Kuluttajavalistuksen aika on koittanut

Teema: Kansalainen kulutusmarkkinoilla.

Pohjoismaista tyttöyttä ja tyttötutkimusta historioimassa : Girlhood studies research meeting Turussa 31.10.2013

Teema: Sukupuolihistoria.

Naistrubaduurit - keskiajan oppineita naisia?

Teema: Sukupuolihistoria.

Tarkkuuskello ja höyrykone : terveysoppaat sukupuoleen kasvattajina

Teema: Sukupuolihistoria.

Kokemalla oppimisesta

Teema: Sukupuolihistoria.

Tärkeä johdantoteos muuttoliikkeistä

Kirjallisuusarvostelu

Toisarvoista työvoimaa, ensiarvoisia kasvattajia : koulutus, palkkatyö ja sukupuoli naistenlehdissä 1966-1972

Teema: Sukupuolihistoria.

Osuuko arviointi aina oikeaan?

Teema: Sukupuolihistoria.

Ulkoinen olemus ja sukupuolen rakentaminen 1700-luvun englantilaisten aatelistyttöjen kasvatuksessa

Teema: Sukupuolihistoria.

Melkein sata vuotta poikien liikkumista : elämäntapa ja fyysinen aktiivisuus neljän sukupolven lapsuudessa ja nuoruudessa

Teema: Sukupuolihistoria.

Psyykkinen työhyvinvointi ja esimiestyö terveydenhuoltoalalla

Psyykkinen työhyvinvointi on osa kokonaisvaltaista työhyvinvointia ja siksi yhtä tärkeä kuin fyysinen työhyvinvointi. Koska terveydenhuollon toimiala koetaan niin fyysisesti kuin myös psyykkisesti raskaana toimialana, merkitsee sitä, että terveydenhuollon toimialan niin fyysisiin kuin erityisesti psyykkisiin työoloihin on kiinnitettävä enemmän huomiota. Tässä tutkielmassa käsitellään psyykkistä työhyvinvointia niin yksilö, työyhteisö kuin myös esimiestyön kehittämisen kautta. Tutkimusta lähestytään lähinnä stressiteorian ja työn kuormittuneisuuden avulla. Terveydenhuollon esimiestyö ja sen kehittäminen on keskeistä tässä tutkielmassa. Keskeisiä käsitteitä psyykkisen työhyvinvoinnin käsittelyssä tässä tutkimuksessa ovat yksilö, työyhteisö, työn vaatimukset, toimintaympäristön vaatimukset, työuupumus sekä psykologinen stressi prosessina. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää mitkä ovat psyykkistä työhyvinvointia edistävät tekijät ja mitkä ovat estäviä tekijöitä. Psyykkisen työhyvinvoinnin johtamisessa korostuvat erityisesti terveydenhuoltoalalla terveydenhuolto alan omaleimaisuus. Terveydenhuollon johtaminen poikkeaa merkittävästi muusta johtamisalasta. Keskeisiä käsitteitä psyykkisen työhyvinvoinnin johtamisessa tässä tutkimuksessa ovat yksilö, työyhteisö, organisaatiokulttuuri, työn uudelleen järjestelyt, kehityskeskustelut, sekä erilaiset johtajuudet. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on myös selvittää psyykkisen työhyvinvoinnin johtamisen parantamiseen liittyviä tekijöitä. Tämän tutkielman pääongelmana on miten terveydenhuollon alan työntekijöiden psyykkistä kuormittumista voidaan vähentää esimiestyön keinoin. Tässä tutkimuksessa on käytetty tutkimusmenetelmänä kvalitatiivista tutkimustapaa. Kvalitatiivisena tutkimusmenetelmänä on käytetty puolistrukturoitua teema-haastattelua. Tutkimuksen empiirisen aineiston muodostavat viisi teemahaastattelua ja vertailevana aineistona on käytetty Kaarina Davisin teosta Sairaanhoitajan päiväkirja. Tutkimuksen mukaan työhyvinvointia lisäsivät hyvät työkaverit, ammattitaitoisuus ja esimiestyö. Esimiehen oman työn hallinta ja itsetuntemus, mutta myös terveydenhuollon työntekijöiden psyykkisten työolojen parantaminen esimiestyön keinoin ovat psyykkistä työhyvinvointia parantavia tekijöitä. Kehityskeskustelut ja vuorovaikutteinen johtajuus näyttäisivät olevan tärkeimmät esimiestyön keinot psyykkisen työhyvinvoinnin parantamiseen ja kehittämiseen terveydenhuollon alueella. Tutkimusaineiston perusteella psyykkiseen työhyvinvointiin ja esimiestyöhön vaikuttavat keskeisesti itse työ ja työntekijä, työyhteisö, työympäristö sekä sote politiikka. Kutakin teemaa on tarkasteltu tässä tutkielmassa yksityiskohtaisemmin haastatteluissa ilmenneiden alateemojen mukaisesti.

