Potilaan hoitaminen diagnostisessa radiografiassa ja sen kuormittavuus röntgenhoitajan arvioimana - tavoitteena inhimillinen ja turvallinen kuvantamistapahtuma

Hyvä työ on tavoite, jonka saavuttamisesta hyötyvät sekä työntekijät että työnantajat ja erityisesti asiakkaat. Tässä tutkimuksessa mielenkiinto on diagnostisessa radiografiassa ja röntgenhoitajan kuormittumisessa, joista kummastakin on löydettävissä suhteellisen vähän tietoa. Tutkimuksen näkökulma rajattiin diagnostisen radiografian sisältöön ja erityisesti potilaan hoitamiseen. Tarkoituksena oli kuvata kuvantamistapahtuman aikainen potilaan hoitaminen ja röntgenhoitajan kuormittuminen sekä niihin yhteydessä olevat tekijät. Potilaan hoitaminen määriteltiin aihetta koskevan esitutkimuksen perusteella toiminnaksi, jonka tavoitteena on potilaan kannalta inhimillinen ja turvallinen kuvantamistapahtuma. Inhimillisyys- ja turvallisuustoimintojen kuvaaminen perustui esitutkimuksen lisäksi diagnostista radiografiaa kuvaavaan aikaisempaan kirjallisuuteen. Kuormittumista tarkastellaan työn vaatimusten ja voimavarojen välisenä ristiriitana. Tutkimuksen empiirinen osa oli luonteeltaan poikkileikkaustutkimus. Aineisto kerättiin syksyllä 2008 tutkimusta varten laadituilla aineistonkeruulomakkeilla viiden (5) suomalaisen kuvantamiskeskuksen eri yksiköissä (n=60) työskenteleviltä röntgenhoitajilta (n = 596; vastausosuus 76 %). Aineisto analysoitiin kuvailevan tilastotieteen menetelmillä. Potilaan hoitamiseen ja röntgenhoitajan kuormittumiseen yhteydessä olevia tekijöitä tutkittiin käyttämällä Mann-Whitneyn U –testiä ja Kruskall-Wallisin –testiä, Spearmanin -korrelaatio kerrointa, toistettujen mittausten t-testiä sekä varianssianalyysiä. Potilaan hoitamista ja sen kuormittavuutta mallinnettiin käyttämällä askeltavaa varianssianalyysia. Tutkimuksen tulosten mukaan erilaiset inhimillisyys- ja turvallisuustoiminnot kuvaavat kuvantamistapahtuman aikaista potilaan hoitamista. Inhimillisyystoiminnoista korostui potilaan ja röntgenhoitajan välinen kommunikointi. Radiografiset toiminnot olivat puolestaan tyypillisimpiä turvallisuustoimintoja. Inhimillisyystoiminnot olivat itsenäisesti yhteydessä erityisesti röntgenhoitajaa kuvaaviin taustamuuttujiin kuten työkokemukseen (p < 0,001), ikään (p = 0,001) ja työn tärkeäksi kokemiseen (p = 0,001). Sen sijaan turvallisuustoiminnot olivat yhteydessä erilaisiin työtä kuvaaviin tekijöihin kuten röntgenhoitajan käyttämään kuvantamismenetelmään (p < 0,001) sekä toimintaympäristön kokoon (p < 0,001). Röntgenhoitajat kokivat kuormittuvansa erityisesti vuorovaikutuksellisesti haastavissa tilanteissa sekä tilanteissa, joissa potilas ei pysty aktiivisesti itse osallistumaan. Kuormittuminen oli yhteydessä resurssien riittävyyteen (p < 0,001) ja röntgenhoitajan käyttämien kuvantamismenetelmien määrään (p = 0,001). Sekä potilaan hoitaminen että röntgenhoitajan kuormittuminen olivat yhteydessä diagnostisen radiografian kokonaiskuormittavuuteen (p < 0,001). Tutkimuksen kuormittumista kuvaava lähtökohta sai tukea röntgenhoitajan kuormittumisen korreloidessa käänteisesti käytettävissä olevien resurssien riittävyyteen (r = –,304; p < 0,001). Tehty tutkimus tuo lisän diagnostista radiografiaa koskevaan aikaisempaan tutkimukseen, jossa alan nuoruudesta johtuen on korostunut kuvaileva tutkimusintressi. Röntgenhoitajien lisäksi tutkimuksen tuloksia voidaan hyödyntää diagnostisen radiografian johtamisessa sekä henkilöstön ja työympäristön kehittämisessä. Tutkimus auttaa omalta osaltaan määrittelemään diagnostisen radiografian luonnetta, ominaisuuksia ja laadun ulottuvuuksia. Tulokset osoittavat röntgenhoitajan omien sekä toimintaympäristön voimavarojen olevan laadukkaan työn edellytyksiä. Tutkimuksen tulokset herättävät kysymyksen myös tekijöistä, jotka ovat yhteydessä työn merkitykselliseksi kokemiseen.

