnousun torjuntaan. Prikaatien käyttö oli hyvin moninaista. Niitä vastaan hyökännyt vihollinen, erilaiset toimintamaastot sekä ajallisesti ja etäisyyksiltään toisistaan suuresti poikkeavat tehtävät tekevät prikaatien vertailemisen vaikeaksi. Joitain yhtäläisyyksiä tiettyjen prikaatien toiminnasta on löydettävissä, mutta mitään yhtenäistä käyttöperiaatetta tai ajatusta näin erilaisille taisteluvaiheille ei ole. Prikaatit olivat jalkaväkiyhtymiä, joiden oli pystyttävä suoriutumaan kaikista käsketyistä tehtävistään. Tavanomaisen rintamapuolustuksen ja viivytyksen lisäksi jouduttiin torjumaan maihinnousua, varautumaan taistelemaan rakennetulla alueella sekä korpialueella. Vaikka prikaatien kokoonpanoissa olikin eräitä puutteita, ne suoriutuivat niille annetuista tehtävistään pääosin hyvin ja uudenlainen yhtymä osoitti organisaationa sopivuutensa suomalaisiin olosuhteisiin.

Ilmatoiminnan johtaminen Karjalan kannaksen torjuntataisteluissa kesällä 1944

Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee Ilmavoimien johtamista kesän 1944 Karjalan kannaksen torjuntataisteluissa Tali–Ihantalassa, Viipurinlahdella ja Vuosalmella. Ilmavoimien johtamista tarkastellaan erityisesti Kannaksen ilmakomentajan, eversti Richard Lorentzin johtamisen näkökulmasta sekä Ilmavoimien toimintaa joint-operaation näkökulmasta osana Kannaksen suurtaisteluita. Lorentzin toiminnan lisäksi on ollut välttämätöntä syventyä tarkastelemaan Kannakselle rakennettua Ilmavoimien johtamisjärjestelmää ja sen luojaa everstiluutnantti Gustav Erik Magnussonia. Koska kesän 1944 taisteluita tarkastellaan myös joint-operaatio -käsitteen näkökulmasta, on ollut välttämätöntä tarkastella join-käsitettä suomalaisen määritelmän mukaisesti, mutta myös alkuperäisen yhdysvaltalaisen määritelmän mukaisesti.

Viipurinlahden taistelu 1944 joint-operaation näkökulmasta tarkasteltuna

Viipurinlahden taistelun kesällä 1944 on monesti esitetty olevan ensimmäinen suomalainen joint- eli yhteisoperaatio. Työ käsittelee Viipurinlahden taistelua nykyaikaisen jointoperaation periaatteiden näkökulmasta. Viipurinlahden taistelussa toimi kaikkien kolmen puolustushaaran joukkoja pienellä taistelualueella. Joint-käsitettä tarkastellaan yhdysvaltalaisten ohjesääntöjen ja suomalaisten näkemysten kautta. Yhdysvallat on yksi maailman johtavin joint-doktriinin käyttäjä. Tämän vuoksi joint-käsitettä tarkastellaan työssä pääasiassa Yhdysvaltojen ohjesääntöjen ja niihin perustuvan tiedon kautta.

”Tätä työtä tehdään Suomen suvun historiassa vain yhden kerran”. Itä-Karjalan sotilashallintoesikunnan opettajaleiri suomalaisten ja itäkarjalaisten kohtaamisen paikkana 1941 – 1944

Tutkimus käsittelee suomalaisten ja itäkarjalaisten suhdetta Itä-Karjalan miehityksen aikana 1941 – 1944. Lähestyn aihetta Itä-Karjalan sotilashallintoesikunnan opettajaleirin kautta. Leirillä opiskeli joulukuun 1941 ja elokuun 1944 välisenä aikana yli sata itäkarjalaista opettajaa Paltamossa, Jämsässä ja Raumalla. Koulutuksen tavoitteena oli antaa opiskelijoille suomalaisen kansakoulunopettajan pätevyys ja kasvattaa heistä suursuomalaisen aatemaailman omaksuneita opettajia Suomeen liitettävän Itä-Karjalan tarpeisiin. Tutkimuksen lähdeaineistona on opettajaleirin arkistoksi kutsuttu aineistokokonaisuus. Tarkastelen tutkimuksessa suomalaisten ja itäkarjalaisten suhteita sotilashallinnon kontekstissa. Tutkimuksessa käsitellyt suomalaiset olivat miehityshallinnon edustajia, itäkarjalaiset taas miehitetyn alueen asukkaita ja vihollismaan kansalaisia. Tämä valtasuhde määritteli pitkälti sen, miten he toisensa näkivät. Perinteisen sotahistorian sijaan tutkimukseni sijoittuu pikemminkin uuden sotahistorian kenttään. Varsinaisten sotatapahtumien sijaan tutkimus keskittyy siihen, millaiselle ajatusmaailmalle Itä-Karjalan sotilashallinto rakentui. Tutkimus rakentuu kolmen tapahtumasarjan ympärille. Helmikuussa 1942 leirin opiskelijat järjestivät Leninin kuolinpäivänä mielenilmauksen, jonka seurauksena useita leirin opiskelijoita lähetettiin keskitysleireille. Käsittelen tapahtuman yhteydessä opettajaleiriä miehitysvallan välineenä ja opiskelijoiden mahdollisuuksia vastarintaan. Kesällä 1942 Mikko Karvosen itäkarjalaisesta opettajasta kertovan romaanin Heräävän elämän maa julkaisu herätti opettajaleirillä suuttumusta. Käyn leiriläisten reaktion kautta läpi kansallisuuden ja rodun merkitystä suomalaisten ja itäkarjalaisten suhteen pohjana. Viimeisessä käsittelyluvussa tutkin sitä, mitä sodan päättyminen ja opettajaleirin lakkauttaminen merkitsivät sen opettajille ja opiskelijoille. Sotilashallinnon ja opettajaleirin työ perustui siihen ajatukseen, että Itä-Karjala liitettäisiin sodan jälkeen Suomeen. Tämän takia itäkarjalaisia kohdeltiin ennen kaikkea tulevina suomalaisina. Opettajaleirin opiskelijat tuottivat pettymyksiä, koska heidän taivuttamisensa Suur-Suomi -ajatuksen puolelle oli ennakkoon ajateltua vaikeampaa. Heissä nähtiin myös kielteisiä piirteitä, jotka tulkittiin venäläisen kulttuurin vaikutuksiksi. Leirillä ajateltiin, että syntyperänsä takia opiskelijoista voisi tulla hyviä suomalaisia, mutta heidän piti oppia vihaamaan ”ryssää” ja pääsemään irti venäläisyyden vaikutuksista. Suomen vetäytyminen Itä-Karjalasta teki tyhjäksi haaveet Suur-Suomen luomisesta. Osa leirin entisistä opettajista ja Suomeen jääneistä opiskelijoista jatkoi yhteydenpitoa sodan jälkeenkin. Leiriläisiä yhdistivät yhteiset kokemukset, mutta etenkin leirin johtajan Matti Koskenniemen toiminnassa näkyi myös tavoite pitää kiinni ajatuksesta, että opettajaleirin työ ei ollut mennyt hukkaan. Sodan jälkeisessä Suomessa Itä-Karjalan miehitys haluttiin yleisesti unohtaa, mutta säilyttämällä ja kartuttamalla opettajaleirin arkistoa Koskenniemi piti kiinni oikeudesta omaan tulkintaansa siitä, mistä opettajaleirissä oli ollut kyse.

