Kulttuurisia kohtaamisia : Suomalaiset kuvataiteilijat ja Rooma 1800-luvulla

Dozens of Finnish artists, practically all the professional sculptors and painters, travelled to and stayed in Rome during the 19th century. The study at hand concentrates for the first time on the Finnish artists in Rome in corpore, and analyses their way of life based on a broad variety of previously unknown and unexplored sources from a number of archives in both Scandinavia and Rome. The extensive corpus of source material is scrutinized with microhistorical precision from the point of view of cultural history. The new information thus achieved adds to the previous knowledge of Rome s often overlooked importance as a source of inspiration in Scandinavian culture in general and significantly clarifies our understanding of the development of Finnish artistic life and cultural identity in the 19th century. The study proves that in Finland, like in all of Europe, the stay in Rome was considered to be a necessary part of becoming a true artist. Already the journey was an integral part of the encounter with Rome, corresponding with the civilized ideal of the period. The stay in Rome provided a northern artist with overwhelming opportunities that were incomparable to the unestablished and modest forms of artistic life Finland could offer. Without domestic artistic institutions or traditions, the professional status of Finnish painters and sculptors took shape abroad, firstly through the encounter with Rome and the different networks the Finnish artists belonged to during and after their stay in the eternal city. The Finnish artists were an integral part of the international artistic community in the cultural capital of Europe, which gave a totally new impetus to their work and contributed to their cosmopolitan identification. For these early masters of Finnish art, the Scandinavian communality and universal artistic identity seemed to be more significant than their nationality. In all, the scrutiny of Finnish artists in their wide social, ideological and international framework gives an interesting aspect to the cultural ambiance of the 19th century, in both Rome and Finland. The study highlights many long-forgotten artists who were influential in shaping Finnish art, culture and identity in their time.

Ulkomaisen kirjallisuuden tuonti Suomeen 1800-luvun alkupuolella : Waseniuksen kirjakaupan kansainväliset yhteydet 1823-1836

