31 resultados para Law -- Terminology -- TFC


Relevância:

20.00% 20.00%

Publicador:

Resumo:

Väitöskirjan tavoitteena on ollut rakentaa kokonaiskuva aiheesta Jugoslavialaisen sotataidollisen ajattelun kehittyminen toisen maailmansodan jälkeen. Tutkimuksessa ei ole rajoituttu ainoastaan kuvailemaan sotataidollisen ajattelun kehittyminen, vaan on pyritty selvittämään kehittymiseen vaikuttaneet tekijät ja vastaamaan kysymykseen, miksi näin on tapahtunut? Aiemmat länsimaiset tutkimukset ovat tarkastelleet jugoslavialaista sotataitoa tai maanpuolustusta vain jostain tietystä rajallisesta näkökulmasta, kuten esimerkiksi Jugoslavian kansanarmeijaa, asevoimien vaikutusta maan poliittiseen elämään tai sotilaallista doktriinia koskien. Sotataidon kehittymiseen vaikuttavat tekijät huomioivaa kokonaisesitystä ole tehty. Myös jugoslavialainen sotataidollinen ajattelu on jäänyt pääosin pimentoon. Jugoslavialainen maan sotataitoon kohdistunut tutkimus on ollut laajaa ja monipuolista, mutta sen käytettävyyteen osittain vaikuttaa marxilais-leniniläinen materialistis-dialektinen, historialliseen materialismiin perustuva tutkimusmenetelmä. Väitöskirjan päätutkimusaineiston ovat muodostaneet alkuperäislähteet, ensisijaisesti jugoslavialaiset ohjesäännöt, käsikirjat, oppaat ja oppikirjat. Muu lähteistö on koostunut lähinnä arkistoasiakirjoista ja muusta kirjallisuudesta. Tutkimusmenetelmä on ollut historiatieteellinen käsittäen muun muassa ulkoisen ja sisäisen lähdekritiikin harjoittamisen, tietojen varmistamisen mahdollisimman useasta toisistaan riippumattomasta lähteestä sekä pyrkimyksen rekonstruoida ristiriidaton kokonaiskuva tutkimuskohteesta. Eri lähteistä ja lähderyhmistä saatuja tietoja on vertailtu, analysoitu sekä yhdistetty kriittisesti. Lähteiden käytettävyyden, lähdearvon ja luotettavuuden arviointi ovat olleet merkittävässä roolissa, näistä kaikista tärkeimpänä luotettavuuden arviointi. Sisäisen ja ulkoisen lähdekritiikin keinoin on pyritty luomaan oma ristiriidaton tulkinta kokonaisuudesta, jugoslavialaisen sotataidollisen ajattelun kehittymisestä toisen maailmansodan jälkeen. Tutkimuksessa on pitäydytty niin pitkälle kuin mahdollista jugoslavialaisen sotataidon alkuperäisessä terminologiassa. Jugoslavialaisia termejä ei ole muokattu vastaamaan paremmin esimerkiksi tällä hetkellä länsimaisessa sotataidossa käytettyjä käsitteitä. Väitöskirjan rakenne on temaattinen. Läpi koko tutkittavan ajanjakson jugoslavialaisen sotataidollisen ajattelun kehittymisessä on tunnistettavissa samat määräävät tekijät: historialliset taustatekijät, sotilaallinen uhka, sotilaallinen doktriini, lakiperusteet, kommunistiliiton ohjaus ja asevoimien sekä yhteiskunnan valmiuden kehittyminen. Jugoslaviassa puhuttiin aseelliseen kamppailuun vaikuttavista sodankäynnin faktoreista, joita olivat yhteiskunnalliset tekijät, materiaalis-tekniset tekijät ja sotilaalliset tekijät. Kaikista tärkeimpänä tekijänä pidettiin kuitenkin ihmistä itseään, vaikka ihmisen merkitys välillä tuntuikin hukkuvan ”moraalis-poliittiset tekijät”-sanahirviön alle. Tutkimuskysymyksiin on vastattu sotataitoon vaikuttaneiden edellä mainittujen tekijöiden kautta. Kuhunkin muutostekijään liittyvä kehitys on kuvattu kronologisena esityksenä. Kansan vapautussodassa vuosina 1941–1945 perustettujen partisaaniyksiköiden muodostamisessa sekä niiden toimintamenetelmissä on havaittavissa runsaasti yhtymäkohtia 1700- ja 1800-luvun hajdukkijoukkojen sekä 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun četnikkijoukkojen vastaaviin periaatteisiin. Samankaltaisuuksia ilmenee 1950-luvulta alkaen alueellisen puolustuksen joukkojen ja partisaaniyksiköiden toimintamenetelmien yhteydessä väliaikaisesti menetetyllä alueella toimittaessa. Kansan