Kustannusjohtaminen toimitusketjun hallinnassa

Tämä työ tarkastelee toimitusketjussa käytettyjä kustannusjohtamismenetelmiä. Työn tavoitteena on selvittää mitkä menetelmät ovat useimmiten käytössä ja miten niiden käyttöä on tutkittu kirjallisuudessa. Työ on kirjallisuuskatsaus aiempaan tutkimukseen ja tiedonhaun perusteella pyritään luomaan mahdollisimman laaja kuva tutkituista ja käytössä olevista kustannusjohtamismenetelmistä toimitusketjussa. Työssä tarkasteltuja kustannusjohtamismenetelmiä toimitusketjuissa ovat toimintolaskenta, tavoitekustannuslaskenta, elinkaarikustannuslaskenta ja Balanced Scorecard. Työ esittelee näiden menetelmien teoriat ja tarkastelee niiden käyttötapoja toimitusketjuissa ja tutkittuja käyttökohteita työkaluille. Tutkimus kustannusjohtamismenetelmiin toimitusketjussa on hajanaista. Toimintolaskentaa ja tavoitekustannuslaskentaa on tutkittu laajasti, kun taas elinkaarikustannuslaskennan ja Balanced Scorecardin yleisiä malleja toimitusketjussa on tutkittu vähän ja menetelmien käyttö on tapauskohtaista.

Eosinophilia is a favourable prognostic marker in oral squamous cell carcinoma

Suusyöpä on yleisin pään ja kaulan alueen pahanlaatuisista kasvaimista. Niistä yli 90 % on levyepiteelikarsinoomia. Koska suusyöpäpotilaan viisivuotisennuste on vain noin 50 %, on jatkuva tarve löytää keinoja ennustamaan potilaan selviytymistä ja ohjaamaan hoitoa. Suun levyepiteelikarsinooman ympäristössä havaitaan säännöllisesti eosinofiilejä. Eosinofiili on ihmisen immuunijärjestelmän erikoistunut solu, joiden määrä lisääntyy sekä tulehdusreaktioissa että syöpien läheisyydessä. Toistaiseksi ei tiedetä, miten eosinofiilit liittyvät suun levyepiteelikarsinoomaan, mutta oletuksena on, että suusyöpään liittyvällä eosinofilialla, TATE (tumor-associated tissue eosinophilia), voisi olla vaikutusta suun levyepiteelikarsinoomapotilaan ennusteeseen. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää TATE:n ilmenemistä ja vaikutusta potilaan ennusteeseen suun levyepiteelikarsinoomassa. Lisäksi tutkimus käsittelee potilaan ennusteen kannalta optimaalista eosinofiilimäärän raja-arvoa, jota voitaisiin käyttää patologin työkaluna ennusteen arvioinnissa. Tutkimusaineisto koostui Turun yliopiston Suupatologian laitoksella vuosina 2002-2010 tutkituista 122 suuontelon ja huulen limakalvokoepalasta, jotka oli otettu diagnostisia tarkoituksia varten 99 potilaalta. Tutkimuksen potilaista 44 oli naisia ja 55 miehiä, ja heidän keski-ikänsä oli 65,3 vuotta. Seuranta-aika oli keskimäärin 40,7 kk. Kaksi tutkijaa analysoivat hematoksyliini-eosiinilla värjätyt näytteet suurentamalla ne 400-kertaisiksi valomikroskoopilla. Eosinofiilien määrä laskettiin yhteensä kuudelta edustavimmalta syövän ja strooman alueelta. TATE:n suhde potilaan kliinispatologisiin piirteisiin ja selviytymiseen selvitettiin Turun yliopistollisen keskussairaalan potilastiedoistoista ja analysoitiin tilastollisesti käyttämällä Fischerin testiä. Työllä oli Varsinais-Suomen sairaanhoitopiirin eettisen toimikunnan lupa (nro T10/2011, päätös O31/11). Levyepiteelikarsinooman kliininen kuva vaihteli haavaisen muutoksen ollessa yleisin. Yleisin sijainti levyepiteelikarsinoomalle oli kieli. TATE:a löydettiin 61,5 %:sta (78/122) levyepiteelikarsinoomanäytteitä. Mikäli TATE:a ei löydetty tai sen määrä oli korkea, oli potilaan selviytyminen tilastollisesti merkitsevästi parempi kuin potilailla, joilla TATE oli matala. Lisäanalyyseissä havaittiin, että potilaan ennuste oli tilastollisesti merkitsevästi huonompi, mikäli TATE:n raja-arvo oli vähemmän kuin neljä eosinofiiliä per tutkittu mikroskooppinäkymä (HPF). TATE on täten merkki suun levyepiteelikarsinoomapotilaan paremmasta ennusteesta erityisesti, kun havaitaan enemmän kuin neljä eosinofiiliä/HPF. Tutkimustulosten varmistamiseksi tarvitaan kuitenkin jatkossa laajempia tutkimuksia.

