La contextualisation du discours radiophonique par des moyens prosodiques. L’exemple de cinq grands philosophes français du XXe siècle

"Radiodiskurssin kontekstualisointi prosodisin keinoin. Esimerkkinä viisi suurta ranskalaista 1900-luvun filosofia" Väitöskirja käsittelee puheen kontekstualisointia prosodisin keinoin. Toisin sanottuna työssä käsitellään sitä, miten puheen prosodiset piirteet (kuten sävelkulku, intensiteetti, tauot, kesto ja rytmi) ohjaavat puheen tulkintaa vanhastaan enemmän tutkittujen sana- ja lausemerkitysten ohella. Työssä keskitytään seitsemään prosodisesti merkittyyn kuvioon, jotka koostuvat yhden tai usean parametrin silmiinpistävistä muutoksista. Ilmiöitä käsitellään sekä niiden akustisten muotojen että tyypillisten esiintymisyhteyksien ja diskursiivisten tehtävien näkökulmasta. Aineisto koostuu radio-ohjelmista, joissa puhuu viisi suurta ranskalaista 1900-luvun filosofia: Gaston Bachelard, Albert Camus, Michel Foucault, Maurice Merleau-Ponty ja Jean-Paul Sartre. Ohjelmat on lähetetty eri radiokanavilla Ranskassa vuosina 1948–1973. Väitöskirjan tulokset osoittavat, että prosodisesti merkityt kuviot ovat moniulotteisia puheen ilmiöitä, joilla on keskeinen rooli sanotun kontekstualisoinnissa: ne voivat esimerkiksi nostaa tai laskea sanotun informaatioarvoa, ilmaista puhujan voimakasta tai heikkoa sitoutumista sanomaansa, ilmaista rakenteellisen kokonaisuuden jatkumista tai päättymistä, jne. Väitöskirja sisältää myös kontrastiivisia osia, joissa ilmiöitä verrataan erääseen klassisessa pianomusiikissa esiintyvään melodiseen kuvioon sekä erääseen suomen kielen prosodiseen ilmiöön. Tulokset viittaavat siihen, että tietynlaista melodista kuviota käytetään samankaltaisena jäsentämiskeinona sekä puheessa että klassisessa musiikissa. Lisäksi tulokset antavat viitteitä siitä, että tiettyjä melodisia muotoja käytetään samankaltaisten implikaatioiden luomiseen kahdessa niinkin erilaisessa kielessä kuin suomessa ja ranskassa. Yksi väitöskirjan osa käsittelee pisteen ja pilkun prosodista merkitsemistä puheessa. Tulosten mukaan pisteellä ja pilkulla on kummallakin oma suullinen prototyyppinsä: piste merkitään tyypillisesti sävelkulun laskulla ja tauolla, ja pilkku puolestaan sävelkulun nousulla ja tauolla. Merkittävimmät tulokset koskevat kuitenkin tapauksia, joissa välimerkki tulkitaan prosodisesti epätyypillisellä tavalla: sekä pisteellä että pilkulla vaikuttaisi olevan useita eri suullisia vastaavuuksia, ja välimerkkien tehtävät voivat muotoutua hyvin erilaisiksi niiden prosodisesta tulkinnasta riippuen.

Counter-figures : An Essay on Antimetaphoric Resistance: Paul Celan's Poetry and Poetics at the Limits of Figurality

Titled "An Essay on Antimetaphoric Resistance", the dissertation investigates what is here being called "Counter-figures": a term which has in this context a certain variety of applications. Any other-than-image or other-than-figure, anything that cannot be exhausted by figuration (and that is, more or less, anything at all, except perhaps the reproducible images and figures themselves) can be considered "counter-figurative" with regard to the formation of images and figures, ideas and schemas, "any graven image, or any likeness of any thing". Singularity and radical alterity, as well as temporality and its peculiar mode of uniqueness are key issues here, and an ethical dimension is implied by, or intertwined with, the aesthetic. In terms borrowed from Paul Celan's "Meridian" speech, poetry may "allow the most idiosyncratic quality of the Other, its time, to participate in the dialogue". This connection between singularity, alterity and temporality is one of the reasons why Celan so strongly objects to the application of the traditional concept of metaphor to poetry. As Celan says, "carrying over [übertragen]" by metaphor may imply an unwillingness to "bear with [mittragen]" and to "endure [ertragen]" the poem. The thesis is divided into two main parts. The first consists of five distinct prolegomena which all address the mentioned variety of applications of the term "counter-figures", and especially the rejection or critique of either metaphor (by Aristotle, for instance) or the concept of metaphor (defined by Aristotle, and sometimes deemed "anti-poetic" by both theorists and poets). Even if we restrict ourselves to the traditional rhetorico-poetical terms, we may see how, for instance, metonymy can be a counter-figure for metaphor, allegory for symbol, and irony for any single trope or for any piece of discourse at all. The limits of figurality may indeed be located at these points of intersection between different types of tropes or figures, and even between figures or tropes and the "non-figurative trope" or "pseudo-figure" called catachresis. The second part, following on from the open-ended prolegomena, concentrates on Paul Celan's poetry and poetics. According to Celan, true poetry is "essentially anti-metaphoric". I argue that inasmuch as we are willing to pay attention to the "will" of the poetic images themselves (the tropes and metaphors in a poem) to be "carried ad absurdum", as Celan invites us to do, we may find alternative ways of reading poetry and approaching its "secret of the encounter", precisely when the traditional rhetorical instruments, and especially the notion of metaphor, become inapplicable or suspicious — and even where they still seem to impose themselves.

