Jouko Turkan Teatterikorkeakoulun kauden yhteiskunnallinen kontekstuaalisuus vuosina 1982 - 1985

The subject of my doctoral thesis is the social contextuality of Finnish theater director, Jouko Turkka's (b. 1942) educational tenure in the Theater Academy of Finland 1982 1985. Jouko Turkka announced in the opening speech of his rectorship in 1982 that Finnish society had undergone a social shift into a new cultural age, and that actors needed new facilities like capacity, flexibility, and ability for renewal in their work. My sociological research reveals that Turkka adapted cultural practices and norms of new capitalism and new liberalism, and built a performance environment for actors' educational work, a real life simulation of a new capitalist workplace. Actors educational praxis became a cultural performance, a media spectacle. Turkka's tenure became the most commented upon and discussed era in Finnish postwar theater history. The sociological method of my thesis is to compare information of sociological research literature about new capitalist work, and Turkka's educational theater work. In regard to the conceptions of legitimation, time, dynamics, knowledge, and social narrative consubstantial changes occurred simultaneously in both contexts of workplace. I adapt systems and chaos theory's concepts and modules when researching how a theatrical performance self-organizes in a complex social space and the space of Information. Ilya Prigogine's chaos theoretic concept, fluctuation, is the central social and aesthetic concept of my thesis. The chaos theoretic conception of the world was reflected in actors' pedagogy and organizational renewals: the state of far from equilibrium was the prerequisite of creativity and progress. I interpret the social and theater's aesthetical fluctuations as the cultural metaphor of new capitalism. I define the wide cultural feedback created by Turkka's tenure of educational praxis, and ideas adapted from the social context into theater education, as an autopoietic communicative process between theater education and society: as a black box, theater converted the virtual conception of the world into a concrete form of an actor's psychophysical praxis. Theater educational praxis performed socially contextual meanings referring to a subject's position in the social change of 1980s Finland. My other theoretic framework lies close to the American performance theory, with its close ties to the social sciences, and to the tradition of rhetoric and communication: theater's rhetorical utility materializes quotidian cultural practices in a theatrical performance, and helps the audience to research social situations and cultural praxis by mirroring them and creating an explanatory frame.

Kaupungin savut ja käryt : Helsingin ilmansuojelu 1945-1982

The smoke and fumes of the city: Air protection in Helsinki from 1945 to 1982 This dissertation examines air pollution and air protection in post-war Helsinki. The period studied ends in 1982 when the Air Protection Act entered into force, thus institutionalising air protection in Finland as a socially governed environmental matter. The dissertation is based on the research traditions of environmental politics and urban environmental history. The development of air protection is approached from the perspectives of politicisation and institutionalisation. The dissertation also investigates how air pollution grew into a social issue and presents various discursive ways of analysing air pollution and protection. The primary research material consists of municipal documents and newspapers, while supplementary material includes journal articles and interviews. The event history of air protection is described through an analysis of the material, including source criticism. The social ways of dealing with air pollution and the emergence of air protection are analysed in the light of case-specific air quality disputes from both factual and discursive perspectives. This approach enables the contextualisation of the development of air protection as part of the local history of post-war Helsinki. The dissertation presents the major sources of air pollution in Helsinki and describes the deterioration of air quality in a society which emphasised the primacy of economic prosperity. The air issue emerged during the 1950s in neighbourhood disputes and was exacerbated into a larger problem in the late 1960s. Concurrent to the formation of the field of environmental protection in Finland, an air protection organisation was established in the 1970s in Helsinki. As a result, air protection became a regular part of municipal government. Air protection in Helsinki developed from small-scale policies focused on individual cases into a large, institutionalised air protection system managed by experts. The dissertation research material gave rise to the following major research themes: the economic dimension of the air issue, the role of science in the formation of the environmental problem, and the establishment of norms for acceptable air quality and reasonable limits to air pollution in the urban environment. The paper also discusses the inequitable distribution of the negative effects of air pollution between the residents of different districts. The dissertation concludes that air protection in Helsinki became a local success story although it was long marred by inefficiency and partial failure.

Silva Fennica Vol. 16, 1982.

Julkaistu Silva Fennica Vol. 17(1) -numeron liitteenä.

Oikeutta politiikan ehdoilla: Kansanmurhan vastainen sopimus Yhdistyneissä kansakunnissa vuosina 1951-1982

