Hyvän ja pahan tiedon puu? Elinikäisen oppimisen rakentuminen Helsingin Sanomien vieraskynä- ja mielipidesivuilla

Pro gradu -tutkimuksessani käsittelen elinikäisen oppimisen rakentumista Helsingin Sanomien vieraskynä- ja mielipidesivustojen teksteissä vuonna 2006. Erityisesti huomio kiinnittyy siihen kuinka tietynlaista sosiaalista todellisuutta elinikäisestä oppimisesta retorisesti konstruoidaan ja valtautetaan suhteessa muihin diskursseihin. Tutkimusmenetelmänäni on sosiaaliseen konstruktionismiin nojaava diskurssianalyysi. Suuntaus on enemmän ontologiseen konstruktionismiin nojaava, kriittinen diskurssianalyysi, jossa analysoitavaa kohdetta pyrin lähestymään ennakkoluulottomasti, fenomenologista reduktiota hyväksikäyttäen, ilman poliittisia päämääriä tai ennakkoluuloja. Näkemys on enemmän makroanalyyttinen yhteiskunnallisen puheen kulttuurinen analysointi, vaikka mikro- ja makroanalyyttinen näkökulma osittain limittyvätkin keskenään, kuten analyyttinen ja kriittinen ote. Tutkimusaineisto koostui 127:stä Helsingin Sanomien vieraskynä- ja mielipidetekstistä, joista varsinaiseen diskurssianalyysiin valitsin 36. Jokainen teksti on analysoitu tiettyyn diskurssiin kuuluvaksi, vaikka kaikki eivät analyysivaiheessa esiinnykään. Teksteissä rakentui viisi keskenään aktiivisesti keskustelevaa diskurssia: 1) Uusliberalistinen diskurssi, jonka todellisuus painottui taloudellisena hallintana, kohti innovatiivista yhteiskuntaa usein kansallisen kilpailukyvyn retoriikan edesauttamana. 2) Uusliberalismin vastainen diskurssi, joka aktiivisesti kritisoi nykyisen sosiaalisen todellisuuden ihmistä hyväksikäyttävää luonnetta, ihmisen riittämättömyyttä ja muutokseen sopeutumisen pakkoa, rakentamatta silti vaihtoehtoista todellisuutta. 3) Sivistyksellinen diskurssi, jonka todellisuus rakentui uusliberaalia todellisuutta vastaan kyseenalaistamalla uusliberaalin sosiaalisen todellisuuden arvopohjan vaatimalla demokraattista keskustelua ”hyvästä elämästä ja yhteiskunnasta”, millaisessa ihmisen tulisi oppia ja sosiaalistua. 4) Funktionalistinen eli yhteiskuntaan integroiva diskurssi, jonka todellisuus läheni uusliberalistista todellisuutta korostamalla työn arvoa kansalaisuuden rakentumisessa, joskus jopa autoritaarisia piirteitä saaden, muistuttaen yhteiskunnan olevan kellokoneisto, johon yksilön on integroiduttava. 5) Yhteiskuntaan kriittisesti suhtautuva diskurssi, jonka todellisuus rakentui protestanttista etiikkaa kyseenalaistavana, vaihtoehtoisena - omia arvoja noudattavana elämään oppimisena, jossa yhteiskunta rakentuisi enemmän ihmistä joustavana oppimiskenttänä. Tutkimus kertoo enemmän Helsingin Sanomien linjasta, eikä sitä voi yleistää kulttuuriilmapiiriä koskevaksi. Median vaikutus ihmisten ajattelussa ja sen muokkaamisessa on silti hyvin suuri. Helsingin Sanomat on myös Suomen ainoa valtakunnallinen sanomalehti, jonka keskustelukenttää seuraavat asiantuntijat ja ”tavalliset lukijatkin”. Siksi sen merkitystä erilaisten sosiaalisten ilmiöiden rakentajana ja kuvaajana ei tule myöskään vähätellä.

