Kokemus öljyn jälkeen

Kirjallisuusarvostelu

Työkyvyn johtaminen organisaation ja henkilöstön hyvinvoinnin osatekijänä : työkykyjohtamisen malli henkilöstön kokemana kolmannen sektorin organisaation strategiassa

Tutkimuksen tarkoituksena on perehtyä siihen, paljonko organisaatiossa etukäteen tunnetut tekijät vaikuttavat henkilöstön kokemuksiin työkyvyn johtamisesta erityisessä toimintaympäristössä. Tavoitteena on löytää vastaus kysymykseen, mitkä johtamisen osatekijöistä on erityisesti huomioitava kolmannen sektorin organisaation strategiassa, jotta vaikutukset organisaation henkilöstön työkyvyn laatuun olisivat myönteiset? Lisäksi tarkastellaan kuinka paljon koulutustaustalla on merkitystä työkyvyn johtamisen kokemiseen. Johtamisen osatekijöistä aikaisemman tutkimustiedon valossa esiin nousi neljä keskeistä työkykyjohtamisen osatekijää, joihin tässä tutkimuksessa tarkemmin perehdytään. Nämä osatekijät ovat organisaation toimet, työyhteisötaitojen hallinta, työn vaatimukset ja esimiestyö. Näistä osatekijöistä luotiin siis oheisen tutkimuksen muuttujat, joilla pyritään selittämään työkykyjohtamisen kokemista kolmannen sektorin palkatun henkilöstön keskuudessa. Tutkimusta varten luotiin tutkimusasetelma, joka on johdettu työkykyjohtamiseen liittyvän aikaisemman tutkimustiedon ja kirjallisuuden kautta. Tutkimusaineisto on kerätty verkkopohjaisella kyselylomakkeella, johon kerättiin kolmesta eri kolmannen sektorin järjestöstä kaikkiaan 86 vastausta. Kysely perustuu pääosin määrällisiin eli kvantitatiivisiin osuuksiin, johon on kuitenkin lisätty kaksi avointa kysymystä mittaamaan osittain myös vastaajien laadullisia ajatuksia. Tulosten analysoinnissa käytettiin pääasiassa määrällisiä monimuuttujamenetelmiä, joita arvioitiin tietokoneavusteisesti. Monimuuttujamenetelmistä pääosassa ovat faktorianalyysi ja regressioanalyysi. Avoimia kysymyksiä arvioidaan myös lyhyesti teemoittelun avulla. Tulokset osoittavat, että edellä mainituista johtamisen osatekijöistä korostuvat erityisesti organisaation toimet ja työyhteisötaitojen hallinta työkykyjohtamisen myönteisessä kokemisessa. Toisaalta esimiestoimilla oli vain lievä myönteinen ja työn vaativuudella negatiivinen vaikutus työkyvyn kokemiseen. Tämä voidaan tulkita niin, että organisaatio voi omalla toiminnallaan vaikuttaa henkilöstön kokemaan työkyvyn johtamiseen, mutta viime kädessä yksilön työkykyyn vaikuttavat hyvin monet osatekijät, eikä yhteen osa-alueeseen keskittyminen johda toivottuun lopputulokseen. Toisaalta koulutustaustalla todettiin olevan merkitystä työkyvyn kokemiseen, joka tukee käsitystä siitä, että työkyky ja sen johtamisen koetaan hyvin eri tavoin.

Venäjän erikoisjoukkojen tarkkuuskiväärit ja raskaat tarkkuuskiväärit sekä niiden ominaisuudet

Erikoisjoukkojen sotilaat ovat aina olleet taistelukentällä pelätty vastustaja, johtuen niiden henkisistä ja fyysisistä ominaisuuksista sekä huippuluokan varustuksesta. Nykypäivänä taistelutilan jatkuva muuttuminen on vaikuttanut erikoisjoukkojen kalustoon ja käyttöön. Soluttautuminen vastustajan kohdealueelle on vaikeutunut nykyisten valvontasensoreiden kehittymisen myötä ja näin ollen erikoisjoukot joutuvat usein suorittamaan konventionaalisin asein toteutettavat tehtävät varsin pitkille etäisyyksille. Tällaisten tehtävien suorittamiseen tarkkuuskiväärit ovat yksi varteenotettavimmista vaikuttamisen välineistä. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää millaisia tarkkuuskiväärejä ja raskaita tarkkuuskiväärejä Venäjän erikoisjoukoilla on käytössään ja millaisia ominaisuuksia niissä itse aseen ja patruunan osalta on käytettävissä. Aseita käsittelevät tiedot on kerätty kirjallisia lähteitä sekä internetlähteitä hyväksikäyttäen. Patruunoiden tarkastelussa tutkija on käyttänyt edellä mainittujen lähteiden lisäksi myös internetistä ladattua ballistiikkaohjelmaa, jolla on luotu taulukoita erilaisten luotien ominaisuuksista optimiolosuhteissa. Tutkimuksen perusteella Spetsnaz -joukkojen tarkkuuskiväärit ja raskaat tarkkuuskiväärit perustuvat pääosin varsin vanhoista asemalleista muokattuihin ja paranneltuihin versioihin. Asesuunnittelussa on kuitenkin havaittavissa muutosta aseiden toimintaperiaatteessa ja varusteissa, vaikka uusia asemalleja ei 2000 -luvun puolelta tässä tutkimuksessa löytynyt. Myös kivääreiden kaliiperit ovat pysyneet varsin samoina jo vuosikymmeniä, vaikka tutkimuksessa paljastui Venäjällä käytettävän nykyisin myös siellä harvoin esiintyneitä kaliipereja.