Opinnäytetyöni tarkastelee eurooppalaisen kulttuurin kannalta keskeistä kommunikaatiovälinettä, painettua kirjaa, ja sen kansainvälistä luonnetta ja liikkumista. Teemaan perehdytään helsinkiläisen Gustaf Otto Waseniuksen (1789-1852) kirjakaupan toiminnan avulla keskittyen tarkastelemaan ulkomaisen kirjallisuuden tuomista Suomeen 1800-luvun alkupuolella. Tutkielma käsittelee ensisijaisesti itse kauppiastoimintaa: mitä kirjakauppayhteyksiä Waseniuksella oli sekä miten ja keiden ehdoilla ne toimivat. Näiden kysymysten ohessa pohdin myös itse kirjojen välityksellä tapahtunutta tiedonvälitystä. Työn tavoitteena on paljastaa, minkälaisia suomalaisten kirjakauppiaiden ja lukijoiden kirjallisuudenhankinnan sekä lukemisen kontekstit ja resurssit olivat 1800-luvun alkupuolella. Tutkielman lähteinä on käytetty Waseniuksen kirjakaupan kirjeitä ja kuitteja sekä sensuuriviranomaisten arkistoja. Tutkielmani jakautuu kolmeen osaan. Ensiksi paneudun Waseniuksen kauppaverkoston syntyyn ja sen esittelyyn: Waseniuksen kansainväliset yhteydet keskittyivät kolmelle kulttuurialueelle. Ruotsista hän sai kirjoja kaikilta merkittäviltä kustantajilta, kauppiailta sekä itsenäisesti toimivilta kirjailijoilta. Saksankielisen kulttuurin tarjontaa Wasenius pystyi hankkimaan Leipzigin kansainvälisten kirjakauppiaiden avulla. Ranskalaisen kirjallisuuden osalta Wasenius omasi toimivat yhteydet Pariisin kirjakauppiaisiin. Sen sijaan Brittein saaret jäivät vielä Waseniuksen kontaktiverkoston ulkopuolelle, samoin myös Pietarin huomattava kulttuurikeskus. Tämän jälkeen keskityn yhteyksien toimintaan. Wasenius solmi kauppakumppaniensa kanssa yleiseurooppalaisen komissionääri-sopimuksen, jonka valtuuttamana hän sai myydä kunkin ulkomaisen kauppiaan tuotteita liikkeessään. Ensiksi tarkastelen kauppiaiden välisten etäisyyksien ylittämistä. Aikakauden kuljetustavat huomioonottaen suuret etäisyydet eivät Waseniuksen kirjojen hankintaa juuri haitanneet, vaan suurkauppiaana hän pystyi käyttämään aikansa parhaat resurssit lähetystensä kuljettamiseen. Toiseksi pohdin aikakauden kauppiastoimintojen ja kulttuuripiirteiden vaikutusta kirjakauppaan. Waseniuksen toiminta kirjakauppiaana perustui taloudellisen voiton tavoittelulle, mikä tarkoitti mm. sitä, että lähetysten sisältö määrättiin etukäteen hyvin tarkasti. Ennen Suomeen saapumistaan kirjoilla piti olla varma ostaja, minkä Wasenius useimmiten varmisti ennakkotilausluetteloin ja etumaksuin. Kolmanneksi esiin nousevat 1800-luvun alun poliittiset tapahtumat, jotka osaltaan, kauppiaan silmiin kaikkein näkyvimmin, vaikuttivat kirjojen tuontiin. Sensuurin piti periaatteessa estää useiden satojen vaarallisena pidetyn kirjan levittäminen ja lukeminen Suomessa, mutta Wasenius ei suinkaan lopettanut kiellettyjen kirjojen tuontia, vaan salakuljetti sensuroitavia teoksia jatkuvasti liikkeeseensä myytäväksi. Suomalaiset viranomaiset hyväksyivät usein tämänkaltaisen toiminnan, joten venäläistä sensuuriasetusta tai hallintoa ei juuri kunnioitettu. Vertailu eurooppalaiseen kirjakauppatoimintaan osoittaa Waseniuksen omanneen erittäin hyvät kansainväliset suhteet. Tämä kuitenkin johtui niin kirjakauppatoiminnan keskittymisestä harvojen kauppiaiden käsiin kuin myös oman kustannustoiminnan vähyydestä. Tiedonvälityksen kehityksen ja kulttuurihistorian kannalta Waseniuksen kansainvälinen toiminta osoittautuu noudattelevan vielä vanhan eliittikulttuurin muotoja, mutta kirjakauppainstituution kehittyminen aivan uudenlaiseen kukoistukseen valmisteli jo kansallisen kulttuurin nousemista lähivuosikymmeninä.

Papin pojasta suurteollisuusmieheksi : Alfred Kihlman ja nousevan keskiluokan sosiaaliset verkostot 1800-luvun Suomessa

