At the Limits of Presentation : Coming-into-Presence and its Aesthetic Relevance in Jean-Luc Nancy's Philosophy

This study investigates the significance of art in Jean-Luc Nancy s philosophy. I argue that the notion of art contributes to some of Nancy s central ontological ideas. Therefore, I consider art s importance in its own right whether art does have ontological significance, and if so, how one should describe this with respect to the theme of presentation. According to my central argument, with his thinking on art Nancy attempts to give one viewpoint to what is called the metaphysics of presence and to its deconstruction. On which grounds, as I propose, may one say that art is not reducible to philosophy? The thesis is divided into two main parts. The first part, Presentation as a Philosophical Theme, is a historical genesis of the central concepts associated with the birth of presentation in Nancy s philosophy. I examine this from the viewpoint of the differentiation between the ontological notions of presentation and representation by concentrating on the influence of Martin Heidegger and Jacques Derrida, as well as of Hegel and Kant. I give an overview of the way in which being or sense for Nancy is to be described as a coming-into-presence or presentation . Therefore, being takes place in its singular plurality. I argue that Nancy redevelops Heidegger s account of being in two principal ways: first, in rethinking the ontico-ontological difference, and secondly, by striving to radicalize the Heideggerian concept of Mitsein, being-with . I equally wish to show the importance of Derrida s notion of différance and its inherence in Nancy s questioning of being that rests on the unfoundedness of existence. The second part, From Ontology to Art, draws on the importance of art and the aesthetic. If, in Nancy, the question of art touches upon its own limit as the limit of nothingness, how is art able to open its own strangeness and our exposure to this strangeness? My aim is to investigate how Nancy s thinking on art finds its place within the conceptual realm of its inherent difference and interval. My central concern is the thought of originary ungroundedness and the plurality of art and of the arts. As for the question of the difference between art and philosophy, I wish to show that what differentiates art from thought is the fact that art exposes what is obvious but not apparent, if apparent is understood in the sense of givenness. As for art s ability to deconstruct Nancy s ontological notions, I suggest that in question in art is its original heterogeneity and diversity. Art is a matter of differing art occurs singularly, as a local difference. With this in mind, I point out that in reflecting on art in terms of spacing and interval, as a thinker of difference Nancy comes closer to Derrida and his idea of différance than to the structure of Heidegger s ontological difference.

Käsitteellisestä ruumiilliseen, sitaatiosta paikkaan - maalaustaide ja nykytaiteen historia

The dissertation "From Conceptual to Corporeal, from Quotation to Site: Painting and History of Contemporary Art" explores the state of painting in contemporary art and art theory since the 1960s. The purpose of the study is to re-consider the dominant "end of painting" -narrative in contemporary art history, which goes back to the modernist ideology of painting as a reductive, medium-specific form of art. Drawing on Michel Foucault´s concepts of discursive formation and archive, as well as Jean-Luc Nancy´s post-phenomenological philosophy on corporeality, I suggest that contemporary painting can be redefined as a discursive-sensuous practice. Instead of seeing painting as obsolete or over as an avantgarde art genre, I show that there have been alternative, neo-avantgardist ways of defining painting since the end of the 1960s, such as French artist Daniel Buren´s early writings on painting as "theoretical practice". Consequently, the tendency of the canonical Anglo-American contemporary art narratives to underestimate the historical and institutional codes of art can be questioned. This tendency can be seen, for example, in Rosalind Krauss´s influential theory on index. The study also reflects the relations between conceptual art and painting since the 1960s and maps recent theories of painting, which re-examine the genre´s possibilities after the modernist rhetoric. Concepts of "flatbed", "painting in the extended field", "as painting" and so on are compared critically with the idea of painting as discursive practice. It is also shown that the issues in painting arise from the contemporary critical art debate while the dematerialisation paradigm of conceptual art has dissolved. The study focuses on the corporeal-material-sensuous -cluster of meanings attached to painting and searches for its avantgardist possibilities as redefined by postfeminist and post-phenomenological discourse. The ideas of hierarchy of the senses and synesthesia are developed within the framework of Jean-Luc Nancy´s and Luce Irigaray´s thought. The parameters for the study have been Finnish painting from 1990 to 2002. On the Finnish art scene there has been no "end of painting" ideology, strictly speaking. The mythology and medium-specificity of modernism have been deconstructed since the mid-1980s, but "the archive" of painting, like themes of abstraction, formalism and synesthesia have been re-worked by the discursive practice of painting, for example, in the works of Nina Roos, Tarja Pitkänen-Walter and Jussi Niva.

