Esitutkinnassa tallennetun kertomuksen käyttäminen todisteena – erityisesti syytetyn vastakuulusteluoikeuden toteuttaminen ja sen rajoittaminen uhrin suojelemiseksi

Vuoden 2016 alussa voimaan tulevan oikeudenkäymiskaaren todistelusäännösten uudistumisen myötä mahdollisuutta käyttää esitutkinnassa tallennettua kertomusta todisteena oikeudenkäynnissä laajennetaan. Muutoksen myötä 15–17-vuotiaiden asianomistajien sekä täysi-ikäisten seksuaalirikosten uhrien asemaa rikosprosessissa on pyritty parantamaan mahdollistamalla heidän esitutkinnassa videotallenteeseen tai tallennetun kertomuksensa käyttäminen todisteena erikseen säännellyissä tilanteissa. Tutkielman tarkoituksena on tarkastella, kuinka esitutkintatallenteen käyttäminen todisteena vaikuttaa perus- ja ihmisoikeutena turvatun syytetyn vastakuulusteluoikeuden toteuttamiseen, ja voidaanko menettelyä pitää valtiosääntöoikeudellisesta näkökulmasta hyväksyttävänä kun otetaan huomioon myös julkiselle vallalle kuuluva velvollisuus suojella uhria rikosprosessissa. Tutkielman tutkimusmetodi on oikeusdogmaattinen, ja tärkeimpinä lähteinä toimivat kotimaisten virallislähteiden lisäksi Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) ratkaisukäytäntö sekä siitä oikeustieteellisessä tutkimuskirjallisuudessa esitetyt kannanotot. Tutkielmassa tehtyjen havaintojen perusteella sekä uhripoliittisten tutkimusten että kansainvälisten oikeuslähteiden valossa tarkasteltuna uuden säännöksen puutteena voidaan nähdä se, että se ei mahdollista uhrin suojelutarpeen yksilökohtaista arvioimista. Säännöksen esitöissä ei myöskään ole nostettu esiin niitä haasteita, joita esitutkintatallenteen käyttäminen aiheuttaa syytetyn vastakuulusteluoikeuden toteuttamiselle. Tutkielmassa käy ilmi, että EIT asettaa syytetyn vastakuulustelun toteutumiselle edellytyksiä, joita Suomen poliisijohtoisessa esitutkintakuulustelussa on sangen vaikea – tai jopa mahdoton – täyttää. Säännöksen esitöissä ei myöskään ole kiinnitetty huomiota siihen, mikä näyttöarvo esitutkintatallenteelle voidaan EIT:n ratkaisukäytännön mukaan antaa. Tutkielmassa tehtyjen havaintojen perusteella uusi sääntely antaa siten varsin heikot lähtökohdat oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin toteuttamiselle, ja kokonaisuutena oikeudenmukaisempi lopputulos olisi mahdollista saavuttaa vähemmän syytetyn oikeuksia rajoittavin keinoin.

Aviisi-hanke ja tekijänoikeuden alaisen sanomalehtiaineiston avaaminen uuteen käyttöön

Juha Rautiaisen esitys Asiantuntijaseminaarissa Helsingissä 26.11.2015.

Komentajan vastuu sotarikoksista : Srebrenica-tapauksen syylliset tuomiolla

Srebrenicassa tapahtui kesällä 1995 laajin humanitaarisen oikeuden rikkomus Euroopassa sitten toisen maailmansodan, jolloin Bosnian serbiarmeijan sotilaat surmasivat tuhansia siviilejä. Asian paljastuttua muille maille ja kansainväliselle yhteisölle pyrkivät ne saamaan näistä teoista epäillyt henkilöt vastuuseen. Syyllisten tuomitsemiseksi perustettiin Haagiin Yhdistyneiden Kansakuntien toimesta kansainvälinen Jugoslavia-tuomioistuin eli ICTY, jonka tehtävänä on tutkia ja tuomita vakavia kansainvälisen humanitaarisen oikeuden rikkomuksia entisen Jugoslavian alueella. Vuoteen 2015 mennessä, yli 20 vuotta sodan alkamisesta, kaikki tuomioistuimessa syytteeseen joutuneet ovat jääneet kiinni ja heidät on toimitettu Haagiin vastaamaan syytteisiin. Vakavat humanitaarisen oikeuden rikkomukset ovat lähes poikkeuksetta laaja tapahtumaket-ju, jossa rikoksen varsinaiset tekijät ovat usein rivisotilaita. Esimies on kuitenkin aina vastuussa joukkonsa toiminnasta eikä tätä erityistä vastuuta voi sivuuttaa tai jakaa. Näin ollen ICTY on joutunut käsitellyissä tapauksissaan tulkitsemaan esimiehen vastuuta hänen alaistensa tekemistä vakavista kansainvälisen humanitaarisen oikeuden rikkomuksista. Tässä tutkielmassa on selvitetty miten ICTY on tulkinnut kolmen eri komentaja-asemassa olleen sotilaan vastuita esimiehinä Srebrenica-tapauksessa ja millä tavalla komentajan vastuu sekä yksilön rikosoikeudellinen vastuu näkyvät tuomioistuimen langettamien tuomioiden perusteluissa.