Tutkimuksen tavoitteena on hahmottaa 1800-luvulla tapahtunutta keskiluokan sosiaalista nousua pohjalaissyntyisen papin, opettajan, liikemiehen ja valtiopäiväedustajan Alfred Kihlmanin (1825-1904) elämänvaiheiden kautta. Kyseessä ei ole perinteinen elämäkerta, vaan työn pyrkimyksenä on mikrotason tarkan analyysin kautta päästä käsiksi laajempiin yhteiskunnallisiin muutosprosesseihin. Erityisen kiinnostuksen kohteena ovat erilaiset sosiaaliset verkostot sekä niiden merkitys Kihlmanin kaltaisen keskiluokkaisen yksilön sosiaaliselle nousulle. Tutkimus jakautuu kahteen pääosaan, joista ensimmäinen käsittelee heränneiden pappien verkostoja 1840-luvulla ja 1850-luvun alussa ja jälkimmäinen liikemiesverkostoja 1850-luvun jälkipuolelta 1870-luvun alkuun. Pääasiallisena lähdeaineistona on Alfred Kihlmanin laaja kirjeenvaihto. Alfred Kihlman liittyi kouluvuosinaan 1840-luvun alussa nuorison piirissä nopeasti levinneeseen herännäisyyteen. Nuoret heränneet papit muodostivat tiiviin sosiaalisen verkoston, joka perustui jaetulle uskonnolliselle ideologialle sekä pappisperheiden välisille avioliittositeille. Lisäksi verkostoa pidettiin yllä yhteisillä kokoontumisilla, vierailuilla, kirjeenvaihdolla sekä palvelusten vaihtamisella. Verkoston välityksellä saatiin tehokkaasti mm. informaatiota sekä rahalainoja. Herännäisyys nousi nuoren keskiluokkaisen papiston omaa yhteiskunnallista voimattomuuttaan kohtaan tuntemasta tyytymättömyydestä. Kun sivistyneistön mahdollisuudet menestyä perinteisillä foorumeilla olivat autonomian alkupuolella heikot, nuoret heränneet kielsivät uskonnollisessa ideologiassaan arvon maalliselta menestykseltä ja rakensivat oman verkostonsa, jonka sisällä he saattoivat toteuttaa pätemisentarvettaan. Yhteiskunnallisen tilanteen muututtua verkosto muuttui 1850-luvun alussa hyödystä rasitteeksi, minkä seurauksena heränneiden pappien rivit hajaantuivat. Irtauduttuaan herännäisyydestä Alfred Kihlman siirtyi opettajan uralle. Heränneeltä vaimoltaan perimänsä varallisuuden sekä nuoruus- ja herännäisvuosinaan solmimiensa ystävyyssuhteiden ansiosta hän ajatui 1850-luvun kuluessa yhä enemmän myös liike-elämään. Hänen merkittävimmäksi toimintakentäkseen muodostuivat Suomen Yhdyspankki sekä Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus, jonka johtajana hän toimi vuodesta 1866 lähtien. 1860-luvulla liikemiesverkostot perustuivat suurelta osin sukulaisuuteen, mutta yhä enenevässä määrin myös ystävyys-, kollega- ja liikekumppanuussuhteisiin. Kun pankkilaitos oli vielä hyvin kehittymätön, verkostot olivat etenkin pääomien hankinnassa avainasemassa. Tiiviit lainaverkostot olivat huonojen suhdanteiden aikana toisaalta myös vaaraksi, sillä yksi suuri konkurssi saattoi vetää mukanaan joukoittain liikemiehiä. Verkostojen kautta voitiin välittää ja saada myös suosituksia sekä sisäpiiritietoa, jota ei ollut saatavissa muista lähteistä. Yhteiskunnan muuttuminen ja henkilösuhteet mahdollistivat Alfred Kihlmanin sosiaalisen nousun. Teollistuminen ja liike-elämän vapautuminen tarjosivat uusia mahdollisuuksia keskiluokan yritteliäille yksilöille. Ylempien yhteiskuntaluokkien välisten säätyjen välisten raja-aitojen tasaantuminen tekivät 1850-luvun puolivälissä mahdolliseksi myös papin osallistumisen liike-elämään. Avainsanat: sosiaaliset verkostot - Suomi - 1800-luku - herännäisyys - kirkkohistoria - taloushistoria

Ainasta Sariin ja Otosta Kimmoon : Suomenkielistä homonyymiparista etunimistä 1800-luvun lopulta noin vuoteen 1980