Ukrainan tuntematon nälänhätä – Neuvostojohdon vaikutus vuosien 1946–1947 nälänhätään paikallisjohtajien muistelmissa

Ukrainan neuvostotasavalta kohtasi suuria haasteista toisen maailmansodan jälkeen. Ukrainan maatalous oli katastrofaalisessa tilassa sodan jäljiltä ja tilanne paheni nälänhädäksi vuonna 1946. Neuvostoliiton viisivuotissuunnitelman mukaisesti jälleenrakennuksen tavoitteet olivat pääosin teollisuudessa, jolloin maatalous ja maanviljelys jäivät kehityksestä jälkeen. Maatalouden tilanne kärjistyi massiiviseksi nälänhädäksi, joka vei arviolta 1,5 miljoonan kansalaisen hengen. Nälänhätä pysyi pitkään salassa ja tuli suuren yleisön tietoisuuteen vasta 1970-luvulla neuvostojohtaja Nikita Hruštševin muistelmien myötä. Tutkimuksen alkuperäislähteinä käytän kahden Ukrainassa toimineen johtomiehen muistelmia nälänhädän ajalta. Toinen lähteistä on juuri Nikita Hruštševin muistelmat ja toinen on Ukrainassa toimineen kolhoosijohtajan Fedor Belovin muistelmateos. Tutkin, millaisen kuvan aikalaismuistelmat antavat Ukrainan maaseutua kohdanneesta nälänhädästä ja valtion vaikutuksesta siihen. Työssäni tarkastelen sitä, miten Hruštšev ja Belov kokivat Neuvostoliiton vaikuttaneen Ukrainan tilanteeseen ja toisaalta sitä, miten heidän näkemyksensä mukaan Neuvostoliitossa toimittiin Ukrainan auttamiseksi. Muistelmateokset ovat henkilökohtaisia ja perustuvat muistelijoiden omiin kokemuksiin. Kokemushistoriallisen näkökulman tavoite ei ole saada selville aukotonta kuvaa neuvostoliittolaisesta maaseudusta ja Ukrainan nälänhädästä. Tutkimukseni tuo esille sen, millaisena Hruštšev ja Belov kokivat nämä asiat ja mihin he kiinnittivät huomiota. Hruštšev ja Belov määrittelevät teoksissaan Ukrainan tilannetta ja siihen johtaneita syitä. Neuvostoliitto valtiona ja sosialistisena järjestelmänä johti siihen, että sodan jälkeen maaseudulla ei ollut työntekijöitä eikä maatalouden kolhoosijärjestelmä ottanut toimiakseen. Kukaan ei halunnut töihin kolhoositiloille, sillä kolhoosijärjestelmä vei kaiken viljan maalta kaupunkeihin. Viljapulan kärjistymiseen vaikuttivat kolhoosijärjestelmän lisäksi myös sodan aiheuttamat tuhot, mutta myös vuoden 1946 poikkeuksellisen kuuma ja kuiva kesä. Paikallisen tason johtomiehen anoivat apua Ukrainan maaseudulle, mutta Neuvostoliiton valtiojohto hylkäsi avunpyynnöt ja pyrki peittelemään tietoa nälänhädästä.

Punaisen Afganistanin puolesta : Neuvostoliiton interventio - sota - sotataito

Uusimpiin tutkimuksiin ja julkaistuihin alkuperäisasiakirjoihin perustuva kokonaisesitys, joka tarkastelee neuvostojoukkojen sodankäyntiä Afganis­tanissa ja asettaa sodan myös laajempaan historialliseen ja poliittiseen kontekstiin. Mitkä olivat ne syyt, jotka veivät Neuvostoliiton intervention tielle? Minkälaisia joukkoja käytettiin? Miten suursotaa ja ennen kaikkea Euroopan sotanäyttämöitä varten laaditut sotaopit soveltuivat yhteen­ottoon, jonka toisena osapuolena oli sissitaktiikkaa käyttävä islamilainen vastarintaliike? Miten operaatiotaitoa, taktiikkaa ja joukkojen organisaatioita kehitettiin? Miten Afganistanin oman armeijan kehittämisessä onnistuttiin? Miten intervention kokonaisuutta on arvioitava suhteessa asetettuihin tavoitteisiin? Miksi vastarintaliikettä ei onnistuttu kukistamaan? Kirjan aihe on edelleen ajankohtainen, sillä sota Afganistanissa on - vaihtelevin muodoin - jatkunut nykypäiviin saakka. Jukka Kulomaa on Maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorian dosentti. Hän on tutkimus- ja opetustyössään keskittynyt erityisesti Neuvostoliiton sotataitoon.

R. D. Laingin antipsykiatrinen kritiikki teoksessa Divided Self

Analysoin tutkimuksessani radikaalin antipsykiatrian hulluuskäsityksiä ja psykiatrian kritiikkiä osana 1960-luvun vastakulttuuria ja kulttuurista murrosta. Alkuperäislähteeni on R. D. Laingin Divided Self: An Existential Study in Sanity and Madness (1960), jossa Laing käsitteli ajatuksiaan skitsofreenikoiden kokemusmaailmasta ja psykiatrisen katseen kohdentumisesta ymmärtämiseen ja empatiaan potilassuhteessa. Hän lähestyi aihettaan eksistentialistis-fenomenologisesta näkökulmasta ja sai leiman hulluuden romantisoijana ehdottaessaan myöhemmin 1960-luvulla, että kaikki psykoottiset matkat saattoivat johtaa yksilön ”uudelleensyntymään”. 1960-luvulla erityisesti psykiatreista ja sosiologeista koostuva joukko toi esiin kriittisiä näkemyksiä mielisairaalapotilaiden oikeuksista ja hoidosta samalla kyseenalaisten sairauksien medikaalisen mielen. He kommentoivat samalla sekä psykiatrian vallan käyttöä, että länsimaisen sivilisaation tilaa. Sodan jälkeisen maailman murros eli teknologian kasvu, kaupungistuminen ja arvojen materiaalistuminen vähensivät mahdollisuutta ihmisten sosiaalisten tarpeiden tyydyttämiseen. Nämä aiheuttivat henkilökohtaisella tasolla arvojen yhteentörmäyksiä, mistä 1960-luvun vastakulttuurit, kuten antipsykiatria, saivat kasvualustaa. Laingin teos avaa yhden näkökulman 1960-luvun ajatteluun ja kulttuuriin, jossa elettiin uudenlaisten elämäntapojen etsimisen aikaa. Laingin esittämät argumentit saivat laboratorion Kingsley Hallin terapeuttisesta yhteisöstä, joka perustettiin The Philadelphia Associationin tuella Lontoon East Endiin vuonna 1965. Tarkastelen yhteisöä paikkautopiana ja vaihtoehtona mielisairaalahoidolle. Laingin teoksen ja Kingsley Hallin kokeilun kautta asetan antipsykiatrian osaksi 1960-luvun vastakulttuuristen liikkeiden kirjoa.