Valtionpäämiehen vastuu sotarikoksesta : tapausesimerkkinä Charles Taylor

Tämä tutkimus sijoittuu sotilasjohtamisen alalle. Siinä on hyödynnetty oikeustieteen lähestymistapoja ja tutkimusmenetelmiä. Tieteenfilosofisesti tutkimus noudattaa eurooppalaisen oikeuspositivismin periaatteita. Tutkimuskohteena oli Liberian entisen presidentin Charles Taylorin sotarikosoikeudenkäynti Sierra Leonen erityistuomioistuimessa. Tavoitteena oli muodostaa oikeustapausta tarkastelemalla perusteltu näkemys siitä, miten kansainvälisen oikeuden oikeussäännöt nykyään vaikuttavat valtionpäämiehen vastuuseen sotarikostapauksissa. Keskeisin tutkimusongelma ja päätutkimuskysymys oli mikä on valtionpäämiehen vastuu sotarikoksista nykyisen oikeuskäytännön mukaan (tapausesimerkkinä tapaus Charles Taylor)? Tämä on ensimmäinen suomalainen sotatieteellinen tutkimus, joka käsittelee valtionpäämiehen vastuuta sotarikoksista. Tutkittava tapaus valikoitui sen merkittävyyden perusteella. Taylorin oikeudenkäynti on toisen maailmansodan jälkeen ensimmäinen, jossa valtion päämies joutui rikosoikeudelliseen vastuuseen sotarikoksista. Tapausta voidaan pitää ennakkotapauksena ja prosessiesimerkkinä kansainvälisen rikosoikeuden soveltamisesta valtionpäämiestä koskevassa sotarikoskysymyksessä. Tapaus oli erittäin mielekäs tutkimuskohde, koska kyseinen oikeustapaus on saatu päätökseen. Nyt voitiin ensimmäistä kertaa analysoida valtionpäämieheen liittyvää kansainvälisoikeudellista prosessia kokonaisuutena. Tuomioistuimen päätöksen perusteella voidaan todeta, millä perusteilla valtionpäämiehen asemassa oleva henkilö voidaan tuomita sotarikoksista. Tutkimusmenetelmänä käytettiin aineistolähtöistä sisällönanalyysia, koska aiheesta oli suuri määrä kirjallista aineistoa. Analyysissa päädyttiin induktiiviseen eli aineistolähtöiseen päättelylogiikkaan, ja tutkimusstrategiaksi muodostui tapaustutkimus, koska tutkimuksen kohde oli selkeästi rajattu. Tutkimuksen primääriaineiston muodostivat erilaiset asiakirjat. Keskeisimmät tutkittavat dokumentit olivat Sierra Leonen erityistuomioistuimen oikeudenkäyntiasiakirjat ja oikeuslähteinä käytetyt viralliset dokumentit kuten valtiosopimukset ja tuomioistuinten peruskirjat. Tietoa taustoitettiin ja syvennettiin kirjallisuudella ja lehdistön tiedoilla. Tutkimuksessa selvitettiin ja kuvailtiin Charles Taylorin oikeusprosessi ja sen historialliset taustat. Pääpaino oli oikeustapauksen analyysissä. Tutkimusraporttiin liitettiin käsitteenmäärittelyosuus, jossa kuvaillaan niitä periaatteita ja oikeussääntöjä, joiden perusteella johtopäätöksiä tutkimuksessa tehtiin. Tutkimuksen johtopäätökset vastaavat tutkimuskysymyksiin. Keskeisimmät havainnot ja johtopäätökset ovat: 1. Valtionpäämiehen vastuu sotarikoksista perustuu kansainvälisen oikeuden oikeuslähteisiin. Taylorin vastuu rikoksiin voidaan osoittaa ja johtaa kaikista kansainvälisen oikeuden oikeuslähteistä. 2. Valtionpäämiehen status ei suojannut Charles Tayloria rikosoikeudelliselta vastuulta, koska rikokset, joista häntä syytettiin, olivat niin vakavia. Kansallisilla ja kansainvälisillä rikostuomioistuimilla on oikeus syyttää henkilöitä sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan heidän valtiollisesta statuksestaan riippumatta. Esimerkiksi valtion immuniteetti tai valtionpäämiehen diplomaattinen asema eivät anna suojaa rikosoikeudelliselta vastuulta silloin, kun tutkitaan vakavia kansainvälisiä rikoksia. Tällaisiksi rikoksiksi luetaan esimerkiksi joukkotuhonta, sotarikokset ja rikokset ihmisyyttä vastaan. 3. Esimiehen vastuu seuraa komentoketjussa aina sen korkeimmalle huipulle saakka poikkeuksetta. Komentoketjun huipulla olevalla henkilöllä, esimerkiksi valtionpäämiehellä, ei ole rikosoikeudellista immuniteettia, mikäli häntä epäillään teoista, jotka täyttävät sotarikoksen tai rikoksien ihmisyyttä vastaan määritelmät. 4. Todisteet eivät riittäneet Taylorin tuomitsemiseksi suoraan esimiehen vastuun perusteella. Syyttäjä ei pystynyt näyttämään toteen, että Taylorilla olisi ollut suora esimiesasema Sierra Leonessa rikoksia tehneisiin henkilöihin tai järjestöihin. Tuomioistuin kuitenkin totesi Taylorin olleen rikosoikeudellisessa vastuussa, koska hänen katsottiin avustaneen (aiding and abetting) rikosten tekemistä ja osallistuneen niiden suunnitteluun (planning). 5. Taylorin tapaus vahvistaa kansainvälisen oikeuden periaatetta siitä, että esimiehen rikosoikeudellinen vastuu seuraa häntä myös tilanteissa, joissa hän ei itse ole varsinaisesti tehnyt rikoksia mutta on hyväksynnällään, ohjeillaan, asennoitumisellaan tai laiminlyönneillään edesauttanut niiden tekemistä. Henkilöllä ei tarvitse olla suoraa komentosuhdetta rikoksentekijöihin. Riittää, että hänellä on heihin vaikutusvaltaa. 6. Taylorin tuomio on merkittävä ennakkotapaus. Sillä on todennäköisesti tulevaisuudessa merkitystä vastaavia tapauksia selvitettäessä. Se antaa suuntaviivoja ja esimerkin siitä, miten valtionpäämiestä koskeva kansainvälinen rikosoikeudellinen prosessi voidaan toteuttaa onnistuneesti. Sillä voidaan toivoa myös olevan pelotearvoa. Se osoittaa, että vakavimpia rikoksia tehneet valtionpäämiehet eivät voi paeta vastuutaan asemaansa perustuvan rikosoikeudellisen immuniteetin tai diplomaattisen suojan perusteella.

