Democracy, Participation, and Deliberation in China : The discussion about democratic centralism in the official Chinese press, 1978-1981

This study examines the Chinese press discussion about democratic centralism in 1978-1981 in newspapers, political journals and academic journals distributed nationwide. It is thus a study of intellectual trends during the Hua Guofeng period and of methods, strategies, and techniques of public political discussion of the time. In addition, this study presents democratic centralism as a comprehensive theory of democracy and evaluates this theory. It compares the Chinese theory of democratic centralism with Western traditions of democracy, not only with the standard liberal theory but also with traditions of participatory and deliberative democracy, in order to evaluate whether the Chinese theory of democratic centralism forms a legitimate theory of democracy. It shows that the Chinese theory comes close to participatory types of democracy and shares a conception of democracy as communication with the theory of deliberative democracy. Therefore, the Chinese experience provides some empirical evidence of the practicability of these traditions of democracy. Simultaneously, this study uses experiences of participatory democracies outside of China to explain some earlier findings about the Chinese practices. This dissertation also compares Chinese theory with some common Western theories and models of Chinese society as well as with Western understandings of Chinese political processes. It thus aims at opening more dialogue between Chinese and Western political theories and understandings about Chinese polity. This study belongs to scholarly traditions of the history of ideas, political philosophy, comparative politics, and China studies. The main finding of this study is that the Chinese theory of democratic centralism is essentially a theory about democracy, but whether its scrupulous practicing alone would be sufficient for making a country a democracy depends on which established definition of democracy one applies and on what kind of democratic deficits are seen as being acceptable within a truly democratic system. Nevertheless, since the Chinese theory of democratic centralism fits well with some established definitions of democracy and since democratic deficits are a reality in all actual democracies, the Chinese themselves are talking about democracy in terms acceptable to Western political philosophy as well.

Kokoomus, Kekkonen ja NKP:n luottamus : Kansallisen Kokoomuksen toiminta hallitusaseman saavuttamiseksi 1969-1981

Tutkielmani käsittelee Kokoomuksen suhdetta presidentti Urho Kekkoseen ja Neuvostoliiton Kommunistiseen puolueeseen NKP:hen. Tutkielmassa selvitetään, mitä kokoomuslaiset poliitikot tekivät näiden suhteiden kehittämiseksi ja puolueensa hallitusaseman saavuttamiseksi vuosina 1969-1981. Suomi solmi toisen maailmansodan jälkeen yya-sopimuksen Neuvostoliiton kanssa ja sitoutui noudattamaan ystävällismielistä politiikkaa Neuvostoliittoa kohtaan. Presidentti J. K. Paasikiven kaudella (1946-56) aloitettu ystävyyspolitiikka oli kehittynyt varsin pitkälle 1960-luvun loppuun mennessä. Vuonna 1956 presidentiksi valitun Urho Kekkosen johdolla hyvistä neuvostosuhteista muodostui Suomessa huipputason politiikan teon edellytys. Kekkonen vaati ehdotonta kuuliaisuutta Paasikivi-Kekkosen ulkopoliittiselle linjalle, niin puolueilta kuin yksittäisiltä poliitikoiltakin. Tämän linjan noudattaminen merkitsi Neuvostoliiton arvostelusta pidättäytymistä ja sitä kautta luottamusta Kekkosen ja NKP:n piirissä. Suomettumisen kaudeksi kutsuttuna aikana 1960-70-luvuilla Kokoomuksen asema oli erityisen vaikea, sillä tietyt puolueen poliitikot jatkoivat Kekkosen ja NL:n arvostelua. Muut keskeiset puolueet olivat päässeet Kekkosen ja Neuvostoliiton suosioon, mutta Kokoomusta ei näiden taholta hyväksytty hallituspuolueeksi vuoden 1966 jälkeen. Suurista puolueista SDP lunasti ulkopoliittisen luottamuksen Kekkoselta ja NKP:ltä 1966, eikä Kokoomusta enää välttämättä tarvittu enemmistöhallituksiin Keskustapuolueen pariksi. Kokoomuksen nuorempi polvi ymmärsi, että vaalimenestyksestä riippumatta hallitusasemaa ei enää saavuteta ilman Kekkosen ja NKP:n luottamusta. Vanhempi polvi puolestaan vastusti Urho Kekkosta ja hänen johdollaan kehittynyttä poliittista kulttuuria. Kokoomuksessa alkoi vuonna 1969 taistelu suhtautumisesta Kekkosen presidenttiyteen ja toiminta puolueen neuvostosuhteiden parantamiseksi. Tutkielma perustuu Porvarillisen Työn Arkiston lähdemateriaaliin, aiheesta julkaistuun kirjallisuuteen, Urho Kekkosen päiväkirjoihin ja arkistomateriaaliin sekä henkilöhaastatteluihin.