Elektronisen johtamisen vuorovaikutus : biteillä iholle, ja takaisin

Teknologian kehittyminen on tarjonnut ihmisten väliseen viestintään, työtapoihin ja johtamiseen aivan uudenlaisia mahdollisuuksia. Perinteisetkin työyhteisöt siirtyvät tietoisesti tai tiedostamatta käyttämään erilaisia tietojärjestelmiä keskinäiseen kommunikointiin. Sukupolvien väliset erot viestintätavoissa saattavat olla suuria, aiheuttaen työyhteisöissä skismaa ja haasteita johtamiseen. Johtajan taitorepertuaarin tulee venyä kasvokkain tapahtuvasta vuorovaikutuksesta erilaisten alaisten kohtaamiseen virtuaaliympäristöissä sekä oikeiden vaikuttamistapojen valintaan henkilöistä ja tilanteista riippuen. Sähköpostin, voip-puhelun tai esimerkiksi videoneuvottelun kautta tapahtuvaa johtamista kutsutaan elektroniseksi johtamiseksi. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, mikä elektronisen johtamisen tilanne on Puolustusvoimissa sekä löytää keinoja työskentelytapojen ja johtamistoiminnan tehostamiseksi. Tutkimuksen lähtökohtana oli pragmatistinen ajatus tuottaa käytännön ohje siitä, kuinka elektronista johtamista voidaan kehittää. Metodisesti kyseessä on mixed-method tutkimus, joka rakentuu kahdesta tutkimushaarasta. Ensimmäinen osuus on teoriapainotteinen aiempia tutkimuksia yhdistävä ja analysoiva kirjallisuuskatsaus, jolla pyritään löytämään hyviä toimintamalleja ja elektronisessa johtamisessa huomioitavia asioita. Tutkimuksen empiirinen osuus puolestaan muodostuu sähköisesti toteutetun kyselyn tuottaman aineiston määrällisestä ja laadullisesta analyysistä. Kysely kohdistettiin kahdelle toisistaan poikkeavalle vastaajaryhmälle, perusyksikkötason johdolle ja harkinnan varaisesti valituille henkilöille, joilla oletettiin olevan kattava kokemus elektronisesta johtamisesta. Kyselyllä pyrittiin kartoittamaan elektronisen johtamisen tilannetta Puolustusvoimissa ja henkilöstön kokemuksia aiheesta. Tutkimuksen perusteella elektroninen johtaminen on Puolustusvoimissa päivittäinen työskentelytapa. Tietokonevälitteisessä vuorovaikutuksessa pidetään uhkana kasvottomuuden lisääntymistä ja työn hallinnan heikentymistä. Toisaalta tietojärjestelmien työskentelyä nopeuttavat ja helpottavat ominaisuudet koetaan erittäin hyviksi. Puolustusvoimissa ei ole aikaisemmin havahduttu elektronisen johtamisen vaikutuksiin, eikä aihetta koskevia määräyksiä tai opetusta ole annettu. Tulokset osoittavat tietojärjestelmiä ja elektronista vuorovaikutusta koskevan heikon osaamisen aiheuttavan haasteita työskentelyyn. Aiempien tutkimusten ja empiiriseen aineistoon pohjautuvien analyysien perusteella suositeltavaksi kehittymismalliksi osoittautui elektronista johtamista koskevien ohjeiden laatiminen sekä henkilöstön tietotekniikkataitojen ja elektronisten vuorovaikutustaitojen kehittäminen. Lisäksi päivittäiseen hallinnolliseen johtamiseen kaivataan paremman tavoitettavuuden ja vuorovaikutteisuuden mahdollistavaa viestintäkanavaa. Erityisesti nuoret työntekijät ovat tottuneet lyhyen viiveen mobiiliviestintään ja odottavat työnantajan seuraavan aikaansa.

Voiko ja pitääkö etiikkaa opettaa Kadettikoulussa

Voiko etiikkaa ja eettisyyttä opettaa upseeriksi opiskeleville ja mikäli voi, pitääkö sitä opettaa? Tämä on tutkielmani - joka on ensisijaisesti pedagoginen, ei moraalifilosofinen - pääongelma. Tutkielman painopisteenä olevan kirjallisuusselvityksen avainkysymyksenä on, mitä kirjallisuudesta löytyviä teorioita, ideoita tai ratkaisuja voidaan soveltaa yllä oleviin kysymyksiin vastaamiseksi. Hypoteesini on, että etiikkaa ainakin pitäisi opettaa, sillä harva ammattiryhmä joutuu kohtaamaan suurempia eettisiä haasteita ja ristiriitoja kuin sotilaat, joiden odotetaan sekä suojelevan elämää että käyttävän ääritilanteissa tappavaa voimaa toisia ihmisiä kohtaan. Tuon kuitenkin esiin myös etiikan opettamista vastustavia näkemyksiä ja ongelmia, joita etiikan opetukseen liittyy. Kriittinen kysymykseni koskee opetuksen ja kasvatuksen suhdetta ja pyrin perustelemaan sitä, että kasvatuksen sijasta olisi parempi pitäytyä opetuksessa. Tutkimuksen tarkoituksena on kartoittaa etiikan opetuksen mahdollisuuksia, haasteita ja ongelmia. Käytännöllisenä päämääränä on osallistuminen etiikan opetuksen suuntaviivojen luomiseen Maanpuolustuskorkeakoulussa. Toisaalta tutkimukseni on läheltä katsovaa ja osallistuvaa siinä mielessä, että opiskelen itse upseeriksi. Perustelin johtopäätöksissä etiikan opetuksen tarpeellisuutta kuudesta erilaisesta näkökulmasta. Ne olivat: esimerkillisyyden velvoite, yhteiskunnan muutoksen aiheuttamat paineet, yhteisöllisyyden merkitys, toimintakyky sotilaan toiminnassa, ammatillinen näkökulma ja ihmisyyden asettamat velvoitteet. Niiden valossa kävi ilmi, että kadettien tuleva asema upseereina, kasvattajina, kouluttajina ja johtajina, asettaa vaatimuksen, että heidän pitäisi olla syvässä eettisessä mielessä sivistyneitä. Tämä tarkoittaa sitä, että nuoren sotilaan tulee olla tasapainossa oman moraalinsa kanssa ja tietoinen omista vakaumuksistaan, arvoistaan, oikeustajustaan ja muista eettiseen päätöksentekoon vaikuttavista tekijöistä. Maanpuolustuskorkeakoululla on vastuu tarjota työkaluja niiden selvittämiseksi. Havaitsin, että erilaisten lähtökohtien tiedostaminen sekä maailmankatsomuksellisen, kulttuurisen, kielellisen ja sosiaalisen moninaisuuden huomioiminen on erityisen tärkeää etiikan opetuksessa. Etiikan opetuksen ei ole tarkoitus moralisoida tai arvottaa esimerkiksi kulttuureja ja uskontoja, eikä eettisen opetuksen ohjenuoraksi voi tähän vedoten ottaa yhtä ainoaa oppia. Lisäksi on tärkeää tiedostaa, että se, mikä on laillista, ei välttämättä ole eettistä. Sama pätee myös toisinpäin. Se, mikä on eettistä, ei välttämättä ole laillista. Tämä on erinomainen lähtökohta etiikan opetukselle ja mainio ristiriita pohdittavaksi. Etiikan opetus kadettien koulutuksessa voisi herätellä heitä ajattelemaan eettistä toimintakykyään, arvomaailmaansa ja päätöksentekoonsa vaikuttavia seikkoja eettisesti hankalissa tilanteissa. Lisäksi yksilöiden olisi hyvä olla tietoisia siitä, miten oma ympäristö, menneisyys, kokemukset ja sen hetkinen tilanne vaikuttavat eettiseen päätöksentekoon. Opetus voisi olla ainakin osittain tämän prosessin tukemista. Etiikan opetuksen tavoitteena voisi olla auttaa ihmisiä oppimaan päättelemään viisaasti ja hyvin. Tämän kyvyn kehittäminen voisi olla kadettien etiikan opetuksen ytimenä ja päämääränä.