Järjestö jäänmurtajana : Suomen merimiesunioni työmarkkinaosapuolena ja suomalaisten laivatyöntekijöiden turvallisuuden vankentajana 1944-1980

Like an Icebreaker: The Finnish Seamen s Union as collective bargaining maverick and champion of sailors social safety 1944-1980. The Finnish Seamen's Union (FSU), which was established on a national basis in 1920, was one of the first Finnish trade unions to succeed in collective bargaining. In the early 1930s, the gains made in the late 1920s were lost, due to politically based internal rivalries, the Great Depression, and a disastrous strike. Unexpectedly the FSU survived and went on promoting the well-being of its members even during World War II. After the war the FSU was in an exceptionally favorable position to exploit the introduction of coordinated capitalism, which was based on social partnership between unions, employers and government. Torpedoes, mines and confiscations had caused severe losses to the Finnish merchant marine. Both ship-owners and government alike understood the crucial importance of using the remaining national shipping capacity effectively. The FSU could no longer be crushed, and so, in 1945, the union was allowed to turn all ocean-going Finnish ships into closed shops. The FSU also had another source of power. After the sailors of the Finnish icebreaker fleet also joined its ranks, the FSU could, in effect, block Finnish foreign trade in wintertime. From the late 1940s to the 1960s the union started and won numerous icebreaker strikes. Finnish seamen were thus granted special pension rights, reductions on income taxes and import duties, and other social privileges. The FSU could neither be controlled by union federations nor intimidated by employers or governments. The successful union and its tactically clever chairperson, Niilo Välläri, were continuously but erroneously accused of syndicalism. Välläri did not aim for socialism but wanted the Finnish seamen to get all the social benefits that capitalism could possibly offer. Välläri s policy was successfully followed by the FSU until the late 1980s when Finnish ship-owners were allowed to flag their vessels outside the national registry. Since then the FSU has been on the defensive and has yielded to pay cuts. The FSU members have not lost their social benefits, but they are under constant fear of losing their jobs to cheap foreign labor.

Ruumiinkuvia! : Suomalainen performanssi- ja kehotaide 1980- ja1990-luvulla psykoanalyysin valossa