Turun linna kerrottuna ja kertovana tilana

The Turku castle, founded c. 1300, has changed over the centuries from a medieval defensive structure into a Renaissance palace and from a derelict jailhouse in the late 19th century into a prime example of the Medieval built heritage in Finland. Today, it is first and foremost a monument to the Medieval and Renaissance heyday of the castle. This is apparent in the architectural forms that have been carefully restored and reconstructed. It also becomes clear in all kinds of narratives, both visual (like the set of miniatures about the different stages of the construction of the castle) and textual (as during the guided tours). For the first time in the architectural history of the Turku castle, the Medieval, the Renaissance, the Modern, and the Present as architecturally constructed or reconstructed spaces can all be visited within the same hour. As a result, the monumental Turku castle may even be deemed anachronistic or inauthentic. In this study I look at the ways in which the Turku castle is, indeed, anachronistic and inauthentic. My main objective, however, is to find ways in which the anachronisms and inauthenticities are overcome in a positive way. I base my analysis of the Turku castle on three theoretical standpoints. First, I am studying the castle as space, described by Michel de Certeau as a practiced place (de Certeau 2002). Second, I am approaching the numerous narrative aspects of the castle following Paul Ricoeur s analysis of narrative as a threefold mimetic process (Ricoeur 1990). From these two theoretical settings I have summoned the concept of narrative space. The life and work at the castle are based on expectations and understandings of the historical surroundings. My third theoretical choice is to study this applied knowledge of the place as the management of blocks of knowledge in communication (Robert de Beaugrande 1980). Combining the theoretical starting points of space and narrative , I am approaching the castle as if it were an evolving set of narratives, narrated in space but also through space. Seeing e.g. the restoration teams of the mid-20th century and the present day tour guides as creative narrators, I am looking beyond the dilemma of the anachronistic spaces. What transpires is an inter-connected web of texts and spaces, tangible and intangible narratives. My analytical key to these narrative relationships is the threefold mimetic process of pre-figuration, con-figuration, and re-figuration, inspired by the writings of Paul Ricoeur (1990). This way, the past can be seen as a pool of endless possibilities to emplot place, time, and action into a narrative space. The narratives convey images of the past that may be contested by other images, and the power to narrate in the first place can be challenged and re-distributed.