Ikuisesta runsaudensarvesta uppoaviin paratiisisaariin. Muuttuvan maailman kuvauksia suomalaisissa kaukomatkakertomuksissa

Nykypäivän matkakirjallisuuden suurimpia haasteita on se, miten yhdistää globalisoituvan maailman kuvaaminen lajityyppiin, jonka kuvastoa ovat perinteisesti hallinneet tallaamattomat polut, neitseelliset paratiisirannat sekä kulttuurien eksoottinen toiseus. Tämä tutkielma tarkastelee sitä, millaista kuvaa muuttuvasta maailmasta suomalaiset matkakirjailijat ovat luoneet. Tutkielma sijoittuu ekokriittisen sekä postkolonialistisen kirjallisuudentutkimuksen välimaastoon, jossa painottuu vahva kytkös konkreettiseen maailmaan. Kohdeteoksina on neljä kaukomatkakertomusta eri ajoilta: Tapio Hiisivaaran Myrkkynuolia, kahvia, banaaneja (1945), Tuomas Vennon Katoavaa Grönlantia (1960), Annikki Sankarin Afrikkalainen uni (1984) ja Pirkko Lindbergin SOS Tuvalu (2004). Kohdeteosten avulla käydään läpi eurooppalaisen maisemakuvauksen vanhoja traditioita, joita teokset sekä uusintavat että uudistavat. Matkailijan omat halut ja pelot ilmenevät usein matkakuvauksissa esimerkiksi paratiisien ja helvettien sekä ikuisen rauhan ja ajattomuuden teemoina, ja samankaltaisesti määrittyy myös matkailijan suhde muihin olentoihin. Matkalla tapahtuvat kohtaamiset rikkovat omien ennakkokäsitysten varaan rakennettuja olettamuksia, sillä äärimmäistä kuvaa voi pitää yllä vain, jos asioita tarkastelee etäältä. Kohdeteoksia vertailemalla piirtyy kuva maapallon muuttumisesta luonnonvaroiltaan yltäkylläisestä runsaudensarvesta saasteiden tahrimaksi maailmankyläksi. Pelko länsimaalaisen kulttuurin globaalista leviämisestä ilmenee kohdeteoksissa vahvana, mikä näkyy esimerkiksi primitiivisyyden ihannointina. Tulevaisuuden matkakuvauksissa ilmastonmuutos saattaa toisaalta voimistaa tätä vastakohta-asetelmaa, mutta toisaalta myös luoda yhtenäisempää, koko ihmiskunnan laajuista perspektiiviä. Yksi tärkeimmistä nykypäivän matkakirjallisuuden lajityyppiä uudistavista kerronnan tavoista on moniperspektiivisyys, joka nostaa esille myös kertojan kokemusmaailman ulkopuolisia näkökulmia. Sen valossa koskemattomien idyllienkään ei tarvitse olla matkakirjallisuudelta kiellettyjä aiheita, sillä ne voidaan nähdä vain yhtenä perspektiivin palasena sekä kaunokirjallisen ilmaisun tehokeinoina. Tutkielma osoittaa, miten konkreettisten paikkojen fiktiivisillä esityksillä on voima vahvistaa paikan tunnetta ja siten tuottaa läheistä suhdetta kaukaisiinkin paikkoihin.

Rokon rikkomat – Isorokko ja rokotukset sanomalehtikirjoituksissa vuosina 1881–1890