Vuosi 1918 ruohonjuuritasolla

Kirjallisuusarvostelu

”Joka päivä toi uusia kuvia” – Muisti ja maailmankuvan rakentuminen Bo Carpelanin teoksessa Lapsuus

Tutkielma käsittelee muistia ja maailmankuvan rakentumista Bo Carpelanin romaanissa Lapsuus . Ihmisen muisti on olennainen osa yksilöllisen, subjektiivisen, maailmankuvan rakentumista. Lapsuus-teoksen nuori päähenkilö Davi on omalla tavallaan poikkeuksellinen lapsihahmo. Hän viettää paljon aikaa yksin, hän hahmottaa todellisuuttaan kuvina, jotka kasautuvat toistensa päälle muodostaen uusia kuvia. Toisaalta, Lapsuus-teoksen päähenkilö ei ole mitenkään erityinen hahmo Bo Carpelanin tuotannossa. Vahva aistimellinen kokemus, ympäristön havainnointi ja muisti erottuvat hänen teoksissaan kauttaaltaan vahvana. Muisti voidaan yksilöllisen maailmankuvan rakennusprojektissa rinnastaa aisteihin. Yhdessä muun havainnoinnin kanssa muisti on osa kokemuksellisesti ymmärrettyä todellisuutta, joka ruokkii ja rikastaa kaiken aikaa sitä, mitä havainnot ja aistiminen ovat saaneet aikaan. Tutkielman teoreettinen perusta on fenomenologiassa. Fenomenologia tarkastelee nimensä mukaisesti ilmiöitä. Alkuperäisen husserlilaisen fenomenologian lähtökohta on intentionaalisuudessa. Edmund Husserlin mukaan ihminen on aina oivaltuvalla tavalla suhteessa ympäröivään maailmaan. Lapsuus-teoksen päähenkilö havainnoi ympäristöään moniaistisesti. Fenomenologinen asenne johtaa vääjäämättä subjektiivisen kokemuksen tarkasteluun: todellisuus rakentuu yksilöllisesti muodostuvien merkityssuhteiden kautta. Lapsuus-teoksessa on omaelämäkerrallisia yhtymäkohtia kirjailijan omaan lapsuuteen. Teoksen päähenkilö on nuori poika, joka hahmottaa todellisuuttaan tarkasti aistien, mutta myös muistinsa avulla. Kuten aistit, muisti voi ilmoittaa itsestään odottamatta ja spontaanisti. Muistaminen voi olla sekä nostalgista että melankolista kaipuuta menneeseen. Ajallisuus ja aikakäsitys ovat olennainen osa muistin, ja tässä mielessä myös yksilöllisen maailmankuvan rakentumisen problematiikkaa. Husserlilaisen aikakäsityksen valossa tarkasteltuna Lapsuus-teoksen päähenkilö kokee todellisuuttaan sekä spatiaalisesti että temporaalisesti. Tietoisuus suuntautuu nykyhetkessä samanaikaisesti sekä menneeseen että tulevaan. Keskeistä on, että sekä muistaminen että ennakointi tapahtuu nykyhetkestä käsin. Läsnä oleva hetki ja sen erityisyys muistamisen kannalta kohoaa Carpelanin Lapsuus-romaanissa olennaiseen asemaan. Myös tilalla ja ympäristöllä on oma tärkeä roolinsa päähenkilön maailmankuvan rakentumisessa.

Juoksuhaudoista yhteiskuntaan : vuosien 1965–1975 sotilaallista maanpuolustusta ja puolustusvoimia koskevan joukkotiedotuksen diskursiivinen tarkastelu