Negotiating home and belonging. Young Kurds in Finland

This study looks at negotiation of belonging and understandings of home among a generation of young Kurdish adults who were born in Iraq, Iran, and Turkey and who reached adulthood in Finland. The young Kurds taking part in the study belong to the generation of migrants who moved to Finland in their childhood and early teenage years from the region of Kurdistan and elsewhere in the Middle East, then grew to adulthood in Finland. In theoretical terms, the study draws broadly from three approaches: transnationalism, intersectionality, and narrativity. Transnationalism refers to individuals’ cross-border ties and interaction extending beyond nationstates’ borders. Young people of migrant background, it has been suggested, are raised in a transnational space that entails cross-border contacts, ties, and visits to the societies of departure. How identities and feelings of belonging become formed in relation to the transnational space is approached with an intersectional frame, for examination of individuals’ positionings in terms of their intersecting attributes of gender, age/generation, and ethnicity, among others. Focus on the narrative approach allows untangling how individuals make sense of their place in the social world and how they narrate their belonging in terms of various mechanisms of inclusion and exclusion, including institutional arrangements and discursive categorisation schemes. The empirical data for this qualitative study come from 25 semi-structured thematic interviews that were conducted with 23 young Kurdish adults living in Turku and Helsinki between 2009 and 2011. The interviewees were aged between 19 and 28 years at the time of interviewing. Interview themes involved topics such as school and working life, family relations and language-learning, political activism and citizenship, transnational ties and attachments, belonging and identification, and plans for the future and aspirations. Furthermore, data were collected from observations during political demonstrations and meetings, along with cultural get-togethers. The data were analysed via thematic analysis. The findings from the study suggest that young Kurds express a strong sense of ‘Kurdishness’ that is based partially on knowing the Kurdish language and is informed by a sense of cultural continuity in the diaspora setting. Collective Kurdish identity narratives, particularly related to the consciousness of being a marginalised ‘other’ in the context of the Middle East, are resonant in young interviewees’ narrations of ‘Kurdishness’. Thus, a sense of ‘Kurdishness’ is drawn from lived experiences indexed to a particular politico-historical context of the Kurdish diaspora movements but also from the current situation of Kurdish minorities in the Middle East. On the other hand, young Kurds construct a sense of belonging in terms of the discursive constructions of ‘Finnishness’ and ‘otherness’ in the Finnish context. The racialised boundaries of ‘Finnishness’ are echoed in young Kurds’ narrations and position them as the ‘other’ – namely, the ‘immigrant’, ‘refugee’, or ‘foreigner’ – on the basis of embodied signifiers (specifically, their darker complexions). This study also indicates that young Kurds navigate between gendered expectations and norms at home and outside the home environment. They negotiate their positionings through linguistic repertoires – for instance, through mastery of the Finnish language – and by adjusting their behaviour in light of the context. This suggests that young Kurds adopt various forms of agency to display and enact their belonging in a transnational diaspora space. Young Kurds’ narrations display both territorially-bounded and non-territorially-bounded elements with regard to the relationship between identity and locality. ‘Home’ is located in Finland, and the future and aspirations are planned in relation to it. In contrast, the region of Kurdistan is viewed as ‘homeland’ and as the place of origins and roots, where temporary stays and visits are a possibility. The emotional attachments are forged in relation to the country (Finland) and not so much relative to ‘Finnishness’, which the interviewees considered an exclusionary identity category. Furthermore, identification with one’s immediate place of residence (city) or, in some cases, with a religious identity as ‘Muslim’ provides a more flexible venue for identification than does identifying oneself with the (Finnish) nation.

