Fernando Pessoan ortonyymi ja heteronyymit modernistis-romanttisena myyttinä

Tutkimuksessani selvitän portugalilaisrunoilija Fernando Pessoan (1888-1935) heteronyymejä ja ortonyymiä modernistis-romanttisena myyttinä. Myytin piirteet paljastuivat Pessoan omia kirjoituksia ja runoja tutkimalla ja käyttämällä apuna Pessoa-tutkimusta. Tutkimusaineistonani ovat Pessoa-ortonyymin Mensagem-runoelma ja ”Autopsykografia”-runo, Álvaro de Campoksen vuonna 1917 Portugal Futurista –lehdessä julkaistu ”Ultimatum”-runomanifesti, Alberto Caeiron ”Guardador de Rebanhos”-runosikermä sekä Ricardo Reisin ”Oodit”-kokonaisuuteen kuuluvat runot: n:ro 59 ”Acima da verdade estão os deuses” (”Totuuden yläpuolella ovat jumalat”, 1914), n:ro 66 ”Olho os campos, Neera” (”Katson peltoja, Neera”, 1917), n:ro 181 ”Amo o que vejo” (”Rakastan sitä mitä näen”, 1934), n:ro 175 ”Estas só. Ninguem o sabe.” (”Olet yksin. Kukaan ei tiedä sitä”, 1933). Tutkimuksessani romanttisen runouden keskeisinä piirteinä pidetään uskoa taiteilijaneroon (geniukseen), mimeettiseen illuusioon (taide tavoittelee ulkoisen todellisuuden toisintamista mahdollisimman autenttisena) ja tekijän ja kokijan eli subjektin ja objektin erottamiseen toisistaan. Käsitänkin modernin runon tutkimuksessani hylänneen monia entisiä käsityksiä ja vastakkainasetteluja muun muassa tekijän ja ulkopuolisen maailman, mielen ja kielen välillä. Näitä moderneja ”rikkomuksia” identifioin ja määrittelen Pessoan heteronyymien runoudessa. Tutkimukseni apukäsitteitä ovat vilpittömyys ja autenttisuus, jotka kuvaavat runoilijan suhdetta itseensä ja muihin ja joita on pohtinut mm. Lionel Trilling teoksessaan Sincerity and authencity. Romanttisessa runoudessa suhde yhteisöön muodostui ensisijaisesti suhteessa omaan itseen, yhtenäiseen minuuteen nojaavan vilpittömyyden kautta, modernissa runoudessa hajanaisuutta ja yksilön suhdetta myös yhteisöön korostavan autenttisuuden avulla. Tutkimuksessani havaitsin, että Pessoa on jo tuotantonsa alusta lähtien kehittänyt tietoisesti modernistis-romanttista myyttiä – päätelmää tukivat niin Pessoan omat kirjoitukset kuin runoanalyysini. Pessoa ennusti ensimmäisen kerran romanttiseen nerotaiteilijaan vertautuvaa ”supra-Camõesia” ”A nova poesia Portuguesa Sociologicamente considerada” –esseessään vuonna 1912. Campoksen ”Ultimatum”-manifestissa puhuja uskoi muutaman useita kymmeniä persoonallisuuksia hallitsevan ”Synteesi-Ihmisen” tai ”supra-Camõesin” ilmestymiseen. ”Synteesi-Ihmisen” oli määrä palauttaa kukoistukseensa lamaantuneessa tilassa ollut Portugalin kirjallisuus uuteen kukoistukseensa. Eräänlaisen perustan koko myytille loi vuotta ennen Pessoan kuolemaa julkaistu Mensagem (suom. Viesti), jossa runoilija esittää saudosistisen ja sebastianistisen perustan. Teixeira de Pascoaesin kehittämä saudosismi näkyy Mensagemissa uskona Portugalin valtion perustajien ja laajentajien – löytöretkeilijöiden – edustamaan voittoisaan lusofoniseen mentaliteettiin, jonka Pessoa asettaa niin kansakunnan, runoilijan kuin ihmisen ihanteeksi. Toinen Mensagemissa esiintyvä myytin rakennusaine on sebastianismi eli usko kuningas Sebastianin (1554-1578) paluuseen. ”Synteesi-Ihminen”/”supra-Camões” oli reinkarnoitunut Sebastian, jonka piti palauttaa kansa ja kulttuuri kukoistukseensa lusofonisen valloittajamentaliteetin avulla. ”Autopsykografia”-runossaan Pessoa esittää puolestaan runoilijaa koskevan modernin poetiikan ongelmineen: esittävyyteen perustuva taide etäännyttää kokijan – taiteilijan – aina väistämättä ensimmäisestä, spontaanista ja luonnollisesta kokemuksesta ja tekee hänestä teeskentelijän ja simulakrumien (Baudrillard), toisen tason merkityksen tuottajan. ”Autopsykografian” moderni poetiikka koskee myös lukijaa, joka ei tavoita runoilijan välittämää merkitystä vaan kolmannen tason merkityksen. ”Autopsykografian” runous- ja ihmiskäsitys on moderni: runoilija on ammattimainen teeskentelijä, lähtökohtaisesti vilpillinen ja epäautenttinen. Pessoa ja Campos edustavat Pessoan objektiivisia heteronyymejä ja myytin modernia puolta. Pessoan subjektiiviset heteronyymit Reis ja Caeiro täydentävät objektiviisia, modernin ihmisen ahdistusta ja levottomuutta ilmaisseita Pessoaa ja Camposta ollen luonteeltaan romanttisia vilpittömyyden kannattajia. Caeiro arvosti näköaistia yli muiden aistien. Hänen tavoitteenaan oli katsoa aina kuin ensimmäistä kertaa, spontaanisti ja välittömästi kuin lapsi. Reis puolestaan korosti harmoniaa jumalten, ihmisten ja luonnon välillä ja uskoi kohtuullisiin aistinautintoihin. Molemmat muodostivat Pessoan myytin romanttisen puolen yhteisessä halussaan hylätä sosiaaliset roolit ja opetukset ja palata kohti yksilöllistä minää. Vilpittömyys ja autenttisuus ovat Caeiron ja Reisin ohjeita runoilijalle ja ihmiselle. Objektiiviset ja subjektiiviset heteronyymit yhdessä muodostavat modernistis-romanttisen myytin, joka kokonaisuudessaan on looginen: objektiiviset heteronyymit esittivät teeskentelyn, vilpillisyyden ja moderniuden ongelmat; subjektiiviset tarjosivat ratkaisua niihin, poisopettelua sosiaalisista rooleista ja rohkeutta mennä kohti omaa yksilöllistä minuutta.