Vuorovaikutustaitojen kehitys osana lääkäriopiskelijan ammatillista kasvua

Tässä laadullisessa pitkittäistutkimuksessa tarkastelemme miten lääkäriopiskelijan vuorovaikutustaidot kehittyvät potilaan kohtaamisessa lääkärikoulutuksen aikana osana ammatillista kasvua. Tutkimme lääkärikoulutuksen opetusta sekä oppimista. Tutkimus on osa LeMEx (Learning Medical Expertise) - tutkimusprojektia. Tutkimuksemme syntyy tarpeesta ymmärtää ammatillisen kasvun kehitystä koulutuksen aikana erityisesti vuorovaikutustaitojen näkökulmasta. Työelämässä sosiaalisten valmiuksien merkitys korostuu, jonka seurauksena myös lääkärin rooli on muuttunut. Kyky kohdata potilas, keskustella ja haastatella potilasta, ovat tärkeä osa lääkärin arkea. Vuorovaikutustaidoista on tullut keskeinen ammatillisen osaamisen osa-alue eikä näitä valmiuksia voida ymmärtää työelämän vaatimusten kannalta vain yleissivistyksenä. Potilaat tietävät omista sairauksistaan yhä enemmän ja lääkärin on haettava yhteistyössä potilaan kanssa ratkaisua terveysongelmaan. Lääkäriopiskelijan on opittava käyttämään tätä vahvuutena omassa työssään, sillä omasta terveydestään kiinnostuneet potilaat ovat hyviä yhteistyökumppaneita. Tutkimusaineistona käytämme kyselylomaketta, jonka samat Turun lääketieteellisen tiedekunnan opiskelijat ovat täyttäneet koulutuksen alussa, puolessa välissä ja koulutuksen lopussa, vuosina 2006–2012. Kyselylomake sisältää potilastapauksen, jossa lääkäriopiskelijaa pyydetään pohtimaan ja tarkastelemaan, mitä ajatuksia annettu vastaanottotilanne hänessä herättää. Toisena aineistona käytämme Turun yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan opinto-oppaita vuosina 2006–2012. Tutkimustuloksista ilmenee, että koulutuksen myötä lääkäriopiskelijan vuorovaikutustaidot ammatillistuvat. Koulutuksen ja kehityksen myötä suhtautumistapa potilaaseen ja omaiseen muuttuu laadultaan. Koulutuksen alussa lääkäriopiskelijat viivyttelevät yhteistyön kentällä ja antavat aikaa vuorovaikutukselle monipuolisemmin. He suhtautuvat tuolloin omaiseen ja potilaaseen positiivisesti. Koulutuksen lopussa lääkäriopiskelijan empaattisuus vähenee ja omaista kohtaan välittyy eniten negatiivisia ilmauksia. Lääkäriopiskelijat siirtyvät tuolloin nopeasti ongelmanratkaisuun, josta kantavat selkeämmin vastuuta. Koulutuksen lopussa lääkäriopiskelijat osaavat parhaiten huolehtia yhteistyön jatkosta sekä tehdä moniammatillista yhteistyötä. Koko koulutuksen aikana moniammatillista yhteistyötä esiintyy jokatapauksessa hyvin vähän.