tukeen, karismaattisiin johtajiin ja yllätyselementtiin perustuva sissitoiminta on perinteistä eteläslaavilaista sotataitoa. Sodanjälkeinen jugoslavialainen sotataito oli jatkumoa eteläslaavien vuosisatoja vanhalle sotataidolliselle perinteelle, vaikka sitä ei julkisesti Jugoslaviassa muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta myönnettykään. Jugoslavian sotilaallinen doktriini oli luotu kaikista suunnista kohdistuvia hyökkäyksiä vastaan, mutta sotilaallisen uhkan painotukset vaihtelivat usein, jopa vain muutaman vuoden välein. Tämä ei johtunut päättämättömyydestä eikä pelkästään koetun uhkan suunnan vaihtumisesta. Painottamalla sisäisen ja ulkoisen uhkan jatkuvuutta sekä uhkan suunnan vaihtelua pyrittiin pitämään maanpuolustuspiirit valppaina ja kansalaiset aktiivisina. Tällä tavalla myös perusteltiin maanpuolustuksen korkeita kustannuksia ja ennen kaikkea pyrittiin lisäämään maan sisäistä veljeyttä ja yhtenäisyyttä. On ilmeistä, että sekä lännestä että idästä kohdistui Jugoslavian suuntaan suurta poliittista ja sotilaallista intressiä kylmän sodan vuosina 1945–1990, mutta suoran sotilaallisen uhkan aukoton todistaminen olisi kuitenkin hankalaa. Oleellista onkin jugoslavialaisten oma käsitys maataan vastaan kohdistuneesta sotilaallisesta uhkasta. Sisäisen uhkan vaikutus alkoi kasvaa 1970-luvun alkupuolelta lähtien ja se johti lopulta 1980-luvulla alueellisen puolustuksen joukkojen esikuntien lakkauttamiseen ja taisteluvälineiden hajavarastointijärjestelmän purkamiseen. Yhteiskunnallisista tekijöistä merkittävimpinä sotataitoon ja sotataidolliseen ajatteluun vaikuttaneina osina olivat lait ja Jugoslavian kommunistiliitto. Perustuslakiin ja lakiin kansallisesta puolustuksesta sekä kommunistiliiton päätöslauselmiin sisällytetyt vaatimukset sotataidon kehittymiselle kuitenkin vain toistivat sotilaallisessa doktriinissa määritettyjä suuntaviivoja sekä määräyksiä. Maanpuolustukseen liittyneiden määräysten ja ohjeiden hyväksymiselle laillisen järjestyksen mukaisesti annettiin kuitenkin erittäin suuri arvo. Niiden toimeenpanon leviäminen maanlaajuisesti varmistettiin puolueen päätöksillä velvoittamalla muun muassa kommunistiliiton paikallisorganisaatiot, puoluesolut asevoimien sisällä sekä kaikki liittovaltion hallintotasot tekemään kaikkensa yleisen kansanpuolustuksen ja sitä ilmentävän sotataidon toteutumisen eteen. Materiaalis-teknisen tekijän kokonaisuus sisälsi aseet ja varusteet sekä niihin liittyviä muita seikkoja, kuten yhteiskunnan teollisuuden kehittymisen asteen sekä kyvyn suojautua vihollisen taisteluvälineitä vastaan ja luoda vihollisen aseita vastaan tehokkaampi vasta-ase. Siihen luettiin myös yksilöiden, taktisten ja yhdistettyjen taktisten yksiköiden sekä koko kansan koulutus aseiden ja varusteiden tarkoituksenmukaiseen käyttöön. Vaikka jugoslavialainen aseteollisuus kehittyi tutkimusperiodin aikana voimakkaasti, joutui maa taloudellisten resurssiensa rajallisuuden ja mahdollisen vihollishyökkäyksen ylivoimaisuuden havaittuaan toteamaan, että maanpuolustuksen ongelmia ei voida ratkaista materiaalin ja tekniikan määrällä tai laadulla. Ratkaisun oli löydyttävä sotilaallisista tekijöistä ja varsinkin sotataidosta. Sotilaalliset tekijät ja prosessit olivat jugoslavialaisen sotataidon ja sotataidollisen ajattelun kehittymisen kannalta tärkein muutostekijä. Sotilaallisten tekijöiden ytimen muodosti sotataito, joka Jugoslaviassa koostui teoriasta ja käytännöstä. Tämä jako koski sotataidon kolmea tasoa: strategiaa, operatiikkaa ja taktiikkaa. Sotataitoon kuuluvina osina pidettiin muun muassa taisteluvalmiutta, liikekannallepanovalmiutta, yhteiskunnallis-poliittisten yhteisöjen aseetonta vastarintaa, aseellisen kamppailun operatiivista ja taktista tasoa, materiaalista