Tutkielma selvittää homonyymiparisten suomalaisten etunimien suosionvaihtelua eri aikoina eri alueilla. Tarkastelu rajoittuu ajanjaksoon 1800-luvun lopulta noin vuoteen 1980. Tarkoituksenani on kuvata myös sitä ympäristöä, jossa nimenantajat ovat valintansa tehneet. Nimen on hyväksytyksi tullakseen noudatettava yhteisön senhetkisiä nimimalleja. Kulttuurissa tapahtuvat muutokset heijastuvat henkilönnimistöön, esimerkiksi varsinaisista etunimistä voi puhua vasta sitten, kun nimijärjestelmään kuuluu lisäksi sukunimi tai säännöllisesti käytetty lisänimi. Homonyymiparisella etunimellä tarkoitan sellaista etunimenä käytettyä tai sellaiseksi tarkoitettua propria, jolla on Nykysuomen sanakirjan mukaan yleiskielessä sitä äänteellisesti vastaava ei-proprinen, merkityksellinen sana. Tätä kutsun proprin homonyymipariksi. Nimen rinnalla olevan homonyymin merkitys ei useinkaan sinänsä ole vakiinnuttanut nimeä, mutta on nimiryhmiä, joiden homonyymiparit muodostavat merkityskenttiä: Ilta (< Mathilda) on saanut tukea nimistä Aamu ja Päivä. (Huom. *Yö ei ole etunimi.) Ajanjaksojen homonyymipariset suosikkinimet muistuttavat toisiaan ja ovat rakenteeltaan toistensa ja samaan aikaan suosiossa olleiden muiden nimien kanssa samankaltaisia.

Kuviteltu aatelismies : Aateluus viholliskuvana ja itseymmärryksenä 1800-luvun Suomessa

An imagined nobleman Nobility as an enemy image and in-group identity in nineteenth-century Finland The focal point of this study is the difficult relationship between two seemingly very different 19th-century elite groups, the upwardly mobile bourgeois intelligentsia and the slowly declining traditional nobility. In the thinking of the bourgeois contender the two emerged as exact opposites, styled as conflicting ideal types: an outdated, exclusive, degenerate hereditary aristocracy versus a dynamic and progressive new force in society, recruited solely on the basis of personal merit, originating from the common people and representing the nation. The appearance of an important 19th-century novelty, print publicity, coincided with the emergence of the bourgeois intelligentsia. The institutions of the developing publishing industry were manned by the aspiring new group. The strengthening flow of progressive, democratic, nationalist ideas distributed via the printing presses carried an undercurrent of self-promotion. It transmitted to the developing readership the self-image of the new cultural bourgeoisie as the defender and benevolent educator of the nation. Having won the contest over the media, the intelligentsia was free to present its predecessor and rival as an enemy of the people. In its politics the nobility emerged as an ideal scapegoat, represented as the source for existing social evils, all if which would promptly go away after its disappearance. It also served as a black backcloth, against which the democratic, national, progressive bourgeois intelligentsia would shine more brightly. In order to shed light on the 19th-century process of (re)modelling the image of nobility as a public enemy I have used four different types of source materials. These include three genres of print publicity, ranging from popular historical and contemporary fiction to nonfictional presentations of national history and the news and political commentaries of the daily papers, complemented by another, originally oral type of publicity, the discussion protocols of the Finnish four-estate parliament. To counterpoint these I also analysed the public self-image of the nobility, particularly vis-à-vis the nationalist and democratic ethos of the modernising politics.

Suomen suuriruhtinaskunnan virkamiehistön yksityiskirjastot ja sensuurin kieltämä kirjallisuus niissä 1800-luvun alkuvuosikymmeninä