Siperiaa sanoiksi - uralilaisuutta teoiksi : Kai Donner poliittisena organisaattorina sekä tiedemiehenä antropologian näkökulmasta

The doctoral dissertation, entitled Siperiaa sanoiksi - uralilaisuutta teoiksi. Kai Donner poliittisena organisaattorina sekä tiedemiehenä antropologian näkökulmasta clarifies the early history of anthropological fieldwork and research in Siberia. The object of research is Kai Donner (1888-1935), fieldworker, explorer and researcher of Finno-Ugric languages, who made two expeditions to Siberia during 1911-1913 and 1914. Donner studied in Cambridge in 1909 under the guidance of James Frazer, A. C. Haddon and W. H. R. Rivers - and with Bronislaw Malinowski. After finishing his expeditions, Donner organized the enlistment of Finnish university students to receive military training in Germany. He was exiled and participated in the struggle for Finnish independence. After that, he organized military offensives in Russia and participated in domestic politics and policy in cooperation with C. G. E. Mannerheim. He also wrote four ethnographic descriptions on Siberia and worked with the Scandinavian Arctic areas researchers and Polar explorers. The results of this analysis can be sum up as follows: In the history of ethnographic research in Finland, it is possible to find two types of fieldwork tradition. The first tradition started from M. A. Castrén's explorations and research and the second one from August Ahlqvist's. Donner can be included in the first group with Castrén and Sakari Pälsi, unlike other contemporary philologists, or cultural researcher colleagues, which used the method of August Ahlqvist. Donner's holistic, lively and participant-observation based way of work is articulated in his writings two years before Malinowski published his thesis about modern fieldwork. Unfortunately, Donner didn't get the change to continue his researche because of the civil war in Finland, and due to the dogmatic position of E. N. Setälä. Donner's main work - the ethnohistorical Siberia - encloses his political and anthropological visions about a common and threatened Uralic nation under the pressure of Russian. The important items of his expeditions can be found in the area of cultural ecology, nutritional anthropology and fieldwork methods. It is also possible to prove that in his short stories from Siberia, there can be found some psychological factors that correlate his early life history.