Relieved after Doctor's Consultation? Primary Health Care Patients' Complaint-related Worries

Worry is one of the central factors in primary health care patients’ experience with their current complaint. Worry is associated with, e.g., patients’ expectations and the outcomes of doctor’s consultations. The aim of this study was to explore primary health care patients’ complaint-related worry and its changes, as well as contributing factors. Furthermore, the reasons behind patients’ pre-consultation worry and possible relief were examined. The study was conducted in a public primary health care centre in Forssa in Southern Finland. Patients, aged 18–39 years, with a current complaint were interviewed before and after a doctor’s consultation. The patients’ characteristics, perceptions of their complaint and their expectations and experiences concerning the consultation were obtained through interviews. In addition, two questionnaires were administered to measure general tendency to illness worry (IWS) and psychiatric symptoms (SCL-90). The patients’ ratings of the intensity of worry and the severity of their complaint were measured with a visual analogue scale (VAS 0–100). Changes in worry were measured by comparing pre- and post-consultation VAS ratings and asking the patients to compare their worry after the consultation with the worry they felt before it. In connection with these ratings the patients also gave reasons for their experiences in their own words. The patients’ doctors assessed the medical severity of the complaints and whether they had found a medical explanation for the complaints. Many patients were very worried before the consultation (65 % scored over 50 points on the VAS). Worry and severity ratings were associated with the duration and course of the complaint, with a general tendency to illness worry and hostility. On average, the patients were less worried after the consultation than before it. Persistent worry was associated with the patients’ uncertainty about their complaint, their perceiving it as severe, expectations for examinations and reporting symptoms of anxiety. Patients were most often worried about the nature of their complaint (e.g. duration or intensity), not knowing what was wrong, the possible harmful effects of the complaint on body functions, the complaint’s prognosis, e.g. will it get better, and their ability to function. Patients were relieved by getting an explanation or treatment or by having a positive view of the complaint’s prognosis. Patients who reported uncertainty (lack of an explanation, worry about the nature of the complaint) or worry about the complaint’s possible bodily harmfulness were relieved by getting an explanation, often accompanied with getting treatment. On the other hand, worries about the ability to function tended to persist. Doctors should bring up patients’ worries for discussion in order to be able to respond to them appropriately. Because it tends to persist, worry about the ability to function should be addressed. Uncertain patients with concerns about their complaint’s bodily harmfulness or psychological consequences need special attention from their doctor.

”Se isoin taloudenhallinta tapahtuu siinä, kun…” : potilasprosessien kehittäminen julkisessa terveydenhuollossa

Julkinen terveydenhuolto on monien haasteiden edessä. Palvelujen kysyntä ja laatuvaatimukset ovat kasvussa. Samalla julkisen sektorin haastava taloudellinen tilanne aiheuttaa paineita kustannusten pienentämiseksi. Ratkaisuksi haasteisiin on tarjottu esimerkiksi rakenteiden muuttamista, palvelujen ulkoistamista ja liike-elämän sekä tuotantotalouden käyttämien menetelmien soveltamista. Tämä tutkimus tarkastelee sydänpotilaiden hoitoprosessien toimintaa Turun yliopistollisessa kes-kussairaalassa. Potilasprosessien toiminnan tarkastelu tapahtuu prosessijohtamisen, lean-ajattelun ja keskeneräinen potilas -konseptin tarjoamien käsitteiden valossa. Tutkimuksen tavoitteena on pohtia, mitä ongelmia potilasprosesseissa on havaittavissa ja miten potilasprosessien toimintaa on mahdol-lista kehittää. Lisäksi tavoitteena on arvioida voidaanko tutkimuksessa esiteltyjä teorioita hyödyntää terveydenhuollon toiminnan kehittämisessä ja mitä ongelmia hyödyntämiseen sisältyy. Tutkimus on laadullinen tapaustutkimus, jonka aineisto on kerätty pääasiassa haastattelemalla sydänpotilaiden parissa työskenteleviä terveydenhuollon ammattilaisia. Tämän tutkimuksen potilasryhmissä potilaiden kiireellisyyden vaihtelu aiheuttaa ongelmia poti-lasprosessien sujuvuuteen. Nykyiset toimintamallit, joissa toimintaa ohjaavat diagnoosiepäily ja hoitotakuu, eivät huomioi kiireellisyyttä vaan toimivat parhaiten potilasryhmissä, joissa kiireelli-syyden vaihtelu on pientä. Kiireellisyys tulisikin huomioida paremmin toiminnanohjauksessa, jotta prosessien sujuvuus paranee ja kokonaistehokkuus kasvaa. Lisäksi sydänpotilaiden hoidon näkö-kulmasta vaikuttaisi olevan järkevää muuttaa toimintamalleja ja resursointia kardiologisempaan suuntaan. Näin potilaat saavat hoitopäätöksen nopeammin ilman turhia käyntejä ja odottamista. Tutkimuksen teorioiden hyödyntämiseen sisältyy haasteita. Ne koskevat lukuisia näkökulmia, joita potilasprosessien tarkasteluun ja optimointiin voidaan valita. Näkökulmien välillä saattaa valli-ta ristiriitoja. Prosessien optimointia terveydenhuollossa vaikeuttaa se, että toiminnan kustannukset ja hyödyt kohdistuvat eri tahoille, jolloin on vaikeaa määritellä optimaalista toimintatapaa. Lean-ajattelun kokonaisvaltaista hyödyntämistä haittaa se, että julkisesta terveydenhuollosta vaikuttaa puuttuvan kannustimia strategisen asiakasarvon luonnille. Asiakaslähtöisemmästä toiminnasta ei välttämättä saada palkintoa. Haasteista huolimatta tutkimuksen teoriat tarjoavat hyviä mahdolli-suuksia julkisen terveydenhuollon kehittämiseksi. Ne tarjoavat malleja toiminnan analysointiin ja kehittämiseen, nostavat esiin tärkeitä kysymyksiä ja näkökulmia sekä haastavat pohtimaan nykyis-ten toimintamallien mielekkyyttä.

