Kristallivalheita : Itsepetos filosofisen tulkinnan lähtökohtana eräissä draaman klassikoissa

The philosophical problem of self-deception focuses the relation between desire, advantage, evidence and harm. A self-deceptive person is irrational because he or she belives or wants to belive contrary to the available evidence. The study focuses on different forms of self-deception that come out in certain classical Western dramas. The first self-deception forms are: "S knows that ~p but still belives that p because he wants that ~p", "S wants that p and therefore belives that p.", "S belives that p against evidence t because he wants to belive that p.", "S belives that p if t but S would belive that p even if ~t because S wants to belive that p.", "S belives that p (even if there is t that ~p) because S is ignorant of it." and "S belives that p (even if there is t that ~p) because of ignorant of t due to an internal deception." The main sources on self-deception are the views of contemporary researchers of the subject, such as Robert Audi, Marcia Baron, Bas C. van Fraassen, Mark Johnston, Mike W. Martin, Brian MaLaughlin, Alfred Mele, Amélie Oksenberg Rorty, William Ruddick and Stephen L. White. In this study it is claimed that Shakespeare´s Othello presents self-deception as a tragic phenomenom from witch it follows deceptions and murders. Moliére´s Tartuffe deals with a phony hypocrite´s attempts at cheating. Ibsen´s Wild Duck defends the necessity of vital lies. Beckett´s Waiting for Godot deals with the self-deception witch is related to the waiting of the supernatural rescuer. Miller´s The Death of a Salesman tells about a man who, while pursuing the American myth of success, winds both himself and his family into the skeins of self-deception. They are studied with a Barthesian method that emphasizes the autonomy of literary work and its interpretation independently of the author´s personal history and social conditions. Self-deception has been regarded as an immoral way of thinking or way of action. However, vital lies show the necessity or necessity of the self-deception when it brings joy and optimism to the human being and supports his or her self-esteem and does not cause a suffering or damage, either to self or others. In the study, the processual character of self-deception is brought out.

Julkisen tilan kontrollin ulottuvuuksia : tapaustutkimus Stop Töhryille -projektista.

Tämä tutkielma keskittyy julkisen kaupunkitilan kontrollin eri muotoihin. Ihmiset käyttävät kaupunkitilaa eri tavoin ja eri tarkoituksiin. Tilan sallitut ja kielletyt käyttömuodot ovat aina erilaisten toiveiden yhteensovittamista: yhteisen neuvottelun tulos. Tilaa myös kontrolloidaan vastaamaan erilaisia toiveita ja odotuksia. Tutkielmassa julkisen tilan kontrollin muodot on jaettu kolmeen: tilan fyysinen muokkaaminen, tilan valvonta ja asenteisiin vaikuttaminen esimerkiksi politiikkaohjelmilla. Tärkeimpänä kiinnostuksen kohteena on tilanne, jossa jokin toiminta kielletään kokonaisuudessaan. Tutkielmassa käytetään konkreettisena esimerkkinä yrityksestä kontrolloida tilaa Helsingin kaupungin Stop Töhryille -projektia: kyseessä on tapaustutkimus em. projektista. Projekti toteutettiin vuosina 1998–2008 Helsingin kaupungin rakennusviraston sekä yleisten töiden lautakunnan alaisuudessa. Projektin tavoitteena oli vähentää ja poistaa kaupunkitilassa näkyviä graffiteja. Keinoina tähän oli tekninen siivous, valvonta ja viestintä. Graffitit voidaan nähdä yhtenä keinona vallata tilaa itselle. Tutkimuksen ongelmanasettelun taustalla on pohdinta siitä, kohdistuuko julkisen tilan kontrolli jonkin tietyn toiminnon ei-toivottavuuteen vai kohdistuuko kontrolli tiettyjen toimijoiden ei-toivottavuuteen. Tavoitteena on selvittää, minkälainen tilan kontrolliin tähtäävä ohjelma Stop Töhryille -projekti oli. Tutkimuskysymykset liittyvät siihen, miksi projekti toteutettiin, mihin projektin toimenpiteet kohdistuivat ja miten nollatoleranssi määriteltiin projektissa. Tutkielman teoreettinen viitekehys pohjautuu Jock Youngin määritelmälle nollatoleranssista, nollatoleranssin kritiikille sekä Henri Lefebvren, Don Mitchellin, Andrea Sharkeyn ja Rob Shieldsin kirjoituksiin oikeudesta tilaan. Aineistona käytetään yleisten töiden lautakunnan kokousten esityslista- ja pöytäkirjamateriaalia sekä haastatteluja projektissa mukana olleille tai projektiin vaikuttaneille tahoille (N=4). Analyysin menetelmänä sovelletaan diskurssianalyysiä. Aineiston perusteella voidaan todeta, että projektissa hyödynnettiin laajasti erilaisia kontrollin keinoja. Projektin toimenpiteet keskittyivät alussa enemmän toimintoon (graffitien puhdistamiseen ja ehkäisyyn), mutta viimeisinä vuosina painopiste siirtyi enemmän toimijaan (graffitintekijään). Aineiston analyysissä yhtenä olennaisena toimijaryhmänä esille nousivat nuoret ja nuoriso, jotka mainittiin useaan otteeseen graffitintekijöinä. Tutkielmassa tätä ilmiötä pohditaan Mike Presdeen nuoruuden kriminalisointi -käsitteen sekä Zygmunt Baumanin ulossulkemisen paradigman kautta. Nollatoleranssiretoriikka on löydettävissä projektista kolmella tasolla: ideologisella, toiminnallisella sekä viestinnällisellä. Nollatoleranssia perusteltiin ideologisella tasolla rikottujen ikkunoiden teesillä: pieniä sosiaalisia häiriöitä poistamalla voidaan ehkäistä suuria rikoksia. Tämä perustelu vietiin toiminnalliselle tasolle, jossa häiriökäyttäytyjiä valvottiin ja heille vaadittiin kovia rangaistuksia. Viestinnällä pyrittiin madaltamaan kansalaisten sietokykyä graffiti-ilmiöön ja edesautettiin mahdollisimman laajan kansalais- ja asukasyhteistyön syntymistä. Lisäksi projektissa luotiin aktiivisesti tiedon ja kielen politiikkaa, joissa tuotetaan käsitystä siitä että graffitit lisäävät turvattomuutta ja konstruoidaan sellainen kieli, jossa graffitit nähdään ongelmana.