Irish Folklore Commission 1935-1970 : history, ideology, methodology

Between 1935 and 1970 the state-funded Irish Folklore Commission (Coimisiún Béaloideasa Éireann) assembled one of the great folklore collections of the world under the direction of Séamus Ó Duilearga (James Hamilton Delargy). The aim of this study is to recount and assess the work and achievement of this commission. The cultural, linguistic, political and ideological factors that had a bearing on the establishment and making permanent of the Commission and that impinged on many aspects of its work are here elucidated. The genesis of the Commission is traced and the vision and mission of Séamus Ó Duilearga are outlined. The negotiations that preceded the setting up of the Commission in 1935 as well as protracted efforts from 1940 to 1970 to place it on a permanent foundation are recounted and examined at length. All the various collecting programmes and other activities of the Commission are described in detail and many aspects of its work are assessed. This study also deals with the working methods and conditions of employment of the Commission s field and Head Office staff as well as with Séamus Ó Duilearga s direction of the Commission. In executing this work extensive use has been made of primary sources in archives and libraries in Ireland, Sweden, Finland, Estonia, and North America. This is the first major study of this world-famous institute, which has been praised in passing in numerous publications, but here for the first time its work and achievement are detailed comprehensively and subjected to scholarly scrutiny. This study should be of interest not only to students of Irish oral tradition but to folklorists everywhere. The history of the Irish Folklore Commission is a part of a wider history, that of the history of folkloristics in Europe and North America in particular. Moreover, this work has relevance for many areas of the developing world today, where conditions are not dissimilar to those that pertained in Ireland in the 1930's when this great salvage operation was funded by the young, independent Irish state. It is also hoped that this work will be of practical assistance to scholars and the general public when utilising these collections, and that furthermore it will stimulate research into the assembling of other national collections of folklore as well as into the history of folkloristics in other countries, subjects which in recent years are beginning to attract more and more scholarly attention.

Liian huono kansalaiseksi? : Kansalaisihanne sterilisaatioasiakirjoissa v. 1935-1949

Tutkimuksessa tarkastellaan moderniin kansalaisuuteen sisältyneitä normeja ja ihanteita, joita analysoidaan vuoden 1935 sterilisaatiolain toteuttamisessa syntyneiden asiakirjojen kautta. Pyrkimyksenä on löytää asiakirjoihin implisiittisesti kirjatut hyvän elämän ja kansalaisuuden kriteerit. Työn laajemman kehyksen muodostaa suomalaisen modernisaation ja ns. uuden keskiluokan analyysi erityisesti lääketieteen ja huoltotoimen asiantuntijaviranomaisten avulla. Rotuhygienian tarkastelu avaa uuden väylän tutkia moderniin kansalaisuuteen liittyneitä määreitä. Rotuhygienia ja erityisesti sen käytäntöön soveltaminen sterilisaatiolain muodossa tarjoaa kansalaisuuden näkökulmalle konkreettisen ja fokusoidun tutkimuskohteen. Sterilisaatioasiakirjoissa kristallisoituu lääketieteellisin perustein tehty huonon kansalaisen määrittely. Tutkimus rakentuu kolmesta pääluvusta. Ensin käydään läpi vuoden 1935 sterilisaatiolain toteuttamista yleisesti aikaisemman tutkimuksen perusteella, minkä jälkeen tarkennetaan kuvaa otoksista saatujen tulosten avulla. Seuraavassa luvussa tarkastellaan hyvän elämän kriteerejä oikeanlaisen elämänkulun hahmottamisen avulla. Viimeinen pääluku keskittyy modernin kansalaisen muotokuvan rakentamiseen normeiksi määrittyvien fysionomisten ja seksuaalisten sekä luonne- ja älykkyysominaisuuksien palasilla. Normaali, terve kansalainen oli lapsesta asti sekä fyysisiltä että psyykkisiltä ominaisuuksiltaan normien mukaan kehittynyt. Hänessä ei ilmennyt diagnosoitavia häiriötiloja vaan hänen yksilöllinen elämänsä noudatti sisäsyntyistä "luonnollista" elämänkulkua. Fyysiseltä olemukseltaan ihannekansalainen oli sopusuhtainen, säännönmukainen ja mahdollisimman symmetrinen. Normaali kansalainen oli alistanut viettinsä rationaalin alle. Hän hallitsi tunteitaan ja elämäänsä järkevästi niitä itse tietoisesti ohjaillen. Seksuaaliviettinsä ihannekansalainen oli rajannut porvarillisen avioliiton alueelle, ja sielläkin sukupuolielämän tehtävänä oli reproduktio uusien kansalaisten tuottajana. Viettielämän hallitsemattomuus ja ylivalta suhteessa yksilön järjen tahtoon osoitti sisäsyntyistä rappiota, degeneraatiota, jolloin vajaan, epänormaalin yksilön elämä oli jäänyt lapsen tai lähes eläimen tasolle. Normaali kansalainen kulki jatkuvan yksilöllisen kehityksen polkua, jonka tarkoituksena oli saattaa atavistiset piirteet ja vietit järjen ja sivistyksen tuoman hallinnan alle.Ihannekansalaisen evolutionääriseen kehitykseen kuului valintojen tekeminen yhteneväisinä kansallisvaltion päämäärien kanssa. Hän kykeni elättämään itsensä ja perheensä mahdollisimman itsenäisesti muiden apuun turvautumatta. Hän eli kristillisten moraaliarvojen mukaisesti rehellisyydessä, säästäväisyydessä ja anteeksiannossa. Modernin ihannekansalaisen kasvatus alkoi kotona, jossa häntä oli hoidettu ja kasvatettu normien mukaisesti sekä oikeanlaisessa tunnesuhteessa äitiinsä. Indoktrinoiva kasvatus ja ohjaus ihannekansalaisuuteen jatkui koulussa. Tutkimukseni osoittaa kristilliseen opetukseen sisältyneiden arvojen ja moraalikäsitysten jatkumon objektiiviksi kutsutuissa moderneissa (luonnon-)tieteissä. Tieteen avulla perustellut käsitykset työnteosta, sukupuolimoraalista sekä auktoriteetin ylivallasta ovat verrattavissa luterilaisen opin sisältöihin. Avainsanat: Kansalainen, sterilisaatio, rotuhygienia, moderni keskiluokka, älykkyys