Risk Assessment of a Supplier in the Pharmaceutical Industry

The topic of this Master’s Thesis is risk assessment in the supply chain, and the work was done for a company operating in the pharmaceutical industry. The unique features of the industry bring additional challenges to risk management, due to high regulatory, docu-mentation and traceability requirements. The objective of the thesis was to generate a template for assessing the risks in the supply chain of current and potential suppliers of the case company. Risks pertaining to the case setting were sought mainly from in-house expertise of this specific product and supply chain as well as academic research papers and theory on risk management. A questionnaire was set up to assess the found risks on impact, occurrence and possibility of detection. Through this classification of the severity of the risks, the supplier assessment template was formed. A questionnaire template, comprised of the top 10 risks affecting the flow of information and materials in this setting, was formulated to serve as a generic tool for assessing risks in the supply chain of a pharmaceutical company. The template was tested on another supplier for usability and accuracy of found risks, and it demonstrated functioning in a differing supply chain and product setting.

Hampaiden transplantaatiot

Tämä syventävien opintojen kirjallinen työ käsittelee hampaiden transplantaatiota. Menetelmällä tarkoitetaan joko potilaan oman hampaan tai toiselta potilaalta saadun hampaan siirtoa valmiiseen poistokuoppaan tai erikseen preparoituun kuoppaan. Allotransplantaatiosta on kyse silloin, kun siirrettävä hammas on saatu toiselta potilaalta, jolloin ongelmaksi voi muodostua kudosyhteensopivuusongelmat. Autotransplantaatiosta puhutaan silloin, kun siirto tapahtuu potilaan omassa suussa. Tämä on nykyaikana useimmin käytetty menetelmä ja sitä käsitellään tässä työssä syvällisemmin. Hampaiden siirrot ovat vähentyneet proteettisten ratkaisujen ja implantologian kehittymisen vuoksi. On ajateltu, etteivät transplantaatiot tarjoa mitään uutta modernille hammaslääketieteelle. Ne antavat kuitenkin erittäin kilpailukykyisen vaihtoehdon menetettyjen hampaiden korvaamisessa etenkin lapsipotilaiden ja nuorten kohdalla. Transplantaatioleikkaus on tekniikkaherkkä ja vaatii onnistuakseen kokeneen kirurgin sekä huolellisen preoperatiivisen potilasvalinnan. Parhaassa tapauksessa potilas saa hampaan, joka kestää vuosikymmeniä osana omaa hampaistoa. Transplantoitu hammas reagoi purentaolosuhteiden muutoksiin samalla tavalla kuin omat hampaat, mitä implantti ei tee. Onnistuneen leikkauksen edellytyksenä on lisäksi huolellinen jälkihoito. Valitettavasti joitakin siirteitä menetetään aina epäonnistuneen hoidon takia. Yleisimpiä komplikaatioita ovat resorptiot, karies ja marginaalinen parodontiitti. Usein komplikaatiot johtavat siirteen menettämiseen jonkin ajan kuluessa, mutta siirre voidaan yrittää pelastaa esimerkiksi juurihoidolla. Tässä syventävien opintojen kirjallisessa työssä on tehty kirjallisuuskatsaus hampaiden transplantaatioista ja lisäksi tutkittu vuosina 2004 - 2013 TYKSin suu- ja leukasairauksien klinikalla tehdyt transplantaatiot. Näistä selvitettiin muun muassa leikkauksen syy, seuranta-aika sekä mahdolliset komplikaatiot. Aineistosta käy ilmi, että transplantaatio suoritettiin yhteensä kymmenelle hampaalle, joista kaksi menetettiin seuranta-aikana (k.a. 19 kk). Lisäksi pohditaan transplantaatioiden heikkouksia ja vertaillaan menetelmää implantointiin.

