Principles of Pitch Organization in Béla Bartók's 'Duke Bluebeard's Castle'

The topic of my doctoral thesis is to demonstrate the usefulness of incorporating tonal and modal elements into a pitch-web square analysis of Béla Bartók's (1881-1945) opera, 'A kékszakállú herceg vára' ('Duke Bluebeard's Castle'). My specific goal is to demonstrate that different musical materials, which exist as foreground melodies or long-term key progressions, are unified by the unordered pitch set {0,1,4}, which becomes prominent in different sections of Bartók's opera. In Bluebeard's Castle, the set {0,1,4} is also found as a subset of several tetrachords: {0,1,4,7}, {0,1,4,8}, and {0,3,4,7}. My claim is that {0,1,4} serves to link music materials between themes, between sections, and also between scenes. This study develops an analytical method, drawn from various theoretical perspectives, for conceiving superposed diatonic spaces within a hybrid pitch-space comprised of diatonic and chromatic features. The integrity of diatonic melodic lines is retained, which allows for a non-reductive understanding of diatonic superposition, without appealing to pitch centers or specifying complete diatonic collections. Through combining various theoretical insights of the Hungarian scholar Ernő Lendvai, and the American theorists Elliott Antokoletz, Paul Wilson and Allen Forte, as well as the composer himself, this study gives a detailed analysis of the opera's pitch material in a way that combines, complements, and expands upon the studies of those scholars. The analyzed pitch sets are represented on Aarre Joutsenvirta's note-web square, which adds a new aspect to the field of Bartók analysis. Keywords: Bartók, Duke Bluebeard's Castle (Op. 11), Ernő Lendvai, axis system, Elliott Antokoletz, intervallic cycles, intervallic cells, Allen Forte, set theory, interval classes, interval vectors, Aarre Joutsenvirta, pitch-web square, pitch-web analysis.