Todellisuuden tasot: Luonnon supervenienssi ja tieteenalojen väliset suhteet

Tämä tutkielma käsittelee kysymystä siitä, miten superveniensin käsitettä voidaan soveltaa selitettäessä, miten eri tieteenalojen tutkimat ilmiöt voivat näyttäytyä luonteeltaan erilaisina ja toisiinsa palautumattomina siinäkin tapauksessa, että kaikki ilmiöt nousisivat yhdeltä perustavan fysiikan tasolta. Supervenienssi on tunnettu filosofisena käsitteenä ja sitä on esitetty selitykseksi moniin tämänkaltaisiin kysymyksiin, mutta pelkkänä teoreettisena käsitteenä se on vain osittainen esitys siitä, millainen eri tasojen suhde voisi teoriassa olla. Tässä työssä tutkin, miten empiirisiin tieteisiin pohjautuvat käsitteet suhtautuvat supervenienssin käsitteeseen ja antavat sille tarkemmin määritellyn sisällön sekä todisteita sen olemassaolosta. Ajatus siitä, että kaikki totuudet maailmassa olisivat johdettavissa jollekin yhdelle tasolle, kaipaa tarkennusta. David Chalmers on kirjassaan Constructing the World osoittanut yksityiskohtaisesti, miten tämä ajatus voidaan ymmärtää. On kuitenkin mahdollista väittää myös, että sekä käytännön tieteen että filosofian näkökulmasta on olemassa perusteita uskoa, että maailmassa ei ole yhtä perustasoa vaan useita toisiinsa palautumattomia tasoja. Tällaisen näkemyksen on yksityiskohtaisesti esittänyt ja perustellut John Dupré kirjassaan The Disorder of Things. Duprén esittämien kaltaisiin argumentteihin on mahdollista vastata käyttämällä supervenienssin käsitettä, kunhan sitä käytetään oikein. Supervenienssin ja siihen liittyvän emergenssin käsitteet voidaan ymmärtää eri tavoilla, joista toiset ovat järkevämpiä ja luonnon ymmärrettävyyden kannalta lupaavampia kuin toiset. Olennaista käsitteelle on moninainen toteutuvuus, jossa samat supervenientit ominaisuudet voivat toteutua monella tavalla alemmalla tasolla. Kun tarkastellaan luonnossa esiintyviä supervenienssin kaltaisia ilmiöitä, voidaan huomata fysiikan karkeistuksen käsitteen, jossa systeemiä koskevaa informaatiota katoaa, johtavan supervenienssisuhteeseen. Jack Cohenin ja Ian Stewartin emergenssiin liittyvät argumentit osoittavat, että luonnon supervenienssi johtaa myös siihen, että korkeamman tason ilmiöt voivat toteutua samanlaisina riippumatta siitä, mikä alemman tason pohja toteuttaa ne, ja liikkuminen selityksissä alemman ja ylemmän tason ilmiöiden välillä on usein ongelmallista. Tästä päästään havaintoon, että Duprén esittämä eri tasojen epäyhtenäisyys on käytännön tasolla varsin todellista, eikä tieteessä pitäisikään aina olettaa reduktionistista lähestymistapaa, mutta tämä ei toisaalta tarkoita, että tasojen erot olisivat jyrkkiä ja metafyysisiä. Tietoinen kokemus on ehkä ainoa ilmiö, jonka paikan löytäminen kokonaiskuvassa näyttäytyy periaattessakin hyvin ongelmallisena.

Petsamosta Varejoelle. Siirtolaisyhteisö menneisyyden, arjen ja tulkintojen jälleenrakentajana toisen maailmansodan jälkeen

Vuosina 1920–1944 Suomeen kuuluneen Petsamon asukkaat evakuoitiin toisen maailman alueluovutusten myötä Pohjois-Pohjanmaalle. Siirtolaisia varten perustettiin Varejoen asutusalue, etelä-lappilaiseen Tervolan kuntaan. Ensimmäiset asukkaat saapuivat kesällä 1946. Tarkastelen Varejoen asuttamiseen ja sinne asettumiseen liittyviä käsityksiä. Tutkimukseni käynnistyi osana FEENIKS – Taide ja kulttuuri osana Lapin sodan jälkeistä henkistä ja materiaalista jälleenrakennusta -hanketta, jonka tapaamisissa muotoutui niin sanottu Petsamo-ryhmä. Olen tehnyt kaksi muistitietohaastattelua, joissa mukana olleet ovat asuneet Varejoella 1940–1960-luvun välisenä aikana. Kysyn millaisia käsityksiä muistitieto välittää Petsamon siirtolaisten yhteisön jälleenrakentamisesta Varejoella toisen maailmansodan jälkeen, sekä mitkä tekijät auttoivat ja/tai haittasivat asettumista Varejoelle. Analyysissani huomioin, että kyse on jälkipolven, siis siirtolaisten lasten ja lastenlasten, välittämästä ja tulkitsemasta ylisukupolvisesta muistitiedosta. Varejoki muotoutui valtion tiukan kontrollin, avustusten ja avustajien sekä siirtolaisten tekemien raivaus- ja rakennustöiden myötä. Siinä missä valtion toimet tuottivat yhteisön, niin siirtolaiset rakensivat yhteisöllisyyttä. Kylällä oli paljon yhteisöllistä toimintaa, johon kaikki eivät kuitenkaan osallistuneet. Varejoelle mahtuu myös kertomuksia pahoinvoinnista, eristämisestä ja eristäytymisestä sekä niukasta arjesta. Tuntemus paikallisten asukkaiden epäluuloisuudesta siirtolaisia kohtaan lujitti ennestään siirtolaisten yhteishenkeä. Sota- ja evakkovuosien jälkeen rauha, oma koti, tuttu yhteisö ja toivorikkaus olivat merkittäviä henkisen jälleenrakennuksen kasvualustoja. Kasvavat perheet sekä pakottivat että kannustivat siirtolaisia jaksamaan. Lasten syntymät toivat tullessaan kodin tuntua. Aluksi kaikki olivat keskenään samassa pisteessä, mutta ajan myötä siirtolaisten välillä alkoi olla eroja: osa pärjäsi paremmin, osa huonommin. Kotitilantöiden edetessä ihmiset sekä joutuivat että pääsivät töihin muihin ammatteihin. Näin hierarkia jälleenrakentui vähitellen, mistä oli osoituksena myös siirtolaisten koulunkäynnin normalisoituminen poikkeusolojen jälkeen. Petsamoon kohdistettua ikävää lievitettiin muun muassa tutulla ruoalla, jonka kautta kodin tuntua tuotiin uuteen ympäristöön. Varsinkin vanhimmat asukkaat kaipasivat Petsamoon. He eivät asettuneet Varejoelle ja kokemus petsamolaisuudesta oli vahva. Sen sijaan nuoremmat asettuivat ajan myötä ja he alkoivat kokea itsensä varejokisiksi ja myöhemmin myös tervolalaisiksi.