Yhdysvaltojen meri-ilmavoimien käyttöperiaatteet Midwayn taistelussa 1942 ja Leytenlahden taistelussa 1944

Tämä tutkimus käsittelee Yhdysvaltojen meri-ilmavoimien käyttöperiaatteita ja niiden muuttumista toisessa maailmansodassa keskittyen Midwayn ja Leytenlahden taisteluihin, jotka käytiin vuosina 1942 ja 1944. Tutkimuksessa perehdytään Yhdysvaltojen meri-ilmavoimien käyttämään kalustoon, meri-ilmavoimien kokoonpanoihin ja meri-ilmavoimien johtamiseen. Tutkimuksessa perehdytään myös teknologisen ja Yhdysvaltojen taloudellisen kehityksen tuomiin muutoksiin, jotka muovasivat meri-ilmavoimien käyttöperiaatteita. Tarkastelu perustuu kahteen eri meritaisteluun, joista on selkeästi erotettavissa meri-ilmavoimissa kahden vuoden aikana tapahtunut kehitys ja sitä kautta käyttöperiaatteiden muutos. Tässä tutkimuksessa pyritään vastaamaan seuraavaan pääkysymykseen: Miten Yhdysvaltojen meri-ilmavoiminen käyttöperiaatteet muuttuivat Midwayn ja Leytenlahden taistelujen välillä? Pääkysymystä tukemaan on valittu kolme alatutkimuskysymystä, jotka ovat: Oliko kaluston kehittymisellä merkitystä käyttöperiaatteiden muuttumiseen?, Miten meri-ilmavoimien kokoonpanot muuttuivat kahta eri taistelua tarkastellen? ja miten meri-ilmavoimien johtosuhteet vaikuttivat käyttöperiaatteiden muuttumiseen? Tutkimuksen johdantoluvussa esitellään tutkimuksen tutkimuskysymykset, rajaus, tutkimuksen viitekehys, sekä meri-ilmavoimien kehitys aselajina ennen toista maailmansotaa. Toisessa pääluvussa esitellään Midwayn ja Leytenlahden taistelut meri-ilmavoimien näkökulmasta. Kolmas pääluku tässä tutkimuksessa käsittelee meri-ilmavoimien käytössä ollutta kalustoa. Kolmannessa pääluvussa esitellään myös teknologisen kehityksen vaikutus meri-ilmavoimienkäyttöperiaatteisiin. Neljäs pääluku käsittelee meri-ilmavoimien kokoonpanoja ja niissä tapahtunutta muutosta kahden tutkittavan meritaistelun välillä. Viides pääluku käsittelee meriilmavoimien johtamisjärjestelmiä ja meri-ilmavoimien johtosuhteita. Kuudennessa pääluvussa esitetään tutkimuksessa saavutetut tutkimustulokset, sekä tehdään johtopäätökset, joilla vastataan tutkimuksen alussa esitettyihin tutkimuskysymyksiin. Tämä tutkimus on laadullinen sotahistorian tutkimus, jossa lähdemateriaalina on käytetty julkaistua aikalaiskirjallisuutta, sekä aihealueeseen liittyviä artikkeleita. Lähdeaineistona ei ole käytetty haastatteluja, koska niiden saaminen tutkimukseen varatussa aikaraamissa oli mahdotonta. Riittävän asiantuntemuksen omaavan haastateltavan löytyminen todettiin myös haasteelliseksi, koska kotimaista asiantuntijaa aihealueeseen ei ole.

Kansalliset rata- ja maantiepyöräilykilpailut velodromilla 15-16.6.1944

14 x 21 cm

Suomen pyöräilymestasruuskilpailut Velodromilla 1.10.1944

14 x 21 cm

Kulutustarviketilanne tammikuussa 1944

17 x 25 cm