Fernando Pessoan ortonyymi ja heteronyymit modernistis-romanttisena myyttinä

Tutkimuksessani selvitän portugalilaisrunoilija Fernando Pessoan (1888-1935) heteronyymejä ja ortonyymiä modernistis-romanttisena myyttinä. Myytin piirteet paljastuivat Pessoan omia kirjoituksia ja runoja tutkimalla ja käyttämällä apuna Pessoa-tutkimusta. Tutkimusaineistonani ovat Pessoa-ortonyymin Mensagem-runoelma ja ”Autopsykografia”-runo, Álvaro de Campoksen vuonna 1917 Portugal Futurista –lehdessä julkaistu ”Ultimatum”-runomanifesti, Alberto Caeiron ”Guardador de Rebanhos”-runosikermä sekä Ricardo Reisin ”Oodit”-kokonaisuuteen kuuluvat runot: n:ro 59 ”Acima da verdade estão os deuses” (”Totuuden yläpuolella ovat jumalat”, 1914), n:ro 66 ”Olho os campos, Neera” (”Katson peltoja, Neera”, 1917), n:ro 181 ”Amo o que vejo” (”Rakastan sitä mitä näen”, 1934), n:ro 175 ”Estas só. Ninguem o sabe.” (”Olet yksin. Kukaan ei tiedä sitä”, 1933). Tutkimuksessani romanttisen runouden keskeisinä piirteinä pidetään uskoa taiteilijaneroon (geniukseen), mimeettiseen illuusioon (taide tavoittelee ulkoisen todellisuuden toisintamista mahdollisimman autenttisena) ja tekijän ja kokijan eli subjektin ja objektin erottamiseen toisistaan. Käsitänkin modernin runon tutkimuksessani hylänneen monia entisiä käsityksiä ja vastakkainasetteluja muun muassa tekijän ja ulkopuolisen maailman, mielen ja kielen välillä. Näitä moderneja ”rikkomuksia” identifioin ja määrittelen Pessoan heteronyymien runoudessa. Tutkimukseni apukäsitteitä ovat vilpittömyys ja autenttisuus, jotka kuvaavat runoilijan suhdetta itseensä ja muihin ja joita on pohtinut mm. Lionel Trilling teoksessaan Sincerity and authencity. Romanttisessa runoudessa suhde yhteisöön muodostui ensisijaisesti suhteessa omaan itseen, yhtenäiseen minuuteen nojaavan vilpittömyyden kautta, modernissa runoudessa hajanaisuutta ja yksilön suhdetta myös yhteisöön korostavan autenttisuuden avulla. Tutkimuksessani havaitsin, että Pessoa on jo tuotantonsa alusta lähtien kehittänyt tietoisesti modernistis-romanttista myyttiä – päätelmää tukivat niin Pessoan omat kirjoitukset kuin runoanalyysini. Pessoa ennusti ensimmäisen kerran romanttiseen nerotaiteilijaan vertautuvaa ”supra-Camõesia” ”A nova poesia Portuguesa Sociologicamente considerada” –esseessään vuonna 1912. Campoksen ”Ultimatum”-manifestissa puhuja uskoi muutaman useita kymmeniä persoonallisuuksia hallitsevan ”Synteesi-Ihmisen” tai ”supra-Camõesin” ilmestymiseen. ”Synteesi-Ihmisen” oli määrä palauttaa kukoistukseensa lamaantuneessa tilassa ollut Portugalin kirjallisuus uuteen kukoistukseensa. Eräänlaisen perustan koko myytille loi vuotta ennen Pessoan kuolemaa julkaistu Mensagem (suom. Viesti), jossa runoilija esittää saudosistisen ja sebastianistisen perustan. Teixeira de Pascoaesin kehittämä saudosismi näkyy Mensagemissa uskona Portugalin valtion perustajien ja laajentajien – löytöretkeilijöiden – edustamaan voittoisaan lusofoniseen mentaliteettiin, jonka Pessoa asettaa niin kansakunnan, runoilijan kuin ihmisen ihanteeksi. Toinen Mensagemissa esiintyvä myytin rakennusaine on sebastianismi eli usko kuningas Sebastianin (1554-1578) paluuseen. ”Synteesi-Ihminen”/”supra-Camões” oli reinkarnoitunut Sebastian, jonka piti palauttaa kansa ja kulttuuri kukoistukseensa lusofonisen valloittajamentaliteetin avulla. ”Autopsykografia”-runossaan Pessoa esittää puolestaan runoilijaa koskevan modernin poetiikan ongelmineen: esittävyyteen perustuva taide etäännyttää kokijan – taiteilijan – aina väistämättä ensimmäisestä, spontaanista ja luonnollisesta kokemuksesta ja tekee hänestä teeskentelijän ja simulakrumien (Baudrillard), toisen tason merkityksen tuottajan. ”Autopsykografian” moderni poetiikka koskee myös lukijaa, joka ei tavoita runoilijan välittämää merkitystä vaan kolmannen tason merkityksen. ”Autopsykografian” runous- ja ihmiskäsitys on moderni: runoilija on ammattimainen teeskentelijä, lähtökohtaisesti vilpillinen ja epäautenttinen. Pessoa ja Campos edustavat Pessoan objektiivisia heteronyymejä ja myytin modernia puolta. Pessoan subjektiiviset heteronyymit Reis ja Caeiro täydentävät objektiviisia, modernin ihmisen ahdistusta ja levottomuutta ilmaisseita Pessoaa ja Camposta ollen luonteeltaan romanttisia vilpittömyyden kannattajia. Caeiro arvosti näköaistia yli muiden aistien. Hänen tavoitteenaan oli katsoa aina kuin ensimmäistä kertaa, spontaanisti ja välittömästi kuin lapsi. Reis puolestaan korosti harmoniaa jumalten, ihmisten ja luonnon välillä ja uskoi kohtuullisiin aistinautintoihin. Molemmat muodostivat Pessoan myytin romanttisen puolen yhteisessä halussaan hylätä sosiaaliset roolit ja opetukset ja palata kohti yksilöllistä minää. Vilpittömyys ja autenttisuus ovat Caeiron ja Reisin ohjeita runoilijalle ja ihmiselle. Objektiiviset ja subjektiiviset heteronyymit yhdessä muodostavat modernistis-romanttisen myytin, joka kokonaisuudessaan on looginen: objektiiviset heteronyymit esittivät teeskentelyn, vilpillisyyden ja moderniuden ongelmat; subjektiiviset tarjosivat ratkaisua niihin, poisopettelua sosiaalisista rooleista ja rohkeutta mennä kohti omaa yksilöllistä minuutta.

