Metsikön rakenteen vaikutus säteilyn sammumiskertoimeen

Kasvuston G-funktio kuvaa säteilyn vähenemistä tai ”sammumista” auringon eri korkeuskulmissa varjostavan lehtialan suhteen. Sen vuoksi sitä kutsutaan sammumiskertoimeksi. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää vaihteleeko G-funktion muoto eri puulajien metsiköissä, ja voidaanko puulajit erottaa toisistaan G-funktion muodon avulla. Arvioin lisäksi G-funktioiden muodossa kasvukaudenaikana tapahtuvia muutoksia. Muita tutkimuksen kannalta mielenkiintoisia tutkimuskysymyksiä olivat voidaanko ryhmittymistä tai latvusmuotoa arvioida G-funktion muodon avulla. Maastomittaukset suoritettiin 3.5.2010 -30.9.2010 välisenä aikana. Tutkimusalueena oli Hyytiälän metsäaseman (68?59`N, 35?72`E) ympäristö, jonka metsät edustavat tyypillistä boreaalista havu- ja lehtimetsää. Tutkimusta varten perustettiin kuusi yhden puulajin koealaa, kaksi kutakin puulajia kohden. Tutkittavat puulajit olivat mänty (Pinus sylvestris), kuusi (Picea abies) ja rauduskoivu (Betula pendula). Koealaparit valittiin niin, että kullekin puulajille muodostui varttuneesta metsästä ja taimikosta muodostuva pari tai vaihtoehtoisesti tiheämpi ja harvempi koeala. Koealoille perustettiin 81 mittauspistettä sisältävä mittaushila, jossa kunkin pisteen aukkoisuustiedot mitattiin kahden viikon välein. Mittaukset suoritettiin kahdella LAI-2000 Plant Canopy Analyzer -laitteella. Laitteiden tulosteista koealoille saatiin aukkoisuustiedot T(?) ja LAI, joiden avulla saatiin laskettua tarkasteltavat G-funktiot. Saman puulajin G-funktiota vertailtiin toisiinsa puulajityypillisten trendien havaitsemiseksi. Keskikesällä eri puulajien G-funktioita verrattiin toisiinsa. Teoreettisten simulointien avulla tutkittiin latvuksen dimensioiden (latvuksen pituus ja säde) ja sisäisen ryhmittäisyyden vaikutusta puulajikohtaiseen G-funktioon. Simuloinneissa käytettiin hyväksi tietoa koealojen puustotunnuksista, lehtialasta sekä runkoluvusta. Puulajikohtaiset G-funktiot ovat erotettavissa toisistaan funktion minimi- ja maksimiarvojen sijoittumisen sekä suhteellisen vaihteluvälin perusteella. Havupuualojen G-funktiot eivät juuri muuttuneet kasvukauden aikana. Koivualoilla G-funktion kasvukaudenaikaiset muutokset (pelkät oksat, hiirenkorvat ja täysikasvuiset lehdet) olivat sitä vastoin helposti havaittavissa. G-funktion muodon avulla voidaan myös arvioida latvusmuotoa ja ryhmittymistä. Mäntyjen latvusmuoto on approksimoitavissa parhaiten ympyräkartion avulla. Kuusien ja koivujen latvusmuodon approksimointiin parhaana vaihtoehtona voidaan pitää ellipsoidia. Teoreettisten simulointien perusteella nuori kuusikko on muita havupuualoja ryhmittyneempi. Tutkimuksen mukaan säteily sammuu satelliittien yleisimmässä kuvaussuunnassa tehokkaammin kuin kaikkien suuntien yli laskettu keskiarvo (0,5) antaa olettaa. Puulajikohtaisten G-funktioiden avulla voidaan epäsuorasti arvioida sekä metsästä tapahtuvaa heijastusta että metsikön sisäisiä säteilyolosuhteita, sillä puulaji yhdessä metsikön rakenteen kanssa vaikuttaa metsästä heijastuvaan säteilyyn. Puulajikohtainen G-funktio on parametri, jonka avulla voidaan kalibroida malleja, joissa tarvitaan tietoa säteilyn kulusta erilaisissa kasvustoissa.