Rikoksesta epäillyn oikeusturva kotietsinnässä - erityisesti eduskunnan oikeusasiamiehen ratkaisukäytännön valossa

Tarkastelen opinnäytetyössäni kotietsintää, joka on rikosprosessuaalinen pakkokeino. Kotietsinnän sääntely on kirjattu pakkokeinolakiin. Kotietsinnässä puututaan julkisen vallan, yleisimmin poliisin toimesta henkilön, useimmiten rikoksesta epäillyn yksityisyyteen ja kotirauhaan. Kodin on katsottu kuuluvan yksityisyyden suojan ydinalueeseen. Yksityisyyden loukkaaminen rikosten selvittämiseksi on Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8. artiklan mukaan mahdollista. Edellytyksenä on, että siitä on säännelty laintasolla. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen kotietsintää käsittelevissä ratkaisuissa on edellytetty kotietsinnän kohdehenkilön oikeusturvasta huolehtimista sekä ennen kotietsinnästä päättämistä että sen jälkeen. Jälkikäteisen oikeusturvan riittävyyttä arvioitaessa on edellytetty, että henkilöllä täytyy olla riittävän tehokas oikeusturvakeino käytettävissään. Suomi ei ole täyttänyt tätä Euroopan ihmisoikeussopimuksen 13 artiklan asettamaa vaatimusta tehokkaasta oikeussuojakeinosta. Voimassa olevien esitutkintaa ja pakkokeinoja koskevien lakien eduskuntakäsittelyvaiheessa säädettiin rikoksesta epäillyn oikeusturvan näkökulmasta merkityksellinen uusi säännös koskien oikeutta jälkikäteen tutkituttaa tuomioistuimessa kotietsinnän toimittamisen lainmukaisten edellytysten olemassaolo ja menettely toimituksessa. Jälkikäteistä oikeusturvaa koskevan säännöksen lisäksi kotietsinnän kohdehenkilöä suojataan pakkokeinolain säännöksillä, jotka antavat oikeuden läsnäoloon kotietsinnässä ja oikeuden kutsua paikalle todistaja. Kotietsintäpäätöksestä säädetään, että sen olisi oltava riittävän tarkasti yksilöity. Lisäksi oikeusturvaa tarjoavat kotietsintää koskevat oikeusperiaatteet, joista osasta säädettiin nyt pakkokeinolaissa ensimmäistä kertaa. Perus –ja ihmisoikeuskulttuurin vahvistumisen myötä perus –ja ihmisoikeuksien toteutuminen myös pakkokeinoja käytettäessä nähdään rikoksesta epäillyn oikeusturvan kannalta aiempaa merkityksellisempänä. Eduskunnan oikeusasiamies on merkittävä kansallinen ihmisoikeustoimija. Eduskunnan oikeusasiamiehen kotietsintöjä koskeville kanteluratkaisuille on annettu tämän niille ominaisen perus –ja ihmisoikeuspainotuksen sekä kannanottojen perusteellisuuden vuoksi tässä opinnäytetyössä niiden oikeuslähdeopillista asemaa haastava painoarvo. Analysoimalla niitä, selvitän millaisia oikeusturvaongelmia kotietsinnässä on esiintynyt rikoksesta epäillyn kannalta ja millaisia olisivat perus –ja ihmisoikeuksien kannalta paremmin perustellut toimintatavat. Opinnäytetyössä pohdin myös eduskunnan oikeusasiamiehen kanteluratkaisuissaan ilmaisemien oikeusohjeiden normatiivista painoarvoa.

Rikoksesta epäillyn oikeusturva kotietsinnässä - erityisesti eduskunnan oikeusasiamiehen ratkaisukäytännön valossa