Kampen om Eros : Om kön och kärlek i Pahlensviten

The Struggle for Eros: On Love and Gender in the Pahlen Series The present dissertation examines how gender, sexuality and motherhood are constructed in the novel series Fröknarna von Pahlen (The Misses von Pahlen, I VII, 1930 1935) by the Swedish author Agnes von Krusenstjerna. The aim of the study is to analyze how the Pahlen series relates to the discourses on gender and sexuality circulating in the 1930s, and how the series opens a dialogue with the feminist thinking of the time especially with the book Lifslinjer I (Love and Marriage, 1903) by the Swedish author Ellen Key. Fröknarna von Pahlen holds a central position in the research on Agnes von Krusenstjerna partly due to the literary debate that the novel series triggered. The debate was connected to the development taking place in the Swedish society in the beginning of the 1930s, in the so-called second phase of the Modern Breakthrough. Sweden was at that time characterized by struggle over the definitions of gender, sexuality and parenthood, and this struggle is also visible in the Pahlen series. The literary debate took place in 1934 1935 and it began after an article by the modernist writer Karin Boye was published in Social-Demokraten on 28 January 1934. In her polemic article, Boye saw the Pahlen series as a sign that the family institution is on the verge of a breakdown and with it the whole moral system that has come to existence through it . Boye went on to state that Krusenstjerna only sees and describes and that she explores neither new literary forms nor new values. Boye wrote the article before the last two parts of the novel series were published, so obviously she could not discuss the utopian vision characterizing those parts. This study, however, strives to demonstrate that Krusenstjerna not only sees and describes, but that she like many of her contemporary female colleagues appears to take the request of Friedrich Nietzsche to revaluate all values seriously. Like the works of her contemporaries, Krusenstjerna s Pahlen series is marked by a double vision on the one hand a critique of the prevailing social order, and on the other hand a dream of a new world and a new human being. In this research the vision of the Pahlen series is characterized as queer in order to emphasize that the series not only criticizes the prevailing gender order and its morals, but is also open for new ways of doing gender, parenthood, and family.

The Guide-Dog Approach:

In ecology the central problem is not the lack of theory or the lack of data but the lack of research able to link them systematically and critically. The description and analysis of such an integrated research process is the focus of the present study. Our approach is called the Guide-Dog approach, because we hope that it is able to guide all those who are blinded or perplexed by the increasing technical sophistication and fragmentation of modern science.

Elinikäisen oppimisen ja edunvalvonnan kohtaanto : aikuiskoulutusinformaatio palkansaajakeskusjärjestöjen verkkosivustoilla