Urine beta2-microglobulin is an early marker of renal involvement in LPI. (Virtsan beta2-mikroglobuliini on varhaisen vaiheen markkeri LPI-taudin munuaiskomplikaatioiden havaitsemisessa.)

Lysinurinen proteiini-intoleranssi (LPI) on suomalaiseen tautiperintöön kuuluva kationisten aminohappojen, arginiinin, ornitiinin ja lysiinin, kuljetushäiriö suolen ja munuaistubulusten basolateraalisilla kalvoilla. Arginiinin ja ornitiinin puute aiheuttaa häiriöitä ureasyklin toiminnassa, aterian jälkeistä hyperammonemiaa ja proteiiniaversiota. Lysiinin puute vaikuttaa mm. kasvuun ja puolustusmekanismeihin. Hoidossa keskeistä on vähäproteiininen ruokavalio ja L-sitrulliinilisä, joka parantaa ureasyklin toimintaa. Koska LPI-tauti on kuvattu vasta 1960-luvulla, sen luonnollinen kulku tunnetaan vielä huonosti. Tautiin liittyvistä komplikaatioista vakavimmat ovat toistaiseksi tuntemattomalla mekanismilla kehittyvä keuhkojen alveolaarinen proteinoosi ja munuaisongelmat. Suomalaisista LPI-potilaista noin kolmanneksella on havaittu merkkejä munuaisten vajaatoiminnasta, ja muutamilla potilailla munuaisongelmat ovat edenneet loppuvaiheen munuaistautiin (ESRD) saakka. Potilaiden munuaisongelmia tutkittiin viimeksi vuonna 2007. Tämän tutkimuksen tarkoitus oli selvittää, onko LPI-potilaiden munuaisfunktio olennaisesti muuttunut seuranta-aikana 2007-2013. LPI-potilaiden seuranta on valtakunnallisesti keskitetty Turun yliopistollisen keskussairaalan (Tyks) lastenklinikan aineenvaihduntapoliklinikalle. Seurannassa on 41 potilasta, jotka käyvät Tyks:ssä 1—2 kertaa vuodessa. Tässä tutkimuksessa analysoitiin näiden LPI-potilaiden sairaskertomuksia ja laboratoriotutkimuksia. Kiinnostuksen kohteena olivat erityisesti verenpaine, munuaisten toimintatestit, virtsan proteiini- ja aminohappopitoisuudet ja plasman sitrulliinipituisuus. Munuaisten vajaatoiminnan kehitystä arvioitiin seuraamalla seerumin kystatiini C:n, kreatiniinipitoisuuksien ja virtsan beta2-mikroglobuliinipitoisuuksien muutoksia ajan funktiona. Tutkimuksessa havaittiin, että seuranta-ajan loppuun mennessä suurimmalla osalla potilaista oli merkkejä munuaisten vajaatoiminnasta ja osalle potilaista oli kehittynyt vakava munuaisvaurio, joka vaati dialyysihoitoa tai munuaissiirron. Munuaisongelmien määrä oli lisääntynyt seuranta-aikana, vaikka potilaiden munuaisfunktiota oli seurattu säännöllisesti ja riskitekijöitä hoidettu. Sitrulliiniannostuksella ei näyttänyt olevan yhteyttä munuaisten vajaatoiminnan kehittymiseen. Munuaissiirtopotilaista yksi potilas menetti siirrännäisen, muutoin elinsiirtopotilaiden munuaisfunktio on säilynyt tyydyttävänä. Lisäksi havaittiin, että virtsan beeta-2-mikroglobuliinimäärityksellä pystytään havaitsemaan munuaisten vajaatoiminta varhaisessa vaiheessa tässä potilasryhmässä.