Suomalainen yhteiskunta muuttui nopeasti 1960- ja 1970-luvuilla kansainvälistä esimerkkiä seuraten. Koulutustason kehittyminen, kaupungistuminen ja yhteiskunnan laaja organisoituminen lisäsivät tyytymättömyyttä vallitsevaa yhteiskuntarakennetta ja sen valtasuhteita ylläpitäviä eliittejä kohtaan. Teknologian kehittyminen mahdollisti myös radikaalien näkökulmien esittämisen joukkotiedotuksessa aiheuttaen laajaa ja mielipiteitä jakaneita keskusteluja. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli täydentää sotilaallista maanpuolustusta ja puolustusvoimia koskevaa tutkimusta erityisesti vuosilta 1965–1975. Tutkimustehtävänä oli selvittää miten tuon ajanjakson yhteiskunnallista muutosta ja sen merkitystä tulkittiin julkisissa keskusteluissa sotilaallisen maanpuolustuksen ja puolustusvoimien kehittämisestä. Tutkimustehtävän kannalta keskeiseksi kohteeksi jäsentyivät julkisesta keskustelusta muodostetut diskurssijärjestykset. Päätutkimusaineiston muodostivat noin 35 000 joukkotiedotuksessa julkaistua uutista, pääkirjoitusta, artikkelia ja mielipidekirjoitusta, joita täydensin aikalaiskirjallisuudella, komiteamietinnöillä ja muilla arkistolähteillä. Tutkimuksen menetelmällinen viitekehys perustui relativistiseen maailmankatsomukseen, jonka mukaisesti sosiaalinen todellisuus on suhteellista, eikä yksiselitteistä totuutta ole olemassa. Tiedon ja totuuden muodostumiseen vaikuttaa merkittävästi ympäristö, jossa sitä tuotetaan. Aineiston analysoinnin menetelmä perustui kriittiseen diskurssianalyysiin, jonka keskeisenä tavoitteena oli selvittää mittavien yhteiskunnallisten muutosten vaikutuksia tiedotusvälineiden muuttuvien diskursiivisten käytäntöjen avulla. Keskeisenä tavoitteena oli diskurssijärjestyksien muodostaminen tekstien lingvistisen analysoinnin tuella ja niiden yhdistäminen laajempaan sosiokulttuuriseen käytäntöön. Tutkimuksessa päädyin siihen, että tarkasteltavalla ajanjaksolla oli viisi merkittävää diskurssikokonaisuutta. Muodostin ne useisiin eri teemoihin keskittyneistä keskusteluista. Virallisen turvallisuuspolitiikan diskurssissa pyrittiin määrätietoisesti määrittämään sotilaallisen maanpuolustuksen ja puolustusvoimien asema turvallisuuspolitiikan keskeisimmän osan, ulkopolitiikan, tukevana osana. Tässä diskurssissa ilmenivät historiallisen muistin ja maantieteellisen aseman lisäksi sotilaspolitiikkaa määrittävät valtiosopimukset, sodankuvan muutos, puolustusvoimien tehtävät sekä voimistuva maanpuolustuskritiikki ja sukupolvien välinen ajatteluero. Asevelvollisuuden diskurssissa oli kysymys yksilön velvollisuudesta valtiota ja maanpuolustusta kohtaan. Diskurssin teemoina olivat omantunnonarat, aseistakieltäytyjät ja aseettoman puolustuksen vaatimukset kansainvälisten esimerkkien rohkaisemina. Diskurssi osoitti joukkotiedotuksen avulla saavutettavat vaikutusmahdollisuudet ja pakotti puolustusvoimat kehittämään tiedottamiskulttuuriaan. Demokraattisuuden ja poliittisuuden diskursseissa siirryttiin lähemmäs puolustusvoimien sisäistä kehittämistä yhteiskuntaan paremmin sopivaksi osaksi. Demokraattisuuden diskurssissa pyrittiin muuttamaan puolustusvoimien autoritäärisiksi koettuja valtasuhteita. Varusmiesten ja henkilökunnan ammattiyhdistystoiminnan kaltaisilla toimintatavoilla oli paljon yhtäläisyyksiä vastaavaan yhteiskuntakehitykseen. Poliittisuusdiskurssin myötä sotilaallista maanpuolustusta ja puolustusvoimia pyrittiin samaan enemmän parlamentaarisen päätöksenteon alaisuuteen ja puolustusvoimien henkilöstölle samat oikeudet muiden kansalaisten tapaan. Puolustustahdon kasvattamiseen liittyvän diskurssin teemoja olivat henkisen maanpuolustuksen kehittäminen, maanpuolustusopetuksen lisääminen ja avoimemman tiedottamisen kulttuurin luominen. Edellä esitettyjen diskurssien perusteella voin todeta, että puolustusvoimien asema yhteiskunnassa muuttui vuosina 1965–1975. Tätä muutosta edesauttoi puolustuslaitoksen suhtautuminen joukkotiedotukseen ja viestintään yleensäkin. Asioihin ei enää pelkästään vastattu, vaan nähtiin omaehtoisen tiedottamisen olevan vähintään yhtä tärkeää. Tämän positiivisen kehityksen myötä kansalaisten oli merkittävästi helpompaa muodostaa käsityksensä koko kansan puolustuslaitoksesta. Tästä syystä voin kuvailla maanpuolustuksen kannattajien ja puolustuslaitoksen olleen vahvasti rakentamissaan juoksuhaudoissa, kunnes diskursseina ja teemoina esiintyneiden keskustelujen jälkeen puolustusvoimat kehittyi paremmin yhteiskuntaan niveltyväksi osaksi.

Haikaralla hankalampi matka?