Tutkielma käsittelee koulutusviestintää. Johtoajatuksena on ollut nostaa esille uusi näkökulma perinteisestä koulutus- ja viestintäpoliittisesta verkostosta. Tutkielmassa eritellään ja analysoidaan palkansaajakeskusjärjestöjen – Akava, SAK ja STTK – kotisivuillaan jakamaa aikuiskoulutusinformaatiota. Teeman voi katsoa liittyvän paitsi makrotason yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen myös työmarkkinajärjestöjen toiminnan prioriteetteihin huolehtia jäsenistönsä opinto-, ammatti- ja työurista. Suomessa on pitkä historia ns. kolmikannalle. Se on tuonut työntekijä- ja työnantajaosapuolet valtion rinnalle koulutuspolitiikan valmisteluun, päätöksentekoon ja toimeenpanoon. Tästä johtuen tutkielma taustoittuu palkansaajakeskusjärjestöjen koulutusintressien kehitykseen. Toisaalla huomioidaan se, että nykyinen lainsäädäntö, hallitusohjelma ja elinikäisen oppimisen tavoitteet ovat moninaisen yhteistyöverkoston aikaansaannos, johon osapuolet ovat vaikuttaneet globaalisti ja etenkin Euroopan unionissa. Em. linjausten mukaisesta aikuiskoulutusinformaation jakamisesta ja ohjauspalveluista vastaavat pääsääntöisesti koulutuksen järjestäjät ja te-toimistot. Tämän lisäksi työmarkkinakeskusjärjestöillä on mahdollisuus edesauttaa tiedon ja neuvonnan välittämisessä paitsi jäsenjärjestöilleen ja jäsenistölleen myös kansalaisille. Tieto- ja viestintäteknologia on avannut organisaatioille uusia kanavia sekä mahdollisuuden saattaa kansalaiset ja päätöksentekijät demokraattisempaan vuorovaikutukseen. Tutkielmassa tunnistetaan, dokumentoidaan ja analysoidaan kolmiosaisen [1–3] sisällönanalyysin keinoin sitä, millaisin toteutuksin nämä mahdollisuudet on hyödynnetty järjestöjen kotisivujen koulutusviestinnässä 2010. Analyysien perusteella palkansaajakeskusjärjestöjen välillä on yhteneväisyyksiä, mutta samalla viitteitä sekä määrällisistä että laadullisista eroista. Yleiskatsaus [1] toi esille, että aikuiskoulutusteeman tuominen järjestöjen verkkopalvelujen etusivulle oli varsin maltillista ja epäsuoraa. SAK:n saattoi kuitenkin erottaa tässä analyysissä aikuiskoululutusinformaatiota monipuolisimmin jakavaksi järjestöksi. Asiasanahaussa [2] tehtiin luokitteleva haku asiasanoilla: yleissivistävä aikuiskoulutus, ammatillinen aikuiskoulutus, oppisopimuskoulutus, henkilöstökoulutus, työvoimapoliittinen koulutus, lisä- ja täydennyskoulutus sekä ay-koulutus. Akavan ja STTK:n määrällisesti painottunut ay-koulutuskategoria sisälsi uutisia ja linjauksia. SAK tiedotti ensisijaisesti non-formaalista järjestökoulutuksestaan. Jakauma muuttui formaalin koulutuksen käsitteillä (ts. ilman ay-koulusta). Tällöin Akava painotti työvoimapoliittista koulutusta. SAK viestitti tasaisesti eri koulutusmuodoista. STTK:n painopiste oli henkilöstökoulutuksessa, jota seurasivat oppisopimus- ja työvoimapoliittinen koulutus. STTK erottui muista keskusjärjestöistä osumien määrän ja sisältöjen laajuuden osalta. Tuloksista voi karkeasti hahmottaa, että Akava ja SAK tulivat esille asiasanapohjaisen aikuiskoulutusviestinnän kautta keskimäärin kerran kuukaudessa, kun STTK:n frekvenssi oli kaksinkertainen. Sisältö [3] analyysi profiloi Akavan linjausten/julkaisujen esittäjäksi. SAK painotus oli ay-koulutuksessa. Järjestö huomioi myös muut koulutusmuodot ja pyrki teemoissaan asiakaslähtöiseen palveluun. STTK oli järjestöistä ainoa, jonka kotisivuilla oli selvästi yleistä koulutusinformaatiota jakava ja aikuiskoulutukseen painottunut navigaatiokeskittymä. STTK:n toteutus ja sisällöllinen anti olivat tältä osin ja tässä tutkimuksessa etenkin Akavaan, mutta myös SAK:hon verrattuna, määrällisesti ja laadullisesti ylivoimaisia. Arvioin palkansaajakeskusjärjestöjen tulleen elinikäisen oppimisen käytänteiden myötä sekä non- ja informaalin oppimisen toimintamalleja kehittäessään hienokseltaan lähemmäksi formaalia koulutusjärjestelmää. Vaikka elinikäisen oppimisen ja edunvalvonnan kohtaanto päätynee sivustokokonaisuudessa edunvalvonnan voitoksi, antaa elinikäinen oppiminen omassa kategoriassaan tässä vaiheessa hyvän ja kehittävän vastuksen. Työmarkkinakeskusjärjestöjä koskeva tutkimus on vähäistä huomioiden niiden kansallisen ja kansainvälisen merkityksen. Saatavilla oleva aikuiskoulutusta, työmarkkinakeskusjärjestöjä ja verkkoviestintää yhdistävä tutkimus on lähinnä 1990-luvun alun pohdintaa siitä, miten tieto- ja viestintäteknologian läpimurto vaikuttaa edunvalvontaan ja yhteisöllisyyteen. Tekijälleen työ on tästä haasteesta huolimatta antanut erinomaisen mahdollisuuden toimintaympäristön luotaukseen ja koulutustarkastajan työhön liittyvän asiantuntemuksen syventämiseen.