Vastakkainasettelusta takaisin neuvottelupöytiin - presidentti Ronald Reaganin neuvostosuhteet 1981-1987

Tutkielmassa tutkitaan Yhdysvaltain presidentti Ronald Reaganin (1911-2004) Neuvostoliittoa koskevaa retoriikkaa hänen käyttämissään julkisissa virallisissa puheissa. Tutkimuskohde on valittu siksi, että Reaganin kahden virkakauden välillä tapahtui merkittävä linjanmuutos juuri neuvostosuhteissa ja tämän tutkimuksen tarkoituksena on pyrkiä selittämään retoriikan merkitystä todellisuuteen. Ajanjakso on rajattu periodille 1981-1987, koska juuri tällä periodilla ratkaiseva retoriikan ja turvallisuuspoliittisen linjan muutos suhteessa Neuvostoliittoon tapahtui. Vedenjakajana on vuosi 1985 Reaganin toisen kauden alkaessa ja Mihail Gorbatšovin tullessa valtaan Neuvostoliitossa. Johdon vaihtuminen Neuvostoliitossa ajatellaan usein olevan ratkaiseva tekijä Yhdysvaltain ja Reaganin asenteiden muuttumiselle. Tutkimuksen avulla pyritään avaamaan diplomatian kulisseja, mitä todellisuudessa milloinkin tapahtui ja missä mentiin kilpavarustelun ja aseriisuntaneuvottelujen samanaikaisten ristiriitaisten vuorovaikutusten akanvirroissa. Aiemmassa tutkimuksessa on taustoitettu erityisesti aseriisuntaneuvottelujen historiaa myös Reaganin kolmen edeltäjän ajalta 1969-1981 periodilta sekä kuvattu Reaganin presidenttikauden pääkysymykset Neuvostoliiton suhteen. Aiemmassa tutkimuksessa on esitetty, että Reagan palasi neuvostopolitiikassaan käytännössä liennytyksen linjalle, merkittävänä retorisena erona kuitenkin, ettei tätä termiä virallisesti koskaan käytetty Reaganin aikana. Toisaalta Reagania on pidetty omalaatuisena ja hieman pinnallisena, kuitenkin retorisesti maan historian yhtenä taitavimmista presidenteistä. Reagan jatkoi pitkälti edeltäjänsä Jimmy Carterin jo käynnistämiä asevarusteluhankkeita mutta hän pyrki saamaan uuden alun neuvotteluilmapiiriin omalla täysin edeltäjistään poikkeavalla kovennetulla retoriikallaan. Varsinkin kautensa alkupuolella Reagan joutui hyvin haastavasti retorisesti todistelemaan haluaan rauhaan samalla kun hänen piti perustella uudet mittavat asevarusteluhankkeet omalle kansalleen. Erityisesti kiistanalainen SDI-avaruuspuolustushanke oli presidentin oma aloite, jota oli vaikeinta perustella riittävän uskottavasti kotimaassa ja varsinkin ulkomailla. Tutkielman tutkimusote on kvalitatiivinen ja induktiivinen. Metodina toimii retorinen analyysi. Retorisen pakottamisen mallia käyttämällä on tarkoituksena jäsentää retoriikan ja turvallisuuspolitiikan välistä yhteyttä sekä näin samalla paikantaa puheiden ja todellisuuden välistä kokonaisuutta. Tutkimuksen avulla pyritään tunnistamaan muutoksia retoriikan menetelmissä puheiden sisällä ja etsimään näiden muutosten syy-seuraussuhteita samanaikaisesti tapahtuneisiin kilpavarustelu –ja aseriisuntaprosesseihin. Lähtöoletuksena on että Reaganin kaudella tapahtunut kolmas johtajanvaihdos, Gorbatšovin valtaantulo oli merkittävä tekijä sekä Reaganin retoriikan että politiikan muuttumisessa. Tutkimus nojautuu pitkälti primaariaineistoon presidentti Reaganin virallisten puheiden toimiessa tärkeimpänä lähdemateriaalina. Merkittävin tutkimustulos on, että vuoden 1985 johtajavaihdos Neuvostoliitossa oli merkittävä tekijä Reaganin konkreettisessa suunnan muutoksessa Neuvostoliittoon nähden, mutta retoriikan tasolla tämä muutos ei ollut yhtä selvä. Hänen puheissaan oli vaihtelevia sävyjä sekä ennen että jälkeen Gorbatšovin valtaantulon. Reaganin sävy puheissa pehmeni jonkin verran, mutta kovistelevia sanoja 1985 jälkeenkin oli silti välillä kohtalaisen paljon ja toisaalta jo aiempien neuvostojohtajien aikana hän puhui välillä sovinnollisempaan sävyyn. Muutos retoriikan suhteen on ollut näin ollen varovaisempaa ja vaikeammin kohdistettavissa yhden tietyn tapahtuman seurauksena. Aseriisuntaneuvotteluissa sen sijaan mentiin selvästi eteenpäin johtajien 1985-1986 tapaamisten siivittämänä. Reagan oli retorisen pakottamisen mallin soveltamisessa pääsääntöisesti aloitteellinen osapuoli, joka halusi vaikuttaa merkittävästi muutoksiin erityisesti Neuvostoliiton sisällä.