Venäjä Suomen uhkakuvapolitiikassa ennen ja jälkeen Georgian sodan

Venäjällä on hyvin keskeinen asema Suomen sotilaallisissa uhkakuvissa. Neuvostoliiton ajoilta periytynyt käsitys Venäjästä Suomen turvallisuutta uhkaavana tekijänä on kuitenkin ajoittain kyseenalaistettu Venäjän jatkuvasti lähentyessä Eurooppaa. Elokuun 2008 Venäjän ja Georgian väliset sotatoimet Etelä-Ossetiassa voidaankin nähdä eräänlaisena Venäjän merkityksen kehityksen kulminaatiopisteenä, jonka myötä Venäjän uhka-asema on joko jälleen vahvistunut tai jäänyt pysyvämmin taka-alalle. Tutkimuksen kohteena on tarkastella Georgian sodan vaikutuksia Venäjän uhkaan ja merkitykseen valtiollisena toimijana Suomen uhkakuvapolitiikassa. Tutkimuksella on pyritty selvittämään, miten vuoden 2008 Venäjän ja Georgian välinen sota on vaikuttanut Suomen sotilaallisiin uhkakuviin ja Venäjän merkitykseen Suomen turvallisuuspolitiikassa. Tutkimus on toteutettu vertailemalla Suomen valtioneuvoston turvallisuus- ja puolustuspoliittisten selontekojen sotilaallisia uhkakuvia ja niiden tulkintaa Venäjästä ennen ja jälkeen Georgian sodan, eli vuosilta 2004 ja 2009. Tutkimus on menetelmältään teorialähtöinen sisällönanalyysi, jota ohjaa konstruktivistinen yhteiskuntateoria ja sen teemat uhkakuvien genealogiasta (historiallisesta alkuperästä), habituaatiosta (tottumisesta) ja reifikaatiosta (vahvistuminen ajan kuluessa). Oleellinen osa tutkimusta on myös mahdollisuus uhkakuvien emansipaatioon (muutokseen), joka ei varsinaisesti ole konstruktivismin teema, mutta soveltuu erinomaisesti tutkimukseen. Konstruktivistisen yhteiskuntateorian teemojen kautta toteutetulla vertailulla Suomen sotilaallisista uhkakuvista ja Venäjän merkityksestä Suomen uhkakuvapolitiikassa ennen ja jälkeen Georgian sodan on pyritty selvittämään juuri Georgian sodan aikaansaamia kehityslinjoja. Tutkimuksessa tullaan tutkimusaineiston perusteella siihen johtopäätökseen, että Venäjän uhka-asema on vahvistunut vuosien 2004 ja 2009 välillä, mihin suurin yksittäinen tekijä on ollut juuri Georgian sota. Tutkimusaineiston perusteella on täten havaittavissa Venäjän Suomen turvallisuutta uhkaavan merkityksen konstruktivistisen yhteiskuntateorian mukaista reifikaatiota Georgian sodan seurauksena. Vaikka tutkimusaineistosta nouseekin esiin myös Venäjän uhka-aseman väistymistä tukevia havaintoja, ovat ne kuitenkin painoarvoltaan vähäisempiä ja tulkinnanvaraisempia kuin uhka-aseman vahvistumista tukevat havainnot. Tutkimusaineiston perusteella Suomen uhkakuvat ovat pääpiirteissään pysyneet samansuuntaisina, mutta sotilaallisen uhkan painoarvo uhkakuvien joukossa on kasvanut huomattavasti Georgian sodan jälkeen. Tämä osoittaa omalta osaltaan Venäjän sotilaallisen voimankäytön uhkan kasvua osoittaa Venäjän ollessa ainoa Suomea edes mahdollisesti sotilaallisesti uhkaava tekijä.

Kaksi tietä huipulle. Media ja puoluejohtajuus Suomessa naisten noususta populismin aaltoon