Isorokko oli ennen rokotusten keksimistä yksi eniten kuolleisuutta aiheuttava kulkutauti. Siihen sairastui noin 90 prosenttia väestöstä, jonka keskuudessa tautia ei aikaisemmin ollut ilmennyt, ja kaikki ihmiset, joilta puuttui immuniteetti, olivat myös taudille alttiita. Tautiin kuolleisuus oli suurta, nimittäin noin kolmasosa sairastuneista kuoli tautiin. Kerran isorokon sairastettuaan ihminen tuli taudille immuuniksi, joten lopulta tauti muuttui pääasiallisesti lasten taudiksi, joka puhkesi silloin, kun tarpeeksi paljon sille vastaanottavaisia lapsia oli syntynyt. Isorokkoa vastaan keksittiin kuitenkin tehokas vastustuskeino, nimittäin rokottaminen, joka yleistyi Suomessa 1800-luvun kuluessa ja määrättiin lailla pakolliseksi 1880-luvulla. Rokotusten ansiosta isorokko onnistuttiin 1900-luvun puolivälin tienoilla hävittämään koko maailmasta. Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan diskurssianalyysiä apuna käyttäen isorokosta ja rokotuksista suomalaisissa sanomalehdissä käytyä keskustelua vuosina 1881–1890. Artikkeleita kirjoittivat monet tahot. Toimittajien ja kirjeenvaihtajien lisäksi niitä kirjoittivat muun muassa piirilääkärit ja rokottajat sekä myös maalaiskunnissa asuvat maaseutukirjeiden kirjoittajat, jotka useimmiten olivat taustaltaan talonpoikia, opettajia tai pappeja. Kirjoitukset on helppo jaotella sillä perusteella, onko ne kirjoitettu rokottajan vai rokotettavan näkökulmasta. Tutkielmassa pohditaan sitä, miten rokottajat ja rokotettavat suhtautuivat toisiinsa kirjoittamiensa lehtijuttujen perusteella. Isorokkoa ja rokotuksia käsittelevät sanomalehtiartikkelit ovat pääsääntöisesti joko tiedottavia, opettavaisia tai mielipidekirjoituksia. Tämän jaottelun avulla tutkielmassa tarkastellaan sitä, miten lehdissä otettiin kantaa tai tiedotettiin isorokosta ja rokotuksista? Miten ihmisiä yritettiin houkutella ottamaan rokotus? Millainen kuva lehdistä välittyi suhtautumisessa isorokkoon? Miten kirjoitukset isorokosta ja rokotuksista muuttuivat tutkittavana kymmenen vuoden aikana ja mistä tämä muutos voisi johtua? Tutkimusajankohtana isorokon ja rokotusten historiassa koettiin monia uudistuksia. Rokotukset tulivat lain nojalla pakollisiksi kaikille suomalaisille, rokottajia ja rokotustilaisuuksia oli enemmän kuin ennen ja näiden seikkojen ansiosta isorokko alkoi muuttua yhä harvinaisemmaksi taudiksi jo 1880-luvun aikana. Nämä tapahtumat vaikuttivat myös niitä koskeviin sanomalehtikirjoituksiin.

Maan mahtavimmat hybridisankarit. Supersankarit ja sankaruus The Avengers –sarjakuvissa 1970-luvun Yhdysvalloissa.

Tutkielma tarkastelee The Avengers –sarjakuvien supersankareita ja sankaruutta osana amerikkalaisten sankaritarinoiden sekä –myyttien jatkumoa, kiinnittäen erityistä huomiota myös siihen, miten yhteiskunnassa tapahtuvat sosiaaliset ja kulttuuriset murrokset näkyvät aikansa sarjakuvissa. Supersankarit ovat vain yksi, varsin nuori sankaruuden muoto amerikkalaisen populaarikulttuurin historiassa, ja tutkimuksen tarkoitus onkin selvittää, mistä moderni supersankari on saanut inspiraationsa. Supersankari ei kuitenkaan ole yksiselitteinen, staattinen sankaruuden ilmentymä, vaan se elää ja muuttuu aikansa mukana siinä missä muukin kulttuuri. Tutkimuksen lähdeaineistona ovat kaikki Marvel Comicsin 1970-luvulla julkaisemat The Avengers –sarjakuvat, joita vuosikymmenen aikana ehdittiin julkaista 118 kappaletta. Huomion keskiössä ovat nimenomaan Marvelin supersankarit, joiden uniikki inhimillisyys ja samaistuttava epätäydellisyys aikanaan mullistivat käsityksiä supersankareista ja sankaruudesta ylipäänsä. Tutkielma sijoittuu Yhdysvaltoihin, jossa sarjakuvat alun perin julkaistiin, ja kiinnostuksen kohteena ovat nimenomaan amerikkalaista yhteiskuntaa ravistelleet mullistukset kyseisenä vuosikymmenenä. Pääpainotus tutkielmassa on sarjakuvien kytkeminen amerikkalaisen sankaruuden ja kylmän sodan konteksteihin. Mikään populaarikulttuurin ilmiö ei synny tyhjiössä, eivätkä näin ollen syntyneet Marvelin supersankaritkaan, vaan heidän juurensa voidaan nähdä klassisissa amerikkalaisissa sankaritarinoissa, uuden ajan menestystarinoissa sekä sosiaalisiin ja kulttuurisiin muutoksiin perustuvissa mahdollisuuksien tarinoissa. Myös kylmä sota sekä sen luoma epävarmuuden ja pelon ilmapiiri vaikuttivat siihen, millainen supersankari 1970-luvun sarjakuvissa seikkaili, ja millaiseksi hän vuosikymmenen kuluessa muuttui. The Avengers –sarjakuvien supersankarit voidaan nähdä niin kulttuurisen historiansa kuin aikansakin muovaamina hybrideinä. Ei ole vain yhtä sankarimyyttiä, josta Marvelin supersankarit ovat saaneet inspiraationsa, vaan heissä yhdistyy niin klassisten kuin modernienkin sankaritarinoiden piirteitä. Supersankarit heijastelevat myös vahvasti yhteiskunnan poliittisia, sosiaalisia ja kulttuurisia muutoksia, ottaen niistä oppia ja kasvaen niiden mukana.