Three Sides of a Wall : Obstacles and Border States in Paul Auster's Novels

Tutkielmani käsittelee yhdysvaltalaisen kirjailijan Paul Austerin (s. 1947) romaanituotannossa esiintyviä esteitä ja rajatiloja. Erityisesti olen kiinnostunut siitä, miten Auster liittää nämä "marginaalitilat" amerikkalaiseen vapauden ja laajentumisen ideologiaan sekä kieleen ja kirjoittamiseen. Austerin romaaneissa esteiden ja rajatilojen käsittely voidaan jakaa kolmeen vaiheeseen. Ensimmäisessä vaiheessa henkilöt ovat vahvojen esteiden rajoittamia tai rakentavat niitä itse. Rajoittuneisuus ei kuitenkaan aina tunnu häiritsevän heitä - itse asiassa monet päähenkilöistä tuntevat itsensä onnellisiksi tai vähintäänkin tyytyväisiksi joutuessaan esteen takia pysähdyttämään vapaan liikkeensä. Toisessa vaiheessa henkilöt pyrkivät ylittämään tai rikkomaan esteen päästäkseen toiselle puolelle. Kuten amerikkalaiset esi-isänsä aikoinaan, he etsivät rajatonta, laajaa ja tyhjää tilaa - "suurta tuntematonta" valloitettavakseen. Tällaisen tilan kohdatessaan he joutuvat kuitenkin usein epävarmuuden valtaan. Kolmas vaihe on tutkielmani kannalta tärkein: välitila, josta käytän työssäni nimitystä "in-betweenity". Tähän vaiheeseen päästään kulkemalla ensin kahden muun vaiheen kautta. Juuri tietoisuus näistä kahdesta muusta vaiheesta synnyttää tämän kolmannen tilan, eräänlaisen rajatilan, jossa tajutaan sekä esteiden että esteettömyyden tärkeys. Tämä välitila on Austerille tyypillinen tila, joka kertoo paitsi amerikkalaisen unelman paradoksaalisuudesta myös (kaunokirjallisen) kielenkäytön prosessista. Monet Austerin kirjojen muurin rakentajista tai purkajista voidaan nähdä kirjailijahahmoina, joiden omituinen suhde esteisiin ja rajoihin kumpuaa juuri siitä rajatilasta, jonka asukkaita he kielentaiteilijoina väistämättä ovat. Tällaisen tilan/tilattomuuden kuvaaminen tekee Austerista oman postmodernin aikamme tärkeän kirjailijan - kirjailijan, joka sen sijaan, että pyrkisi eroon paradokseista, sijoittaa hahmonsa niiden sisään. Rajoihin ja esteisiin liittyvä problematiikka ei kuitenkaan ole pelkästään nykyajan ongelma vaan kysymys, joka ihmisen toisaalta rajoja kaipaavan toisaalta rajattomuutta kaipaavan luonteen vuoksi säilyy aina ajankohtaisena. Avainsanat: Paul Auster, este, muuri, raja, Yhdysvallat

Reconstructions of past climates from documentary and natural sources in Finland since the 18th century

In this paper both documentary and natural proxy data have been used to improve the accuracy of palaeoclimatic knowledge in Finland since the 18th century. Early meteorological observations from Turku (1748-1800) were analyzed first as a potential source of climate variability. The reliability of the calculated mean temperatures was evaluated by comparing them with those of contemporary temperature records from Stockholm, St. Petersburg and Uppsala. The resulting monthly, seasonal and yearly mean temperatures from 1748 to 1800 were compared with the present day mean values (1961-1990): the comparison suggests that the winters of the period 1749-1800 were 0.8 ºC colder than today, while the summers were 0.4 ºC warmer. Over the same period, springs were 0.9 ºC and autumns 0.1 ºC colder than today. Despite their uncertainties when compared with modern meteorological data, early temperature measurements offer direct and daily information about the weather for all months of the year, in contrast with other proxies. Secondly, early meteorological observations from Tornio (1737-1749) and Ylitornio (1792-1838) were used to study the temporal behaviour of the climate-tree growth relationship during the past three centuries in northern Finland. Analyses showed that the correlations between ring widths and mid-summer (July) temperatures did not vary significantly as a function of time. Early (June) and late summer (August) mean temperatures were secondary to mid-summer temperatures in controlling the radial growth. According the dataset used, there was no clear signature of temporally reduced sensitivity of Scots pine ring widths to mid-summer temperatures over the periods of early and modern meteorological observations. Thirdly, plant phenological data with tree-rings from south-west Finland since 1750 were examined as a palaeoclimate indicator. The information from the fragmentary, partly overlapping, partly nonsystematically biased plant phenological records of 14 different phenomena were combined into one continuous time series of phenological indices. The indices were found to be reliable indicators of the February to June temperature variations. In contrast, there was no correlation between the phenological indices and the precipitation data. Moreover, the correlations between the studied tree-rings and spring temperatures varied as a function of time and hence, their use in palaeoclimate reconstruction is questionable. The use of present tree-ring datasets for palaeoclimate purposes may become possible after the application of more sophisticated calibration methods. Climate variability since the 18th century is perhaps best seen in the fourth paper study of the multiproxy spring temperature reconstruction of south-west Finland. With the help of transfer functions, an attempt has been made to utilize both documentary and natural proxies. The reconstruction was verified with statistics showing a high degree of validity between the reconstructed and observed temperatures. According to the proxies and modern meteorological observations from Turku, springs have become warmer and have featured a warming trend since around the 1850s. Over the period of 1750 to around 1850, springs featured larger multidecadal low-frequency variability, as well as a smaller range of annual temperature variations. The coldest springtimes occurred around the 1840s and 1850s and the first decade of the 19th century. Particularly warm periods occurred in the 1760s, 1790s, 1820s, 1930s, 1970s and from 1987 onwards, although in this period cold springs occurred, such as the springs of 1994 and 1996. On the basis of the available material, long-term temperature changes have been related to changes in the atmospheric circulation, such as the North Atlantic Oscillation (February-June).