Julkisen tilan kontrollin ulottuvuuksia. Tapaustutkimus Stop Töhryille -projektista.

Tämä tutkielma keskittyy julkisen kaupunkitilan kontrollin eri muotoihin. Ihmiset käyttävät kaupunkitilaa eri tavoin ja eri tarkoituksiin. Tilan sallitut ja kielletyt käyttömuodot ovat aina erilaisten toiveiden yhteensovittamista: yhteisen neuvottelun tulos. Tilaa myös kontrolloidaan vastaamaan erilaisia toiveita ja odotuksia. Tutkielmassa julkisen tilan kontrollin muodot on jaettu kolmeen: tilan fyysinen muokkaaminen, tilan valvonta ja asenteisiin vaikuttaminen esimerkiksi politiikkaohjelmilla. Tärkeimpänä kiinnostuksen kohteena on tilanne, jossa jokin toiminta kielletään kokonaisuudessaan. Tutkielmassa käytetään konkreettisena esimerkkinä yrityksestä kontrolloida tilaa Helsingin kaupungin Stop Töhryille -projektia: kyseessä on tapaustutkimus em. projektista. Projekti toteutettiin vuosina 1998–2008 Helsingin kaupungin rakennusviraston sekä yleisten töiden lautakunnan alaisuudessa. Projektin tavoitteena oli vähentää ja poistaa kaupunkitilassa näkyviä graffiteja. Keinoina tähän oli tekninen siivous, valvonta ja viestintä. Graffitit voidaan nähdä yhtenä keinona vallata tilaa itselle. Tutkimuksen ongelmanasettelun taustalla on pohdinta siitä, kohdistuuko julkisen tilan kontrolli jonkin tietyn toiminnon ei-toivottavuuteen vai kohdistuuko kontrolli tiettyjen toimijoiden ei-toivottavuuteen. Tavoitteena on selvittää, minkälainen tilan kontrolliin tähtäävä ohjelma Stop Töhryille -projekti oli. Tutkimuskysymykset liittyvät siihen, miksi projekti toteutettiin, mihin projektin toimenpiteet kohdistuivat ja miten nollatoleranssi määriteltiin projektissa. Tutkielman teoreettinen viitekehys pohjautuu Jock Youngin määritelmälle nollatoleranssista, nollatoleranssin kritiikille sekä Henri Lefebvren, Don Mitchellin, Andrea Sharkeyn ja Rob Shieldsin kirjoituksiin oikeudesta tilaan. Aineistona käytetään yleisten töiden lautakunnan kokousten esityslista- ja pöytäkirjamateriaalia sekä haastatteluja projektissa mukana olleille tai projektiin vaikuttaneille tahoille (N=4). Analyysin menetelmänä sovelletaan diskurssianalyysiä. Aineiston perusteella voidaan todeta, että projektissa hyödynnettiin laajasti erilaisia kontrollin keinoja. Projektin toimenpiteet keskittyivät alussa enemmän toimintoon (graffitien puhdistamiseen ja ehkäisyyn), mutta viimeisinä vuosina painopiste siirtyi enemmän toimijaan (graffitintekijään). Aineiston analyysissä yhtenä olennaisena toimijaryhmänä esille nousivat nuoret ja nuoriso, jotka mainittiin useaan otteeseen graffitintekijöinä. Tutkielmassa tätä ilmiötä pohditaan Mike Presdeen nuoruuden kriminalisointi -käsitteen sekä Zygmunt Baumanin ulossulkemisen paradigman kautta. Nollatoleranssiretoriikka on löydettävissä projektista kolmella tasolla: ideologisella, toiminnallisella sekä viestinnällisellä. Nollatoleranssia perusteltiin ideologisella tasolla rikottujen ikkunoiden teesillä: pieniä sosiaalisia häiriöitä poistamalla voidaan ehkäistä suuria rikoksia. Tämä perustelu vietiin toiminnalliselle tasolle, jossa häiriökäyttäytyjiä valvottiin ja heille vaadittiin kovia rangaistuksia. Viestinnällä pyrittiin madaltamaan kansalaisten sietokykyä graffiti-ilmiöön ja edesautettiin mahdollisimman laajan kansalais- ja asukasyhteistyön syntymistä. Lisäksi projektissa luotiin aktiivisesti tiedon ja kielen politiikkaa, joissa tuotetaan käsitystä siitä että graffitit lisäävät turvattomuutta ja konstruoidaan sellainen kieli, jossa graffitit nähdään ongelmana.