My PhD-thesis Body Images! Psychoanalytical Analysis of Finnish Performance and Body Art in the 1980s and 1990s considers Finnish performance and body art performed mainly by visual artists. In Part I, I chart the historical construction of performance art and its extension since the beginning of the 21st century. There are several wievs of the historical background of performance art. I introduce three different genealogies of performance art. One is Rose-Lee Goldberg s view. She connects performance art with the European avant-garde already at the beginning of the 20th century from futurists and dadaists to Russian avant-garde and the Bauhaus. I prefer to present performance art as contemporary art, which began to take shape in connection with visual arts in the 1950s and 1960s. The focus on the body is apparent in nearly all performance art. Nevertheless, throug the concept of body art I want to empasize the artist s body as the place of art. Body art (as part of performance art) functions as thematic and interpretive concept, which allows me to focus on performances where the questions of body image, narcissism, desire, language and pleasure are incorporated in particular intensive ways. In Part II, I explore the arrival of performance art in Finnish visual arts in the 1980s. I study the new generation s relation to earlier Finnish happenings (1960s) and performative actions in 1970 s. I briefly introduce performance groups of the 1980s art scene and consider their reception in media. The main focus is on the group Jack Helen Brut, in which I see many similarities to the so- called Theatre of Images. The goal of this part II is to provide historical context for the performance analysis that follows. In Part III, I develop the concept of body image which is my main theoretical term. The concept of body image is used according to Lacanian psychoanalytical theory, especially his considerations of mirror stages. My first mapping of body image, which I call imaginary body image, is based on Lacan s famous mirror stage article (1949). According to my reading, body image is narcistic and aggressive. The important concepts here are ego, imaginary, méconnaisance and alienation. In 1953 Lacan began to develop different version on mirror stage, in which he emphasized the primacy of symbolic dimension. It is not image, but language which constructs the foundations of body image. Central concepts in this chater are Other as language, ego-ideal, demand and desire. In the last chapter I connect the third version of the mirror stage to concepts of gaze, phantasy, real, jouissance and object a. In previous chapters I had considered body image in relation to ego. Now I explore it in relation to subject. In my reading the body image is fragile phenomen, which oscillates between yearning for coherence and phantasies of fragmented images. Part IV of the thesis begins with an introduction to the central concepts and debates in performace studies over the last few decades. Important concepts are presence, performativity and theatricality. The main substance of my thesis, however, is the performance analysis, which focuses on works by three Finnish artists and one Finnish group. The first analysis concerns the performance (1992) of Kimmo Schroderus. I discuss the relationship between narcissism and body art and the changes in demands projected on body images of men in recent decades in a Euro-American context. I also explore this performance in relation to the myth of Narcissus, which I reinterpret through Narcissus s aggression against his own body. The group Homo S is the main subject of the next analysis. I discuss the relationship between feminist art and performance art, especially in the United States in the 1960s and 1970s. Homo S is different from this early performance art because of its anarchism, humor and rejection of all ideals. Homo S characterizes its performance Body Body (1983) as liberating vulgar feminism . Sociality and performance of erotic relations between women are central in Body Body. Pia Lindman s performances are the subjects of my third analysis. I study three of her performances: Olen muoto (1993), 17 and in love (1994) and Arranged views (1995). I interpret these performances as efforts to disperse the imaginary and symbolic structures of the body image. She constructs the peculiar object a and phantasy space of her own. In the last analysis I move from questions of image and gaze to a study of language, sound and jouissance. I discuss at a general level the performance of orality and helplesness (Hilflosigkeit) in body art. The central elements in Pentti Otto Koskinen s performances are the ear, listening and receptive gestures and postions. Perseveraatio (1998) can be understood representing as submission to the super-ego s power, which compels one to enjoy. I examine particularly closely the performance Maissi on hyvää ei missään nimessä maissia (1995), which I interpret as the return of a baby s body image to the liminal site of choice: language or jouissance?