Käytännöt ja ajattelu Michel Foucault'n filosofiassa

Practices and Thought in Michel Foucault s Philosophy The present thesis examines Michel Foucault s (1926-1984) notion of practice and argues that it is an essential concept in his philosophy, especially in his analysis of knowledge, power and ethics. The thesis reveals a previously neglected chronological and methodological unity in Foucault s work. The first chapter clarifies Foucault s philosophy by outlining it according to four central themes. First, the main philosophical goal of his historical studies is to analyse how human subjects have become objects of their own thinking. Second, this goal calls for methodological precaution to avoid all anthropological universals. Third, Foucault s studies are directed towards fields of practices. Fourth, the analysis of practices is executed along three axes: knowledge, power and ethics. The second chapter concerns the notion of practice in Foucault s archaeological method. Foucault s archaeological analysis is not directed towards objects and subjects as such, but to the way that the rules of discursive practice form them in the discourse. Many commentators have neglected Foucault s concept of practice when discussing his ideas concerning rules of discourse and limits of knowledge. I argue that Foucault s analysis concerning the limits of knowledge relates to local and contingent rules of discursive practice, not to transcendental rules of thinking in general. The third chapter deals with power relations and practices. I clarify Foucault s concept of dispositif by defining it as a functional ensemble of practices, and argue that this concept is crucial to his understanding of power relations. I stress a conceptual definition, which separates relations of power from the practices of government and show that the latter is based on the idea that power relations are integrated into practices. This conceptual clarification also helps in understanding Foucault s critique concerning modern practices of power. The fourth chapter examines Foucault s way of perceiving ethics as a practice. He separates three essential dimensions in morals: moral codes, moral behaviour and practices of self. His ethics concern practices of self and he studies how these practices have constituted different relations that subjects have to themselves, to others and to their societies. I argue that Foucault s own ethical views can be found in the ideas on the importance of practices of self in the modern world, and emphasize that these ideas should be connected to his views concerning the tradition of the Enlightenment, and to his own political action.

The Narrative Turn in the French Novel of the 1970s

The most important French literary movement of the 1950s and 1960s, the nouveau roman, radically questioned the idea of the novel as storytelling, claiming that narratives create a false illusion of the world’s intelligibility. However, in the 1970s storytelling finds its way back into the French novel – a shift that has been characterized as the “return of the narrative”. In my article, I argue that the “narrative turn” in the French novel of the 1970s can be seen as a turn towards a fundamentally hermeneutic view of the narrative mediatedness of our relation to the world. From a hermeneutic perspective, the nouveaux romanciers – insofar as they reject the narrative in order to disclose the discontinuous, fragmentary and chaotic nature of reality – hang onto the positivistic idea that “real” is only that which is independent of human meaning-giving processes. By contrast, the hermeneutists, such as Paul Ricoeur, consider also the human experience of the world to be real, and largely narrative in form. This view is shared by the principal novelists associated with the narrative turn, such as Michel Tournier to whom man is a “mythological animal”. However, after the nouveau roman , narratives have lost their innocence: they no longer appear as “natural” but are conscious of their own narrativity, historicity, and the way they represent only one possible – inevitably ethically and politically charged – perspective into reality. By making storytelling thematic and by telling “counter-stories” that question prevailing models of sense-making, Tournier and other “new storytellers” strive to promote critical reflection on the stories on the basis of which we orient to the world and narrate our lives – both as individuals and as communities.

Fin de millénaire eli maailmanlopun satiiri : Frédéric Beigbederin Au secours pardon, Marie Darrieussecqin Truismes ja Michel Houellebecqin La Possibilité d'une île