Kirjallisuusarvostelu

Laakson boheemit. Kuva, sana ja taiteilijuuden parodiointi Tove Janssonin teoksissa Vaarallinen juhannus ja Muumipapan urotyöt

Tutkielma käsittelee taiteilijuuden parodiointia Tove Janssonin teoksissa Vaarallinen juhannus, suom. 1957 (Farlig midsommar, 1954) ja Muumipapan urotyöt, suom. 1963 (Muminpappans bravader, 1950). Tutkielman tavoitteena on selvittää, millä tavoin taiteilijuutta on teoksissa parodioitu ja miten se ilmenee niin tekstin kuin kuvituksenkin kautta. Tarkastelun kohteena on erityisesti länsimaisen taiteilijakäsityksen parodiointi, joka tulee Janssonin teoksissa esille monella eri tavalla. Vaarallisessa juhannuksessa taiteilijuuden parodiointi tulee esiin muumien tekemän teatteriesityksen myötä henkilöhahmojen toimiessa näyttelijöinä ja käsikirjoittajina. Näytelmästä tulee tragedian sijaan pikemminkin tahatonta komediaa. Muumipapan urotöissä taiteilijuus tulee esille Muumipapan kirjoittamien muistelmien kautta Papan kuvatessa nuoruuttaan mahtipontisen dramaattisesti. Myös sisäkkäisillä kertomuksilla, eli mise en abymeilla, on tärkeä merkitys parodian syntymisen kannalta. Molem-missa Janssonin teoksissa todellisuus ja kuvitteellinen sekoittuvat ja aiheuttavat taitei-lijuuden parodiointia. Kuvitus on tekstin ohella tärkeässä asemassa parodisten vaiku-telmien syntymisessä molemmissa teoksissa. Keskeisiä teoreettisia käsitteitä tutkimuksessa ovat parodia, metafiktio, mise en abyme ja absurdismi. Tutkimuksen kannalta keskeisiä tutkijoita ja teoreetikkoja ovat Boel Westin, Mika Hallila, Linda Hutcheon, Moshe Ron sekä Sirke Happonen, jonka väitöskirja Vilijonkka ikkunassa. Tove Janssonin muumiteosten kuva, sana ja liike. (2007) on yksi tutkimuksen keskeisimmistä lähteistä. Muumikirjat ovat kiinnostaneet tutkijoita hyvin paljon, mutta taiteilijuuteen ei ole aikaisemmissa tutkimuksissa varsinaisesti keskitytty. Tutkimuksen tarkoituksena onkin perehtyä siihen, millä tavalla perinteisiä taiteilijuuteen liitettyjä käsityksiä ja stereotypioita tehdään Vaarallisessa juhannuksessa ja Muumipapan urotöissä naurunalaiseksi.

”AMERICAN ENVIRONMENTS”. Ympäristön merkitykset Don DeLillon romaanissa White Noise

Pro gradu -tutkielmani tavoitteena on analysoida ympäristön merkityksiä yhdysvaltalaiskirjailija Don DeLillon (1936-) romaanissa White Noise (1985). Lähestyn romaania ekokriittisen kirjallisuudentutkimuksen näkökulmasta ja kytken sen ekokriitikko Lawrence Buellin ajatukseen nk. ympäristöalitajunnasta. Analysoin DeLillon romaania myös yhteydessä filosofi Jean Baudrillardin ajatukseen postmodernin ajan länsimaisessa ja erityisesti amerikkalaisessa yhteiskunnassa vallalla olevasta simulaatioiden järjestelmästä. White Noise -romaanin todellisuus vastaa Baudrillardin ajatusta yhteiskunnasta, jossa representaatiot ja simulaatiot ovat korvanneet todellisuuden. Media, erityisesti televisio, tuottaa jatkuvasti kuvia ja simulaatioita, joiden kyllästämässä todellisuudessa aineellinen maailma ja luonto jäävät tavoittamattomiin. White Noise -romaanin henkilöiden yhteys aineelliseen ympäristöönsä ja luonnonilmiöihin on katkennut, sillä heidän arkensa pyörii pitkälti kuluttamisen ja televisionkatselun ympärillä. Romaanin todellisuudessa myös identiteetistä on tullut eräänlainen tuote, jonka jokainen voi rakentaa mieleisekseen kulutusvalinnoillaan. Identiteettiproblematiikan ohella myös kuolemalla on keskeinen asema tutkielmassani. White Noise -romaanin päähenkilö Jack Gladney kärsii paniikinomaisesta kuolemanpelosta, jota pyrkii torjumaan erilaisin keinoin siinä kuitenkaan onnistumatta. Tavoitteenani on osoittaa, että tämä piinaava pelko kuolemaa kohtaan on syntynyt simulaatioyhteiskunnan tuloksena. Vieraantuminen aineellisesta maailmasta ja luonnon prosesseista on johtanut vieraantumiseen ruumiista ja kuolemasta. Analysoin kuolemaa romaanissa eräänlaisena simulaatioiden maailman äärirajana, viimeisenä luonnollisena tapahtumana. White Noise -romaanin päähenkilö Jack Gladney ahdistuu kulutuskeskeisessä, simulaatioiden kyllästämässä elinympäristössään. Tulkitsen tämän ahdistuksen tarpeena tunnistaa tärkeä vuorovaikutussuhde yksilön ja hänen aineellisen ympäristönsä välillä. Jack ei ole vielä täysin sulautunut osaksi simulaatioiden maailmaa, vaan hän tiedostaa kytköksen itsensä ja aineellisen maailman välillä. Tämä romaanista implisiittisesti esiin nouseva tiedostamisen tunne korostaa ihmisen ja ympäristön sekä laajemmin kulttuurin ja luonnon välttämätöntä yhteyttä. DeLillon romaanista on löydettävissä ajatus ympäristöalitajunnasta, joka alleviivaa ympäristön ja luonnon merkitystä ihmiselle.