Tarkastelen opinnäytetyössäni kotietsintää, joka on rikosprosessuaalinen pakkokeino. Kotietsinnän sääntely on kirjattu pakkokeinolakiin. Kotietsinnässä puututaan julkisen vallan, yleisimmin poliisin toimesta henkilön, useimmiten rikoksesta epäillyn yksityisyyteen ja kotirauhaan. Kodin on katsottu kuuluvan yksityisyyden suojan ydinalueeseen. Yksityisyyden loukkaaminen rikosten selvittämiseksi on Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8. artiklan mukaan mahdollista. Edellytyksenä on, että siitä on säännelty laintasolla. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen kotietsintää käsittelevissä ratkaisuissa on edellytetty kotietsinnän kohdehenkilön oikeusturvasta huolehtimista sekä ennen kotietsinnästä päättämistä että sen jälkeen. Jälkikäteisen oikeusturvan riittävyyttä arvioitaessa on edellytetty, että henkilöllä täytyy olla riittävän tehokas oikeusturvakeino käytettävissään. Suomi ei ole täyttänyt tätä Euroopan ihmisoikeussopimuksen 13 artiklan asettamaa vaatimusta tehokkaasta oikeussuojakeinosta. Voimassa olevien esitutkintaa ja pakkokeinoja koskevien lakien eduskuntakäsittelyvaiheessa säädettiin rikoksesta epäillyn oikeusturvan näkökulmasta merkityksellinen uusi säännös koskien oikeutta jälkikäteen tutkituttaa tuomioistuimessa kotietsinnän toimittamisen lainmukaisten edellytysten olemassaolo ja menettely toimituksessa. Jälkikäteistä oikeusturvaa koskevan säännöksen lisäksi kotietsinnän kohdehenkilöä suojataan pakkokeinolain säännöksillä, jotka antavat oikeuden läsnäoloon kotietsinnässä ja oikeuden kutsua paikalle todistaja. Kotietsintäpäätöksestä säädetään, että sen olisi oltava riittävän tarkasti yksilöity. Lisäksi oikeusturvaa tarjoavat kotietsintää koskevat oikeusperiaatteet, joista osasta säädettiin nyt pakkokeinolaissa ensimmäistä kertaa. Perus –ja ihmisoikeuskulttuurin vahvistumisen myötä perus –ja ihmisoikeuksien toteutuminen myös pakkokeinoja käytettäessä nähdään rikoksesta epäillyn oikeusturvan kannalta aiempaa merkityksellisempänä. Eduskunnan oikeusasiamies on merkittävä kansallinen ihmisoikeustoimija. Eduskunnan oikeusasiamiehen kotietsintöjä koskeville kanteluratkaisuille on annettu tämän niille ominaisen perus –ja ihmisoikeuspainotuksen sekä kannanottojen perusteellisuuden vuoksi tässä opinnäytetyössä niiden oikeuslähdeopillista asemaa haastava painoarvo. Analysoimalla niitä, selvitän millaisia oikeusturvaongelmia kotietsinnässä on esiintynyt rikoksesta epäillyn kannalta ja millaisia olisivat perus –ja ihmisoikeuksien kannalta paremmin perustellut toimintatavat. Opinnäytetyössä pohdin myös eduskunnan oikeusasiamiehen kanteluratkaisuissaan ilmaisemien oikeusohjeiden normatiivista painoarvoa.

Sähköinen tunnistaminen ja toisen tunnistusvälineen käyttäminen Kiinteistökaupan verkkopalvelussa

Marraskuun 2013 alusta voimaan tullut maakaaren uudistus mahdollisti kiinteistöjen sähköisen vaihdannan sekä sähköisen asioinnin lainhuuto- ja kiinnitysasioissa. Sähköinen kaupankäynti- ja kiinnitysjärjestelmä toteutettiin Maanmittauslaitoksen kehittämällä Kiinteistökaupan verkkopalvelulla (KVP). Olennainen osa järjestelmän luotettavuudesta perustuu käyttäjien sähköiseen tunnistamiseen. Tämä pro gradu -tutkielma on yleisesitys seurauksista, jotka aiheutuvat toiselle kuuluvan sähköisen tunnistusvälineen käyttämisestä Kiinteistökaupan verkkopalvelussa. Näitä seurauksia tarkastellaan kiinteistön saannon, kiinnityksen ja panttauksen pysyvyyden sekä vahingonkorvaus- ja rikosoikeudellisen vastuun kannalta. Työn lähestymistapa on lainopillinen eli aihetta käsitellään voimassaolevan lain kannalta. Kiinteistön saantoa ja panttausta käsitellään sekä inter partes -suhteen että etenevän sivullissuhteen osalta. Sähköinen kiinnityshakemus toisen tunnisteilla käydään läpi inter partes -suhteen yhteydessä. Rikosoikeudellisessa jaksossa arvioidaan erityisesti toisen tunnisteiden luvatonta käyttöä eri rikossäädösten tunnusmerkistöjen kannalta. Käsiteltäviksi tulevat rikossäädökset ovat tietomurto, identiteettivarkaus, luvaton käyttö, datavahingonteko, väärennys, petos sekä väärän henkilötiedon antaminen ja rekisterimerkintärikos. Vahingonkorvausvastuuta koskevassa jaksossa tarkastellaan toisen tunnistusvälineen käytöstä tunnistustapahtuman eri osapuolille aiheutuvaa vastuuta. Tunnistustapahtuman osapuolina käsitellään valtio, toisen tunnisteiden käyttäjä, tunnisteiden oikea haltija sekä tunnistuspalvelun tuottaja. Tarkastelu on rajattu edelleen luonnollisten henkilöiden käyttämiin tunnistusvälineisiin, eli verkkopankkitunnuksiin sekä mobiili- ja kansalaisvarmenteisiin. Esityksen mukaan toisen tunnisteiden luvatonta käyttöä voidaan inter partes- ja etenevän sivullissuhteen osalta arvioida väärennystä koskevien yleisten oikeusperiaatteiden, oikeustoimilain pätemättömyysperusteiden sekä maakaaren saanto- ja nautintasuojaa koskevien sääntöjen mukaan. Hankalin tulkintatilanne liittyy tunnisteiden oikean haltijan antamaan valtuutukseen tunnisteiden käyttöön kaupan päättämiseksi. Työssä esitetään näiden tilanteiden muodostavan valtuutusta koskevan muotovirheen, joka korjaantuu lainhuutopäätöksellä. Rikosoikeudellisen vastuun kannalta toisen tunnistusvälineen luvaton käyttö KVP:ssä on kattavasti kriminalisoitu ja käyttö täyttää jonkin yllä mainitun rikossäädöksen tunnusmerkistön heti järjestelmään kirjautumisesta alkaen aina oikeustoimista päättämiseen ja viranomaisasiointiin asti. Vahingonkorvauksen osalta eri osapuolille syntyvä vastuu perustuu pääsääntöisesti maakaaren, vahingonkorvauslain ja lain vahvasta sähköisestä tunnistamisesta ja sähköisistä allekirjoituksista sääntelyyn. Vastuu voi perustua myös tunnistuspalvelua ja -välineitä koskeviin sopimuksiin.