Vastakkainasettelusta takaisin neuvottelupöytiin - presidentti Ronald Reaganin neuvostosuhteet 1981-1987

Tutkielmassa tutkitaan Yhdysvaltain presidentti Ronald Reaganin (1911-2004) Neuvostoliittoa koskevaa retoriikkaa hänen käyttämissään julkisissa virallisissa puheissa. Tutkimuskohde on valittu siksi, että Reaganin kahden virkakauden välillä tapahtui merkittävä linjanmuutos juuri neuvostosuhteissa ja tämän tutkimuksen tarkoituksena on pyrkiä selittämään retoriikan merkitystä todellisuuteen. Ajanjakso on rajattu periodille 1981-1987, koska juuri tällä periodilla ratkaiseva retoriikan ja turvallisuuspoliittisen linjan muutos suhteessa Neuvostoliittoon tapahtui. Vedenjakajana on vuosi 1985 Reaganin toisen kauden alkaessa ja Mihail Gorbatšovin tullessa valtaan Neuvostoliitossa. Johdon vaihtuminen Neuvostoliitossa ajatellaan usein olevan ratkaiseva tekijä Yhdysvaltain ja Reaganin asenteiden muuttumiselle. Tutkimuksen avulla pyritään avaamaan diplomatian kulisseja, mitä todellisuudessa milloinkin tapahtui ja missä mentiin kilpavarustelun ja aseriisuntaneuvottelujen samanaikaisten ristiriitaisten vuorovaikutusten akanvirroissa. Aiemmassa tutkimuksessa on taustoitettu erityisesti aseriisuntaneuvottelujen historiaa myös Reaganin kolmen edeltäjän ajalta 1969-1981 periodilta sekä kuvattu Reaganin presidenttikauden pääkysymykset Neuvostoliiton suhteen. Aiemmassa tutkimuksessa on esitetty, että Reagan palasi neuvostopolitiikassaan käytännössä liennytyksen linjalle, merkittävänä retorisena erona kuitenkin, ettei tätä termiä virallisesti koskaan käytetty Reaganin aikana. Toisaalta Reagania on pidetty omalaatuisena ja hieman pinnallisena, kuitenkin retorisesti maan historian yhtenä taitavimmista presidenteistä. Reagan jatkoi pitkälti edeltäjänsä Jimmy Carterin jo käynnistämiä asevarusteluhankkeita mutta hän pyrki saamaan uuden alun neuvotteluilmapiiriin omalla täysin edeltäjistään poikkeavalla kovennetulla retoriikallaan. Varsinkin kautensa alkupuolella Reagan joutui hyvin haastavasti retorisesti todistelemaan haluaan rauhaan samalla kun hänen piti perustella uudet mittavat asevarusteluhankkeet omalle kansalleen. Erityisesti kiistanalainen SDI-avaruuspuolustushanke oli presidentin oma aloite, jota oli vaikeinta perustella riittävän uskottavasti kotimaassa ja varsinkin ulkomailla. Tutkielman tutkimusote on kvalitatiivinen ja induktiivinen. Metodina toimii retorinen analyysi. Retorisen pakottamisen mallia käyttämällä on tarkoituksena jäsentää retoriikan ja turvallisuuspolitiikan välistä yhteyttä sekä näin samalla paikantaa puheiden ja todellisuuden välistä kokonaisuutta. Tutkimuksen avulla pyritään tunnistamaan muutoksia retoriikan menetelmissä puheiden sisällä ja etsimään näiden muutosten syy-seuraussuhteita samanaikaisesti tapahtuneisiin kilpavarustelu –ja aseriisuntaprosesseihin. Lähtöoletuksena on että Reaganin kaudella tapahtunut kolmas johtajanvaihdos, Gorbatšovin valtaantulo oli merkittävä tekijä sekä Reaganin retoriikan että politiikan muuttumisessa. Tutkimus nojautuu pitkälti primaariaineistoon presidentti Reaganin virallisten puheiden toimiessa tärkeimpänä lähdemateriaalina. Merkittävin tutkimustulos on, että vuoden 1985 johtajavaihdos Neuvostoliitossa oli merkittävä tekijä Reaganin konkreettisessa suunnan muutoksessa Neuvostoliittoon nähden, mutta retoriikan tasolla tämä muutos ei ollut yhtä selvä. Hänen puheissaan oli vaihtelevia sävyjä sekä ennen että jälkeen Gorbatšovin valtaantulon. Reaganin sävy puheissa pehmeni jonkin verran, mutta kovistelevia sanoja 1985 jälkeenkin oli silti välillä kohtalaisen paljon ja toisaalta jo aiempien neuvostojohtajien aikana hän puhui välillä sovinnollisempaan sävyyn. Muutos retoriikan suhteen on ollut näin ollen varovaisempaa ja vaikeammin kohdistettavissa yhden tietyn tapahtuman seurauksena. Aseriisuntaneuvotteluissa sen sijaan mentiin selvästi eteenpäin johtajien 1985-1986 tapaamisten siivittämänä. Reagan oli retorisen pakottamisen mallin soveltamisessa pääsääntöisesti aloitteellinen osapuoli, joka halusi vaikuttaa merkittävästi muutoksiin erityisesti Neuvostoliiton sisällä.

