Konstruktioiden dynamiikkaa

Dynamic constructions Dynamic constructions is a study of the dynamism of Finnish grammar. Dynamism as a linguistic phenomenon is studied on both the diachronic and synchronic level. The study therefore focuses not only on the temporal changes of grammar but also on the conventionality of grammatical structures and on the interplay between closely related constructions. Dynamism is also treated as a phenomenon occurring between different varieties of Finnish. All in all, dynamism is shown to be a key feature of the nature of grammar. The study is set within the framework of cognitive linguistics and construction grammar. Both theories emphasise the role of constructions pairings of form with semantic or discourse function in the composition and development of grammar. The grammar of a language is understood to be a structured inventory of such constructions. I argue that the constructions are best studied in their original contexts of use. Thus, the study is usage-based in a strict sense. The data is compiled from various corpora consisting of both written and spoken as well as standard and non-standard Finnish. The dissertation consists of an introduction and four empirical studies. The four papers examine various Finnish constructions and thereby shed light on different aspects of the dynamism of a grammar. The first paper focuses on the diachronic development of the Finnish temporal converb essa. The second paper discusses a specific construction which includes the essa converb, that is, the mikäs on ollessa construction. Some closely related constructions and their semantic interplay are also examined. The third paper extensively studies what is generally regarded as an ellipsis of the negation verb in Finnish. By using present day Finnish data, I show that the omission of the negation verb is not an instance of mere ellipsis but rather a construction. The final paper combines the themes of the second and the third paper by focusing on closely related constructions of the negative ellipsis construction.

Kantauralin murteutuminen vokaalivastaavuuksien valossa

Tässä työssä käsittelen kolmen läntisimmän (saame, itämerensuomi ja mordva) ja kolmen itäisimmän kielihaaran (mansi, hanti ja samojedi) ensitavun vokaalivastaavuuksia aineistonani Pekka Sammallahden sanalista artikkelista Historical phonology of the Uralic Languages (kirjasta The Uralic languages, 1988, toimittanut Denis Sinor). Keskiset kielihaarat marin, permin ja unkarin olen tässä työssä jättänyt systemaattisen tarkastelun ulkopuolelle, koska pohjustustyön aikana selvisi kaksi tendenssiä: yhtäältä monella näiden kielihaarojen vokaaleista on taustallaan useita eri kantauralin vokaaleja, ja toisaalta monilla kantauralin vokaaleilla on jatkajinaan erilaisia vokaaleja kyseisissä kielihaaroissa. Lisäksi jättämällä näiden kielten vokaaliston systemaattisen selvittämisen myöhempiin tutkimuksiin minun on mahdollista koetella lopputyössä esittämiäni hypoteeseja. Tarkasteluni perusteella sana-aineisto antaa mahdollisuuden sellaiselle uudelleentulkinnalle, että kantauralin ensitavun vokaaliparadigma olisikin ollut aiemmin oletettua rikkaampi. Itäisissä kielihaaroissa on säilynyt enemmän distinktiivisiä vokaalifoneemeja kuin läntisissä, ja vaikka läntisissä kielihaaroissa vokaalifoneemien kokonaislukumäärä on lähtökohtaisesti pienempi, selittyvät eräissä sanaryhmissä esiintyvät vokaalivastaavuussarjat luontevimmin niin, että vokaalit ovat lännessä langenneet yhteen, mutta eri kielihaaroissa eri tavalla. Toisin sanoen itäisten kielihaarojen distinktiivisiä vokaaleja vastaavat systemaattisella tavalla läntisten kielihaarojen epäsäännöllisinä pidetyt vastaavuussarjat. Nähdäkseni tässä työssä esittämiäni seikkoja ei ole aikaisemmin havaittu johtuen menetelmän sisäänrakennetuista rajoituksista: yksittäisiä vokaaleja vertaamalla on mahdollista löytää säännölliset vastineet vain niin monelle vokaalille kuin löytyy kummastakin (tai jokaisesta) vertailtavasta kielestä. Pääsääntöisesti vertailu tavoittaa siis vain sen määrän distinktiivisiä yksiköitä kuin löytyy siitä kielestä, jossa yksikköjen lukumäärä on pienin. Tämän vertailevan menetelmän rajoituksen ylitettyäni esitänkin lopputyössäni kantauraliin kahta uutta vokaalia, jotka vastaavat uralistiikassa vanhastaan tunnettuja redusoituneita vokaaleja (etinen ja takainen labiaalisuudeltaan redusoitunut vokaali). Tarkastelussani perustelen myös, miksi äännetaso on luotettavin murteutumisen osoittaja ja että äänteellisin perustein ei ole löydettävissä tukea samojedihaaran varhaiselle erolle muun kielikunnan yhteydestä; pikemminkin samojedi jakaa eräitä äänteellisiä uudennoksia (sekä vokaaliston että konsonantiston osalta) ugrilaisten kielten kanssa. Lisäksi toisin kuin on perinteisesti ajateltu, yhteisen sanaston lukumäärä ei voi aukottomasti todistaa varhaisesta diakronisesta kuilusta kielihaarojen välillä: sanastoeroille on löydettävissä muitakin mahdollisia selityksiä, kuten vaikkapa tiiviit kielikontaktit. Sen sijaan äännetasoa voidaan pitää luotettavana silloin kun useat kielikuntaa jakavat äänteelliset isoglossit osuvat samaan kohtaan. Tällä perusteella näyttää alustavasti siltä, että varhaisin kantauralin jälkeinen murreraja osuisi suomalais-permiläisten ja ugrilais-samojedilaisten kielten väliin.