Tavanomaisen irtaimen esineen sale and lease back -järjestely. Tarkastelussa erityisesti vuokralleottajan sivullissuoja.

Tutkielman aiheena on tavanomaisen irtaimen esineen sale and lease back -järjestely. Järjestelyyn kuuluu nimensä mukaisesti luovutus ja takaisinvuokraus. Kokonaisjärjestelyn avulla rahoittaja ja luotonsaaja pyrkivät luomaan luotonmaksun vakuudeksi omistusoikeuteen perustuvan esinevakuuden. Järjestelyn tavoitteena on, että luotonsaajan asemassa oleva myyjä pystyisi käyttämään samaa esinettä samanaikaisesti sekä va-kuusobjektina että elinkeinotoimintansa tuotantovälineenä. Juuri siitä syystä, että luo-tonsaaja tarvitsee esinettä koko ajan elinkeinotoiminnassaan, ei panttausta voida käyttää. Tutkielma on oikeusdogmaattinen ja sen pyrkimyksenä on antaa selkeä kokonaiskäsitys irtaimen esineen sale and lease back -järjestelystä ja sen käytettävyydestä vakuusjärjestelynä. Oikeusdogmaattiselle tutkimukselle tyypillisesti tutkielmassa tarkastellaan olemassa olevaa tietomateriaalia. Keskeisimmät tutkielmassa käytetyt kirjallisuuslähteet ovat Jarno Teporan useat sale and lease back -järjestelyyn keskittyvät artikkelit, Jarmo Tuomiston omistusvakuuksia koskeva kirjallisuus sekä Erkki Havansin esineoikeudellinen perusteos Esinevakuudet. Virallislähteistä selvästi merkittävimmät ovat vuonna 1997 voimaantullut maakaari ja sen esityöt. Tutkimuksessa keskitytään erityisesti vuokralleottajan sivullissuojaan. Näin ollen tärkeimmäksi tutkimuskysymykseksi jäsentyy se, voiko sale and lease back -järjestelyssä ostajan roolissa oleva sijoittaja tai rahoittaja saavuttaa järjestelyn avulla kollisiotilanteiden varalta turvaavan vakuusaseman. Tutkimuksen kannalta keskeinen omistusvakuus-järjestely on vakuusluovutus, jollaiseksi vakuustarkoituksessa tehty sale and lease back -järjestely melko vakiintuneesti tulkitaan. Tutkimuksessa tarkastellaan mahdollisuutta hyväksyä sale and lease back -järjestely rahoittajalle dynaamista kollisiosuojaa tarjoavaksi vakuusjärjestelyksi ilman julkivarmistusta. Toisaalta selvitetään julkivarmistuksen toteuttamisen mahdollisuutta ilman hallinnansiirtoa muun muassa maakaaren 14:4.1:n 1 kohdan mukaisen kirjaamisen avulla. Nykylainsäädännön puitteissa järjestelyn hyväksyminen itsenäiseksi omistusvakuudeksi näyttää olevan epätodennäköistä ja ilman julkivarmistusta dynaaminen sivullissuoja jää saavuttamatta, vaikka järjestely on sitova inter partes. Tutkimuksen loppupäätelmissä pohditaan, voisiko sale and lease back -järjestelyyn liittyviä ongelmia ratkaista muuttamalla voimassa olevaa lainsäädäntöä tai antamalla täysin uutta lainsäädäntöä. Asiaa pohditaan myös oikeusvertailun keinoin selvittäen muiden Pohjoismaiden sekä Saksan oikeusjärjestelmien kantaa järjestelyyn.

”Puheenaiheena vanhuus. Kahden ikääntymistä koskevan eduskuntakeskustelun diskurssianalyyttinen tarkastelu”.

Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan sitä, minkälaista kuvaa vanhuudesta rakennetaan kahdessa eduskunnan täysistuntokeskustelussa, jotka olivat: (1) Keskustan ikäihmisten hoivaa ja palveluja koskevan välikysymyksen perusteella käyty täysistuntokeskustelu syksyllä 2012 sekä (2) vanhuspalvelulakiesityksen pohjalta käyty täysistuntokeskustelu loppuvuonna 2012. Puheenvuorot analysoitiin diskurssianalyysin avulla ja tutkimuksen lähtöajatuksena oli, että puheenvuorot ja kieli rakentavat sosiaalista todellisuutta. Tutkimuskysymyksissäni kysyin, millaisia teemoja valituista täysistuntokeskusteluista löytyy vanhuuteen liittyen, millaisia diskursseja puheenvuoroista voidaan muodostaa ja millaisia vanhuskäsityksiä diskursseista löytyy. Teemoja muodostui kuusi kappaletta ja diskursseja viisi kappaletta. Muodostamani diskurssit olivat voimavaralähtöinen diskurssi, raihnaisuutta korostava diskurssi, yhteiskunnallis-taloudellisen taakan diskurssi, heitteillejätön diskurssi ja vastuun diskurssi. Voimavaralähtöinen diskurssi käsitti puheen vanhuudesta aktiivisena, rikkaana elämänvaiheena ja näki vanhukset voimavarana koko muulle yhteiskunnalle. Raihnaisuutta korostavassa diskurssissa keskusteltiin siitä, mitä sairauksia vanhuksilla on, kuinka yksinäisiä he ovat ja kuinka epäkiitollinen tämä elämänvaihe yksilölle on. Yhteiskunnallis-taloudellisen taakan diskurssissa nousi esiin se, että vanhuus maksaa yhteiskunnalle paljon ja vanhukset ovat siten taakkana. Heitteillejätön diskurssi oli paljolti syyttelemistä – erityisesti yhteiskunnan. Se sisälsi paljon puhetta vanhusten huonosta kohtelusta ja esitetyt puheenvuorot olivat tunteellisia ja värikkäitä. Vastuun diskurssi korosti sitä, että meillä on vastuu vanhuksista ja jokaiselle tulee taata arvokas ikääntyminen. Diskurssien taustalta löytyi useita erilaisia vanhuskäsityksiä.