Lavatanssikulttuuri historiakuvassa. Suurten ikäluokkien kulttuurisukupolven muistot Turun Uittamon lavatansseista 1960–2000

Lavatanssit ovat kuuluneet yli sadan vuoden ajan suomalaisten vapaa-ajanvieton huveihin, mutta niitä on tutkittu yllättävän vähän. Jokainen aikakausi luo itselleen käsityksen siitä, mitkä menneisyyden ilmiöt ovat sille merkityksellisiä, ja akateeminen tutkimus on todennäköisesti pitänyt lavatansseja liian rahvaanomaisena vakavasti otettavan tieteellisen tutkimuksen kohteeksi. Koen tärkeäksi tutkimukseni kautta nostaa historiakuvassa näkyväksi kansallista kulttuurista perinnettä, jota suuret ihmisjoukot ovat toiminnallaan vuosikymmenten ajan yhteiskunnan muuttuvissa olosuhteissa ylläpitäneet. Tutkimukseni on laadullinen muistitietoon perustuva haastattelututkimus, joka perustuu Uittamon lavalla tutkimuksen aikavälillä käyneiden suuren ikäluokan kulttuurisukupolveen kuuluvien henkilöiden kertomuksiin. Tutkimuksessani selvitän, mitä lavatanssi on harrastajilleen merkinnyt, ja miten merkityksenanto on tutkimuksen aikavälinä muuttunut. Muistojen tarkastelun ja mieleen palauttamisen menetelmänä käytän nostalgiaa, jonka avulla muistot ja aistimelliset mielikuvat on mahdollista tulkita eläviksi. Haastateltavien muistoista tulkitsemaani merkityksenantoa vertaan tutkimuskirjallisuudesta syntyvään historiakuvaan lavatansseista. Yksittäisten muistojen analyyseistä on johdettavissa merkityskeskittymiä, joissa sukupuoli toimi jonkinasteisena erottavana tekijänä muistojen tunnepitoisuuden, yksityiskohtaisuuden ja paikkakokemuksen suhteen. Lavatanssien kautta voi tarkastella lukuisia elämään liittyviä ilmiöitä ja niiden merkityksellisyyttä kokijoilleen silmälläpitäen sitä, että tanssipaikka on irti arjesta oleva näyttämö, jossa on toisenlainen todellisuus ja käyttäytymissäännöt. Muistot rakentavat historiakuvaa, joka kertoo lavatanssien suuresta merkityksestä harrastajilleen painottuen vuosikymmenten mittaan eri tekijöihin. Tutkimuskirjallisuus sen sijaan mitätöi vaikenemalla lavatanssien kulttuurisen merkityksen, ikään kuin tätä tanssivaa ja iskelmämusiikkia ihannoivaa joukkoa ei olisi näiden vuosi-kymmenten aikana ollut olemassakaan. Uittamon pieni, perinteikäs lava on uhmannut aikaa ja olosuhteita yli 80 vuoden ajan tarjoten usealle sukupolvelle puitteet lavatanssimuistojen syntymiselle. Uhkana on nyt ketjun katkeaminen, sillä ensimmäistä kertaa lavatanssien historiassa toiminnasta puuttuu miltei kokonainen sukupolvi, lavat hylänneet suurten ikäluokkien lapset. Heidän jälkikasvunsa ja orastavan kansainvälisen kiinnostuksen varassa on nyt lavatanssien historiallisen perinteen jatkumo. Uittamon lavalle katsoen näköpiirissä on toivonvirettä siitä, että vielä ei ole viimeisen valssin aika.