Omaisten kokemuksia sosiaalisesta tuesta ja jaksamisesta, kun perheenjäsen saa aikuisena traumaattisen aivovamman

Tutkimuksella selvitettiin omaisten kokemuksia sosiaalisesta tuesta ja jaksamista silloin, kun aikuinen perheenjäsen saa traumaattisen aivovamman. Tutkimuskysymysten avulla kartoitettiin omaisten kokemuksia siitä, miten perheenjäsenen vammautuminen vaikuttaa heidän elämäänsä, millaista sosiaalista tukea he saivat ja millaista olisivat vielä tarvinneet muuttuneeseen elämäntilanteeseensa sekä mikä oli saadun tuen merkitys. Tämän lisäksi kartoitettiin näiden omaisten sosiaaliseen tukeen liittyviä toivomuksia ja heiltä kysyttiin myös elämänohjeita samaan tilanteeseen joutuville omaisille. Tutkimus on kvalitatiivinen eli laadullinen tutkimus, jonka aineisto kerättiin teemahaastattelujen avulla. Tutkimusta varten haastateltiin kaiken kaikkiaan yksitoista omaista, joiden perheenjäsen oli saanut aikuisena traumaattisen aivovamman. Tutkimuksessa käytetään käsitteitä perheenjäsen, omainen tai läheinen viittaamaan vammautuneen omaan aikuiseen perheen jäseneen tai lähisukulaiseen, joka voi siis olla aviopuoliso, avopuoliso, sisarus, hänen oma aikuinen lapsensa, toinen vanhemmista tai isovanhemmista. Sosiaalisen tuen muodot jaettiin henkiseen, tiedolliseen ja käytännön tukeen. Perheenjäsenen saadessa aikuisena traumaattisen aivovamman muuttuu samalla myös hänen omaistensa elämä varsin pysyvästi ja kokonaisvaltaisesti. Myös he käyvät tällöin läpi oman henkilökohtaisen kriisin tilanteensa tasapainottamiseksi. Perheenjäsenen vammautumisella on omat vaikutuksensa omaisten terveyteen, perheen rooleihin ja arjentoimintoihin, ystävyyssuhteisiin sekä ympäristönsuhtautumiseen. Sosiaalisen tuen muodoista tarvitsivat omaiset erityisesti henkistä ja tiedollista tukea. Henkistä tukea saatiin parhaiten läheisiltä, vertaisilta sekä vaihtelevasti sairaaloiden henkilökunnalta. Omaisten hyvä huomiointi kuntoutuksessa koettiin myös merkittävänä sosiaalisena tukena. Näiden lisäksi omaiset kokivat tarpeellisena työyhteisöltä saadun tuen ja yllätyksellinen tuki muistettiin vielä vuosienkin jälkeen. Tiedollista tukea saatiin parhaiten kuntoutuspuolen henkilökunnalta sekä Aivovammaliitolta. Käytännön tuen tarve oli heillä varsin vähäistä ja se kohdentui lähinnä sosiaalipuolelta tarvittavaan apuun. Sosiaalista tukea kaivattiin lisää erityisesti sosiaalipuolelta ja sen saaminen koettiin varsin haasteelliseksi. Kaiken kaikkiaan saatu sosiaalinen tuki auttoi heitä vähitellen ymmärtämään aivovammaisuutta ja siihen liittyviä asioita sekä jaksamaan vaikeassa elämäntilanteessa.

Olkanivelen varreton kokotekonivel: lyhyen seuranta-ajan kliiniset ja radiologiset tulokset TYKS:ssa