ja teknistä varustamista, sotatalouden valmistelujen organisointia sekä yhteiskunnallisia palveluja poikkeusoloissa. Osa näistä kuului edellä mainittuihin yhteiskunnallisiin tai materiaalis-teknisiin tekijöihin. Jugoslavialainen sotataito onkin nähtävä matriisinomaisena kokonaisuutena, jossa sotataidon kolmeen toiminnalliseen tasoon, strategiaan, operatiikkaan ja taktiikkaan vaikuttivat historialliset taustatekijät, sotilaallinen uhka, yhteiskunnalliset tekijät ja materiaalis-tekniset tekijät. Jugoslavialaisen sotataidon kokonaisuuteen kuului myös se, että mainitut muutostekijät vaikuttivat vielä toisiinsa. Lopputuloksena näin kokonaisvaltaisesta näkemyksestä sotataitoon ja sotataidolliseen ajatteluun Jugoslavia kykeni luomaan poikkeuksellisen tehokkaana pidetyn puolustusratkaisun, jossa koko yhteiskunnan kaikki resurssit pystyttiin suuntaamaan hyökkäyksen torjumiseen ja maahan tunkeutuneiden pois ajamiseen. Aiempi tutkimus on nähnyt jugoslavialaisen sotataidon kehittymisen keskeisimpänä vaikuttimena ja murroskohtana Varsovan liiton joukkojen toimeenpaneman Tšekkoslovakian miehityksen ja siitä seuranneen koetun uhkan merkittävän voimistumisen. Yleisen kansanpuolustuksen doktriiniin liittyvä taustatutkimus, teorianmuodostus ja doktriinin käyttöönotto tapahtuivat kuitenkin jo 1950-luvulla. Tšekkoslovakian miehitys toimi vain muutoksen toimeenpanoa vauhdittavana tekijänä. Jugoslavialaiset korostivat, että jugoslavialaisessa yhteiskunnassa keskeisessä asemassa ollut yhteisjohtoisuuden periaate ulottui myös maanpuolustukseen ja sotataitoon. Tutkimusaineistoon perehtyminen kuitenkin osoitti, että yleisen kansanpuolustuksen kokonaisuutta kuvaavat oppikirjat, laeissa asetetut määräykset ja Jugoslavian kommunistiliiton julkaisemat vaatimukset eivät olleet jalkautuneet sotataidon teoriaan tai käytäntöön operatiivisella tai taktisella tasolla. Strategisella tasolla yhteisjohtoisuus esiintyi näkyvämmin vain sotilaallisen konseptin ja strategian yhteydessä. Sotilaallisen doktriinin osalta yhteisjohtoisuus ilmeni lähinnä kahdessa asiassa. Alueellisen puolustuksen yksiköiden varustamisvelvoite oli asetettu siviilihallinnon eri tasojen vastuulle. Alueellisen puolustuksen esikunnat ja komentajat olivat vastuussa yleisen kansanpuolustuksen ja yhteiskunnallisen itsesuojelun komiteoille. Siviilihallinnon organisaatioiden kyky varustaa alueellisen puolustuksen yksiköt osoittautui kuitenkin heikoksi. Alueellisen puolustuksen esikunnatkin toimivat upseereiden johtamina sotilaallisina johtoportaina, ja yleisen kansanpuolustuksen ja yhteiskunnallisen itsesuojelun komiteoiden toiminta komentajien ja esikuntien suuntaan rajoittui vain nimelliseen ohjaukseen. Yhteisjohtoisuus osoittautuikin tutkimuksen kuluessa piirteeksi, joka julkisesta retoriikasta huolimatta ei toteutunut jugoslavialaisessa sotataidon praktiikassa. Jugoslavialaisen sotataidollisen ajattelun kehittymisen kaari käynnistyi partisaanisodasta ja päätyi alueelliseen puolustusjärjestelmään. Kansakunta ja sen useat eri kansallisuudet onnistuivat luomaan tieteelliseen ja tutkittuun tietoon perustuvan välineen, sotataidon teorian ja käytännön, joka suojeli maata yli puolen vuosisadan ajan. Yleinen kansanpuolustus sekä jugoslavialainen sotataito ovat toisiensa synonyymejä, seurauksia ja synnyttäjiä. Puolustusratkaisu lähti omista kansallisista lähtökohdista, siihen sulautettiin valikoiden ja jalostettuna hyviksi sekä menestyksekkäiksi koettuja ulkomaisia elementtejä sekä vaikutteita. Sitä perusteltiin monipuolisilla poliittisilla, ideologisilla, teoreettisilla, historiallisilla sekä nykyaikaisilla sotataidollisilla argumenteilla, mutta kaikesta tästä huolimatta sen ydin oli omintakeinen jugoslavialainen sotataidollinen ajattelu.