Suomalaiset antisankarit : Suomalaisuusdiskurssi kolmessa 1980-luvun elokuvassa

Tutkimuksen aiheena on suomalaisuusdiskurssi elokuvissa Täältä tullaan, elämä! (1980, ohjaus Tapio Suominen), Ajolähtö (1982, ohjaus Mikko Niskanen) ja Arvottomat (1982, ohjaus Mika Kaurismäki). Tutkimuksen kohteena ovat elokuvien sisältö ja aikalaisten lehdistöarviot elokuvista. Elokuvia analysoidaan kahdella tasolla: pintatasolla jossa tutkitaan elokuvien kerrontaa ja tyyliä ja syvemmällä tasolla, jossa tutkitaan elokuvien merkitysrakenteita semiotiikan ja analyyttisen psykologian keinoin. Elokuvatekstien pintatason tutkimuksessa käytän päälähteenä David Bordwellin ja Kirstin Thompsonin kirjaa Film Art: An Introduction (1990, 3. ed.). Merkitysrakenteiden analyysissa käytän Algirdas Julien Greimasin semanttista neliötä ja aktanttikaavaa ja Ronald Barthesin teorioita kirjasta Mytologioita (1957/1994). Elokuvien sankaruuden tutkimisessa sovelletaan Carl Gustav Jungin teorioita kollektiivisesta alitajunnasta ja sankarin arkkityypistä. Suomalaisuusdiskurssin analyysissa käytän pohjana Michel Foucaultin teosta The Archaeology of knowledge (1972/1985) ja samaa teokseen teoreettisesti paljolti pohjautuvaa Päivi Rantasen teosta Suolatut säkeet. Suomen ja suomalaisten diskursiivinen muotoutuminen 1600-luvulta Topeliukseen (1997). Rantasen teos tuo tutkittavien elokuvien suomalaisuusdiskurssin analyysiin historiallista perspektiiviä. Kontekstina elokuva-analyyseille tarkastelen myös elokuvateollisuuden rakennemuutoksia 1980-luvulla ja elokuva-arvosteluja. Suomalaisuusdiskurssi korostuu elokuvien sovittamattomissa ristiriidoissa. Elokuvien kerronnan ja tyylin, narratiivisen merkitysrakenteen ja jungilaisen analyysin tutkimustuloksina on, että elokuvien sisäisistä ristiriidoista voi havaita suomalaisuusdiskurssin pyrkimystä muutokseen. Elokuvien realistisuus sitoo elokuvia perinteiseen topeliaanis-runebergiläiseen suomalaisuuteen, mutta elokuvissa on myös uudenlaisia suomalaisuustulkintoja jotka tulevat ilmi päähenkilöiden toiminnan kautta. Elokuvien analyysi osoittaa, että elokuvien suomalaisuusdiskurssi ei ole vielä valmis täysin sisäistämään muun muassa kansainvälistymistä (Ajolähtö) ja yksilöllisempää suomalaisuutta (Täältä tullaan, elämä! ja Arvottomat). Tarve uudenlaiseen suomalaisuuden määrittelyyn kuitenkin näkyy sekä elokuvateksteissä että elokuva-arvosteluissa. Tutkimusta voisi jatkaa analysoimalla eri aikakausien elokuvia ja vertailemalla niiden suomalaisuusdiskurssia toisiinsa.