Noin kolmanneksella yli 60-vuotiaista esiintyy radiologisesti todettavaa olkanivelen nivelrikkoa. Vaikeaan olkanivelen nivelrikkoon liittyy potilaan kokemaa kipua ja olkanivelen toimintakyvyn laskua sekä elämänlaadun heikkenemistä. Vaikean olkanivelrikon tehokas hoitomuoto on kokotekonivelleikkaus. Sillä voidaan vähentää potilaan kokemaa kipua, parantaa toimintakykyä ja kohentaa potilaan elämänlaatua. Perinteisesti olkanivelen kokotekonivel on ollut lapaluun komponentista ja varrellisesta olkaluun komponentista koostuva tekonivel. Olkaluukomponentin varrellisuuteen liittyy kuitenkin haasteita, etenkin nupin asemoinnin kannalta. Näitä haasteita vastaamaan tuli markkinoille 2000-luvun alussa varreton tekonivel. TYKS:ssa otettiin käyttöön varreton tekonivel olkanivelrikon hoidoksi keväällä 2012. Syventävien opintojeni tutkimuksen tarkoituksena on selvittää olkanivelen nivelrikon vuoksi TYKS:ssa asetettujen olkanivelen varrettomien kokotekonivelten kliiniset ja radiologiset tulokset lyhyen seuranta-ajan aikana. Tutkimuksen aineistoksi valittiin aikavälillä 21.5.2012–18.3.2014 kaikki perättäiset varrettomalla kokotekonivelellä olkanivelen vaikean nivelrikon vuoksi operoidut potilaat. Potilaat kutsuttiin TYKS:aan kliinistä ja radiologista tutkimusta varten. Tutkimuksen päävastemuuttujana käytettiin potilaan olkapään oiretta ja toimintakykyä kuvaavaa Constant Score -pisteytystä. Lisäksi potilaat arvioivat olkapäänsä tilaa Subjective Shoulder Value -asteikolla (SSV) ja ilmoittivat tyytyväisyytensä hoitotulokseen (kyllä/ei). Radiologisesti potilaiden preoperatiiviset sekä postoperatiiviset röntgenkuvat arvioitiin. Leikattujen potilaiden Constant Score oli postoperatiivisesti keskimäärin 72,1 pistettä. SSV oli keskimäärin 90,4 %. Potilaista 93,2 % oli tyytyväisiä leikkaukseen. Komplikaatioita esiintyi neljällä potilaalla (9 %). Havaituista komplikaatioista kolme oli hermovaurioita ja yksi potilas sai postoperatiivisesti aivoinfarktin. Olkanivelen varrettoman tekonivelen asemoinnin karkea visuaalinen arvio korreloi merkittävästi kliinisiin tuloksiin (p=0.04). Kuitenkaan yksittäisillä röntgenkuvista mitatuilla suureilla ei havaittu selvää tilastollista yhteyttä tuloksiin. Koska hermovaurioilla on yhteys huonompiin kliinisiin tuloksiin, on näiden syntyä pyrittävä välttämään. Vaikka alustavat tulokset olkanivelen varrettomasta tekonivelestä ovat hyvät, on jatkoseuranta kuitenkin tarpeen.

Hampaiden transplantaatiot

ämä syventävien opintojen kirjallinen työ käsittelee hampaiden transplantaatiota. Menetelmällä tarkoitetaan joko potilaan oman hampaan tai toiselta potilaalta saadun hampaan siirtoa valmiiseen poistokuoppaan tai erikseen preparoituun kuoppaan. Allotransplantaatiosta on kyse silloin, kun siirrettävä hammas on saatu toiselta potilaalta, jolloin ongelmaksi voi muodostua kudosyhteensopivuusongelmat. Autotransplantaatiosta puhutaan silloin, kun siirto tapahtuu potilaan omassa suussa. Tämä on nykyaikana useimmin käytetty menetelmä ja sitä käsitellään tässä työssä syvällisemmin. Hampaiden siirrot ovat vähentyneet proteettisten ratkaisujen ja implantologian kehittymisen vuoksi. On ajateltu, etteivät transplantaatiot tarjoa mitään uutta modernille hammaslääketieteelle. Ne antavat kuitenkin erittäin kilpailukykyisen vaihtoehdon menetettyjen hampaiden korvaamisessa etenkin lapsipotilaiden ja nuorten kohdalla. Transplantaatioleikkaus on tekniikkaherkkä ja vaatii onnistuakseen kokeneen kirurgin sekä huolellisen preoperatiivisen potilasvalinnan. Parhaassa tapauksessa potilas saa hampaan, joka kestää vuosikymmeniä osana omaa hampaistoa. Transplantoitu hammas reagoi purentaolosuhteiden muutoksiin samalla tavalla kuin omat hampaat, mitä implantti ei tee. Onnistuneen leikkauksen edellytyksenä on lisäksi huolellinen jälkihoito. Valitettavasti joitakin siirteitä menetetään aina epäonnistuneen hoidon takia. Yleisimpiä komplikaatioita ovat resorptiot, karies ja marginaalinen parodontiitti. Usein komplikaatiot johtavat siirteen menettämiseen jonkin ajan kuluessa, mutta siirre voidaan yrittää pelastaa esimerkiksi juurihoidolla. Tässä syventävien opintojen kirjallisessa työssä on tehty kirjallisuuskatsaus hampaiden transplantaatioista ja lisäksi tutkittu vuosina 2004 - 2013 TYKSin suu- ja leukasairauksien klinikalla tehdyt transplantaatiot. Näistä selvitettiin muun muassa leikkauksen syy, seuranta-aika sekä mahdolliset komplikaatiot. Aineistosta käy ilmi, että transplantaatio suoritettiin yhteensä kymmenelle hampaalle, joista kaksi menetettiin seuranta-aikana (k.a. 19 kk). Lisäksi pohditaan transplantaatioiden heikkouksia ja vertaillaan menetelmää implantointiin.