Kansanmurhan vastainen sopimus luotiin toisen maailmansodan jälkeen yhdessä muun Yhdistyneiden kansakuntien ihmisoikeusjärjestelmän kanssa vastaukseksi edellisten vuosikymmenten ihmisoikeusrikkomuksiin. Näistä pyrkimyksistä huolimatta sopimuksella ei ollut merkittävää roolia ihmisoikeusrikkomusten estämisessä aina 1990-luvulle saakka, ja useat väkivaltakampanjat ylsivät vuosikymmenten aikana kansanmurhan asteelle sopimuksen olemassaolosta huolimatta. Tämän tutkielman tavoitteena on arvioida, mitkä tekijät vaikuttivat sopimuksen marginaaliseen asemaan 1950-80 -luvuilla. Aiemmassa tutkimuskirjallisuudessa heikkoa asemaa on pyritty selittämään esimerkiksi sopimuksen tarpeettomuuteen sekä sen juridisiin ongelmiin tukeutuvien selitysten avulla. Vaikka tutkielma osin jakaakin näiden näkökulmien paikkansapitävyyden, argumentoi se myös, että sopimuksen asema liittyy oleellisesti kansainvälisen oikeuden ja kansainvälisen politiikan vuorovaikutteiseen suhteeseen. Kansainvälinen oikeus toisaalta vaikuttaa kansainvälisen politiikan luonteeseen, mutta myös kansainvälisen yhteisön parissa vallitsevat normit vaikuttavat siihen, minkälainen asema mahdollisesti ristiriitaisilla oikeusperiaatteilla on. Tutkielma käyttää lähdeaineistonaan Yhdistyneiden kansakuntien poliittisissa elimissä kansanmurhiin liittyneitä keskusteluita, ja pyrkii aineiston avulla kuvaamaan minkälainen asema kansanmurhan vastaisella sopimuksella oli kansainvälisen yhteisön normihierarkiassa. Tutkielma käyttää teoreettisena viitekehyksenään mukaelmaa Martti Koskenniemen esittelemästä ’lain’ ja ’politiikan’ dikotomiasta argumentin todistusvoimalle kansainvälisessä toiminnassa. Koska kansainvälinen toimija häivyttää argumentin poliittisen luonteen pukemalla argumentin lain verhoon, kertovat valtioiden valinnat käyttää tiettyjä oikeusperiaatteita näiden oikeusperiaatteiden hyväksytystä roolista kansainvälisinä normeina. Tähän viitekehykseen tukeutuen kansanmurhan vastaisesta sopimuksesta käydyn keskustelun määrä, sekä toisaalta sopimuksen rooli valtioiden poliittisessa argumentaatiossa luovat kuvan sopimuksen asemasta kansainvälisen yhteisön normihierarkiassa, sekä myös itsenäisesti vaikuttavat tähän asemaan. Tutkielma pyrkii valikoituihin tapaustutkimuksiin keskittyvän analyysin avulla erottamaan tekijöitä, jotka vaikuttivat siihen, millä tavoin valtiot käyttivät sopimusta poliittisessa keskustelussa. Jo aikaisessa vaiheessa tutkimusprosessia havaittiin, että kansanmurhan vastaisen sopimuksen heikko asema heijastui työhypoteesin mukaisesti sopimukseen liittyneiden keskusteluiden pienenä määränä. Lisäksi havaittiin, että YK:n elimissä käydyt keskustelut liittyivät harvoin, ainoastaan kahdessa tapauksessa, suoranaisesti kansanmurhan vastaiseen sopimukseen. Useimmiten keskustelu kansanmurhasta oli joko ainoastaan laajemman keskustelun sivujuonne, tai puuttui tyystin keskustelusta, jossa se olisi voinut olla mukana. Tapaustutkimuksiksi valittujen keskusteluiden analyysi osoittaa, että sopimuksesta käyty keskustelu muodostui usein kylmän sodan rintamalinjojen mukaiseksi, ja molemmat leirit mobilisoivat sopimuksen ideologisen kamppailun välineeksi. Toisaalta kylmään sotaan perustunut viitekehys vaikutti sopimuksen aseman taustalla vain pinnallisesti. Kansainvälisen yhteisön rakenne oli sopimuksesta käydyissä keskusteluissa moniuloitteinen, ja ideologian lisäksi myös muut tekijät vaikuttivat keskustelujen rakentumiseen. Ideologisesti vastakkaiset blokit myös jakoivat yhteisen käsityksen siitä, mitä kansainvälisen turvallisuuden konsepti piti sisällään, ja sekä Yhdysvallat että Neuvostoliitto suhtautuivat penseästi sopimuksen käyttöön sen rajoittaessa valtioiden suvereniteettia. Keskusteluista hahmottuu myös pienten valtioiden aktiivinen rooli sopimukseen tukeutumisessa suurvaltoihin verrattuna. Pienet valtiot saattoivat olla keskustelun aloittajina ainoastaan suurvaltojen palvelijoita, mutta voidaan myös arvioida johtuiko pienten valtioiden aktiivinen rooli niiden positiivisemmasta suhteesta kansainvälisen oikeusregiimin muodostumiseen. Tutkielma erottaa myös makrotason ongelmia, jotka vaikuttivat YK-järjestelmän toimintaan tutkimusajanjakson aikana. YK-järjestelmällä oli vaikeuksia puuttua maiden sisäisiin konflikteihin, mikä oli suoraan kytköksissä jännitteeseen suvereniteetin ja kansanmurhan vastaiseen sopimukseen sisältyvän puuttumisen velvoitteen välillä kansainvälisinä normeina. Toisaalta vaikeudet liittyivät myös tutkimusajanjakson aikana vallinneeseen, valtiolähtöiseen turvallisuuskäsitykseen. Vuoden 1982 Sabran ja Shatilan tapaus toi lisäksi esiin vaikeudet, jotka sopimuksen historiallinen suhde Holokaustin perintöön toi sopimuksen soveltamiseen. Peilattaessa tutkimustuloksia 1990-luvulla tapahtuneeseen sopimuksen aseman vahvistumiseen, voidaan todeta, että juuri tutkielmassa kuvattujen rakenteiden muutos osittain mahdollisti muutoksen sopimuksen asemassa. Kylmän sodan päättyminen toisaalta poisti (ainakin hetkellisesti) monia tutkielmassa kuvattuja jännitteitä, mutta myös kansainvälinen normisto on aidosti muuttunut kahden viime vuosikymmenen aikana. Kansainvälisen suojeluvelvoitteen (responsibility to protect) normi on asettanut suvereniteetin normin kunnioittamisen ehdolliseksi ihmisoikeuksien kunnioittamiselle, ja inhimillisen turvallisuuden konsepti on noussut yhä voimakkaammin turvallisuusajattelun valtavirtaan valtiolähtöisen turvallisuuskäsityksen rinnalle.