Morality and Gender in Jeff Lindsay's Dexter Novels

Tutkimuksessa analysoin neljää Jeff Lindsayn Dexter -dekkaria kahdesta eri näkökulmasta. Ensimmäinen osa keskittyy päähenkilön sosiopaattisen persoonan aiheuttamiin moraalisiin ristiriitoihin, sillä hän on sekä sarjamurhaaja että työskentelee poliisin laboratoriossa silti noudattaen erittäin tiukkaa moraalista ohjenuoraa, joka määrittää kenet hän saa tappaa. Tutkimuksen toinen osa tarkastelee kirjojen naishahmoja ja heidän ongelmiaan. Käsittelen lyhyesti myös kirjasarjan ja niiden pohjalta tehdyn televisiosarjan eroja. Metodeina käytän lähiluentaa, eettistä analyysiä sekä rikoskirjallisuuden alalajien vertailua. Vaikkei rikoskirjallisuudessa olekaan yleistä, että poliisi tai tutkija olisi siviilissä rikollinen, on Dexter hyvin tyypillinen fiktiivinen sosiopaatti ja sarjamurhaaja. Lindsayn kirjojen juonet ja Dexter päähenkilönä noudattavat paikoin lähes kirjaimellisesti Thomas Harrisin Hannibal Lecterille luomaa kaavaa. Kirjojen moraaliset ristiriidat taas aiheutuvat sekä Dexterin roolista lainvartijana ja -rikkojana että hänen noudattamastaan tiukasta moraalisesta ohjenuorasta, joka määrittää kenet saa tappaa. Sosiopaattina hänen pitäisi olla kaikkien yhteiskunnan asettamien lakien ja rajoitusten tavoittamattomissa, mutta silti hänen päätöksentekonsa perustuu täysin kasvatti-isänsä laatimiin ohjeisiin. Tämä on yksi Dexterin hahmon suurimmista ristiriitaisuuksista, joka vahvistaa Heta Pyrhösen esittämän ajatuksen siitä, ettei rikoskirjallisuus tule toimeen ilman vahvaa moraalista selkärankaa. Dexterin tiukka moraalinen ohjenuora ja lukijoiden samaistuminen päähenkilöön ovat kuitenkin todennäköisin syy hänen selviytymiseensä kirjasta toiseen, ja sarjan myötä Dexter muuttuukin inhimillisemmäksi kuin alussa. Toisaalta naishahmojen ongelmien havaitseminen on vaikeaa, sillä ensivaikutelman perusteella voisi kuvitella, että Lindsayn kuvaama yhteiskunta on jo ratkaissut kaikki tasa-arvo-ongelmansa. Sukupuolten ja kansanryhmien välisestä tasa-arvosta ei kirjoissa keskustella, mutta merkittäviä naishahmoja on silti huomattavan vähän, eikä heistäkään ole rakennettu yhtä johdonmukaisia ja mielenkiintoisia kuin päähenkilöstä esimerkiksi. He jäävät pitkälti Dexterin varjoon. Edes Dexterin sisko Deborah ei pysty säilyttämään osaansa kirjojen naispäähenkilönä, sillä hänen ammattitaitoaan poliisina ja olemustaan naisena kuvataan jatkuvan ristiriitaisesti. Kaksi seuraavaksi tärkeintä naishahmoa ovat Dexterin tyttöystävä Rita, joka toimii äitiyden ruumiillistumana, sekä hänen tyttärensä Astor, joka on veljensä ohella samanlainen sosiopaatti kuin Dexter. Naissarjamurhaajien puute ja naishahmojen epäjohdonmukainen kuvaus ovat yksi Lindsayn kirjojen suurimmista ongelmista. Analyysin keskeisimmät johtopäätökset paljastavat, miten omaperäisyydestään huolimatta Dexter muistuttaa huomattavasti muita tunnettuja fiktiivisiä sarjamurhaajia, ja miten Lindsay pohjaa tekstinsä amerikkalaiseen arvomaailmaan ja rikoskirjallisuuden alalajien konventioihin. Vaikka suurin osa lukijoista pystyykin käsittelemään Dexterin tekojen moraalisia ristiriitoja, voi sarjamurhaajan ihannointi aiheuttaa toisille ongelmia. Toisaalta luomalla monipuolisia ja johdonmukaisia naishahmoja, jotka pystyisivät säilyttämään itsenäisyytensä kaikissa tilanteissa, Lindsayn kirjat olisivat sekä ajankohtaisempia että omaperäisempiä kuin nyt.