Lumometsän syli : Anni Swanin satusymbolismi 1896-1923

Lumometsän syli, Anni Swanin satusymbolismi 1896-1923 on suomenkielisen satukirjallisuuden poetiikkaa ja 1900-luvun alun modernia naiseutta selvittävä feministiseen tutkimustraditioon liittyvä tutkimus. Sen kohteena ovat lasten- ja nuortenkirjailija Anni Swanin (1875-1958) satukokoelmat vuosilta 1901-1923 ja Uusi Suometar -lehden sadunomaiset novellit vuosilta 1896-1904. Tutkimus tuo uutta tietoa lastenkirjallisuuden osalta 1900-luvun alun modernin ihmisen problematiikasta. Se sisältää naissubjektin kehityskaaren ja sisäisen kasvun kohti naistaiteilijuutta. Yksityiskohtaisen tarkastelun kohteina ovat sadut Veli ja sisar (1917), Ihmekukka (1905), Marjaanan helmikruunu (1912), Aaltojen salaisuus (1901), Jääkukka (1905), Tyttö ja kuolema (1917), Merenkuningatar ja hänen poikansa (1905), Lumolinna (1905) ja Tarina Kultasirkasta (1901). Tutkimuksessa tarkastellaan Swanin satujen poeettista kieltä ja naiseuden tematiikkaa ranskalaisen postmodernin ajan feministisen viitekehyksen valossa. Siinä keskeisiä ovat Julia Kristevan psykoanalyyttispohjaiset näkemykset ja Hélène Cixous´n sekä Luce Irigarayn ajatukset feminiinisestä kirjoituksesta. Sadut kontekstualisoidaan ajankohdan symbolistiseen taidevirtaukseen ja Suomen taiteen kultakauteen. Satuja tulkitaan naiskirjailijan lajina ja erityisenä naisen metaforisen ilmaisun muotona. Satujen feministinen lukutapa purkaa perinteisiä lukemiskonventioita ja merkitsee satutekstin lukemista "toisin". Se avaa varhaista modernia naiseutta ja sille ominaista naisen ilmaisukielen erityisyyttä sekä mykkää ei-kielellistä, melankolian ilmaisua. Tutkimus tuo esiin uudenlaisen naiskirjailijan aistimusvoimaisen kielen. Swanin satusymbolismi on luonnon kauneuden synesteettista ja aistimusvoimaista kerrontaa, jolle on luonteenomaista aistiestetiikka, metaforisuus, metonymisyys ja metamorfoosit. Swan vahvistaa osaltaan naisen sankaruutta, omaa ilmaisukieltä ja ääntä. Tuloksena paljastuu satuperinteeseen verrattuna uudenlaisia tyttöyden, äitiyden, naistaiteilijuuden ja perheen malleja ja niiden representaatioita. Satumallit osoittautuvat aikanaan moderneiksi tyttösankareiksi, osin ambivalenteiksi uudenlaista naiseutta ja suhteessa oloa heijastaviksi ja ovat siten varhaisia feministisen sadun tunnusmerkkejä. Tutkimus selvittää, miten Swan rakentaa omaperäisen satusymboliikan. Satumetsä on luonnonkauniin suomalaismetsän symbolinen mielenmaisema ja samanaikaisesti sadun myyttis-symbolinen topos. Swanin luontokäsitys sisältää luonnonsuojelun ja varhaisen ekokriittisen näkemyksen. Tutkimus osoittaa Swanin satujen kytkeytyvän 1900-luvun alun modernismiin ja Suomen taiteen kultakauteen. Swan on suomenkielisen symbolistisen taidesadun kehittäjä ja feministisen sadun aloittaja.

Ainasta Sariin ja Otosta Kimmoon : Suomenkielistä homonyymiparista etunimistä 1800-luvun lopulta noin vuoteen 1980

Tutkielma selvittää homonyymiparisten suomalaisten etunimien suosionvaihtelua eri aikoina eri alueilla. Tarkastelu rajoittuu ajanjaksoon 1800-luvun lopulta noin vuoteen 1980. Tarkoituksenani on kuvata myös sitä ympäristöä, jossa nimenantajat ovat valintansa tehneet. Nimen on hyväksytyksi tullakseen noudatettava yhteisön senhetkisiä nimimalleja. Kulttuurissa tapahtuvat muutokset heijastuvat henkilönnimistöön, esimerkiksi varsinaisista etunimistä voi puhua vasta sitten, kun nimijärjestelmään kuuluu lisäksi sukunimi tai säännöllisesti käytetty lisänimi. Homonyymiparisella etunimellä tarkoitan sellaista etunimenä käytettyä tai sellaiseksi tarkoitettua propria, jolla on Nykysuomen sanakirjan mukaan yleiskielessä sitä äänteellisesti vastaava ei-proprinen, merkityksellinen sana. Tätä kutsun proprin homonyymipariksi. Nimen rinnalla olevan homonyymin merkitys ei useinkaan sinänsä ole vakiinnuttanut nimeä, mutta on nimiryhmiä, joiden homonyymiparit muodostavat merkityskenttiä: Ilta (< Mathilda) on saanut tukea nimistä Aamu ja Päivä. (Huom. *Yö ei ole etunimi.) Ajanjaksojen homonyymipariset suosikkinimet muistuttavat toisiaan ja ovat rakenteeltaan toistensa ja samaan aikaan suosiossa olleiden muiden nimien kanssa samankaltaisia.