Pakkausjätteiden tuottajavastuu erityisesti elintarvikepakkausjätteiden näkökulmasta

Tutkielman aiheena on pakkausjätteiden tuottajavastuu. Tutkielmaa tarkastellaan elintarvikepakkausjätteiden näkökulmasta. Pakkausjätteiden tuottajavastuuta koskevasta EU:n ja kansallisen tason nykysääntelystä ja sen ongelmakohdista muodostetaan kokonaiskuva. Muutamiin erityisiin ongelmakohtiin pyritään hakemaan mahdollisia vaihtoehtoisia ratkaisuja tarkastelemalla oikeusvertailevasti Ruotsin ja Tanskan sääntelyä. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan de lege feranda- tarkastelulla tuottajavastuun sääntelyn tulevaa tilaa EU:ssa ja Suomessa. Tutkielma sijoittuu ympäristöoikeustieteen alaan. Tutkimuksessa käytetyt tutkimusmetodit ovat pääasiassa oikeusdogmaattinen eli lainopillinen metodi sekä arviointitutkimuksellinen metodi. Haettaessa mahdollisia vaihtoehtoisia ratkaisuja tiettyihin aihepiiriin liittyviin ongelmakohtiin on metodina käytetty suppeasti myös oikeusvertailua. Tutkielman keskeiset tutkimustulokset ovat, että osa pakkausjätteille kohdistetusta sääntelystä, kuten tuottajavastuun informaatiovelvoitteesta johtuvat pakkausmerkinnät, soveltuvat huonosti elintarvikepakkausjätteisiin. EU:n kiertotalouspaketin ehdottamat minimivaatimukset tuottajavastuulle voisivat auttaa ratkaisemaan Suomessa tuottajavastuujärjestelmän sisäiseen vastuunjakoon liittyviä ongelmia. Clearing house -järjestelmä näyttäytyy harkittavana vaihtoehtoisena mallina järjestää valvonta ja vastuunjako. Myös Ruotsin sääntely tarjoaa vaihtoehtoisia ratkaisuja vastuunjakoon. Tanskan järjestelmään vertaamalla, tarkasteltiin voiko suunnittelukannustimia ja hyviä kierrätystuloksia saavuttaa myös muuten kuin tuottajavastuulla.

Yrityskiinnityksen haltijan asema saneerausmenettelyssä – erityisesti yrityskiinnityksen vakuusarvon määrittämisestä

Yrityskiinnitys tuottaa panttioikeuden elinkeinonharjoittajan liiketoiminnassaan käyttämään irtaimeen yksilöimättömään vaihto-omaisuuteen. Yrityskiinnityksessä ei kiinnitettyä omaisuutta luovuteta velkojan haltuun. Yrityskiinnityksen alaisen omaisuuden arvonmääritys on oikeuskäytännössä ja oikeuskirjallisuudessa koettu erityisen ongelmalliseksi yrityssaneerauksessa. Vakuuksien arvonmäärittämiseen on saneerauskäytännössä sovellettu kahta eri arvostamismenetelmää eli konkurssissa tapahtuvalle realisoinnille perustuvaa likvidaatioarvoa ja liiketoiminnan jatkuvuudelle perustuvaa going concern -arvolle perustuvaa menetelmää. Yrityssaneeraus on insolvenssimenettely, jonka perimmäisenä tarkoituksena on taloudellisesti jatkamiskelpoisten yritysten liiketoiminnan jatkaminen ja tarpeettomien konkurssien välttäminen. Saneerausmenettelyssä velallisen maksuvara suhteutetaan velkoihin muun muassa siten, että velkoihin kohdistetaan velkajärjestelyjä. Yrityskiinnitystä käsitellään yrityssaneerauksessa vakuusvelkana, johon voidaan kohdistaa ainoastaan rajattuja velkajärjestelyn keinoja. Yrityssaneerauksessa sovelletaan yrityskiinnityksen osalta etuoikeusjärjestystä, jonka mukaan yrityskiinnityksen haltijan vakuusvelkaosuus voi olla ainoastaan 50 prosenttia kiinnitetyn omaisuuden arvosta. Ylijäävää osaa käsitellään tavallisena velkana. Yrityskiinnityksen haltijan aseman kannalta on siten keskeistä, kuinka suureksi yrityskiinnityksen vakuusvelkaosuus saneerausmenettelyssä arvioidaan. Näistä lähtökohdista tutkielmassa tarkastellaan sitä, mitkä tekijät vaikuttavat yrityskiinnityksen haltijan asemaan saneerausmenettelyssä ja miten yrityskiinnityksen vakuusvelkaosuus saneerauksessa määritellään. Tutkielman metodi on oikeusdogmaattinen, joten tarkastelun kohteena on voimassa oleva lainsäädäntö laajasti ymmärrettynä. Tärkeimpinä lähteinä tutkielmassa ovat muun muassa Pauliine Koskelon teos ”Yrityssaneeraus” sekä Jarmo Tuomiston tutkimus ”Yrityskiinnitys”. Velallisen laajaa määräämisvaltaa tasapainotetaan sekä yrityskiinnityslainsäädännössä että yrityssaneerauslainsäädännössä siten, että yrityskiinnityksen haltijan asema ei muodostu kohtuuttoman heikoksi. Korkeimman oikeuden vuonna 2015 antamien ennakkoratkaisujen perusteella pidän todennäköisenä, että saneerauskäytännössä tullaan jatkossa soveltamaan ensisijaisesti likvidaatioarvoa yrityskiinnityksen vakuusvelkaosuutta määrättäessä.