Ajan sisäkkäiset tilat. Arkkitehtuuri, valokuva ja menneisyyden esittäminen W. G. Sebaldin romaanissa Austerlitz

In her thesis, Kaisa Kaakinen analyzes how the German emigrant author W. G. Sebald (1944-2001) uses architecture and photography in his last novel "Austerlitz" to represent time, history and remembering. Sebald describes time in spatial terms: it is like a building, the rooms and chambers of which are connected to each other. The poetics of spatial time manifests itself on multiple levels of the text. Kaakinen traces it in architectural representations, photographic images, intertextuality, as well as in the form of the text, using the concept of spatial form by Joseph Frank. Architectural and photographic representations serve as meeting points for different aspects and angles of the novel and illustrate the idea of a layered present that has multiple connections to the past. The novel tells a story of Jacques Austerlitz, who as a small child was sent from Prague to Britain in one of the so-called Kindertransports that saved children from Central Europe occupied by the National Socialists. Only gradually he remembers his Jewish parents, who have most likely perished in Nazi concentration camps. The novel brings the problematic of writing about another person's past to the fore by the fact that Austerlitz's story is told by an anonymous narrator, Austerlitz's interlocutor, who listens to and writes down Austerlitz's story. Kaakinen devotes the final part of her thesis to study the demands of representing a historical trauma, drawing on authors such as Dominick LaCapra and Michael Rothberg. Through the analysis of architectural and photographic representations in the novel, she demonstrates how Austerlitz highlights the sense of singularity and inaccessibility of memories of an individual, while also stressing the necessity - and therefore a certain kind of possibility - of passing these memories to another person. The coexistence of traumatic narrowness and of the infinity of history is reflected in ambivalent buildings. Some buildings in the novel resemble reversible figures: they can be perceived simultaneously as ruins and as construction sites. Buildings are also shown to be able to both cover and preserve memories - an idea that also is repeated in the use of photography, which tends to both replace memories and cause an experience of the presence of an absent thing. Commenting and critisizing some recent studies on Sebald, the author develops a reading which stresses the ambivalence inherent in Sebald's view on history and historiography. Austerlitz shows the need to recognize the inevitable absence of the past as well as the distance from the experiences of others. Equally important, however, is the refusal to give up narrating the past: Sebald's novel stresses the necessity to preserve the sites of the past, which carry silent traces of vanished life. The poetics of Austerlitz reflects the paradox of the simultaneous impossibility and indispensability of writing history.

Molecular and clinical characteristics of tricarboxylic acid cycle-associated tumors

Hereditary leiomyomatosis and renal cell cancer (HLRCC) is a rare, dominantly inherited tumor predisposition syndrome characterized by benign cutaneous and uterine (ULM) leiomyomas, and sometimes renal cell cancer (RCC). A few cases of uterine leiomyosarcoma (ULMS) have also been reported. Mutations in a nuclear gene encoding fumarate hydratase (FH), an enzyme of the mitochondrial tricarboxylic acid cycle (TCA cycle), underlie HLRCC. As a recessive condition, germline mutations in FH predispose to a neurological defect, FH deficiency (FHD). Hereditary paragangliomatosis (HPGL) is a dominant disorder associated with paragangliomas and pheochromocytomas. Inherited mutations in three genes encoding subunits of succinate dehydrogenase (SDH), also a TCA cycle enzyme, predispose to HPGL. Both FH and SDH seem to act as tumor suppressors. One of the consequences of the TCA cycle defect is abnormal activation of HIF1 pathway ( pseudohypoxia ) in the HLRCC and HPGL tumors. HIF1 drives transcription of genes encoding e.g. angiogenetic factors which can facilitate tumor growth. Recently hypoxia/HIF1 has been suggested to be one of the causes of genetic instability as well. One of the aims of this study was to broaden the clinical definers of HLRCC. To determine the cancer risk and to identify possible novel tumor types associated with FH mutations eight Finnish HLRCC/FHD families were extensively evaluated. The extension of the pedigrees and the Finnish Cancer Registry based tumor search yielded genealogical and cancer data of altogether 868 individuals. The standardized incidence ratio-based comparison of HLRCC/FHD family members with general Finnish population revealed 6.5-fold risk for RCC. Moreover, risk for ULMS was highly increased. However, according to the recent and more stringent diagnosis criteria of ULMS many of the HLRCC uterine tumors previously considered malignant are at present diagnosed as atypical or proliferative ULMs (with a low risk of recurrence). Thus, the formation of ULMS (as presently defined) in HLRCC appears to be uncommon. Though increased incidence was not observed, interestingly the genetic analyses suggested possible association of breast and bladder cancer with loss of FH. Moreover, cancer cases were exceptionally detected in an FHD family. Another clinical finding was the conventional (clear cell) type RCC of a young Spanish HLRCC patient. Conventional RCC is distinct from the types previously observed in this syndrome but according to these results, FH mutation may underlie some of young conventional cancer cases. Secondly, the molecular pathway from defective TCA cycle to tumor formation was intended to clarify. Since HLRCC and HPGL tumors display abnormally activated HIF1, the hypothesis on the link between HIF1/hypoxia and genetic instability was of interest to study in HLRCC and HPGL tumor material. HIF1α (a subunit of HIF1) stabilization was confirmed in the majority of the specimens. However, no repression of MSH2, a protein of DNA mismatch repair system, or microsatellite instability (MSI), an indicator of genetic instability, was observed. Accordingly, increased instability seems not to play a role in the tumorigenesis of pseudohypoxic TCA cycle-deficient tumors. Additionally, to study the putative alternative functions of FH, a recently identified alternative FH transcript (FHv) was characterized. FHv was found to contain instead of exon 1, an alternative exon 1b. Differential subcellular distribution, lack of FH enzyme activity, low mRNA expression compared to FH, and induction by cellular stress suggest FHv to have a role distinct from FH, for example in apoptosis or survival. However, the physiological significance of FHv requires further elucidation.