"I went through every hill in Korea until I got to Yalu river." Kokemuksen ja tilan kuvaus Korean sodassa (1950‒1953) palvelleiden yhdysvaltalaissotilaiden haastatteluissa

Korean sota on länsimaisessa historiantutkimuksessa yksi vähiten tutkittuja 1900-luvun sotia. Sotaa on tutkittu jonkin verran perinteisen sotahistorian näkökulmasta keskittyen sodan strategiaan ja taistelutilanteisiin. Oma tutkielmani pyrkii hahmottamaan Korean sotaa niin sanotun uuden sotahistorian näkökulmasta. Tässä pro gradussa tutkin Korean sodassa taistelleiden yhdysvaltalaisten sotilaiden kokemuksien kuvauksia keskittyen erityisesti tilan kuvaukseen. Tutkielmassani käytän aineistonani 2000-luvulla tehtyjä amerikkalaisten Korean sodan veteraanien haastatteluja. Etsin haastatteluista vastauksia siihen, minkälaisia kokemuksen kuvauksia liittyen tilaan, ympäristöön ja paikkaan Korean sodan veteraanit tuovat esille. Tutkielmassani määrittelen tilan olevan ensisijaisesti merkityksellistetty sijainti, johon liitetään subjektiivisia kokemuksia. Lähestyn haastateltujen veteraanien tilan kuvausta sen kautta, minkälaisia kokemuksia he tuovat esille. Haastattelut lähdeaineistona tarvitsevat avukseen muistitietotutkimusta, jota olen myös hyödyntänyt tutkielmassani. Tilaa hahmottelen useiden erilaisten teemojen kautta, kuten ympäristön, paikan, arjen kokemusten ja sosiaalisten suhteiden sekä kuoleman avulla. Veteraanit kertoivat haastatteluissaan useita kokemuksia, jotka voidaan hahmotella olevan osa tilan kokemusta. Erilaisia tilaan liittyviä veteraanien kuvailtuja kokemuksia olivat esimerkiksi juoksuhautojen kylmyys, vihollisten henkinen läheisyys sekä erilaiset nimetyt taistelupaikat, joihin yhdistettiin kokemuksia ja muistoja. Korean sota koetaan yhä niin sanottuna unohdettuna sotana, sillä se ei ole saavuttanut merkityksellistä asemaa amerikkalaisessa julkisessa muistissa ja tutkimustieto sodasta on varsin vähäistä verrattuna esimerkiksi Vietnamin sotaan. Tarkoituksenani on lähestyä Korean sotaa uudesta näkökulmasta, sillä tutkielmassani yhdistän sotahistorian ja tilan tutkimuksen.

Lasten vetoomus pysyvän rauhan puolesta. Hiroshimalaisten lasten ja nuorten muistelmat atomipommi-iskun jälkeiseltä ajalta ja iskun vaikutus heidän käsityksiinsä tulevaisuudesta vuonna 1951

Tässä pro gradu -tutkielmassa perehdyin siihen, miten hiroshimalaiset lapset ja nuoret kuvasivat muistelmissaan Hiroshiman atomipommi-iskun jälkeistä aikaa, ja miten iskun nähtiin vaikuttaneen heidän käsityksiinsä tulevaisuudesta. Lähestyin aihetta muistitietotutkimuksen metodin kautta. Alkuperäisaineistonani käytin Arata Osadan kokoamaan muistelmateosta Children of the A-Bomb: Testament of the Boys and Girls of Hiroshima, joka pitää sisällään 105 lasten ja nuorten kirjoittamaa muistelmaa atomipommi-iskun jälkeisestä ajasta vuonna 1951. Ajallisesti tutkielmani rajautuu lasten kuvaamaan kuuteen vuoteen atomipommi-iskusta kirjoitushetkeen, sekä muistelmissa kuvattuun tulevaisuuteen. Pääpaino on kuitenkin vuodessa 1951. Teos edustaa japanilaista toisen maailmansodan jälkeistä sodan vastaista kirjallisuutta, jonka motiivina on rauhanaatteen edistäminen. Muistelmateoksesta on nähtävissä, kuinka lapset tulkitsevat iskun jälkeistä nykyisyyttä oman selviytymisensä kautta. Monet nuorimmista lapsista kuvasivat kokemaansa kiitollisuuden tunnetta auttajaa kohtaan, kun taas vanhempien lasten muistelmissa kuvataan enemmän itse avunantoa. Vanhemmat lapset olivat useammin poissa kotoa ja vailla vanhempiensa turvaa, joten he joutuivat tekemään itsenäisempiä päätöksiä. Selviytyminen herätti niin kiitollisuutta, mutta myös ahdistusta ja tarvetta perustella omaa selviytymistään. Muistelmista on myös havaittavissa japanilaisen historiantulkinnan murrosvaihe. Sodan jälkeinen miehityspolitiikka opetti japanilaisia syyttämään imperialistista hallitusta sodasta, ja toisaalta kielsi Yhdysvaltojen ja atomipommien käytön kritisoinnin. Kuitenkin sensuurin loputtua myös Yhdysvaltoja kohtaan alkoi esiintymään kritiikkiä. Lasten muistelmissa onkin nähtävissä vaihtelevia tapoja kommentoida atomipommi-iskun syitä ja seurauksia. Menneisyyden ja nykyisyyden tulkinnan ohella muistelmissa on nähtävissä myös lasten ja nuorten käsityksiä tulevaisuudesta. Tulevaisuuden käsityksiin vaikutti erityisesti kylmän sodan epävakaa konteksti, joka nosti esiin uuden sodan pelon. Lisäksi muistelmissa oli myös nähtävissä normaalin arjen pelkoja, kuten kiusaamista. Toisaalta moni koki päässeensä yli menneisyyden traumasta ja pyrki omalla toiminnallaan vaikuttamaan tulevaisuuteen rauhaa edistävästi.