Ode to a Skylark: Agricultural intensification and farmland birds in the Baltic region

Intensification of agricultural land-use has been was shown to be the key reason behind declines in wildlife species associated with farmland. Accession to the European Union is regarded as a potential threat to the farmland biota of its new member states. In my thesis I looked at scenarios of agricultural development across the Baltic states of Estonia, Latvia and Lithuania, and the ways they are seen to affect farmed environments as a habitat of farmland bird species. I looked at the effects of major farmed habitats across the region, and assessed the role of spatial organisation of farmed habitats. I also evaluated the direction and magnitude of changes in bird communities following progression of farmland land-use from a relatively less intensive to the most intensive type within each country. Different aspects of the structural complexity of farmland were critical for supporting farmland birds. There was a clear indication that the more intensively farmed areas across the region provided habitat for fewer bird species and individuals, and intensification of field management was reflected in a tangible decrease in farmland bird abundance. The second part of the thesis, based on interviews in Estonia and Finland, is devoted to farmers interest in and knowledge of farmland wildlife, their understanding of the concept of biodiversity, and awareness of causes behind species declines. I examined the relationship between farmers interest and their willingness to undertake practices favouring farmland wildlife. Many farmers viewed biodiversity from a narrow perspective. In Finland farmers expressed higher concern about the decline in common farmland species than in Estonia. In both countries farmers rated intensification of agriculture as the major driving force behind declines. The expressed interest in wildlife positively correlated with willingness to undertake wildlife-friendly measures. Only farmers with agri-environment contracts targeted specifically at biodiversity were more knowledgeable about practical on-farm activities favouring wildlife, and were more willing to employ them that the rest. The results suggest that, by contributing to simplification of the farmland structure, homogenisation of crops, and increase in intensity of field use, EU agricultural policies will have a detrimental effect on farmland bird populations in Eastern Europe. Farmers are on the whole positive to the idea of supporting wildlife on their farms, and are concerned about declines, but they require payments to offset their income loss and extra work. I propose ways of further improving and better targeting of the agri-environment schemes in the region. I argue that with a foreseen tripling of cereal yields across the region, the EU Council s target of halting biodiversity decline in the EU by 2010 may not be realistic unless considerable improvements are made in conservation safeguards within the EU agricultural policy for the region.