E. G. Gulinin ekumeeninen työ ja ajattelu

This study explores ecumenical activity of professor and bishop E. G. Gulin (1893 1975). Gulin was one of the key figures in the Finland s Evangelical Lutheran Church during the twentieth century. He was also one of the leading persons who imported ecumenical influences from abroad. However, unlike other churches, the Church of Finland did not recognise his importance. For example, in the 1950s Gulin was seen by the Anglicans as a future archbishop for the Evangelical Lutheran Church of Finland. Gulin s career as an ecumenist can be divided to three parts. Between 1917 and 1929, Gulin learned ecumenical working methods in Finland s World Student Christian Federation. He had a background in the revivalist movement, and his parents supported him in his studies. The Evangelical Lutheran Church did not originally play a major role for Gulin, although he was a member. Between 1930 and 1944, Gulin had more and more responsibility as a leading ecumenist in Finland. He became a member of Finland s ecumenical board, Yleiskirkollinen toimikunta. During the Second World War Gulin tried to solicit assistance for Finland s war effort at theological conferences, where Finnish theologians often discussed cooperation among Christians. A third period started in 1945, when Gulin became the bishop of Tampere. His new status in the Evangelical Lutheran Church placed him in a challenging position in ecumenical questions. He had responsibility for inter-church aid in Finland. He also participated in the World Council of Churches (WCC) assemblies in Evanston in 1954 and in New Delhi in 1961. Gulin s role was quite insignificant in those meetings. Closely related to Gulin s texts about ecumenism is kokemus, experience. Gulin wrote about his ecumenical experience or ekumeeninen kokemus. He believed that it was vital for the churches to appreciate their own experiences, since experience was the basis for further development. Yet Gulin mentioned very little about Christian dogma. The main reason seems to have been that he did not believe that a union between churches could be built on dogma.

IL-10 in Human Newborns : Ontogeny of IL-10 secretion and relation to the secretion of IFN-g, immunoglobulin M, G, and A, and mononuclear cell composition in newborns

The purpose of this work was to elucidate the ontogeny of interleukin-10 (IL-10) secretion from newborn mononuclear cells (MCs), and to examine its relation to the secretion of interferon-g (IFN-g) and immunoglobulins (Igs). The initial hypothesis was that the decreased immunoglobulin (Ig) synthesis of newborn babies was the result of immature cytokine synthesis regulation, which would lead to excessive IL-10 production, leading in turn to suppressed IFN-g secretion. Altogether 57 full-term newborns and 34 adult volunteers were enrolled. Additionally, surface marker compositions of 29 premature babies were included. Enzyme-linked immunoassays were used to determine the amount of secreted IL-10, IFN-g, and Igs, and the surface marker composition of MC were analyzed with a FACScan flow cytometer. The three most important findings were: 1. Cord blood MC, including CD5+ B cells, are able to secrete IL-10. However, when compared with adults, the secretion of IL-10 was decreased. This indicates that reasons other than excessive IL-10 secretion are responsible of reduced IFN-g secretion in newborns. 2. As illustrated by the IL-10 and IFN-g secretion pattern, newborn cytokine profile was skewed towards the Th2 type. However, approximately 25% of newborns had an adult like cytokine profile with both good IL10 and IFN-g secretion, demonstrating that fullterm newborns are not an immunologically homogenous group at the time of birth. 3. There were significant differences in the surface marker composition of MCs between individual neonates. While gestational age correlated with the proportion of some MC types, it is evident that there are many other maternal and fetal factors that influence the maturity and nature of lymphocyte subpopulations in individual neonates. In conclusion, the reduced ability of neonates to secrete Ig and IFN-g is not a consequence of high IL-10 secretion. However, individual newborns differ significantly in their ability to secrete cytokines as well as Igs.