Uusi Saksa, uusi Eurooppa – uusi ulkopolitiikka? Suomi ja Saksan kysymys 1989−1990.

Tämä tutkielma käsittelee Suomen ulkoasianhallinnon suhtautumista Saksojen yhdistymisprosessiin 1989−1990. Jaetusta Saksasta oli vuosien saatossa tullut niin olennainen osa kylmän sodan voimatasapainoa Euroopassa, että vastaus Saksan kysymyksen vaati myös ratkaisua siitä, miten koko Euroopan turvallisuus tulevaisuudessa järjestettäisiin ja kenen tai minkä toimesta tämä tapahtuisi. Siksi yhdistyminen olikin monipolvinen prosessi, jossa erilaiset visiot Euroopan tulevaisuudesta kamppailivat. Voittajaksi selviytyi lopulta Länsi-Saksan liittokanslerin Helmut Kohlin ja Yhdysvaltain ajama malli, jossa DDR liitettiin osaksi Länsi-Saksaa ja yhdistynyt Saksa jäi sekä EY:n että Naton jäseneksi. Suomalaisdiplomaatit suhtautuivat Saksojen kysymyksen kehitykseen alusta asti varsin varovaisesti. Toisen maailmansodan jälkeisen perinnön selvittäminen ja Saksan kysymyksen ratkaiseminen vastasi Suomen tavoitteita poistamalla jännitystä ylläpitäneen tekijän Euroopassa. Lisäksi Saksojen yhdistymiskehitys näytti suomalaisarvioiden mukaan vahvistavan Suomelle tärkeän Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokouksen, Etykin, roolia. Suomen suhtautumista Saksan kysymyksen ratkaisuun voidaankin kuvata Etyk-optimismiksi. Suomalaisten Etyk-optimismi koostui kahdesta osasta, joista ensimmäinen koski turvallisuuspoliittisessa ympäristössä tapahtuneen muutoksen laajuutta: Berliinin muurin murruttua koko toisen maailmansodan jälkeinen Euroopan kahtiajakoon perustunut Jaltan järjestys oli kaatumassa ja edessä oli koko eurooppalaisen turvallisuusjärjestelmän muutos. Ajattelun toinen osa koski ”Jaltan” korvaajaa, joka suomalaisten arvioiden ja toiveiden mukaan rakentuisi Etykin pohjalle. Suomalaisilla olikin koko Saksan yhdistymisprosessin ajan vahva usko siihen, että juuri Etyk on se järjestys, jonka perusteella uusi Eurooppa rakennettaisiin. Saksan kysymyksen ratkaisun synnyttämä uusi turvallisuuspoliittinen ympäristö loi Suomelle myös mahdollisuuden muuttaa asemaansa. Syntyi Operaatio PAX, salainen suunnitelma, jonka avulla Suomi tulkitsi syksyllä 1990 uudelleen Pariisin rauhansopimusta sekä YYA-sopimusta. Operaatio oli irtiotto vanhoista ulko- ja turvallisuuspolitiikan linjoista ja siten myös Suomessa 1990-luvulla tapahtuneen ulkopoliittisen suunnanmuutoksen ensimmäinen askel. Sen avulla Suomi asemoi itseään uuteen kylmän sodan jälkeiseen tilanteeseen.

”Länsikauppakin meille sentään jotakin merkitsee” – Johan Nykopp Suomen Washingtonin -lähettiläänä 1951–1958.

Tutkielmani aiheena on Johan Nykoppin toiminta Suomen Washingtonin -lähettiläänä vuosina 1951–1958. Tutkimuskirjallisuudessa Nykoppia on kuvailtu länsimieliseksi lähettilääksi, joka pyrki työssään vahvistamaan Suomen läntisiä talousyhteyksiä harvinaisen aktiivisesti. Pelkästään häntä koskevaa tutkimusta ei kuitenkaan aiemmin ole tehty. Työssäni selvitän, miten Nykopp käytännössä edisti tavoitettaan Suomen viennin kasvattamisesta ja sen suuntaamisesta länteen. Lisäksi tarkastelen, miten hän kuvasi raporteissaan Suomen ja Yhdysvaltain suhteita ja millaista politiikkaa hän suositteli niissä kotimaan päättäjille. Lähteinä käytän pääasiassa Nykoppin diplomaattiraportteja sekä kirjeenvaihtoa lähettiläskauden ajalta. Niiden antamaa kuvaa täydennän tutkimus- ja muistelmakirjallisuuden avulla. Osoitan tutkielmassani, että Nykoppilla oli lähettiläskautensa aikana merkittävä panos Suomen ja Yhdysvaltain suhteiden kehittämisessä. Tutkimustulokseni vahvistavat tulkintaa, jonka mukaan Nykoppin toimintaa Suomen ulkomaankaupan laajentamiseksi ja integroimiseksi läntisille markkinoille on pidettävä poikkeuksellisen oma-aloitteisena ja ahkerana. Hänen toimintansa voi myös nähdä vastapainona ajanjakson yleiselle kehitystrendille, Suomen idänkaupan voimakkaalle kasvulle. Tutkielma täydentää siten kuvaa Suomen ulko- ja kauppapolitiikasta kylmän sodan alkuvuosina sekä Suomen ja Yhdysvaltain suhteiden kehityksestä 1950-luvulla.