Silva Fennica Vol. 14, 1980.

Julkaistu Silva Fennica Vol. 14(4) -numeron liitteenä.

Les fleuves dans l'œuvre romanesque de Jean-Marie Gustave Le Clézio

Relying on Merleau-Ponty's phenomenology of perception and on Mircea Eliade's works on the Sacred and the Profane, this study explores the river as a perceptual space and as the sacred Center in a cosmic vision of the world in twelve of Jean-Marie Gustave Le Clézio's fictional works, from The Interrogation (1963) to Revolutions (2003). In the first chapter, after introducing the field of study, I discuss the relation between the radical subjectivity and the evasiveness of perceiving subjects in Le Clézio's fiction. Next are some thoughts on the relation between Merleau-Ponty's and Le Clézio's ideas. The second chapter studies the river as an experience in the text, first as a topographical space, then as a sound world. The investigations move on to its water as a visual and a tactile phenomenon. Then follows the human use of the river, the (absence of) baths, and the river as a traveling space. The chapter closes with the study of the metaphorical use of the word, occurring mainly in urban space and for phenomena in the sky. The third chapter is organized around the river as the Center of the world in a religious cosmogony, where the river represents the origin of the world and of the human race. The core analysis shows how the middle of the river is a symbolic space of a new beginning. As a sacred space, the river abolishes time as the object of contemplation and as relative immobility from the point of view of a person drifting downstream. The functions of a new beginning and of abolition of time are combined in the symbolic immersions in the water. Finally, the dissertation explores other symbolical spaces, such as the unknown destination of the drift, and the river as the Center of a utopia. The chapter closes with the existential agony as a result of the elimination of the Center in the urban environment. In the final chapter, the river is compared to other watercourses : the creek, the brook and the rapids. The river is more of a spatial entity, whereas the actual water is more important in the smaller watercourses. The river is more common than the other watercourses as a topographical element in the landscape, whereas the minor watercourses invite the characters to a closer contact with their element, in immersions and in drinking their water. Finally, the work situates the rivers in a broader context of different fictional spaces in Le Clézio's text.

Jean Sibelius -viulukilpailun näkyvyys, argumentointi ja viihteellisyys valtakunnallisessa lehdistössä 1965 ja 2005

Kansainvälinen Jean Sibelius -viulukilpailu on järjestetty Suomessa kymmenen kertaa vuodesta 1965 lähtien, ja se on vakiinnuttanut asemansa musiikki-instituutiona niin Suomen kulttuurielämässä kuin valtakunnallisessa mediassa. Tässä tutkimuksessa selvitetään kilpailun reseptiota, eli millaista näkyvyyttä Sibelius-viulukilpailu on saanut valtakunnallisissa viestintävälineissä vuosina 1965 ja 2005. Journalistisesta aineistosta poimitaan esiin niitä teemoja ja ilmaisun tapoja, jotka ovat korostuneet kilpailuun liittyvissä teksteissä. Tutkimuksessa pohditaan, onko toimittajien kirjoittamien tekstien argumentointi muuttunut neljänkymmenen vuoden aikana, ja kuinka internet sekä median viihteellistyminen ovat muuttaneet journalistista kilpailua eri viestinten kesken. Tutkimusongelmia lähestytään kvalitatiivisesti viestinnän oppiaineen tutkimusmenetelmiä hyödyntäen. Ensin sisällönanalyysin avulla hahmotetaan kokonaiskäsitys aineistosta, minkä jälkeen yksittäisiin teksteihin pureudutaan argumenttianalyysin keinoin. Tutkimusaineisto on rajattu valtakunnallisiin viestintävälineisiin, joita ovat suurimmat sanoma- ja aikakauslehdet, Yleisradion kilpailuaiheiset televisio- ja radio-ohjelmat sekä viulukilpailun internet-sivut. Sanomalehdissä julkaistu aineisto on laajuutensa ja monipuolisuutensa vuoksi tarkimpana analyysikohteena; muu tutkimusaineisto täydentää lehtitekstien perusteella tehtyjä havaintoja. Tutkimustulokset osoittavat, että Sibelius-viulukilpailu on ollut näkyvästi esillä valtakunnallisessa lehdistössä niin vuonna 1965 kuin 2005. Molempina vuosina kilpailun näkyvyys pohjautui hyvin vahvasti painettuun sanomalehteen. Lehdistöaineistosta erottuivat selvästi kansallisuuden, rodun ja sukupuolen käsittelyn näkökulmat, vaikka kielellinen ilmaisu onkin ajan mittaan neutraloitunut. Sisällönanalyyttinen tarkastelu ja argumenttianalyysit osoittavat, että toimittajien käyttämä argumentointi on muuttunut neljän vuosikymmenen aikana. Toimittajien työnkuva on monipuolistunut, ja viihteellisyys on vähitellen soluttautunut iltapäivälehdistä niin sanottuihin laatumedioihin . Internet on tehnyt kilpailun reaaliaikaisesta seuraamisesta entistä nopeampaa ja helpompaa.