Etiikan tutkimuksen funktio Aristoteleella ja Nikomakhoksen etiikan tulkintaperinteet

Käytännöllisen filosofian historian alaan kuuluva Pro Gradu -tutkielmani pyrkii vastaamaan kysymykseen, mikä on etiikan tutkimuksen funktio Aristoteleen Nikomakhoksen etiikassa. Tarkastelen Nikomakhoksen etiikan tulkintaperinteitä ja erityisesti Aristoteleen etiikan egoistisesta perusluonteesta käytyä keskustelua. Tutkimuksessa kyysenalaistan oletuksen, että etiikan teorian funktio Aristoteleella olisi ollut sama kuin mikä se modernissa etiikassa on. Tutkimuksessani totean antiikin etiikan ja modernin moraalikäsityksen erot ja tuon esiin sen, kuinka helposti modernit Aristoteles-kommentaattorit lankeavat anakronismiin. Tämä tulee esiin egoismi-keskustelussa ja siinä, millaisia asioita keskustelun osapuolet vaativat Aristoteleen etiikalta tai olettavat etiikan teorian sisältävän. Keskustelu Aristoteleen etiikan egoismista toimii esimerkkinä, jonka kautta valoitetaan modernien tulkintaperinteiden ongelmia. Tutkimuksessa päädytään kumoamaan ongelmallisena tulkintaperinne, jonka mukaan Aristoteleen eettinen naturalismi voisi tarjota rationaalisen perustan etiikalle. Myös perinteinen käsitys Aristoteleen etiikan teorian funktiosta hylätään ja päädytään esittämään että Aristoteleen etiikka on perusluonteeltaan erottamatonta politiikasta ja antiikin kreikan kaupunkivaltion poliittisesta rakenteesta. Tämän johdosta kyseenalaistetaan vakavasti mahdollisuus soveltaa Aristoteleen etiikkaa moderniin maailmaan. Johtopäätöksenä on, että Nikomakhoksen etiikka on enemmänkin lainsäätäjille/valtiomiehille (tai sellaiseksi aikoville) suunnattua asiantuntijakirjallisuutta kuin yksityiselle ihmiselle hänen omassa elämässään vastauksia tarjoava opas. Etiikan teorian tarkoituksena on näyttää lainsäätäjille kokonaiskuva, mihin suuntaan heidän tulisi lainsäädännöllään kansalaisia ohjata.

G.W. Leibniz and Scientific Societies

The famous philosopher Leibniz (1646-1716) was also active in the (cultural) politics of his time. His interest in forming scientific societies never waned and his efforts led to the founding of the Berlin Academy of Sciences. He also played a part in the founding of the Dresden Academy of Science and the St. Petersburg Academy of Science. Though Leibniz's models for the scientific society were the Royal Society and the Royal Science Academy of France, his pansophistic vision of scientific cooperation sometimes took on utopian dimensions. In this paper, I will present Leibniz's ideas of scientific cooperation as a kind of religious activity and discuss his various schemes for the founding of such scientific societies.

Etiikan tutkimuksen funktio Aristoteleella ja Nikomakhoksen etiikan tulkintaperinteet

Käytännöllisen filosofian historian alaan kuuluva Pro Gradu -tutkielmani pyrkii vastaamaan kysymykseen, mikä on etiikan tutkimuksen funktio Aristoteleen Nikomakhoksen etiikassa. Tarkastelen Nikomakhoksen etiikan tulkintaperinteitä ja erityisesti Aristoteleen etiikan egoistisesta perusluonteesta käytyä keskustelua. Tutkimuksessa kyysenalaistan oletuksen, että etiikan teorian funktio Aristoteleella olisi ollut sama kuin mikä se modernissa etiikassa on. Tutkimuksessani totean antiikin etiikan ja modernin moraalikäsityksen erot ja tuon esiin sen, kuinka helposti modernit Aristoteles-kommentaattorit lankeavat anakronismiin. Tämä tulee esiin egoismi-keskustelussa ja siinä, millaisia asioita keskustelun osapuolet vaativat Aristoteleen etiikalta tai olettavat etiikan teorian sisältävän. Keskustelu Aristoteleen etiikan egoismista toimii esimerkkinä, jonka kautta valoitetaan modernien tulkintaperinteiden ongelmia. Tutkimuksessa päädytään kumoamaan ongelmallisena tulkintaperinne, jonka mukaan Aristoteleen eettinen naturalismi voisi tarjota rationaalisen perustan etiikalle. Myös perinteinen käsitys Aristoteleen etiikan teorian funktiosta hylätään ja päädytään esittämään että Aristoteleen etiikka on perusluonteeltaan erottamatonta politiikasta ja antiikin kreikan kaupunkivaltion poliittisesta rakenteesta. Tämän johdosta kyseenalaistetaan vakavasti mahdollisuus soveltaa Aristoteleen etiikkaa moderniin maailmaan. Johtopäätöksenä on, että Nikomakhoksen etiikka on enemmänkin lainsäätäjille/valtiomiehille (tai sellaiseksi aikoville) suunnattua asiantuntijakirjallisuutta kuin yksityiselle ihmiselle hänen omassa elämässään vastauksia tarjoava opas. Etiikan teorian tarkoituksena on näyttää lainsäätäjille kokonaiskuva, mihin suuntaan heidän tulisi lainsäädännöllään kansalaisia ohjata.