Relevância:

20.00% 20.00%

Publicador:

Resumo:

Så som är fallet för många andra stater, kan vissa delar av den ryska förvaltningen ännu utvecklas för att till fullo uppfylla internationella standarder. Internationella fördragsorgan som övervakar förverkligandet i Ryssland av fördrag om mänskliga rättigheter framför ibland kritiska anmärkningar om den demokratiska utvecklingen i Ryssland. Enskilda fall där politiska rättigheter möjligen kränkts av ryska myndigheter har utan tvivel placerat Ryssland i fokus för internationell media. Exempel på sådana fall är mordet på journalisten Anna Politkovskaya, Sergei Magnitskys död i fängelse och fängslandet av medlemmarna i "Pussy Riot”. Likväl anser författaren av denna studie att politiska rättigheter i Ryssland förverkligas inom rimliga gränser och i enlighet med internationell människorättslagstiftning. Denna studie fokuserar på förverkligandet av den individuella rättigheten att delta i det politiska beslutsfattandet i Ryssland genom andra mekanismer för deltagande än val och folkomröstningar. Studien utgörs av en sammanställning av forskningsartiklar som har publicerats i olika internationella tidskrifter. Sammanställningen föregås av ett fristående inledande kapitel. Författaren koncentrerar sig på frågan om Rysslands invånare ges effektiva möjligheter att delta i handhavandet av allmänna angelägenheter och om det finns användbara rättsmedel till hands för skydd av de politiska rättigheterna. Författaren tar sig an en juridisk analys av rysk lagstiftning gällande olika sätt för direkt deltagande i beslutsfattande samt analyserar rättsfall angående direkt deltagande från domstolarna i Moskva, Perm Krai och Sverdlovsk Oblast. Denna studie använder sig även av en rättshistorisk infallsvinkel för att visa på den positiva dynamiken hos den historiska utvecklingen beträffande d e väsentligaste plattformarna för offentligt deltagande. Det bevisas att rysk lagstiftning som garanterar rätten att delta i beslutsfattande är väl utvecklad i enlighet med internationella människorättsfördrag, och att åtminstone domstolarna i de utvalda ryska områdena fattar beslut som stöder deltaganderättigheter som eventuellt kränkts av myndigheter inom den verkställande makten. Författaren kommer till den slutsatsen att de i denna studie inkluderade enskilda dokumenterade händelserna gällande administrativ felbehandling inte nödvändigtvis tillåter den direkta slutsatsen att det begås systematiska och grova kränkningar av medborgares deltaganderättigheter i Ryssland.

Relevância:

20.00% 20.00%

Publicador:

Resumo:

Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee opportunistisen sopimusrikkomuksen ongelmaa erityisesti Suomen vahingonkorvaus- ja rikoslainsäädännön näkökulmasta tarkasteltuna. Tutkielman lähestymistapa on oikeustaloustieteellinen (engl. Law and Economics). Opportunistisella sopimusrikkomuksella tarkoitetaan toimintaa, jossa sopimusosapuoli rikkoo sopimuksen tarkoituksellisesti, pyrkimyksenään tällä toiminnalla saavuttaa enemmän hyötyä kuin sopimuksessa pysymällä. Opportunistinen sopimusrikkomus on mahdollista toteuttaa tilanteessa, jossa sopimusasetelma itsessään antaa mahdollisuuden enemmän hyödyn saavuttamiseen rikkomus toteuttamalla kuin sopimus asianmukaisesti täyttämällä. Suomalaisessa vahingonkorvausjärjestelmässä sovelletaan sopimusrikkomusten osalla positiivisen sopimusedun mukaista vahingonkorvausta, joka hyvittää rikotulle osapuolelle sopimussuhteeseen ryhtymisestä syntyneet kustannukset sekä sopimusrikkomuksen johdosta saamatta jääneen tuoton. Positiivisen sopimusedun soveltaminen ei kuitenkaan ole opportunistisen sopimusrikkomuksen ehkäisemiseksi riittävää, sillä opportunistisesti toimiva sopimusosapuoli voi jäädä rikkomuksensa johdosta voitolle vielä sen jälkeenkin, kun kärsineelle osapuolelle on jo positiivista sopimusetua noudattaen korvattu sopimussuhteessa syntyneet kustannukset sekä rikkomuksen johdosta saamatta jäänyt tuotto. Keskeinen ongelma koskien opportunististen sopimusrikkomustilanteiden syntyä onkin juuri vallitsevan sääntelyn liiallinen keskittyminen rikotun osapuolen kärsimän vahingon kompensoimiseen, ei rikkomustilanteiden synnyn ennaltaehkäisemiseen. Suomen vahingonkorvausjärjestelmää tulisi kehittää suuntaan, jossa järjestelmä paremmin ennaltaehkäisisi opportunististen sopimusrikkomustilanteiden syntyä. Common law -oikeusjärjestelmässä käytössä olevan disgorgement principle -suuntaisen ajattelun, jossa korvauksen perustana toimisi rikkomuksella saatu hyöty kärsityn vahingon sijaan, omaksuminen olisi yksi mahdollinen kehityskulku. Olennaista olisi kuitenkin se, että järjestelmää kehitettäisiin suuntaan, jossa rikkomus ei enää voisi tulla rikkojalle kannattavaksi. Opportunistisen toiminnan kannustimet tulisi lainsäädäntöä tarkistamalla poistaa. Tällä olisi sekä sopimusinstituutiota turvaavaa että vaihdantaa edistävää vaikutusta.

Relevância:

20.00% 20.00%

Publicador:

Resumo:

Biofuels for transport are a renewable source of energy that were once heralded as a solution to multiple problems associated with poor urban air quality, the overproduction of agricultural commodities, the energy security of the European Union (EU) and climate change. It was only after the Union had implemented an incentivizing framework of legal and political instruments for the production, trade and consumption of biofuels that the problems of weakening food security, environmental degradation and increasing greenhouse gases through land-use changes began to unfold. In other words, the difference between political aims for why biofuels are promoted and their consequences has grown – which is also recognized by the EU policy-makers. Therefore, the global networks of producing, trading and consuming biofuels may face a complete restructure if the European Commission accomplishes its pursuit to sideline crop-based biofuels after 2020. My aim with this dissertation is not only to trace the manifold evolutions of the instruments used by the Union to govern biofuels but also to reveal how this evolution has influenced the dynamics of biofuel development. Therefore, I study the ways the EU’s legal and political instruments of steering biofuels are coconstitutive with the globalized spaces of biofuel development. My analytical strategy can be outlined through three concepts. I use the term ‘assemblage’ to approach the operations of the loose entity of actors and non-human elements that are the constituents of multi-scalar and -sectorial biofuel development. ‘Topology’ refers to the spatiality of this European biofuel assemblage and its parts whose evolving relations are treated as the active constituents of space, instead of simply being located in space. I apply the concept of ‘nomosphere’ to characterize the framework of policies, laws and other instruments that the EU applies and construes while attempting to govern biofuels. Even though both the materials and methods vary in the independent articles, these three concepts characterize my analytical strategy that allows me to study law, policy and space associated with each other. The results of my examinations underscore the importance of the instruments of governance of the EU constituting and stabilizing the spaces of producing and, on the other hand, how topological ruptures in biofuel development have enforced the need to reform policies. This analysis maps the vast scope of actors that are influenced by the mechanism of EU biofuel governance and, what is more, shows how they are actively engaging in the Union’s institutional policy formulation. By examining the consequences of fast biofuel development that are spatially dislocated from the established spaces of producing, trading and consuming biofuels such as indirect land use changes, I unfold the processes not tackled by the instruments of the EU. Indeed, it is these spatially dislocated processes that have pushed the Commission construing a new type of governing biofuels: transferring the instruments of climate change mitigation to land-use policies. Although efficient in mitigating these dislocated consequences, these instruments have also created peculiar ontological scaffolding for governing biofuels. According to this mode of governance, the spatiality of biofuel development appears to be already determined and the agency that could dampen the negative consequences originating from land-use practices is treated as irrelevant.