Mikä varusmiestä liikuttaa? : varusmiehen vapaa-ajan liikuntamotiivit

Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää varusmiesten motiivit harrastaa tai olla harrastamatta liikuntaa varusmiespalveluksen vapaa-ajalla sekä niiden mahdollisia muutoksia. Lisäksi selvitettiin varusmiesten kokemusta oman tulevaisuuden liikunta-aktiivisuuden ja oman fyysisen kunnon muutoksesta palvelusaikana sekä varusmiesten liikuntakerhotoiminnan merkitystä varusmiesten liikunta-aktiivisuudelle. Puolustusvoimien liikuntakoulutuksen tavoitteena on luoda varusmiehille pysyvä liikuntakipinä. Varusmiesten liikuntamotiivien tunnistaminen tukee tätä tavoitetta, sillä liikunnallinen elämätapa lähtee ihmisen omista motiiveista liikkua. Tutkimus on ryväsotantana suoritettu seurantatutkimus. Kyseessä oli määrällinen kyselytut-kimus, jossa kyselyiden tulokset käsiteltiin SPSS-ohjelmalla. Tutkimusjoukkona oli Satakunnan Tykistörykmentin saapumiserän 2/13 ja 1/14 varusmiehiä. Kyselyt toteutettiin vuoden 2014 kevään aikana kolmesti eri koulutuskausilla. Tutkimuksen lähtökohtaoletusarvona oli, että tärkein syy vapaa-ajan liikunnan harrastamiseen on siitä ansaittava kuntoisuusloma ja tärkein syy olla harrastamatta liikuntaa olisi päiväpalveluksen jälkeinen väsymys. Tutkimus osoitti, että tärkein syy harrastaa liikuntaa oli halu pysyä terveenä. Kuntoisuusloma liikuntamotiivina ei ollut merkittävä, ja sen merkitys väheni palveluksen edetessä. Liikunnan harrastamattomuuden tärkein syy palveluksen alkupuolella oli palveluksen jälkeinen väsymyksen tunne, mutta palveluksen loppupuolella se muuttui liikuntamotivaation puutteeksi. Tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että omasta kunnosta huolehtiminen on tärkeä motiivi varusmiesten vapaa-ajan liikunnan harrastamiselle. Heikkokuntoisemmille jo pelkkä päiväpalveluksesta suoriutuminen on alussa rankkaa. Palveluksen edetessä ja kunnon kohotessa väsymys vähenee. Liikuntakoulutuksessa tulisikin kiinnittää huomiota varusmiesten motivointiin koko palveluksen ajan.

Ammattisotilaiden sotilaskurinpitomenettely ja virkamiesoikeudelliset sanktiot kaksoisrangaistuksen näkökulmasta

Tämän tutkimusmenetelmältään oikeusdogmaattisen tutkielman tarkoituksena on vastata kysymykseen ulottuuko ne bis in idem - kielto, eli kielto rangaista kahdesti samasta asiasta sotilaskurinpitomenettelyn seurauksena määrättyihin kurinpitorangaistuksiin ja ammattisotilaan virkamiesoikeudellisiin sanktioihin virkarikosten, virkamieslain seuraamusten ja määräaikaisen erottamisen osalta. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että sotilaskurinpitomenettelyssä ja sotilasoikeudenkäyntiasiana tuomittavia sotilasrikoksia (RL 45) ja rikosoikeudellisen virkavastuun perusteella tuomittavia virkarikoksia (RL 40) koskettaa ne bis in idem - kielto, vaikka tekoon voi syyllistyä sotilasrikosten osalta vain sotilaat ja virkarikosten osalta kaikki virkamiehet. Virkamieslain seuraamusten ja määräaikaisen erottamisen osalta tilanne on epäselvä, vaikkakin Korkein hallinto-oikeus on aiemmin päättänyt, että virkamiesoikeudelliset sanktiot, mukaan lukien määräaikainen erottaminen, eivät kuulu Euroopan ihmisoikeussopimuksen soveltamisalaan. Epäselvyyden aiheuttavat 1) Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen muuttunut käytäntö koskien asian samuutta. 2) Virkamieslain muutos hallintolainkäyttölain suuntaan (virkamieslautakunnan lakkauttaminen) ja tätä lakimuutosta koskevat hallituksen esityksen perustelut. 3) Korkeimman oikeuden muuttunut ratkaisukäytäntö koskien asian samanaikaista vireilläoloa. 4) Korkeimman oikeuden tuomio, missä ammattisotilas jätettiin palvelusrikokseen (RL 45:1) tuomitsematta kohtuullistamisperusteilla (RL 6:7.1) saatuaan ensin virkamieslain 24 § varoituksen. Korkeimman oikeuden kanta virkamieslain ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen suhteesta saadaan pian, sillä asia on korkeimman oikeuden käsittelyssä. Määräaikaisen erottamisen osalta ratkaisu saatanee samassa yhteydessä kun korkein oikeus ratkaisee virkamieslain ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen suhteen. Mikäli näin ei käy, kannattaa ratkaisu tarvittaessa hakea aina Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta saakka. Tällöin riitauttaa kannattaa tapaus, missä määräaikaisen erottamisen perusteena on tosiasiallisesti ollut rikoslakirikoksen johdosta saatu tuomio.

