Joukkojen joustokestävyys : toimintakykyä ja resilienssiä edistävä kouluttaminen

Toimintakykyyn liittyvä resilienssi on henkistä joustokestävyyttä, joka auttaa ihmistä palautumaan vastoinkäymisistä sekä säilyttämään toimintakykynsä ympäristön muutoksissa ja haasteissa. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli tutkia resilienssiä osana toimintakykyä ja selvittää, minkälaisilla koulutuskäytänteillä niitä voidaan edistää maastossa tapahtuvassa taistelu- ja ampumakoulutuksessa. Aihepiiri on ajankohtainen puolustusvoimissa maavoimien uudistetun taistelutavan sotilaalle asettamien vaatimusten vuoksi. Resilienssiä on tarkasteltu viime aikoina turvallisuuden ja kasvatuksen tutkimuksessa enenevässä määrin, mutta sitä on puolustusvoimissa tutkittu hyvin vähän. Tämän laadullisen tutkimuksen menetelmänä on käytetty etnografiaa. Aineisto on kerätty kesällä 2014 osallistuvan havainnoinnin keinoin neljässä eri harjoituksessa Kaartin jääkärirykmentissä. Havainnointi tapahtui peruskoulutuskauden taistelu- ja ampumaharjoituksissa sekä yhdessä joukkokoulutuskauden harjoituksessa. Havainnointiaineistolle suoritettiin teoriasidonnainen sisällönanalyysi, jossa pyrittiin löytämään tehdyille havainnoille ja tulkinnoilla tukea aihepiirin tutkimuskirjallisuudesta kootusta teoreettisesta viitekehyksestä. Analyysin tuloksista voidaan käytettyyn teoriaan viitaten päätellä, että moni havainnoitu koulutuksen ja johtamisen käytänne voi vaikuttaa välillisesti koulutettavien toimintakyvyn ja resilienssin edistymiseen. Näitä käytänteitä ovat muun muassa esimerkin näyttäminen, kommunikaation korostaminen, rakentava palaute, positiivisen koulutusilmapiirin luominen, ryhmätyöskentely, ongelmalähtöinen opetus sekä koulutuksen realistisuus ja haastavuus. Tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että havainnoidussa koulutuksessa hyödynnettiin monia resilienssiä ja toimintakykyä edistäviä koulutuksen ja johtamisen käytänteitä, mutta resilienssin tiedostavalla koulutuksella tulokset saattaisivat olla vielä tehokkaampia. Viitekehykseksi kootun teoriatarkastelun perusteella resilienssi voidaan ajatella osana sotilaan toimintakykyä tuoden siihen ajankohtaisen uuden näkökulman. Voidaan myös todeta, että resilienssin tutkimus on jatkossakin mielekästä toimintakyvyn teorian ja koulutuksen kehittämisen kannalta.

Vain lakiko lasta suojelee?

Tiivistelmä TURUN YLIOPISTO Oikeustieteellinen tiedekunta Perhe-oikeus VALJAKKA EEVA: Vain lakiko lasta suojelee? Väitöskirja, 219 s. Kesäkuu 2016 Tutkimuksessa tarkastellaan suomalaisen lastensuojelulainsäädännön pitkän ai- kavälin kehitystä 1800-luvun lopulta 2010-luvulle. Tavoitteena on selvittää, mil- lä tavoin lasten suojelun tarvetta on lastensuojelulakeja säädettäessä määritelty ja millaisin keinoin julkinen valta on suojellut lapsia. Tutkimuksessa luodaan myös yleisemmin kuvaa siitä, millaista keskustelua lastensuojelun yhteiskunnallisesta tehtävästä, yksityisen ja julkisen hyvinvointivastuun jakautumisesta sekä julkisen vallan perheen yksityisyyteen puuttuvien toimien tarpeellisuudesta ja oikeutukses- ta on eri aikoina käyty. Tutkimuksessa lastensuojelun käsitettä käytetään sekä laa- jemmassa (Child Welfare) että suppeammassa (Child Protection) merkityksessä. Tutkimus on lapsi- ja oikeuspoliittinen puheenvuoro, jossa lastensuojelun institutionaalisia kehityskulkuja tarkastellaan yhteiskunnassa sosioekonomisesti heikoimmassa asemassa olevan lapsiväestön ja lastensuojelun asiakkaiksi valikoi- tuvien lasten näkökulmasta. Tutkimusote on ongelmalähtöinen ja yhteyshakuinen siten, että tutkimuskysymyksiä tarkastellaan monitieteisesti hallinto- ja sosiaalioi- keudellisessa viitekehyksessä. Tutkimus osoittaa, että tarkasteltaessa lastensuojelua käsitteen suppeam- massa merkityksessä lastensuojeluinstituution rakenteet kuten lasten suojelutar- peen määrittely, suojelun keinot ja lastensuojelulain julkilausutut tavoitteet ovat pysyneet lähes samankaltaisina aina ensimmäisen lastensuojelulain (1936) säätä- misestä lukien. Tarkasteltaessa lastensuojelua käsitteen laajemmassa merkityksessä voidaan lastensuojelussa nähdä tapahtuneen muutoksia. Vähitellen hyvinvointivaltion laajentuessa lastensuojelua koskeva ymmärrys muuttui yhä moniulotteisemmak- si. Lastensuojelu merkitsi 1960-luvulle tultaessa laajaa lapsiväestön hyvinvointia turvaavaa yhteiskuntapoliittista ohjelmaa. Myös sosiaalipolitiikan suunnanmuutos 1990-luvulla ja sen myötä julkisen vallan vastuun kaventaminen merkitsivät muu- tosta lastensuojelussa. Monille yhteiskunnan eri osa-aluille ulottuvien perheiden ja lasten hyvinvointia tavoittelevien politiikkaohjelmien ja niiden toteuttamispyrki- mysten sijaan lastensuojelu kaventui niin käsitteenä kuin käytännön toimintanakin tarkoittamaan lähes yksinomaan sosiaalihuollon erityispalvelua eli lapsi- ja perhe- kohtaista lastensuojelua. Asiasanat: Lastensuojelu, lastensuojelulainsäädäntö, historiallinen kehitys, oikeu- dellinen sääntely, hyvinvointivaltio.