Bellum iustum : Ciceron käsitys oikeudenmukaisesta sodasta

Pro gradu -tutkielmassani käsittelen Marcus Tullius Ciceron käsitystä oikeuden­mukaisesta sodasta (bellum iustum). Analysoin hänen filosofisia ja valtio-opillisia teoksiaan, puheitaan sekä kirjeitään tämän asian selvittämiseksi. Aiemmassa tutkimusperinteessä nykytutkijat ovat joko asettuneet puolusta­maan Theodor Mommsenin teoriaa, jonka mukaan roomalaisten sotatoimet mää­ri­teltiin puolus­tavaksi imperialismiksi tai asettuneen sitä vastaan. Tämän toisen kä­sityk­sen merkittävä edustaja on William V. Harris, jonka mukaan rooma­laisilla ei ollut mitään vastaavaa käsitystä varhaisena aikana. Vasta tultuaan osal­liseksi kreikka­laisesta maailmasta, he alkoivat perustella käsityksiään kreikkalai­selle ylei­sölle. Sen jälkeenkään ei käsityksellä välttämättä ollut mitään käytännön vai­ku­tusta roo­malais­ten päätöksentekoon sotaan ja rauhaan liittyvissä asioissa. Tutkimuksessa osoitettiin, että Cicero oli ensimmäinen ajattelija, joka mainitsi eksplisiittisesti bellum iustum-käsitteen. Hänen käsityksensä perustuu roomalai­seen fetiaalioikeuteen ja kreikkalaiseen filosofiaan. Ciceron käsitys oikeudenmu­kaisesta sodasta ei ollut pelkästään formalistinen, vaan hänellä oli selvä eettinen käsitys siitä, että sodan tulee olla oikeudenmukainen. Tämä käsitys ulottuu toimiin niin sotaan lähtiessä, sodan aikana ja sen jälkeen. Cicerolle oli erittäin tärkeää, että sodalla tuli olla pätevä syy (causa). Sotaan tuli lähteä ainoastaan aikomuksena puolustaa Roomaa tai sen liittolaisia. Tämä to­teu­tui Ciceron aikana käytännössä roomalaisten puolustaessa kreikka­laisia liit­to­laisiaan Mithridateen hyökkäystä vastaan tai Caesarin puolustaessa heeduja Galli­assa. Tällä tavalla roomalaiset ylläpitivät luottamussuhdetta (fides) liittolais­tensa kanssa. Cicero ymmärtää tämän laajemmin si­ten, että puolustami­seen kuului se, että Rooma saattoi ennaltaehkäisevästi käydä sotaa sellaista vihollista vas­taan, joka saat­taisi tu­levaisuudessa uhata heitä vakavasti. Ciceron käsitys oikeudenmukaisesta sodasta ei ollut pelkkä teoreettinen käsi­tys, vaan hän aidosti uskoi roomalaisilla olevan käsitys oikeudenmukaisesta so­dasta ja myös käyvän niitä. Näin oli ainakin ennen hänen aikaisiaan si­sällissotia. Hän niin ikään toivoi roomalaisten toimivan oikeudenmukaisesti sodassa.

Venäjän asevoimat 2000-luvun alussa

Venäjän yhteiskunta on ollut Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen koko 1990-luvun jatkuvien muutosten kourissa. Samanlainen kehitys näyttää jatkuvan siirryttäessä uudelle vuosituhannelle. Venäjän asevoimien uudistamiseksi käynnistetyn laajan ja kunnianhimoisen reformisuunnitelman tavoitteena on uudistaa niin asevoimien rakenne, tehtävät kuin niiden käyttöperiaatteetkin. Lähivuosina näemme, millainen uusi sotilaallinen doktriini lopulta on sekä millaiseksi asevoimien rooli Venäjän yhteis- kunnassa muotoutuu. Venäjän yhteiskunnan poliittinen kehitys vaikuttaa siihen, miten ja millaisissa tilanteissa asevoimia suunnitellaan tulevaisuudessa käytettävän. Venäjän taloudellinen tilanne toisaalta lopulta ratkaisee, missä muodossa sotilaallinen reformi toteutuu sekä minkälaiset asevoimat Venäjällä on 2000-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. Käytettävissä olevat asevoimat, mukaan lukien henkilöstön koulutustaso, sekä sen laadulliset ja määrälliset ominaisuudet vaikuttavat aina operaatiotaitoon ja taktiikkaan. Näyttäisi kuitenkin siltä, että Venäjän operaatiotaidossa ja taktiikassa tulee tapahtumaan seuraavien vuosikymmenien aikana joitakin muutoksia. Suunniteltujen ja käynnissä olevien Venäjän asevoimien kehityssuunnitelmien toteutuminen kestää vuosia, joten liian pitkälle menevien johtopäätösten tekemistä nykytilanteen perusteella, tai edes muutaman seuraavan vuoden kokemusten pohjalta, tulee välttää, koska Venäjällä selvästi on voimakas poliittinen tahto panostaa huomattavia resursseja maan asevoimiin. Tällä hetkellä Venäjän tulevaisuuteen liittyy joka tapauksessa niin monia epävarmuustekijöitä, etteivät venäläiset todennäköisesti pysty itsekään ennustamaan, mikä on yhteiskunnan tilanne vaikkapa viiden vuoden päästä. Todennäköisten kehitystrendien ennustaminen on olemassa olevien tosiasioiden valossa kuitenkin mahdollista. Puolustusvoimien tehtävänä on seurata kaikkien lähialueidemme asevoimien kehittymistä, jotta tiedämme mihin suuntaan ja missä tarkoituksessa asevoimia eri maissa kehitetään. Samalla voimme kehittää omaa puolustusjärjestelmäämme oikeaan suuntaan, jotta kykenemme vastaamaan alkavan vuosituhannen turvallisuuspoliittisiin haasteisiin riittävän suorituskykyisillä ja nykyaikaisen sodan kuvan mukaan koulutetuilla joukoilla. Maanpuolustuskorkeakoulun Taktiikan laitoksen tehtäviin kuuluu kaikkien naapurivaltioidemme asevoimien operaatiotaidon ja taktiikan kehityksen seuraaminen.