Upkonvertoivien nanopartikkelien pinnan muokkausmenetelmät ja niiden vaikutus partikkelien stabiilisuuteen ja luminesenssiominaisuuksiin Heterogeeninen upkonvertoiviin nanopartikkeleihin perustuva immunomääritys sydänspesifiselle troponiini I:lle

Upkonvertoivat nanopartikkelit (engl. upconverting nanoparticle, UCNP) ovat lantanidi-ioneja sisältäviä epäorgaanisia fluoroforeja, jotka muuttavat virityksessä käytettävän lähi-infrapunavalon korkeampienergiseksi emissiovaloksi. Tämän ominaisuuden ansiosta autofluoresenssi ei häiritse upkonversio-luminesenssin mittausta biologisissa sovelluksissa. Koska sovellukset edellyttävät vesiympäristöä, pinnoitteen tulee suojata UCNP:eita riittävästi veden aiheuttamalta upkonversioluminesenssin sammutukselta. Tutkielman kirjallisessa osassa esitetään erilaisia UCNP:ien pinnan muokkausmenetelmiä, ja käsitellään niiden vaikutuksia UCNP:ien stabiilisuuteen ja luminesenssi-ominaisuuksiin. Sydänperäinen troponiini I (engl. cardiac troponin I, cTnI) on sydäninfarktiin yhdistetty merkkiaine, jonka havaitseminen immunomäärityksellä auttaa sydäninfarktin diagnosointia. Tutkielman kokeellisen osan tarkoituksena oli kehittää UCNP-leimaan perustuva herkkä cTnI-immunomääritys, jossa voidaan käyttää yksinkertaista mittalaitetta. Tutkimus sisälsi kolme vaihetta, jotka olivat UCNP:ien pinnoitus hydrofiilisiksi, cTnI:tä tunnistavan vasta-aineen konjugoiti kovalenttisesti UCNP:ien pintaan ja heterogeeninen UCNP-leimaa käyttävä kaksipuolinen cTnI-immunomääritys. Eri vaiheissa käytettyjä menetelmiä optimoitiin UCNP-leiman epäspesifisen sitoutumisen vähentämiseksi ja cTnI-immunomäärityksen analyyttisen herkkyyden parantamiseksi. Immunomäärityksen toimivuutta testattiin, ja menetelmää muokattiin, jotta sillä voitaisiin määrittää myös tunnetut cTnI-pitoisuudet terveiden henkilöiden plasmanäytteistä. Poly(akryylihapolla) pinnoitetulla UCNP-leimalla määritettiin parempi analyyttinen herkkyys kuin silikalla pinnoitetulla UCNP-leimalla. Muokatun cTnI-immunomäärityksen analyyttinen herkkyys oli 2,2 ng/l. Tutkimus osoitti, että UCNP-leimalla on mahdollista havaita erittäin alhaisia cTnI-pitoisuuksia. Plasmanäytteiden cTnI-saannoissa oli eroja valituilla määritysolosuhteilla, joten toimiva immunomääritys vaatii vielä olosuhteiden lisäoptimointia.

Tulevaisuuden lähtökohdista kansanvallan kolmiliittoon. Kansallinen Edistyspuolue ja kansallisen eheytymisen politiikka 1919–1939.