Christlich-religiöse Textwelt als translatorisch-hermeneutischer Gegenstand Gegenstandsbeschreibung und Herangehensweisen

Tämä teorialähtöinen, hermeneuttinen tutkimus sijoittuu käännöstieteen sekä uskonnon- ja kielifilosofian rajapintaan. Tutkimuksessa kuvataan kristinuskon tekstimaailmaa relevantin tulkintakehyksen kautta sekä esitetään tekstimaailman tulkintaan soveltuva lähestymistapa ammattikääntäjän eli välittävän vastaanottajan näkökulmasta. Tutkimus pureutuu käännösprosessin hermeneutiikkaan eli lähdetekstin ja sen maailman tulkintaan, ymmärtämiseen ja selittämiseen liittyviin aspekteihin. Tutkimuksessa ei esitetä käännösratkaisuja. Tutkimus nostaa esiin filosofisen ja teologisen hermeneutiikan peruskysymyksiä. Niitä ovat Raamatun tekstien vaikutushistoria, erilaiset todellisuus- ja kielikäsitykset, kirkon oppi, teologian pääsuuntaukset, uskonnolliset yhteisöt ja niiden perinteet, inhimillinen kulttuuri ja aika. Ne ovat ulottuvuuksia, jotka vaikuttavat kääntäjän tekstin- ja maailmantulkintaan ja vaativat laajojen kontekstien huomioonottamista sekä lähestymistä monista eri näkökulmista. Ludwig Wittgensteinin myöhäisfilosofiaan liittyvän kielipelin idea tarjoaa ajatusmallin, jonka avulla uskonnon käsite-, merkki- ja tekstimaailmalle voidaan luoda moninäkökulmainen tulkintakehys. Kielipelin käsitettä käytetään tässä tutkimuksessa tekstien samankaltaisuutta ja erilaisuutta kokoavana järjestelmänä, joka toimii intratekstuaalisesti eli sillä on omat pelisääntönsä, tulkinnan lähteensä sekä tunnistettava identiteetti. Järjestelmän keskiössä ovat uskonnon konstituioivat käsitteet ja kertomukset, jotka ovat muiden tulkintojen eli metatekstien lähde. Kääntäjän varsinaisina tulkintakohteina ovat metatekstit, eivät raamatunkääntämiseen liittyvät kysymykset suoranaisesti. Tutkimuksessa luodaan kuitenkin tulkintamalli, jonka mukaan metatekstejä ja raamatun tekstejä luetaan rinnakkain. Ymmärtäminen ja ongelmanratkaisu rakentuvat tekstuaalisen kommunikaation pohjalta. Tekstejä luetaan sekä sääntöteorian että narratiivisen teorian valossa. Kertomus puhuttelee vastaanottajaa eri tavalla kuin sääntö. Tulkintamallissa yhdistyvät sekä analyyttinen että luovan mielikuvituksen sallima lukutapa. Molemmat toimivat yhdessä kääntäjän tekstin- merkin- ja maailmantulkinnan apuna. Tutkimuksessa pohditaan myös tekstiteorettisia kysymyksiä, tekstin ja merkin käsitteitä sekä niiden toimintadynamiikkaa. Tulkinnan mekanismi esitetään semioosin käsitteen avulla. Teksti määritellään heuristiseksi ja eksemplaariseksi kuvaukseksi maailmasta, ja se edustaa vain osaa tulkintakokonaisuudesta. Kääntäjän hermeneuttinen kenttä ulotetaan tekstinulkoiseen maailmaan, käytäntöön ja elämänmuotoon.

Developing usability evaluation heuristics for augmented reality applications

There is no generic usability heuristics for Augmented Reality (AR) applications, thus, the aim of this thesis was to develop one. The development of the heuristics was carried out in phases. Based on a literature review, a preliminary version of the heuristics was developed, which was evaluated by four experts. As a result, six evaluation criteria were formed: 1) interaction methods and controls, 2) presentation of virtual objects, 3) relationship between virtual objects and real world, 4) information related to virtual objects, 5) suitability for the usage context and 6) physical comfort of use. The heuristics should be used with Nielsen's (1995) generic usability evaluation heuristics. The heuristics are not ready to be used as such, since it must still be tested in practice.