Silva Fennica Vol. 15, 1981.

Julkaistu Silva Fennica Vol. 15(4) -numeron liitteenä.

Wegener's granulomatosis in Finland in 1981-2000

Objectives: Wegener s granulomatosis (WG) is a vasculitis with a predilection for the airways and kidneys. An increasing incidence and improved prognosis of WG has been shown. The aim of this study was to evaluate the incidence, clinical presentation, diagnostic delay, risk of dialysis-dependent renal insufficiency and mortality of WG in 1981-2000. Patients and methods: Data was retrieved from the Finnish hospital discharge register and hospital case reports. Patients diagnosed with WG in 1981-2000 were included, and their demographic and clinical data recorded. The patients were crossed with the national kidney dialysis register and the national mortality statistics. Results: A total of 492 patients (243 ♂ , 249 ♀) were diagnosed at a mean age of 54 years (SD 18). The incidence increased from 1.9 to 9.3/ million/ year. The median diagnostic delay decreased from 17 to 4 months. Patients presented most often with symptoms of the ear, nose and throat (ENT) (45%), lung (36%), musculoskeletal system (22%) and kidney (11%). Initial lung involvement, constitutional symptoms, high erythrocyte sedimentation rate (ESR) and high ELK scores [(number of simultaneously involved organ groups (ENT, Lung, Kidney)] were associated with a shorter diagnostic delay. Medical treatment of WG patients remained similar in the 1980s and 1990s. Almost 90% of patients received cyclophosphamide (CYC) and more than 90% glucocorticoid medication at some point during the course of the disease. Eighty-four patients (17%) needed dialysis. Initial renal involvement and elevated serum creatinine values were related to an increased risk of dialysis-dependent kidney disease. In two-thirds of the patients, renal impairment was reversible. Dialysis became chronic (>3 months) in 32 patients (6.5%). Nineteen patients (3.9%) received a kidney transplant. Altogether 203 patients (99 men, 104 women) died before 30 June 2005. WG was the underlying cause of death in 37%. The crude one-year and five-year survival rates were 83.3% and 74.2%, respectively. The standardized mortality ratio was 3.43 (95% CI = 2.98 to 3.94). Older age and elevated creatinine level at diagnosis predicted shorter survival. ENT symptoms at presentation and treatment with CYC were associated with better outcome. There was no additional risk associated with male gender or with either of the decades (1981-1990 and 1991-2000) Conclusions: In 1981-2000, the incidence of WG increased ca. 4.5-fold and diagnostic delay decreased to ca. one-fourth, reflecting increased recognition of the disease and improved diagnostic means. WG patients are at great risk of developing dialysis-dependent renal insufficiency and an increased risk of dying. During the study period the treatment of WG did not change markedly, nor did the prognosis improve.