Kansallista Edistyspuoluetta ja sen toimijoita maailmansotien välisen Suomen sisäpolitiikassa tarkasteleva väitöstutkimus paneutuu puolueen kansallista eheytymistä ajaneen poliittisen linjan taustoihin, muodostumiseen ja toteutumiseen maailmansotien välisenä aikana vuosina 1919-1939. Vahvasti aineistopohjainen ja lähdekriittinen poliittisen historian tutkimus keskittyy parlamentaarisiin toimijoihin, poliittiseen kenttään ja näiden tuottamiin aineistoihin, kuten edistyspuolueen ja sen toimijoiden arkistoihin, lehdistöön ja valtiopäiväpöytäkirjoihin. Tutkimus selvittää, millainen oli edistyspuolueen kansallisen eheytymisen linja, mihin sillä pyrittiin, miten sitä toteutettiin ja miten se toteutui. Kansainvälisen vertailun kautta tutkimuksessa luodaan myös kuva suomalaisesta liberalismista ja liberalistista. Joulukuussa 1918 perustettu Kansallinen Edistyspuolue oli liberaali puolue, jonka politiikassa korostui erityisesti liberalismin sosiaalinen tulkinta. Puolueen sisäpoliittiseksi linjaksi vastaitsenäistyneessä ja sisällissodan runtelemassa valtiossa muodostui kansallisen eheytymisen edistäminen. Ajatuksen taustalla olivat K. J. Ståhlbergin tulevaisuuden lähtökohtia hahmotelleet artikkelit, jotka julkaistiin Helsingin Sanomissa huhtikuussa 1918 sisällissodan vielä riehuessa. Ståhlbergin mukaan kansalliseen eheytymiseen ei tullut pyrkiä sodan vuoksi vaan siitä huolimatta. Nuorsuomalaiselta puolueelta perityt liberaalit periaatteet täydentyivätkin edistyspuoluelaisessa ajattelussa sisällissodan ja tasavallan puolesta käydyn valtiomuototaistelun avainkokemuksilla. Itsenäisen Suomen ensimmäisiä vuosia hallinneissa keskustahallituksissa kansallista eheytymistä edistettiin sosiaalipoliittisin uudistuksin mm. oppivelvollisuus- ja asutuslakien muodossa. Myös sisällissodan vankien armahdukset olivat osa tätä ohjelmaa. Tutkimus osoittaa, että edistyspuolueen kansallisen eheytymisen politiikan keskeisenä tavoitteena oli poliittisen sovittelun kautta integroida vasemmisto osaksi parlamentaaris-demokraattista järjestelmää. Eheytyspolitiikan todellinen käyttöarvo ja edistyspuolueen poliittiset toimintamahdollisuudet alkoivat kuitenkin heiketä vuoden 1922 eduskuntavaalien jälkeen.Tutkimuksesta käy ilmi, että toteutettu eheytyspolitiikka ja sen osittainen epäonnistuminen näkyivät sekä kommunistien jatkuvana kannatuksena että sisäpoliittisen ilmapiirin oikeistolaistumisena. Tämä kehitys nosti myös edistyspuolueessa esille voimat, jotka suosivat porvariyhteistyötä ohi keskustavasemmistolaisen eheytyspoliittisen linjan. Alkuvuosien jälkeen valtiomuototaistelun koossapitävä voima heikkeni edistyspuolueen sisällä ja 1920-luvun puolivälissä käydyt linjakiistat osoittivat, että osalle puolueen jäsenistä vuoden 1918 puoluevalinnassa keskeisemmässä roolissa oli ollut tasavaltalaisuus kuin vasemmiston integrointi ja kansallinen eheytyminen. Edistyspuolueen johto ei kuitenkaan ollut valmis luopumaan eheytyspoliittisesta linjasta ja sen ympärille luodusta puolueidentiteetistä, joten porvariyhteistyötä kannattanut oikeisto-oppositio päätyi suurelta osin eroamaan puolueesta vuonna 1927. Tutkimus osoittaa, että parlamentarismin rapautuminen ja pienelle yleispuolueelle elintärkeiden yhteistyömahdollisuuksien heikkeneminen luokkapuolueiden puristuksessa johtivat edistyspuolueen kannatuksen alamäkeen sotien välisenä aikana. Se kutistui 26 kansanedustajan keskisuuresta puolueesta vain kuuden edustajan pienpuolueeksi. Puolueidentiteetin vahvuus ja keskeisten toimijoiden puolueen kokoa suurempi poliittinen painoarvo pitivät sen lakkauttamispohdinnoista huolimatta kuitenkin koossa ja kiinni politiikan ytimessä. Oikeistoradikalismin vuodet 1920–1930-lukujen taitteessa olivat edistyspuolueellesekä uhka että mahdollisuus. Tutkimuksessa käy ilmi, että vaikka kommunisminvastaisen kansanliikkeen vaatimukset olivat edistyspuoluelaisten mielestä oikeutettuja, oli kansanliikkeen niiden ajamiseksi omaksumia laittomia ja ulkoparlamentaarisia keinoja vaikea hyväksyä. Eheytyspolitiikan kannalta katsottuna melkotoivottamalta näyttänyt tilanne kääntyi kuitenkin lopulta voitoksi: äärivasemmisto eliminoitiin, äärioikeisto ajautui paitsioon ja tie maltillisen vasemmiston ja keskustan yhteistyölle aukesi jälleen. Tämä johti lopulta vuonna 1937 punamultahallitukseen ja kansanvallan kolmiliittoon Kansallisen Edistyspuolueen, SDP:n ja Maalaisliiton kesken. Kokemus siitä, että itsenäisyys oli alati uhattuna, toi suomalaiseen liberalismiin varsin nationalistisia piirteitä, joita eurooppalaisten veljespuolueiden ohjelmista ei löydy. Liberalismiin usein liitetty mielleyhtymä sen kosmopoliittisesta, kansallisvaltioita ylittävästä luonteesta jäi Suomessa sotien välisenä aikana nationalismin ja itäisen naapurin luoman uhan varjoon. Suomen sisäpoliittinen tilanne ja geopoliittinen asema loivat vaatimuksen vahvasta kansallisesta yhtenäisyydestä. Suomalainen liberalismi määrittyikin eurooppalaisia vastineitaan voimakkaammin nuorta valtiota hallinneen kansallisuusajattelun, itsesäilytysvaiston ja kansallisen eheyden vaatimusten kautta. Tutkimuksessa todetaan, että edistyspuolueen eheytyspoliittisen linjan muotoutumista ja toteutumista vuosien 1919‒1939 aikana voi pitää idealismin voittona realismista. Lukuun ottamatta reformipolitiikan vuosia edistyspuolueen pitäytyminen valitulla linjalla näyttäytyi poliittisten toimintamahdollisuuksien kannalta katsottuna ajoittain jopa epärealistiselta. Koko sotien välistä aikaa tarkastellessa voikin todeta, että se, minkä edistyspuolue poliittisten päämäärien saavuttamisen valossa voitti, sen se menetti kannatusluvuissa.

Sopeutumattomien oppilaiden tunne- ja itsesäätelytaitojen kehittyminen: Oppilaiden ja opettajien arvioita ja kokemuksia Aggression portaat -interventiosta