The Nature of Object of Perception and Its Role in the Knowledge Concerning the External World

Questions concerning perception are as old as the field of philosophy itself. Using the first-person perspective as a starting point and philosophical documents, the study examines the relationship between knowledge and perception. The problem is that of how one knows what one immediately perceives. The everyday belief that an object of perception is known to be a material object on grounds of perception is demonstrated as unreliable. It is possible that directly perceived sensible particulars are mind-internal images, shapes, sounds, touches, tastes and smells. According to the appearance/reality distinction, the world of perception is the apparent realm, not the real external world. However, the distinction does not necessarily refute the existence of the external world. We have a causal connection with the external world via mind-internal particulars, and therefore we have indirect knowledge about the external world through perceptual experience. The research especially concerns the reasons for George Berkeley’s claim that material things are mind-dependent ideas that really are perceived. The necessity of a perceiver’s own qualities for perceptual experience, such as mind, consciousness, and the brain, supports the causal theory of perception. Finally, it is asked why mind-internal entities are present when perceiving an object. Perception would not directly discern material objects without the presupposition of extra entities located between a perceiver and the external world. Nevertheless, the results show that perception is not sufficient to know what a perceptual object is, and that the existence of appearances is necessary to know that the external world is being perceived. However, the impossibility of matter does not follow from Berkeley’s theory. The main result of the research is that singular knowledge claims about the external world never refer directly and immediately to the objects of the external world. A perceiver’s own qualities affect how perceptual objects appear in a perceptual situation.

Kun historia ei loppunutkaan : Venäjän kylmä sota -retoriikka Ukrainan kriisissä 2013-2014

Ukrainassa vuoden 2013 loppupuolella alkanut ja yhä jatkuva kriisi on ollut Euroopan merkittävin kriisi kylmän sodan päättymisen jälkeen. Sen myötä EU, Nato ja Yhdysvallat ovat purkaneet yhteistyötään Venäjän kanssa ja turvallisuutta on arvioitu uudelleen. Ukrainan kriisin myötä lännen ja Venäjän suhteita on alettu kuvata jopa kylmäksi sodaksi. Tutkimuksen tavoitteena oli tarkastella Venäjän Ukrainan kriisiin liittyvää kylmä sota -retoriikkaa. Tutkimusaineistona käytin Venäjän ylimmän johdon lausuntoja ja kannanottoja sekä ulkoministeriön että Kremlin englanninkielisestä aineistosta. Tutkimuksessa analysoin kaikkea aineiston Ukrainan kriisiin 2013–2014 liittyvää retoriikkaa, jossa mainitaan kylmä sota. Tutkin, miten ”kylmä sota” ilmenee Venäjän retoriikassa, millaista identiteettiä sen kautta rakennetaan ja mitä poliittisia tavoitteita sen kautta ajetaan. Lähtökohtana tutkimuksessa oli konstruktivistinen taustaoletus, jonka mukaan todellisuus rakentuu sosiaalisesti ja kielellä on tässä keskeinen rooli. Tutkimusmenetelmänä oli Chaïm Perelmanin argumentaatioanalyysiin perustuva historiapoliittinen retoriikan analyysi. Tarkastelin yleisöä, minkä perusteella Venäjän kylmä sota -retoriikasta erottui sekä venäläisyleisölle että lännelle suunnattua argumentaatiota. Lisäksi tarkastelin retoriikassa esiintyviä argumentaation keinoja. Kylmä sota -retoriikkaa esiintyi Venäjän Ukrainan kriisiin liittyvässä retoriikassa läpi tarkastelujakson ja se pysyi hyvin samankaltaisena. Retoriikan käytössä ja poliittisten tavoitteiden ajamisessa oli kuitenkin eroja. EU:n, Naton ja Yhdysvaltain pakotteisiin ja vastatoimiin liittyvässä retoriikassa kylmä sota -retoriikalla oli selvä rooli. Ydinaseisiin liittyvässä retoriikassa taas kylmää sotaa ei mainittu lainkaan. Retoriikan analyysin perusteella Venäjän kylmä sota -retoriikka toimii niin identiteetin rakentajana kuin poliittisten päämäärien ajamisen välineenä. Venäläiselle yleisölle suunnatussa kylmä sota -retoriikassa korostuu omien tekojen oikeutus ja moninapaisen maailman luominen vaihtoehdoksi historian loppumiselle ja läntisen liberalismin voitolle. Lännelle suunnatulla retoriikalla pyritään vaikuttamaan erityisesti pakotteisiin ja lännen yhtenäisyyteen vertaamalla nykytilannetta kylmään sotaan.