Ekologisuuden merkitys julkisissa hankinnoissa

Ilmastonmuutos, ympäristön saastuminen sekä luonnonvarojen ehtyminen lukeutuvat voimakkaimpiin taustalla vaikuttaviin tekijöihin, joiden vuoksi ympäristönäkökohdat ovat nousseet yhä voimakkaammin esille julkisissa hankinnoissa. Julkisten hankintojen tekijät ovat velvoitettuja huomioimaan talouden ohella myös ympäristönäkökohdat. Suuren ostovolyyminsa vuoksi julkinen sektori voi toimia suunnannäyttäjänä ympäristöä säästävien hankintojen toteuttajana. Tämä Pro gradu –tutkielma kartoittaa ekologisten hankintojen merkitystä suomalaisissa kunnissa vuonna 2016. Tavoitteena on selvittää mitä julkisten hankintojen ekologisuus kunnille merkitsee, miten ekologisuus näkyy hankintaprosessissa sekä mitkä tekijät ovat ekologisten hankintojen esteenä ja mitkä tekijät puolestaan kannustavat kuntia tekemään ekologisia hankintoja. Tutkimuksen tuloksena selvisi, että kunnat suhtautuvat ekologisuuteen hankinnoissa varsin positiivisesti ja ennen kaikkea ympäristönäkökohdat koetaan tärkeänä osana hankintoja. Ympäristönäkökohtien huomioiminen hankintaprosessissa koetaan kuitenkin melko vaikeaksi. Erityisesti tiedon puute, hinta ja taloudelliset resurssit vaikeuttavat ekologisten hankintojen toteutusta. Positiivisesti ympäristönäkökohtien huomioimiseen hankinnoissa puolestaan vaikuttavat henkilöstön osaaminen, taloudellisuus ja lainsäädäntö.

Luoteis-Pirkanmaan viisaan ja turvallisen liikkumisen suunnitelma 2016

Luoteis-Pirkanmaan viisaan ja turvallisen liikkumisen suunnitelma on laadittu yhteistyössä kuntien, ELY-keskuksen, Liikenneturvan ja poliisin kanssa. Suunnitelman alussa on esitetty kiireiselle lukijalle sivun yhteenveto ja johdatus työn sisältöön. Seudun onnettomuuksiin, asukkaiden ja koululaisten koettuun turvallisuuteen ja liikenneturvallisuustyön nykytilanteeseen on pureuduttu luvussa 2. Vuosina 2010–2014 Luoteis-Pirkanmaan alueella kuoli keskimäärän vuosittain kolme ja loukkaantui 42 henkilöä. Nykytilan analyysien pohjalta sekä valtakunnalliset ja alueelliset linjaukset huomioiden seudun liikenneturvallisuustyölle asetettiin visio, onnettomuuksien vähenemätavoite ja painopistealueet (luku 3). Tavoitteena on, että vuoteen 2025 mennessä liikennekuolemissa päästään nollatasoon ja loukkaantuneita on enintään 33 (lähtötaso 52). Seudulla tapahtuvista liikenneonnettomuuksista aiheutuu nykyisin vuosittain noin 26 miljoonan euron kustannukset, joista kuntien osuus on noin 4–5 miljoonaa euroa. Suunnitelmassa esitetyt toimenpiteet on yhdessä kuntien, ELY-keskuksen ja sidosryhmien kanssa kohdistettu valittuihin painopistealueisiin (luku 4). Suunnitelmaan sisältyy toimenpide-ehdotuksia liittyen yhteistyöhön, liikennekasvatukseen ja -tiedotukseen, liikenneympäristön parantamiseen, liikenteen valvontaan sekä liikenteen ja maankäytön suunnitteluperiaatteisiin. Liikenneympäristön turvallisuutta parantavien toimenpiteiden pääpaino on pienehköissä ja kustannustehokkaissa toimenpiteissä. Suunnitelman toteuttamisen vastuu jakautuu toimenpiteen luonteesta riippuen kuntasektorille, ELY-keskukselle, Liikenneturvalle, poliisille ja muille sidosryhmille. Suunnitelman vaikutustenarvioinnin perusteella voidaan todeta, että liikenneympäristöön kohdennetut toimet tuottavat merkittäviä onnettomuusvähenemiä, mutta valtatien 3 kokonaisvaltainen parantaminen on ensiarvoisen tärkeää koko seudun turvallisuustilanteen kannalta (luku 5). Asetettujen tavoitteisiin pääseminen edellyttää erittäin suuria panostuksia kaikilla iikenneturvallisuustyön osaalueilla, ja erityisesti liikennekäyttäytymiseen ja yhteistyöhön kohdistuvien toimenpiteiden osalta. Erityisesti liikennekäyttäytymisen muutoksella saavutettaisiin liikenneympäristön toimenpiteisiin nähden moninkertainen hyöty. Seudulla tullaan ottamaan käyttöön keväällä 2016 liikenneturvallisuustoimija, joka yhdessä kuntien ja ELY-keskuksen kanssa vastaa suunnitelman toteutumisen ja vaikutus seurannasta (luku 6).