"Kyl mä varmaan kohta ymmärrän." : Asunnon suunnittelu -opetusohjelma oppilaiden ajattelun ja oppimisen haastajana peruskoulun kotitalousopetuksessa

"I will soon understand." The House Planning Program as an Enhancer of Pupils´ Thinking Skills and Learning in Home Economics at Comprehensive School The aim of the research was to build a study program for home economics education in order to enhance pupils´ thinking skills. The program was based on the intervention programs or strategies known as Cognitive Acceleration (CA), which are founded on the theories of Jean Piaget, Lev Vygotsky, and Reuven Feuerstein. In addition, Carl Bereiter s theory of knowledge building was integrated to the research. The viewpoint of home economics was based on the multidimensional foundation of home economics science, particularly household technology and house planning. I first analyzed the kind of body of knowledge home economics science and home economics education provides for enhancing thinking skills in home economics. For the study, a CATE (Cognitive Acceleration through Technology Education) program was adapted and modified and a House Planning program was created for home economics classes. The house planning program consisted of five lessons during which pupils learned how to make functional floor plans as well as choose furniture, household appliances and materials for the home. In order to obtain the required data, various classroom experiments were arranged in 2005 with grade 9 pupils at a comprehensive school in Helsinki. All the experiments were videotaped, and five hours of the videotaped material was edited and transcribed for closer examination. The material consisted of all the video-recorded activity of the selected study group. Interaction study and content analysis were used to analyze the data. Following the experiments, a small survey was conducted to solicit pupils´ and teacher´s opinions of the program. The analysis sheds light on the nature of pupils´ interaction and knowledge building in small group activity. Special attention was given to tracking pupils´ interaction during the socalled construction zone activity. The models and qualities of teacher´s aid and support during the lessons were examined as well. The results revealed the versatility of the pupils social interaction and common knowledge building that occurred during the small group activity. The pupils discussions, including their arguments, their sharing of ideas, and the multiple perspectives that emerged reflected home economics knowledge building. The construction zone activity appeared through expressions of cognitive conflict and metacognition. Cognitive conflict was evident in the pupils´ words and involved questioning, doubting and disputing. The metacognitive activity emerged by thinking aloud, choosing the strategies, and negotiating the results. The pupils also coordinated their activity, allocated the responsibility, and systematized their work. The teacher assisted by preparing new themes for the pupils and by participating in the small group work. The teacher´s help during the small group sessions strengthened the pupils activity in the construction zone. The results showed that one can utilize the wide multidisciplinary basis of home economics, which includes scientific knowledge but also the knowledge derived from practical activity and experience. In this study practical activity was undertaken as a planning project the result of which was a plan or a new vision for the house planning situation. The study showed that the House Planning program was able to enhance the pupils´ social interaction and collaboration. The learning environment challenged the pupils in a way that could be a gateway to further developing their thinking skills. The method of analysis created in the study could be a potential tool for examining social interaction, construction zone activity, and knowledge building in other learning environments as well. Key words: home economics, house planning, classroom experiment, thinking skills,cognitive conflict, metacognition, social interaction, knowledge building