Raaseporin seutukunnan aluekuvat Seudun kuntien esiintyminen Etelä-Uusimaa –lehden uutisoinnissa vuonna 2010

Paikallisen lehdistön tutkimus on ollut suomalaisessa maantieteessä hyvin vähäistä. Maantieteen näkökulmasta painettua mediaa on lähestytty lähinnä maakuntalehdistöön ja sen uutisointiin keskittyvän tutkimuksen kautta. Tässä tutkielmassa tarkastellaan Raa-seporin seutukunnan kunnista muodostuvia aluekuvia, jotka syntyvät paikallisen ilmais-jakelulehden Etelä-Uusimaan uutiskirjoituksissa. Kirjallisuuskatsauksen perusteella tätä työtä vastaavaa tutkimusasetelmaa ei ole paikallista lehdistöä aineistona käyttäen aikai-semmin toteutettu. Tutkielmassa seurataan konstruktionistista metodologiaa, jossa ymmärretään, että to-dellisuus rakentuu sosiaalisissa käytänteissä ja syntyvä maailmankuva representoi reaa-limaailman todellisuutta. Lisäksi konstruktionismissä uskotaan, että sosiaalisesti raken-tunut todellisuus myös itsessään luo ja uusintaa reaalimaailman todellisuutta. Tutkimusaineistona oli kaksi kertaa viikossa ilmestyvä Etelä-Uusimaa –lehti, jonka ja-kelualue on Hanko, Inkoo ja Raasepori. Aineisto rajattiin koskemaan vain Etelä-Uusimaa –lehden uutisarkistoa, jolloin tutkimuksen ulkopuolelle jäivät lehden urheilu- ja tapahtumauutisointi sekä mielipideosio. Aineisto koostui 34 lehdestä, joista analysoitiin 413 uutista. Tutkielmassa sovellettiin sisällönanalyyttisia tutkimusmetodeja. Etelä-Uusimaa –lehden uutisointia tarkasteltiin sekä määrällisellä että laadullisella tutkimusotteella. Aineiston uutiset ryhmiteltiin 11 luokkaan aiheensa mukaan. Ryhmittelyn lisäksi uutiset luokiteltiin sen mukaan, millaisen sävyn ne antavat kohdealueensa aluekuvalle. Nämä yhdistämällä saatiin Hangolle, Inkoolle ja Raaseporille omat profiilipohjat, joista aluekuvat muodostettiin. Uutisten alueellista jakaumaa tarkasteltiin kuntatasolla. Keskeisimpinä tutkimustuloksina havaittiin, että Etelä-Uusimaa –lehden uutisointi ei jakaudu tasapuolisesti Raaseporin seutukunnan kuntien kesken. Ylivoimaisesti suurin osa uutisista käsitteli Raaseporia. Hanko ja Inkoo esiintyivät uutisissa lähes yhtä usein suhteessa toisiinsa. Etelä-Uusimaa –lehden tapa kirjoittaa uutisensa on pääsääntöisesti hyvin neutraali. Analyysin perusteella syntyneissä aluekuvissa ei ollut kovinkaan suuria eroja kuntien välillä. Kunnat näyttäytyivät pääosin positiivisen uutisoinnin valossa. Tästä huolimatta seutukunnan tasolla aluekuva osoitti alueen olevan taantuvan kehityksen tiellä.

Digitaalisen tarinankerronnan hyödyntäminen peruskouluissa

Työn tavoitteena on selvittää, minkälaisia mahdollisuuksia digitaalinen tarinankerronta antaa peruskouluissa. Työssä käsitellään digitaalinen tarinankerronta ja se, miten sitä hyödynnetään opetuksessa. Työn taustana on opetushallituksen laatima opetussuunnitelma 2016. Opetussuunnitelmassa uutena on ohjelmointi, jota käsitellään työssä vähän tarkemmin. Tulevaisuudessa teknologia, kuten koodaus ja robotiikka sekä lisätty todellisuus voivat tukea luovuutta, innovatiivisuutta ja ongelmanratkaisukykyä. Työ on kirjallisuuskatsaus, jossa aihetta analysoidaan lähdekirjallisuuden avulla. Digitaalisella tarinankerronnalla luokkahuoneessa on rajattomat mahdollisuudet. Digitaalinen tarinankerronta tukee uuden opetussuunnitelman tavoitteita. Digitaalisen tarinankerronnan avulla voidaan osallistaa lapset oppimisprosessiin, heidän omia vahvuuksia saadaan esille sekä he pääsevät itse oivaltamaan ja ratkomaan ongelmia. Ohjelmointi, robotiikka ja lisätty todellisuus antavat uusia työkaluja opetukseen. Ohjelmointi on älyllisesti motivoiva ajattelutapa. Teknologian käyttö opetuksessa lisää opiskelumotivaatiota ja yhdessä tekemisen iloa.