Relevância:

20.00% 20.00%

Publicador:

Resumo:

Pertinent domestic and international developments involving issues related to tensions affecting religious or belief communities have been increasingly occupying the international law agenda. Those who generate and, thus, shape international law jurisprudence are in the process of seeking some of the answers to these questions. Thus the need for reconceptualization of the right to freedom of religion or belief continues as demands to the right to freedom of religion or belief challenge the boundaries of religious freedom in national and international law. This thesis aims to contribute to the process of “re-conceptualization” by exploring the notion of the collective dimension of freedom of religion or belief with a view to advance the protection of the right to freedom of religion or belief. The case of Turkey provides a useful test case where both the domestic legislation can be assessed against international standards, while at the same time lessons can be drawn for the improvement of the standard of international review of the protection of the collective dimension of freedom of religion or belief. The right to freedom of religion or belief, as enshrined in international human rights documents, is unique in its formulation in that it provides protection for the enjoyment of the rights “in community with others”.1 It cannot be realized in isolation; it crosses categories of human rights with aspects that are individual, aspects that can be effectively realized only in an organized community of individuals and aspects that belong to the field of economic, social and cultural rights such as those related to religious or moral education. This study centers on two primary questions; first, what is the scope and nature of protection afforded to the collective dimension of freedom of religion or belief in international law, and, secondly, how does the protection of the collective dimension of freedom of religion or belief in Turkey compare and contrast to international standards? Section I explores and examines the notion of the collective dimension of freedom of religion or belief, and the scope of its protection in international law with particular reference to the right to acquire legal personality and autonomy religious/belief communities. In Section II, the case study on Turkey constitutes the applied part of the thesis; here, the protection of the collective dimension is assessed with a view to evaluate the compliance of Turkish legislation and practice with international norms as well as seeking to identify how the standard of international review of the collective dimension of freedom of religion or belief can be improved.

Relevância:

20.00% 20.00%

Publicador:

Resumo:

Euroopan unionin perustamissopimusten katsotaan muodostavan EU:n valtiosäännön, jonka rajat ovat kuitenkin perustamissopimusten määräysten väljän muotoilun sekä Euroopan unionin tuomioistuimen tulkintakäytännön valossa epätarkat. Etenkin kysymys unionin ja sen jäsenvaltioiden välisestä toimivallanjaosta on EU-oikeudellisen tutkimuksen klassikoita. Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani unionin valtiosääntörakennetta ja unionioikeuden kokonaisvaikutusta jäsenvaltioiden toimivaltojen käyttöön erityisesti EU-tuomioistuimen ratkaisukäytännössään kehittämän niin kutsutun retained powers -doktriinin valossa. Kyseisen opin mukaan EU-oikeus asettaa vaatimuksia jäsenvaltioiden toimivaltojen käytölle myös niillä aloilla, joilla sääntelytoimivalta on jäänyt jäsenvaltioille eikä sitä ole jaettu unionin kanssa. Aiheen teoreettisen tarkastelun pohjalta analysoin Euroopaun unionin tuomioistuimen ratkaisukäytäntöä erityisesti yhtä säilytetyn toimivallan alaa, koulutusta, koskevissa tapauksissa pyrkien havaitsemaan typologioita tuomioistuimen ratkaisutoiminnassa. Tutkimus noudattaa EU-valtiosääntöoikeuden metodologiaa. Keskeisenä lähdemateriaalina on siten käytetty unionituomioistuimen ratkaisukäytäntöä, joka heijastaa perustamissopimuksia tarkemmin unionin valtiosääntörakennetta. Oikeuskäytännön analyysi ja tulkinta on suoritettu peilaten sitä vasten unionin kehitystä markkinaorientoituneesta organisaatiosta yleismaailmalliseksi poliittiseksi unioniksi. Tutkielmani loppupäätelmä on, että jäsenvaltiot ovat tietyissä rajoissa hyväksyneet unionituomioistuimen kehittämän doktriinin, ja unionituomioistuin on siten saanut aikaan tosiasiallisen muutoksen EU:n valtiosääntörakenteessa. Retained powers -doktriini on omiaan syventämään eurooppalaista integraatiota ja nostaa kysymyksiä toimivallanjaon merkityksestä unionioikeudessa, perustamissopimusten kyvystä heijastaa unionin valtiosääntörakennetta sekä unionituomioistuimen toiminnan poliittisesta luonteesta.