Tässä väitöskirjassa tarkastellaan suomalaisen puoluejohtajuuden ja suuren puolueen johtajaksi nousun murroskautta 1980-luvun lopulta 2010-luvulle median ja politiikan vuorovaikutuksen näkökulmasta. Puolueiden johtaminen on myös Suomessa ollut miesten työtä, ja perinteisesti tehtävään on ollut yksi väylä: asettuminen ehdolle puheenjohtajavaalissa ja valituksi tulo puoluekokouksessa. Tarkastelujakson alkupuolella naisia oli Suomessa ensimmäistä kertaa ehdolla suurten puolueiden puheenjohtajavaaleissa. Kauden loppupuolella heitä myös valittiin tuohon tehtävään ja ensimmäiset naiset nousivat pääministeriksi. Tämä historiallinen murros päätti liki satavuotisen perinteen, jossa miehet ovat olleet Suomessa sekä suurten puolueiden että hallitustyön johtajia. Julkisessa keskustelussa kysymys tasa-arvosta jäi toissijaiseksi: naisia alettiin valita puoluejohtajiksi tilanteissa, joissa heidän valintansa nähtiin puolueille edulliseksi. Naisen valinta tulkittiin miehen valintaa merkittävämmäksi symboliseksi viestiksi, johon liitettiin ajatuksia uudistumisesta ja puolueen julkisuuskuvan parantamisesta. Merkille pantavaa on, että naisten ensimmäiset valinnat suurten puolueiden johtajiksi tapahtuivat vaiheessa, jossa puoluejohtajien valta-asema on vahvin kautta suomalaisen poliittisen historian. Tässä valossa näyttää siltä, että valta ei aina pakenekaan naisilta. Vaikka suomalainen yhteiskunta ja suomalaiset naiset ovat monessa mielessä olleet edelläkävijöitä tasa-arvon suhteen, politiikan johtopaikkoja tavoitelleet naiset ovat meilläkin kohdanneet kansainvälisessä tutkimuksessa naisten haasteeksi osoitettuja lasikattoja, pyöröovia ja liukkaita jyrkänteitä. Tutkittavan ajanjakson aikana konkretisoitui myös toinen mahdollinen, joskin poikkeuksellinen reitti suuren puolueen johtajaksi: pienen puolueen nouseminen suurten joukkoon eduskuntavaaleissa. Tämä vaihtoehto toteutui vuonna 2011 perussuomalaisten eduskuntavaalivoiton myötä. Perussuomalaisten nousu eduskunnan pienimmästä puolueesta kolmanneksi suurimmaksi mursi perinteisen kolmen suuren puolueen asetelman. Puolueen menestyksen seuraukset ovat olleet kauaskantoisemmat kuin ehkä ensin ajateltiin: perussuomalaisten vaalivoiton sosiaalidemokraateille, keskustalle, ja kokoomukselle aiheuttama järkytys heijastui myöhemmin myös niiden johtajavaihdoksiin ja -valintoihin. Sekä naisten läpimurrossa että populismin voittokulussa median rooli oli monisyisempi kuin siihen perinteisesti liitetty tiedon välittäjän ja valtaa pitävien toimia kriittisesti seuraavan neljännen valtiomahdin tehtävänkuva. Tutkittavalla jaksolla tiedotusvälineet tekivät onnistuneen intervention politiikan osapuoleksi. Toimittajat ottivat kantaa valintoihin ja ohjeistivat puolueita, ja puolueet taas mukauttivat näkyvyyden maksimoidakseen käytäntöjään median tarpeisiin. 1980-luvun lopulta 2010-luvulle ulottuvalla jaksolla suuren puolueen puoluejohtajaksi valikoitumisen kriteerit muuttuivat, samalla kun median merkitys johtajavalinnoissa ja myös puoluejohtajan käytännön työssä kasvoi. Mediasta tuli aiempaa konkreettisemmin johtajavalintojen ja valtakamppailun areena, ja siihen liittyvät näkökohdat nousivat myös keskeisiksi johtajan taitoja arvioitaessa. Kuka ehdokkaista toisi näkyvyyttä, ”pärjäisi” median paineissa ja vakuuttaisi äänestäjät? Vielä 1980- ja 1990-lukujen taitteessa johtajavalinnat olivat pitkälti puolueorganisaatioiden hallinnoimia prosesseja, joista lehdistö raportoi askeleen jäljessä kulkien. Viimeistään 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä puolueet omaksuivat ajatuksen median hyödyllisyydestä. Tämän strategisen muutoksen myötä puolueet tulivat samalla luovuttaneeksi määriteltyvaltaa oman organisaationsa ulkopuolelle. Kokoomuksen vuoden 2014 johtajavaalissa silmiinpistävää oli pyrkimys sekä hyötyä julkisuudesta että palauttaa valtaa takaisin puolueelle. Politiikan mediajulkisuuden alttius tarttua myyviin poliitikkopersooniin, ilmiöihin, ristiriitoihin ja draamaan sekä vastaavasti populistijohtaja Timo Soinin ja perussuomalaisten kyky tarjota kaikkia näitä auttoivat puolueen suurvoittoon vuoden 2011 eduskuntavaaleissa. Organisaatioltaan pieni ja johtajaansa henkilöityvä puolue sai selvästi poliittista painoarvoaan suuremman julkisuuden, koska kiinnostavuus määritti näkyvyyden ja puolueen nousevasta kannatuksesta tuli yksi vaalien pääaiheista. Median ja politiikan suhteessa tapahtuneet muutokset olivat vauhdittamassa niin naisten nousua suurten puolueiden johtajiksi kuin populistisen johtajuuden läpimurtoa ja perussuomalaisten menestystä. Koska suurten puolueiden johtajista valikoituvat myös pääministerit, näiden muutosten vaikutus ulottuu Suomen poliittisesti vaikutusvaltaisimpaan tehtävään asti.