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan sopeutumattomien erityisoppilaiden tunne- ja itsesäätelytaitojen kehittymistä Aggression portaat -interventio-ohjelman avulla kolmen vuoden tutkimusjakson aikana. Käsite sopeutumaton oppilas ei ole yksiselitteisesti määriteltävissä, mutta tässä tutkimuksessa sillä tarkoitetaan yleisopetussuunnitelman mukaan opiskelevaa oppilasta, joka käyttäytymiseen ja tunne-elämään liittyvien haasteidensa vuoksi on saanut siirron erityisopetuksen oppilaaksi ja saa enintään 10 oppilaan opetusryhmässä erityistä pedagogista tukea. Tutkimuksen yksi keskeinen tehtävä oli tutkia, onko tunne- ja itsesäätelytaitojen opettamisesta hyötyä sopeutumattomien oppilaiden tunteiden hallinnan ja käyttäytymisen itsesäätelyn kannalta. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä on Rose-Krasnorin (1997) malli yksilön sosioemotionaalisesta kompetenssista täydennettynä muiden tutkijoiden näkemyksillä. Sosioemotionaalinen kompetenssi on yläkäsite, johon kuuluvat alakäsitteinä tunne- ja itsesäätelytaidot, sosiokognitiiviset taidot ja sosiaaliset taidot. Lisäksi sosioemotionaaliseen kompetenssiin vaikuttavat kiintymyssuhteet ja osallisuus sekä tavoitteet vuorovaikutuksessa ja konteksti. Tässä tutkimuksessa keskitytään tunne- ja itsesäätelytaitoihin. Interventioryhmän (N=36) muodostivat Varsinais-Suomen alueella opiskelevat sopeutumattomien oppilaiden erityiskoulun 8-13-vuotiaat oppilaat, joille opetettiin tunne- ja itsesäätelytaitoja Aggression portaat -opetusmateriaaliin (Cacciatore 2007) pohjautuvan intervention avulla. Kontrolliryhmän (N=26) oppilaat olivat interventioryhmän oppilaiden ikäisiä ja he opiskelivat Varsinais-Suomen alueen kouluissa pienluokissa myös käyttäytymiseen ja tunne-elämään liittyvien haasteidensa vuoksi. Kontrolliryhmän oppilaat eivät saaneet tutkimusjakson aikana interventio-ohjelman mukaista opetusta. Interventioryhmän oppilaat kävivät erityiskoulua, jossa kaikilla oppilailla oli sopeutumisongelmia ja kontrolliryhmän oppilaat opiskelivat yleisopetuksen koulujen yhteydessä olevilla sopeutumattomien oppilaiden pienluokilla. Tutkimusaineisto on kerätty vuosina 2010-2012. Tutkimusmetodeina olivat sekä oppilaille että opettajille laaditut Webropol-alustaiset kyselyt ja oppilaiden kirjoittamat väkivalta-aiheiset tekstit. Tutkimus- ja kontrolliryhmän oppilaille pidettiin ”Tunteiden hallinta ja käyttäytyminen”- kyselyn avulla alkumittaus syksyllä 2009 ja mittaus toistettiin keväällä 2010, 2011 ja 2012. Kyselyiden avulla selvitettiin, miten oppilaiden tunteiden kokeminen ja ilmaiseminen sekä tunteiden hallinta ja käyttäytymisen itsesäätely muuttuivat tutkimusjakson aikana. Kyselyssä kartoitettiin myös oppilaiden kokemuksia kiusaamisena ilmenevästä väkivallasta. Aineistolähtöisen sisällönanalyysin avulla selvitettiin oppilaiden kirjoitelmista heidän ajatuksiaan ja näkemyksiään väkivallasta ja ehdotuksia keinoista väkivallan vähentämiseksi. Keväällä 2012 interventioryhmän oppilaille ja opettajille laadittujen erillisten kyselyiden avulla selvitettiin sekä oppilaiden että opettajien arvioita ja kokemuksia oppilaiden tunne- ja itsesäätelytaitojen muutoksesta interventio-ohjelman avulla. Lisäksi oppilaat ja opettajat arvioivat pidettyjen tunnetaitotuntien hyödyllisyyttä oppilaille. Interventioryhmän opettajat arvioivat myös Aggression portaat -interventiomateriaalin käyttökelpoisuutta. Vuoden 2014 Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa esitetyt velvoitteet opettaa kouluissa oppilaille tunne- ja vuorovaikutustaitoja edellyttävät tietoa konkreettisista käytänteistä ja tutkimusperustaisista interventio-ohjelmista. Tämän tutkimuksen tulokset osoittavat, että interventioryhmän muodostaneet sopeutumattomat oppilaat hyötyivät Aggression portaat -interventiosta. Heidän tunne- ja itsesäätelytaidoissaan tapahtui myönteistä kehitystä etenkin myönteisten tunnekokemusten lisääntymisen ja toisiin kohdistuneen fyysisen väkivallan vähenemisen osalta. Myös suhtautuminen väkivaltapelien ikärajoihin oli merkittävästi myönteisempää kuin kontrolliryhmän oppilailla, joilla kielteinen asenne lisääntyi selvästi tutkimusjakson aikana. Lisäksi interventioryhmän oppilailla oli keinoja itsensä rentouttamiseksi, päinvastoin kuin kontrolliryhmän oppilailla, joilla keinottomuuden kokemus jopa lisääntyi. Interventioryhmän oppilaat suhtautuivat hyvin kielteisesti toisen yllyttämiseen väkivaltaiseen tekoon ja kirjoittivat enemmän ajatuksiaan väkivallasta tuoden esille runsaasti ehdotuksia keinoista väkivallan vähentämiseksi. Myös oppilaat ja opettajat kokivat interventio-ohjelman oppilaiden kehityksen kannalta hyödylliseksi ja opettajat myös interventiomateriaalin käyttökelpoiseksi.

Rautatiekuljetukset puolustussuunnittelun osana 1918 - 1940 : kuljetusten kehittäminen, suunnittelu ja kouluttaminen

Rautatiekuljetuksilla oli keskeinen asema sekä Suomen siviiliyhteiskunnan että puolustusvoimien kuljetuksissa ennen toista maailmansotaa. Muiden kuljetusmuotojen kehittymättömyyden vuoksi rautateillä oli käytännössä monopoli pitkän matkan kuljetuksissa. Tulevaan sotaan varautuvat upseerit ymmärsivät hyvin rautatiekuljetusten merkityksen. Suurimpana uhkana pidettiin Neuvostoliiton yllätyshyökkäystä itärajan yli Suomeen. Vain rautatiekuljetusten avulla oli mahdollista keskittää joukot nopeasti itärajalle Neuvostoliiton hyökkäystä torjumaan. Joukkojen keskittämiseen liittyvien rautatiekuljetusten suunnittelu olikin yleisesikunnan kulkulaitostoimiston ja myöhemmin operatiivisen osaston huolto- ja kulkulaitostoimiston keskeinen tehtävä ennen talvisotaa. Rautatiehallituksessa oli lisäksi sotilastoimisto, joka osallistui kuljetusten suunnitteluun ja toteuttamiseen rautatiehallituksen ja liikennejaksojen kanssa. Keskityskuljetusten lisäksi suunniteltiin rautateitse tapahtuvia huoltokuljetuksia, kehitettiin rautatiekuljetuksia ja niiden johtamista ja koulutettiin joukkoja rautatiekuljetuksia varten. Tämän tutkimustyön keskeisenä kysymyksenä on selvittää, miten edellä mainittu ennen talvisotaa tehty suunnittelu ja valmistelu onnistui sodan kokemusten perusteella arvioituna. Kyettiinkö tulevan sodan tarpeet ennakoimaan ja valmistelut toteuttamaan siten, että rautatiekuljetukset kyettäisiin toteuttamaan sodan oloissa? Tässä tutkimuksessa tarkastellaan kuljetusten kehittämistä, suunnittelua ja kouluttamista, jota yleisesikunnassa ja rautatiehallituksessa toteutettiin ennen talvisotaa. Lisäksi selvitetään miten rautatiekuljetukset toteutettiin talvisodan aikana. Tärkeimpinä johtopäätöksinä voidaan todeta, että juuri ennen talvisotaa toteutettu rautatiekuljetusten johtamisjärjestelmän muuttaminen ei osoittautunut hyväksi ratkaisuksi. Kuljetusten keskitetyn johdon puutteen takia ne ajautuivat likipitäen kaaokseen sodan lopulla. Toisaalta keskityskuljetukset, joiden suunnittelussa ja kouluttamisessa oli ollut painopiste ennen sotaa, toteutettiin nopeasti ja tehokkaasti. Tosin sodan kululle tällä ei ollut merkitystä, sillä keskittäminen voitiin suorittaa hyvissä ajoin ennen sodan alkamista. Rautatieupseereiden kouluttaminen osoittautui hyväksi ratkaisuksi ja sitä jatkettiin välirauhan aikana. Kokonaisuutena voidaan todeta, että tulevan sodan ennakointi on aina vaikeaa. Sotilaat pyrkivät suunnittelemaan, valmistelemaan ja kouluttamaan joukkonsa mahdollisimman hyvin tulevan sodan tarpeisiin. Tässäkin tutkimuksessa voidaan todeta, että tulevan sodan tarkka ennakointi on likipitäen mahdotonta. Vanhat sotilaiden viisaudet siitä, että johtosuhteita ei saa muuttaa juuri ennen sodan syttymistä ja ”koulutus säästää verta” voidaan todeta edelleen paikkansapitäväksi.