Tilintarkastajan vastuu kurinpidollisesta näkökulmasta

Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää millainen on tilintarkastajan kurinpidollinen vastuu lakisääteisessä tehtävässä. Lisäksi tutkimuksessa selvitettiin, miten tilintarkastajan vastuu voi realisoitua ja millaisia kurinpidollisia seuraamuksia tilintarkastajille määrätään Suomessa. Tutkimuksen aineistona on käytetty TILA: n valvonta-asioiden ratkaisuja vuosina 2007 - 2014. Patentti – ja rekisterihallitus on vastannut kurinpidollisista asioista vuoden 2016 alusta lähtien. Tutkimuksessa noudatetaan käsitteellistä lähestymistapaa: tilintarkastajan vastuun ohella työssä on käsitelty muun muassa lakisääteistä tilintarkastusta, hyvää tilintarkastustapaa ja ammattieettisiä periaatteita. Työ on toteutettu laadullisena tutkimuksena ja aineisto koostuu dokumenteista koskien kurinpidollisia ratkaisuja vuosina 2007 - 2014. Tutkintatapausten käsittelyssä huomiota kiinnitettiin tutkinnan aloittamisen syihin ja tutkinnan seurauksena määrättyihin sanktioihin. Tutkintaan johtaneiden syiden väliltä pyrittiin löytämään yhteisiä tekijöitä. Lisäksi huomiota kiinnitettiin tutkintatapausten ja sanktioiden määrien kehitykseen. Tarkasteluaikavälillä yleisin syy tutkinnan aloittamiselle oli hyvän tilintarkastustavan tai tilintarkastuslain vastainen toiminta. Sanktiomuodoista varoituksia annettiin hieman enemmän kuin huomautuksia, hyväksymisen peruuttamiseen päädyttiin vain kahdeksassa tapauksessa. Yli puolessa tutkintatapauksissa sanktioita ei määrätty ollenkaan. Kaiken kaikkiaan sanktioiden ja tutkintatapausten määrässä ei havaittu tapahtuneen suurta vaihtelua tarkasteluaikavälillä.

Selainkäyttäytymiseen perustuva kohdistettu verkkomainonta - Toimijoiden velvollisuudet erityisesti tietosuojan näkökulmasta.

Internetin monimuotoisessa ympäristössä on selainkäyttäytymiseen perustuvasta kohdistetusta verkkomainonnasta kehittynyt tehokas, mutta häikäilemätön työkalu sitä hyödyntäville toimijoille. Mainostekniikan tarkoituksena on kerätä käyttäjistä henkilökohtaisia tietoja ja seurata heidän Internet käyttäytymistään, jotta heidän kiinnostusten kohteensa ja mieltymyksensä saataisiin selville. Kerätyistä tiedoista muodostetaan käyttäjäprofiileja, joiden avulla oikeat mainokset kohdistetaan kullekin yksittäiselle verkon käyttäjälle. Yhteiskunnassa, jossa teknologia on koko ajan läsnä, on käyttäjien oikeus tieto- ja yksityisyydensuojaan kuitenkin helppo unohtaa. Tämän tutkielman tavoitteena on selvittää käyttäjien tietosuojan toteutumisen näkökulmasta mainostekniikkaa hyödyntävien toimijoiden velvollisuudet. Sen lisäksi tavoitteena on selvittää toimijoiden välinen vastuun jakautuminen ja valvonta sekä lainvastaisesta menettelystä johtuvat seuraamukset. Lopuksi tehdään katsaus selainkäyttäytymiseen perustuvan kohdistetun verkkomainonnan tulevaisuuden näkymiin. Tutkielman metodi on oikeusdogmaattinen eli lainopillinen. Tutkimuskysymyksiin etsittiin ratkaisuja ja tulkintoja tutkimalla voimassa olevien oikeuslähteiden sisältöä. Keskeiset tietosuojaa ohjaavat lait ovat Suomen lainsäädännössä henkilötietolaki (22.4.1999/523) ja tietoyhteiskuntakaari (7.11.2014/917) sekä EU:n lainsäädännössä henkilötietodirektiivi (24.10.1995/46), sähköisen viestinnän tietosuojadirektiivi (12.07.2002/58/EY) ja vuonna 2018 voimaan tuleva yleinen tietosuoja-asetus (KOM (2012) 11, lopull). Suomen ja EU:n lainsäädäntö turvaa käyttäjien tieto- ja yksityisyydensuojan verkossa asettamalla velvollisuuksia selainkäyttäytymiseen perustuvan kohdistetun verkkomainonnan toimijoille. Henkilötietojen käsittelyn edellytyksenä on käyttäjien suostumus ja informointivelvollisuus, mutta oikeuskäytännön puuttuminen viittaa käyttäjien tietämättömyyteen. Vaikuttaa siltä, etteivät verkon käyttäjät voi käyttää hyväksi oikeussuojakeinojaan ja suojella itseään selainkäyttäytymiseen perustuvan kohdistetun verkkomainonnan tekniikoilta, koska he eivät ymmärrä niitä. Mikäli lainmukainen suostumus ja informointivelvollisuus eivät yllä lain asettamalle tasolle, on käsillä henkilörekisteririkkomus ja vakavimmissa loukkauksissa jopa henkilörekisteririkos. Tutkielmassa pohditaan, onko selainkäyttäytymiseen perustuvan kohdistetun verkkomainonnan valvonta riittävää vai pitäisikö valvontaa tehostaa. Lapsille kohdistettua verkkomainontaa tulisi valvoa ensisijaisesti, koska he eivät ole tarpeeksi kypsiä ymmärtämään mainostekniikan tarkoituksia. Käyttäjien henkilötietojen sääntelyn näkökulmasta yleinen tietosuoja-asetus on askel oikeaan suuntaan. Tulevaisuudessa henkilötietojen käsittelyyn liittyviä vaatimuksia tiukennetaan ja käyttäjien tietosuojaa pyritään parantamaan ottamalla huomioon uudet kehittyneet teknologiat. Nähtäväksi kuitenkin jää parantuuko käyttäjien tietosuoja ja puututaanko yksityisyyttä loukkaaviin verkkomainonnan menetelmiin myös käytännön tasolla.