Pro gradu -työni käsittelee ranskalaisen nykykirjallisuuden yhteiskunnallista suuntausta, jota kirjallisuudentutkija Ruth Cruickshank kutsuu fin de millénaire -kirjallisuudeksi. Tutkimani teokset ovat Frédéric Beigbederin Au secours pardon (2007), Marie Darrieussecqin Truismes (1996) ja Michel Houellebecqin La Possibilité d'une île (2005). Pohdin, millaisena ja millaisin keinoin teokset kuvaavat seksuaalisuutta ja sen tulevaisuudennäkymiä kulutusyhteiskunnassa, ja millaisiin yhteiskunnallisiin olosuhteisiin niiden havainnot perustuvat. Hahmottelen reittejä, joita pitkin globaalin mittakaavan yhteiskunnalliset muutokset vaikuttavat ihmisten intiimeihin tunteisiin ja ihmissuhteisiin. Seksuaalisuuden tarkastelun avulla osoitan, että ranskalaisessa nykykirjallisuudessa ilmenee varsin yhteneviä näkemyksiä ja uhkakuvia aikamme sosiaalisesta todellisuudesta. Tällä tavoin tarkennan ja vankennan vielä hajanaista fin de millénaire -käsitettä. Fin de millénaire -kirjallisuuden oma lajityyppi on massakulttuurin, esimerkiksi viihteen ja mainosten, kielestä vaikutteita ammentava dystopian ja satiirin liitto. Kuten Cruickshank kirjoittaa, fin de millénaire -kirjallisuus heijastaa Ranskassa vuosituhannen vaihteessa korostunutta tunnetta käännekohtaan saapumisesta. Dystopian ohella voidaankin puhua myös apokalyptisesta tekstistä, etenkin siksi, että teokset tarjoavat niukasti ratkaisuja kuvaamiinsa ongelmiin. Eritoten Houellebecqin ja Beigbederin teokset käsittelevät tarpeiden luomista kuluttajille seksuaalivietin ja seksuaalisen kilpailun avulla. Kutsun tätä järjestelmää halutaloudeksi, ja käytän sen toiminnan analysoimisessa apuna Michel Foucault'n käsityksiä vallasta ja Jean Baudrillardin käsityksiä kulutusyhteiskunnasta. Halutalouden sosiaalisia seurauksia ovat vieraantuminen, seksuaalisten hierarkioiden jyrkentyminen ja valinnanvapauden kaventuminen. Teosten kuvaamassa yhteiskunnassa erilaiset esimerkiksi sukupuolen, iän ja ulkonäön perusteella rakentuvat seksuaaliset hierarkiat käyvät yhä merkittävämmiksi. Au secours pardon ja La Possibilité d'une île kuvaavat tapahtumaketjua, jossa etenkin heteromiehistä yhä useampi luisuu seksuaaliseen kurjuuteen muun muassa naisten emansipaation sekä yleisen nuoruuden ja kauneuden palvonnan myötä. Truismesissa taas kuvitellaan yhteiskunta, johon feminismi ei ole päässyt vaikuttamaan mutta pornoistuminen on; naisten ruumiista on tullut miesten yhteistä omaisuutta ja seksuaalinen väkivalta on arkipäivää. Sen maailmassa viehättävä ulkonäkö on naisille miltei elinehto. Yleistäen Houellebecqin ja Beigbederin teokset edustavat miesnäkökulmaa ja Darrieussecqin teos naisnäkökulmaa. Teosten näkemyksiä naisten ja miesten välisistä valtasuhteista pohdin naisten seksuaalisesta vallasta kirjoittaneen Henry Laasasen käyttökelpoisten käsitteiden avulla. Kolmea teosta yhdistävät kuvaukset kulttuurista, jossa ihmissuhteet ovat kaupankäyntiä ja seksuaalinen viehätysvoima määrittelee ihmisen arvon. Darrieussecqin teos on lähitulevaisuuteen sijoittuva dystopia, jossa Beigbederin ja Houellebecqin kuvaama arvoliberalismia ja taloudellista liberalismia yhdistävä kulttuuri on vaihtunut uuskonservatiiviseen ja kaksinaismoralistiseen, naisia räikeästi sortavaan yhteiskuntaan. Teoksen kertoja vähättelee itseensä kohdistuvia koskemattomuuden loukkauksia ja pahoittelee kertomuksensa käänteiden säädyttömyyttä varsinkin kuvatessaan omaa haluaan ja seksuaalista subjektiuttaan. Katson teoksen kritisoivan kirjallisuudentutkija Shirley Ann Jordanin termein poliittisen korrektiuden tyranniaa ja peräänkuuluttavan suoraa puhetta pornografiasta ja naisen halusta. Seksuaalisuus toimii tutkimuksessani lähtökohtana, jonka avulla teoksista nousee esiin julma ja rakkaudeton, säälimättömän kilpailun ja väkivallan täyttämä yhteiskunta. Viime kädessä teosten kuvaama maailmanloppu on se, että rakkaus katoaa ihmisten välisistä suhteista, koska rakkaudessa ei ole voiton tavoittelun kannalta mitään järkeä. Satiirin keinojen, kuten päättymättömän ja monikerroksisen ironian, yhdistyminen dystopiaan pelastaa teokset osoittelevalta moralisoinnilta ja tekee niistä toimivaa yhteiskunnallista kirjallisuutta.