Kontaktien ja kulttuuri-ilmiöiden näkyminen saamen germaanisissa lainasanoissa – vertailukohtana arkeologinen aineisto

Tässä tutkimuksessa selvitän kielitieteellisin keinoin saamelaisten yhteyksiä Pohjois-Euroopan germaaniseen väestöön varhaisella metallikaudella (noin 500 eaa.–200 jaa.) ja vertailen saamiani tuloksia arkeologisen tutkimuksen tuloksiin. Tarkastelemalla saameen lainautuneita germaanisia sanoja ja niiden edustamia aihepiirejä selvitän, millaisia kontakteja saamenkielisen väestön ja germaanien välillä on sanojen lainautumisaikana voinut olla. Lopuksi vertailen, miten sanasto ja varhaismetallikautinen arkeologinen aineisto korreloivat toistensa kanssa. Aineistoni, saamesta nykyään tunnetut germaaniset lainasanat etymologioineen, olen kerännyt tutkimuskirjallisuudesta. Keskeisimmät germaanisia lainasanoja tutkineet ja etymologioineet tutkijat ovat Ante Aikio (2006); Jorma Koivulehto (1976; 1984; 1988; 1989; 1999a; 2002; 2003) ja Pekka Sammallahti (1984; 1993; 1998; 1999; 2001; 2012). Heidän julkaisunsa ovat myös tutkimukseni keskeistä lähdekirjallisuutta. Mukana on kaikki tähän mennessä julkaistut saamen germaaniset lainasanat, yhteensä 97 sanaa. Aineistoni luokittelussa olen pitänyt lähtökohtana niitä aihepiirejä, joita Kaisa Häkkinen (1999; 2001) on käyttänyt luokitellessaan uralilaisten kielten vanhinta yhteistä sanastoa aihepiireittäin. Tarpeeni mukaan olen luonut itse aihepiirejä tai jättänyt käyttämättä joitain Häkkisen aihepiirejä. Sanojen aihepiireihin luokittelu paljastaa saamen germaanisten lainasanojen keskeisimpien aihepiirien kuvaavan erityisesti talveen ja kylmään liittyviä luonnonilmiöitä, maastoa ja maisemaa, vesistöjä, eläinten teurastamiseen liittyviä ruumiinosia, työntekoa, työkaluja ja työaineksia sekä talvisiin sääoloihin liittyvää vaatetusta. Yksittäisistä sanoista erityisen kiinnostavia ovat rautaa, kotieläimenä pidettävää pässiä sekä purjetta merkitsevät sanat. Tutkimukseni perusteella näyttää siltä, että saamea puhuneen väestön kontaktit germaanien kanssa sijoittuivat luonnonolosuhteiltaan kylmään ja talviseen aikaan ja paikkaan, eikä kaupankäynti välttämättä ollut yhteyksien keskeinen syy. On mahdollista, että germaanit olivat hallitsevassa asemassa saamenkieliseen väestöön nähden ja yhteydet perustuivat jonkinlaiseen panttivankijärjestelmään. Tästä huolimatta saamea puhunut väestö tutustui germaanien avulla merkittäviin kulttuuri-ilmiöihin: raudan käyttöön, kotieläinten pitoon ja purjehtimiseen.

Paha olo iholla. Viiltelykokemukset ja ruumiillisuus nuortenkertomuksissa keskustelufoorumilla

Tämä pro gradu -tutkielma tarkastelee nuorten kertomuksia itsensä viiltelyyn liittyvistä kokemuksista eräällä internetin keskustelufoorumilla. Tutkimuksessa kysytään, millä tavalla itseään viiltelevät nuoret jäsentävät viiltelyyn liittyviä kokemuksiaan ja millaisena ruumis esitetään viiltelykertomuksissa. Nuorten viiltely on sosiaalisesti rakentunut käyttäytymismalli yksilöllistyvässä länsimaisessa kulttuurissa, jossa ruumis on yksilön projekti ja koettu minuus. Tutkimuksessa lähestytään viiltelyä refleksiivisenä ruumiinmuokkauksen tekniikkana ja identiteetin ilmaisijana tekevän, näkyvän ja kokevan ruumiin kautta. Näin ymmärrettynä viiltelyilmiötä on teoretisoitu ja tutkittu toistaiseksi vähän. Tutkielman metodologisena orientaationa on narratiivinen lähestymistapa, ja analysoitavana aineistona nuorten kertomukset viiltelyyn liittyvistä kokemuksista. Tutkielman aineisto koostuu 192 viestistä, jotka on kerätty nuorille suunnatulta anonyymilta keskustelufoorumilta. Analyysi perustuu aineiston sisällön teemoitteluun, viiltelykokemusten narratiivisten rakenteiden ja ruumiiseen viittaavan kerronnan tunnistamiseen. Tutkimuksessa esitetään, että nuorten kertomukset viiltelystä rakentuvat pahanolon kokemuksen, riippuvuuden kehittymisen, viiltelyn salaamisen ja lopettamishalun varaan. Viiltely on toimintaa – ruumiin tekemistä -, jonka tavoitteena on auttaa itseä ruumiin kokemisen ja näkymisen kautta. Viiltelevän nuoren olemassaolo vallitsevien kulttuuristen normien keskellä näyttäytyy monin tavoin ristiriitaisena kokemuksena autetuksi tulemisen tarpeen ja itsenäisen selviämisen välillä. Tutkimuksen johtopäätöksenä hahmottuu nuorten viiltelijöiden tarve tulla nähdyksi oikealla tavalla ja saada apua koettuihin psyykkisiin ja sosiaalisiin vaikeuksiin. Tätä pyrkimystä varjostaa viiltelijöiden stigmatisointi ja häpeän kokemus.