Tutkimus luotaa 1800-luvun alkuvuosikymmenten Suomen suuriruhtinaskunnan virkamiehistön poliittisia asenteita sensuuri-ja painovapauskysymysten valossa. Sadan virkamiehistöön kuuluneen henkilön yksityiskirjastot ja niiden sisältämät mahdolliset sensuurin kieltämät nimikkeet on seulottu Kansalliskirjaston kokoelmissa olevista 1800- luvun kirjahuutokauppaluetteloista vertailemalla niitä Kansallisarkistossa säilytettäviin sensuuriviranomaisten kiellettyjen teosten listoihin. Tutkimuksen keskeisimmiksi teemoiksi nousevat näin poliittis- sekä kirjahistorialliset, kirjallista kulttuuria koskettelevat ulottuvuudet. Virkamiehistön yksityiskirjastot mahdollisine kiellettyine nimikkeineen on esitelty tilastollisen taulukoinnin avulla kirjastojen koon, virkamiehistön hallintoalan, rankiluokan sekä alueellisen identiteetin mukaan jaoteltuina. Vaikka lähdeaineiston perusteella on tämänkaltaisen poliittisväritteisen kirjallisen kulttuurin tavoittaminen osaksi ongelmallista, ovat huutokauppaluettelot systemaattisesta ja säännöllisestä luonteestaan johtuen merkittävää ja satunnaisten inventaarioluetteloiden ohella lähestulkoon ainoaa käsillä olevaa yksityiskirjastoja koskevaa lähdeaineistoa. Suomen 1800-luvun valtiolliseen asemaan liittyviä historiantulkintoja on tutkimuksen edetessä pyritty kuljettamaan rinnakkain; niitä ovat toisaalta suomalaisten käsitykset maansa perustuslaillisesta asemasta ja toisaalta venäläisten viranomaisten tulkinnat Suomen asemasta yleisvaltakunnallisessa viitekehyksessä. Tämän ohella tutkimusaihetta on lähestytty sen ajalliseeen kontekstiin olennaisesti kytkeytyvien yhteiskunta-ja historianfilosofisten teorioiden avulla. Ne ovat olleet myös tutkimuksen kohteena olleille aikalaisille relevantti henkinen ulottuvuus. Tämä on perusteltua, koska filosofista ja valtiotieteellistä kirjallisuutta on ollut kirjastoissa paljon. Etiikasta ja moraalista lähtevä vapauden ongelma on ollut yksi tämänkaltainen yhteiskuntafilosofinen kysymys. Tutkimuksessa aika ajoin esiin nouseva aatteellinen vertailu muiden Euroopan maiden oloihin laajentaa tutkimuksen historiallisen viitekehyksen osaksi 1800-luvun eurooppalaisen henkisen aatemaailman maisemaa. Tutkimuksen varovaiset johtopäätökset juontuvat erilaisista näkökulmista. Kiellettyjä nimikkeitä löytyi hieman yli 30 % kaikista virkamiehistön yksityiskirjastoista, mutta kiellettyjen nimikkeiden määrät osoittautuivat kirjastokohtaisesti laskettuna pienehköiksi. Ilmiön voi näin väittää olleen toisaalta marginaalista, mutta toisaalta konkreettinen osoitus poliittiseen vakaumukseen viittaavasta asennoitumisesta; sensuuria esimerkiksi saatettiin tulkita perustuslaillisuutta ja Aleksanteri I:n antaman hallitsijanvakuutuksen taustaa vasten. Kielletyn kirjallisuuden hankkiminen sensuurilaeista piittaamatta saattoi myös olla kamppailua hyvänä pidetyn yhteiskuntajärjestyksen puolesta järjestelmän epäkohtia vastaan. Keisaria kohtaan tunnettiin lojaalisuutta, mutta hänen hallitsemaansa järjestelmää edustavia sensuuriviranomaisia kohtaan välttämättä ei. Tässä kohdin Suomen tilanteella oli vastaavuutta Saksan oloihin, j o s s a nuorhegeliläiset halusivat muuttaa yhteiskuntaa ideaalimpaan suuntaan. Venäjän keisarikuntaan kuuluminen toi mukanaan maallista hyvää, mutta henkisen kulttuurin puolella orientoiduttiin pääasiassa länteen, ja pitäydyttiin Ruotsin ajan luomassa perinnössä. Yksi keskeinen tästä kummunnut valistusaatteen traditionaalinen arvo oli itsensä vapaa kehittäminen, joten sensuurikysymyksissä ajauduttiin väistämättä törmäyskurssille valtiopoliittisen ja kulttuurisen identiteetin ristipaineessa. Vaikka valtiopoliittinen identiteetti vaihtui vuoden 1809 jälkeen, ei kulttuurisen identiteetin kohdalla näin käynyt. Tätä kautta vahvistuu kokonaiskuva 1700-luvun historian ja Ruotsin ajan perinnön tärkeydestä 1800-luvun henkiselle kehitykselle etenkin kirjallisen kulttuurin saralla.