Kirjallisuuskatsaus sydäninfarktin mekaanisista komplikaatioista

Tämä työ on kirjallisuuskatsaus sydäninfarktin mekaanisista komplikaatioista, joita ovat kammioväliseinämän repeämä, papillaarilihaksen repeämästä johtuva mitraalivuoto sekä vapaa vasemman kammion repeämä. Katsauksessa käydään läpi uusimmat ja potilasaineistoiltaan laajimmat tutkimukset aiheeseen liittyen. Sydäninfarktin mekaaniset komplikaatiot ovat suhteellisen harvinaisia, niiden esiintyvyys vaihtelee 0,2-0,5 %:n välillä kaikista sydäninfarktin sairastaneista (2,4,45,46). Nykyaikaiset reperfuusio- ja liuotushoidot ovat vähentäneet näiden komplikaatioiden esiintyvyyttä (2,21,22,45,46). Sydäninfarktin mekaanisen komplikaation saanut potilas on tavallisesti kriittisessä tilassa. Kaikille näille komplikaatioilla yhteisiä oireita ovat hengenahdistus sekä hemodynaaminen shokki (22,58,61). Diagnostiikan kulmakivi on UÄ-tutkimus, jonka sensitiivisyys ja spesifisyys ovat erinomaista luokkaa (9,25,52,61). Hoito on poikkeustapauksia lukuunottamatta kirurginen; konservatiivisen hoidon tarkoitus on lähinnä tukea potilaan hemodynamiikkaa leikkaukseen asti (19,30). Operatiivisesti hoidettujen potilaiden kuolleisuus 30 päivän sisällä leikkauksesta vaihtelee 19-63 %:n välillä komplikaatiosta riippuen (1,2,47). Konservatiivisesti hoidettujen potilaiden ennuste on huono, kuolleisuus on jopa 100 % (19).

Statin Adherence, Utilisation, and Prescribing Patterns. Improving effectiveness of treatment

Statins are one of the most widely studied and evidence-based medications. Randomised controlled trials have provided convincing evidence on the benefits of statin therapy in preventing cardiovascular events. Despite proven benefits, low costs, and few adverse effects, everyday effectiveness of statins is limited, since adherence to statin therapy is poor. This thesis was conducted as four pharmacoepidemiological studies using register data on statin users in real clinical care. The main purpose of the study was to evaluate prescribing patterns and to discover the lifestyle factors predicting statin nonadherence and discontinuation. This knowledge is essential in order to help physicians to motivate the adherence of their patients to treatment. In Finland, from 1998 to 2004, the number of statin initiators nearly doubled. The discovered channelling of atorvastatin and simvastatin may have affected the treatment outcomes at the public health level. It is possible that money spent on statins in Finland in 1998‒2004 could have been used in a more cost-effective way. In 2015, the percentage of patients receiving reimbursement for statins was 12% of the total population. Thus, it is a major public health and economic challenge to improve statin effectiveness and allocate therapy correctly. Among the participants with cardiovascular comorbidities, risky alcohol use or clustering of lifestyle risks were predictors of nonadherence. In addition, the prevalence of nonadherence to statins increased after retirement among both men and women. This increase in post-retirement nonadherence was highest among those receiving statins for secondary prevention. Discontinuation of statin therapy was predicted by high patient co-payment, and in women, by risky alcohol use. Recognising the predictors of nonadherence to statins is important because nonadherence is associated with an increased risk of adverse cardiovascular outcomes and higher healthcare costs. In conclusion, optimal outcomes in medical therapy require both efficacious medications and adherence to those treatments. When prescribing statins to eligible patients, the physician’s clinical expertise in recognising patients at risk of statin discontinuation and nonadherence, as well as their ability to increase adherence, may have a great effect on public health.