Relevância:

20.00% 20.00%

Publicador:

Resumo:

Tutkielma käsittelee Yhdysvaltain CIAn miehittämättömiä lennokki-iskuja Pakistanissa kansainvälisen humanitaarisen oikeuden suhteellisuusperiaatteen näkökulmasta. Suhteellisuusperiaatteen mukaan aseellisista iskuista saatavan sotilaallisen hyödyn tulee olla suhteellinen verrattuna siviileille aiheutuvaan haittaan. CIAn iskuja Pakistanissa on kritisoitu, että ne eivät täytä suhteellisuusperiaatteen asettamia vaatimuksia. Tutkielmassa perehdytään ensinnäkin selvittämään ne velvollisuudet, jotka suhteellisuusperiaate asettaa hyökkääjille. Sen jälkeen CIAn lennokki-iskuja tutkitaan näiden velvollisuuksien valossa. Tutkielmassa pyritään selvittämään antaako suhteellisuusperiaatteen luomat oikeudelliset velvollisuudet riittävää suojaa Pakistanin siviileille lennokki-iskujen tuhoja vastaan. Lisäksi pyritään selvittämään, onko lennokki-iskuissa viitteitä suhteellisuusperiaatteen vastaisista iskuista. Tutkimusmenetelmänä käytetään positivistista lainopin metodia, jonka avulla selvitetään voimassa olevaa kansainvälisen humanitaarisen tapaoikeuden suhteellisuusperiaatteen sisältöä. Oikeudellisina lähteinä käytetään pääasiassa humanitaarista tapaoikeutta, mutta tulkinnallisena apuna myös kansainvälisiä sopimuksia sekä oikeuden päätöksiä. Lisäksi oikeudellinen kirjallisuus on tutkimuksessa tärkeässä asemassa. Tutkimuksessa päädytään siihen, että suhteellisuusperiaatteen asettamat velvollisuudet hyökkääjälle ovat niin epämääräiset, että ne eivät anna riittävää suojaa siviileille. Ensinnäkin hyökkääjä voi määrittää sotilaallisen hyödyn omien päämääriensä mukaisesti suhteellisuusanalyysissä. Lisäksi kynnys sille, mikä katsotaan suhteellisuusperiaatteen vastaisuudeksi on hyvin epämääräinen ja korkea. Tämän vuoksi varotoimenpiteet iskujen suunnittelussa ovat hyvin tärkeässä asemassa myös suhteellisuusanalyysissä. Kuitenkin jos hyökkääjä edes jossain määrin osoittaa, että on tehnyt iskut hyvässä uskossa niiden laillisuudesta, iskujen katsotaan yleensä olevan suhteellisuusperiaatteen mukaisia. CIAn lennokki-iskuissa Pakistanissa on viitteitä suhteellisuusperiaatteen vastaisuudesta erityisesti ”tunnusmerkki-iskujen” osalta. ”Tunnusmerkki-iskut” johtavat yleensä vain vähäiseen sotilaalliseen hyötyyn aiheuttaen silti siviiliuhreja. Lisäksi erityisesti tunnusmerkki-iskuissa edellytetään korkeampaa tarkkuutta varotoimenpiteissä. Kuitenkin useat siviiliuhrit voivat merkitä sitä, että näitä varotoimenpiteitä ei ole noudatettu iskuissa.

Relevância:

20.00% 20.00%

Publicador:

Resumo:

Tutkielman aiheena on EU:n kilpailuoikeudellinen lähestymistapa challenge-lausekkeisiin teknologinsiirtosopimuksia koskevassa ryhmäpoikkeusasetuksessa. Teknologian lisensoinnin katsotaan olevan tärkeä väline teknologian kehityksen levittämisessä ja innovaation edistämisessä. Joissakin tapauksissa lisenssisopimus voi sisältää kilpailua rajoittavia lausekkeita, joiden voidaan kuitenkin nähdä hyödyttävän kilpailua kokonaisuutta arvostellen. Tällaisia lausekkeita ovat niin sanotut ”no-challenge” – lauseke, eli sopimusehto, jonka nojalla lisenssinsaaja sitoutuu olemaan haastamatta lisensoidun immateriaalioikeuden pätevyyttä ja ”termination-on-challenge” – lauseke, joka antaa lisensoijalle haastettaessa oikeuden päättää lisenssisopimus. Tutkielmassa perehdytään challenge -lausekkeiden hyväksyttävyyden arviointiin Euroopan unionin kilpailuoikeuden näkökulmasta uuden 1.5.2014 voimaan tulleen ryhmäpoikkeusasetuksen valossa. Muissa kuin yksinoikeuksia luovissa teknologiansiirtosopimuksissa olevat termination-on-challenge – lausekkeita tulee uusimmassa ryhmäpoikkeusetuksessa aina perustua yritysten itse suorittamaan tapauskohtaiseen arviointiin. No-challenge – lausekkeet ovat jatkossakin aiemman käytännön mukaisesti ryhmäpoikkeuksen soveltamisalan ulkopuolella. Komission on perustellut challenge - lausekkeiden jättämistä asetuksen ulkopuolelle julkisella intressillä, joka on päästä eroon mitättömistä immateriaalioikeuksista. Komission on katsonut, että challenge – lausekkeiden kilpailua rajoittava ominaisuus on mitättömien immateriaalioikeuksien esiintyminen markkinoilla, mikä osaltaan vääristää kilpailua ja hidastaa toimijoiden markkinoille pääsyä. Toisaalta lausekkeiden voidaan sanoa edistävän kilpailua, sillä ne usein tarjoavat immateriaalioikeuden haltijalle riittävän oikeussuojan ja kannustimen lisensoida teknologia, mikä lisää kilpailua, keksijöiden kannustimia panostaa innovaatioihin sekä vähentää transaktiokustannuksia. Tutkielman keskeinen tulos on ennen kaikkea challenge-lausekkeiden kilpailuvaikutusten tunnistamisessa ja komission perusteluiden kriittisessä arvioinnissa. Komission linjauksen perustelut eivät saa riittävää tukea ottaen huomioon vaikutustenarvioinnin, EU:n tuomioistuinkäytännön sekä taloustieteellisen lähestymistavan. Tutkielman tulosten pohjalta ja tukeutuen eri oikeuslähteisiin, taloustieteellisiin argumentteihin ja oikeusvertailevaan tutkimukseen, on mahdollista tehdä johtopäätöksiä niistä seikoista ja argumenteista, joilla on merkitystä uuden politiikkalinjauksen kilpailuvaikutuksiin.

Relevância:

20.00% 20.00%

Publicador:

Resumo:

The dissertation examines the rule of law within the European Union in the theoretical framework of constitutional pluralism. The leading lines of constitutional pluralism are examined with relation to the traditional and prevailing, monistic and hierarchical conceptions on how to perceive legal orders in Europe. The theoretical part offers also historical perspective by highlighting some of the turning points for the Union constitutional legal order in the framework of European integration. The concept of rule of law is examined in legal terms and its meaning to the Union constitutional constellation as a constitutional principle and a common value is observed. The realization of the rule of law at supranational and national level is explored with a view to discover that recent developments in some of the Member States give rise to concern about the viability of the rule of law within the European Union. It is recognized that the inobservance of the rule of law at national level causes a threat to the supranational constitutional legal order. The relationship between the supranational and national legal orders is significant in this respect and therefore particularly the interaction between the Court of Justice of the European Union (hereinafter the ECJ) and the Member States’ (constitutional/supreme) courts takes focus. It is observed that functioning dialogue between the supranational and national courts based on mutual respect and judicial deference is an important prerequisite for the realization of the rule of law within Europe. In order to afford a concrete example, a recent case C-62/14 Gauweiler v Deutscher Bundestag is introduced and analysed in relation to the notorious relationship between the Federal Constitutional Court of Germany and the ECJ. The implications of the ECJ’s decision in Gauweiler v Deutscher Bundestag is assessed with reference to some of the pressing issues of constitutionalism within Europe and some institutional aspects are also brought forward. Lastly, the feasibility of constitutional pluralism as a theoretical setting is measured against the legal reality of today’s Europe and its many constitutions. The hierarchical idea of one ultimate source of power, stemming from the traditional approaches to legal systems, is then assessed with relation to the requirement of the realization of the rule of law within the European Union from the supranational and national point of view.