Euroopan unionin keskinäisen avunannon lauseke : Helsingin Sanomien kotimaan uutisten luoma kuva 2005–2010

Tässä tutkielmassa tutkitaan Helsingin Sanomien julkaisemien kotimaan uutisten luomaa kuvaa Euroopan unionin keskinäisen avunannon lausekkeesta Suomen kannalta. Lauseke velvoittaa jäsenmaita antamaan sotilaallisen hyökkäyksen kohteeksi joutuneelle jäsenmaalle apua kaikin käytettävissä olevin keinoin. Avunantolauseke on koko EU:n historian jatkuneen turvallisuus- ja puolustuskehityksen kulminaatiopiste. Lausekkeen olemassaolo korostaa unionin laaja-alaista solidaarisuutta ja jäsenvaltioiden välistä yhteisvastuullisuutta ja on tärkeä osa yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Avunantolauseke on otettu käyttöön osana Lissabonin sopimusta vuonna 2009. Lauseketta pidettiin alun perin osoituksena unionin jäsenmailleen antamista turvatakuista, mutta tämä käsitys ei vastaa lausekkeen tosiasiallista tarkoitusta tai Euroopan turvallisuusuhkia. Päätutkimusmenetelmänä on laadullinen aineistolähtöinen sisällönanalyysi. Tutkimusaineisto muodostuu lehtiartikkeleista ja se teemoitetaan sisällönanalyysin keinoin kuudeksi erilaiseksi kokonaisuudeksi uusien sisältömerkitysten löytämiseksi. Teemoittelun avulla luodaan tutkimusaineistoon erilaisia näkökulmia ja vastataan asetettuihin tutkimuskysymyksiin. Tutkimusaineistoa jäsennetään lisäksi määrällisin menetelmin. Tutkimusaineisto koostuu Helsingin Sanomien kotimaan toimituksen uutisista. Aineiston analyysin tukena käytetään Suomen turvallisuus- ja puolustuspoliittisia selontekoja vuosilta 2004 ja 2009. Tutkielmasta ilmenee, että kotimaan uutisten luoma kuva avunantolausekkeesta on kokonaisuuden kannalta hyvin vailinnainen. Uutisten mukaan keskinäisen avunannon lauseke parantaa Suomen turvallisuutta, mutta tälle tulkinnalle ei löydy aineistosta kattavia perusteita. Avunantolausekkeelta odotettiin turvatakuita, mutta niitä ei pystytä Euroopan unionilta puuttuvien sotilasrakenteiden takia jäsenmaille antamaan. Keskustelu turvatakuista on avunantolauseketta koskevissa uutisissa kantava teema. Jäsenmaiden uskotaan toimivan avunantolausekkeen velvoitteiden mukaisesti jo pelkästään keskinäisen solidaarisuuden perusteella. Tähän periaatteeseen yhteinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka pitkälti perustuu. Avunantolausekkeen toimeenpanon taustalta puuttuu yhteinen näkemys avun todellisesta luonteesta. Avunantolauseke on poliittinen julistus, jonka käytännön toimivuus ja merkitys turvallisuuden takaajana eivät ole täysin yksiselitteisiä. Tutkielma antaa yhden näkökulman tarkasteltavaan aiheeseen. Laajentamalla tutkimusaineistoa koskemaan myös ulkomaan uutisia tai muita sanomalehtiä ja uutisia, saadaan kokonaiskuva kattavammaksi. Analysoimalla kotimaan uutisia annetaan aiheesta kohdennettu kuva, mutta tarkastelun ulkopuolelle jää paljon aihetta paremmin taustoittavaa ja laajempaan kontekstiin sitovaa aineistoa.