Suomen turvallisuuspoliittisen ratkaisun lähtökohtia

Suomi luopui puolueettomuuspolitiikasta turvallisuuspoliittisena linjanaan kun se liittyi Euroopan unioniin ennen kaikkea turvallisuussyistä. Vaikka Suomi on EU-jäsenyyden myötä poliittisesti liittoutunut ja vaikka se on jatkuvasti laajentanut ja syventänyt yhteistyötään NATOn kanssa, Suomi on yhä sotilaallisesti liittoutumaton valtio. Suomen turvallisuuspoliittinen toimintaympäristö on ollut poikkeuksellisen vakaa kylmän sodan jälkeen ennen kaikkea siksi, että maailman voimakkain suurvalta Yhdysvallat on yhä sotilaallisesti läsnä Euroopassa ja Euroopan integraatio on jatkunut ja syventynyt. Suomi on sitonut nykyisen turvallisuuspoliittisen linjansa turvallisuusympäristönsä pysyvyyteen. Viime vuosina NATOn laajentuminen entisen Neuvostoliiton alueelle on voimistanut läntisten suurvaltojen ja Venäjän välistä valtakamppailua ja turvallisuuskilpailua Suomen lähialueella. Viimeistään Ukrainan konflikti on tehnyt ajankohtaiseksi myös kysymyksen Suomen sotilaallisesta liittoutumisesta. Tässä artikkeliteoksessa turvallisuuspolitiikan asiantuntijat analysoivat keskeisimpien ulkoisten toimijoiden – EU:n, Ruotsin, Viron, Venäjän, Yhdysvaltojen ja NATOn – merkitystä Suomen turvallisuuspoliittisen toimintaympäristön vakaudelle ja Suomen turvallisuudelle sekä pohtivat, onko Suomen syytä muuttaa nykyistä turvallisuuspoliittista linjaansa turvallisuusympäristössä tapahtuneiden muutosten vuoksi. Kirjoittajat myös arvioivat Suomen mahdolliseen sotilaalliseen liittoutumiseen liittyviä etuja ja haittoja verrattuna nykyiseen turvallisuuspoliittiseen ratkaisuun. Teoksen kirjoittajien toisistaan poikkeavat näkemykset Suomen turvallisuuspoliittisen toimintaympäristön vakaudesta, NATOn laajentumisen vaikutuksista Itämeren alueella, Venäjän valtapolitiikasta ja sen Suomelle muodostaman sotilaallisen uhan voimakkuudesta, NATOn pelotteen uskottavuudesta ja Yhdysvaltojen sitoutumisesta liittolaistensa puolustamiseen sekä Suomen NATO-jäsenyyden eduista ja haitoista valaisevat laajasti kysymystä Suomen turvallisuudesta ja turvallisuuspoliittisesta ratkaisusta. Suomelle sen geopoliittinen asema Venäjälle strategisesti elintärkeiden Kuolan alueen ja Pietari–Moskova-ydinalueen välittömässä läheisyydessä on ongelmallinen maan turvallisuuden kannalta. Suurvalta Venäjä onkin edelleen keskeisin Suomen turvallisuuteen ja turvallisuuspoliittiseen ratkaisuun vaikuttava ulkoinen toimija. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Suomella on ollut ainutlaatuinen mahdollisuus liittoutua Yhdysvaltojen kanssa NATO-jäsenyyden myötä Venäjän potentiaalista sotilaallista uhkaa vastaan. Toisaalta Suomella ei kuitenkaan ole ollut pakottavaa tarvetta siihen, koska se on välillisesti hyötynyt Yhdysvaltojen suurstrategiasta Euroopassa ja koska Venäjän valtapolitiikka on kohdistunut ennen kaikkea entisen Neuvostoliiton alueelle. Vaikka Ukrainan konflikti onkin lisännyt poliittista ja sotilaallista jännitettä Itämeren alueella, tämän teoksen perusteella on kuitenkin mahdotonta antaa yksiselitteistä vastausta siihen, pitäisikö Suomen sen turvallisuuspoliittisessa toimintaympäristössä tapahtuneen muutoksen seurauksena liittyä NATOn jäseneksi vai ei. Halutessaan Suomi voi siis edelleen jatkaa nykyisellä turvallisuuspoliittisella linjallaan sotilaallisesti liittoutumattomana valtiona, mutta samalla sen täytyy kuitenkin pitää myös sotilaallinen liittoutuminen avoimena turvallisuuspoliittisena vaihtoehtona tulevaisuudessa.