Jac. Ahrenberg ja historian perintö : Restaurointisuunnitelmat Viipurin ja Turun linnoihin 1800-luvun lopussa

Jac. Ahrenberg and Patrimony Restoration Plans for Viipuri and Turku Castles at the End of the 19th Century This dissertation examines the unrealized restoration plans for two castles in the Grand Duchy of Finland one located at Viipuri (Vyborg, nowadays in Russia), the other at Turku (in Swedish, Åbo) during the last decades of the 19th century. Both castles were used as prisons, barracks and warehouses. From the middle of the 19th century on, their restoration and transformation into museums and "national monuments" were demanded in the newspapers. The prison reform in the 1860s stimulated the documentation and debate concerning their future, but it was only at the beginning of the 1880s when their restoration became an official state-run project. The undertaking was carried out by Johan Jacob (Jac.) Ahrenberg (1847 1914), architect of the National Board of Public Buildings. By combining written sources with drawings and photographs, this dissertation examines the restoration projects, the two castles' significance and the ways in which they were investigated by scholars. The plans are analyzed in connection with restoration practices in France and Sweden and in the context of contemporary discussions concerning national art and patrimony. The thesis argues that these former castles of the Swedish crown were used to manifest the western roots of Finnish law and order, the lineage of power and the capacity of the nation to defend itself. However, because of their symbolism, their restoration became a politically delicate question concerning the role of the Swedish heritage in Finland's nation-building process. According to Jac. Ahrenberg's plans, the two castles were to be restored to their assumed appearance at the time of the Vasa dynasty. Consequently, the structures would have resembled castles in Sweden. It is suggested that one aim of the restoration plans was to transform the two buildings into monuments testifying to the common history of Sweden and Finland. They were meant to consolidate the Swedish basis of Finnish culture and autonomy and thus to secure them against the threatening implications of Russian imperialism. It seems that along with the changing ideals of architectural restoration and the need for an original Finnish architectural heritage, the political connotations associated with the castles were one reason why Jac. Ahrenberg's restoration plans were never realized.

Finlandismer och språkvård från 1800-talet till i dag

The aim of the study is to investigate the use of finlandisms in an historical perspective, how they have been viewed from the mid-19th century to this day, and the effect of language planning on their use. A finlandism is a word, a phrase, or a structure that is used only in the Swedish varieties used in Finland (i.e. in Finland Swedish), or used in these varieties in a different meaning than in the Swedish used in Sweden. Various aspects of Finland-Swedish language planning are discussed in relation to language planning generally; in addition, the relation of Finland Swedish to Standard Swedish and standard regional varieties is discussed, and various types of finlandisms are analysed in detail. A comprehensive picture is provided of the emergence and evolution of the ideology of language planning from the mid-19th century up until today. A theoretical model of corpus planning is presented and its effect on linguistic praxis described. One result of the study is that the belief among Finland-Swedish language planners that the Swedish language in Finland must not be allowed to become distanced from Standard Swedish, has been widely adopted by the average Finland Swede, particularly during the interwar period, following the publication of Hugo Bergroth s work Finlandssvenska in 1917. Criticism of this language-planning ideology started to appear in the 1950s, and intensified in the 1970s. However, language planning and the basis for this conception of language continue to enjoy strong support among Swedish-speaking Finns. I show that the editing of Finnish literary texts written in Swedish has often been somewhat amateurish and the results not always linguistically appropriate, and that Swedish publishers have in fact adopted a rather liberal attitude towards finlandisms. My conclusion is that language planning has achieved rather modest results in its resistance to finlandisms. Most of the finlandisms used in 1915 were still in use in 2005. Finlandisms occur among speakers of all ages, and even among academically educated people despite their more elevated style. The most common finlandisms were used by informants of all ages. The ones that are firmly rooted are the most established, in other words those that are stylistically neutral, seemingly genuinely Swedish, but which are nevertheless strongly supported by Finnish, and display a shift in meaning as compared with Standard Swedish.