Suomalaisten teollisuusyritysten ympäristöraportointi vuosina 1980 - 2009 : kolmen tapausesimerkin tarkastelu.

Tutkimuksessa tarkastellaan niitä muutoksia, joita suomalaisten yritysten ympäristöraportoinnissa 1980-luvulta eteenpäin on tapahtunut, ja uusinstitutionaalisen taloushistorian sekä legitimaatioteorian käsityksiin nojautuen pyritään selvittämään syitä näille muutoksille. Tutkimusaineiston muodostavat kolmen toimialaltaan erilaisen suomalaisen teollisuusyrityksen (KONE, Rautaruukki ja Metsäliitto) vuosikertomukset sekä erilliset yhtysvastuuraportit vuosilta 1980-2009. Aineiston avulla tarkastellaan sitä määrällistä ja laadullista muutosta, joka ympäristöraportoinnissa kolmen vuosikymmenen aikana tapahtui, ja muun lähdeaineiston avulla etsitään selityksiä näille muutoksille. Aineiston analyysimenetelmänä on käytetty sisällön analyysia. Tutkimuksen taustalla on ajatus, että institutionaalinen paine on saanut yritykset julkaisemaan ympäristöä koskevaa informaatiota enemmän kuin lainsäädännöllinen ohjaus tai perinteiset liike-elämän vaatimukset. Institutionaalisen paineen muodostumiseen puolestaan ovat vaikuttaneet muun muassa ympäristötietoisuuden lisääntyminen, liiketoiminnan kansainvälistyminen, ympäristöasioiden huomiointi mediassa, muutokset lainsäädännössä ja erilaisissa suosituksissa sekä muut liiketoimintaympäristön muutokset. Tässä työssä tarkasteltujen yritysten ympäristöraportoinnin kehitys on ollut hyvin paljon samansuuntaista, mutta jonkin verran eroja myös esiintyy. Pääasiassa ympäristöraportoinnin määrä lisääntyi nopeasti 1990-luvun alun jälkeen, jolloin ympäristöasioista alettiin raportoida monipuolisemmin, tavoitteena ilmeisesti oman yrityksen toiminnan puolustaminen. Vuosituhannen vaihteessa ympäristöraportointi omaksuttiin osaksi laajempaa yhteiskuntavastuun raportointia, ja raportoinnin teemoiksi nousivat muun muassa kestävän kehityksen tavoitteet, koko yrityksen sitoutuminen tavoitteisiin sekä ympäristöasioiden huomiointi yhtenä yrityksen perusarvoista. Tässä tutkimuksessa näitä tuloksia arvioidaan DiMaggion ja Povvellin organisaatioteorian käsittein, ja raportoinnin muutokseen vaikuttava institutionaalinen paine jaetaan kolmeen tämän teorian mukaiseen ryhmään: pakottava paine (lainsäädäntö ja pakottavat normit), mimeettinen paine (yritysten pyrkimys samanlaisuuteen muiden toimintaa matkimalla) sekä normatiivinen paine (ammattimaistuminen, asiantuntijoiden vallan kasvu). Kolmen tapausesimerkin tarkastelu osoittaa, että pakottava paine on koko ajan ollut tärkeä raportointiin vaikuttanut tekijä, mimeettinen paine korostui ympäristöraportoinnin lisääntymisen alkuaikoina ja normatiivisen paineen merkitys puolestaan on korostunut tarkasteluajanjakson loppupuolella.