Liivin kielen ajan perusyksiköihin perustuvat ajan adverbiaalit

Pro gradu –työni tutkimuskohteena ovat liivin kielen ajan adverbiaalit, jotka on muodostettu ajan perusyksiköiden pohjalta. Tutkimus on aineistolähtöinen ja perustuu 563:een esimerkkilauseeseen. Ne on koottu kolmesta kielennäytekokoelmasta: E. N. Setälän ja Väinö Kyrölän kokoelmasta Näytteitä liivin kielestä (1953), Seppo Suhosen kokoelmasta Liivin kielen näytteitä (1975) sekä Julius Mägisten kokoelmasta Muistoja Liivinrannasta (2006). Lisäksi esimerkkejä on Lauri Kettusen liivin sanakirjasta Livisches Wörterbuch (1938). Käsittelemäni ajan perusyksiköt ovat aikaa nimeäviä substantiiveja, kuten vuorokaudenaikojen, viikonpäivien, kuukausien ja vuodenaikojen nimitykset sekä merkitykset ’vuosi’, ’kuukausi’, ’viikko’, ’tunti’, ’minuutti’ ja ’sekunti’. Liivin kielessä näistä muodostetaan ajan adverbiaaleja leksikaalisin ja syntaktisin keinoin. Leksikaaliset ajan adverbiaalit rajautuvat semanttisin perustein: ne ovat sijamuodoissa taivutettuja substantiiveja. Syntaktiset ajan adverbiaalit ovat useampisanaisia adpositiolausekkeita ja kiinteitä sanaliittoja. Ne on muodostettu adpositioiden, kvanttoripronominien, demonstratiivipronominien tai muiden määritteiden avulla ajan perusyksiköiden pohjalta. Tutkielmassani käsittelen aikaa myös hieman laajemmasta näkökulmasta: käsittelen aikaa ilmaisevien yksiköiden muodostumista sekä ajan kielellistämistä. Esittelen myös aiempaa tutkimusta ajan adverbiaaleista sekä tähän mennessä laaditut liivin kieliopin kuvaukset. Ne ovat keskittyneet enemmän morfologian kuin syntaksin esittelyyn. Ajan adverbiaalit ovat jääneet vain maininnan asteelle, joten käsittelemäni aihe on varsin tutkimatonta aluetta liivin kielessä. Adverbiaalien ja tarkemmin ajan adverbiaalien määrittelyn olen perustanut Ison suomen kieliopin pohjalle. Yleisestikin läpi työni kulkee liivin kielen rakenteiden ja ilmiöiden vertailu erityisesti suomeen ja viroon. Taustaksi tutkimukselleni esittelen ajan perusyksiköt ja niiden etymologiaa Itämerenalueen kielistä suomessa, virossa, saksassa, ruotsissa, latviassa ja venäjässä. Liivin aineiston käsittely alkaa myös ajan perusyksiköiden ja niistä muodostettujen leksikaalisten ajan adverbiaalien esittelyllä. Leksikaaliset ajan adverbiaalit muodostetaan liivissä usean eri sijamuodon avulla. Yleisin on partitiivi-illatiivi. Muut käytetyt sijat ovat nominatiivi-genetiivi, illatiivi, inessiivi ja adessiivi sekä epäproduktiivinen essiivi. Leksikaalisten ajan adverbiaalien yhteydessä viittaan myös objektin sijaiseen määrän adverbiaaliin eli osmaan. Syntaktisten ajan adverbiaalien yhteydessä käsittelen sekä niiden muodostamista yleensä että niitä muodostavien elementtien muotoa. Adpositiolausekkeiden yhteydessä käsittelen myös adpositioiden ilmenemistä itämerensuomalaisissa kielissä. Aineistossani esiintyy 11 eri adpositiota tai adposition tavoin käytettyä nominia. Kuvaan sekä adpositioiden itsensä muotoa että adpositioiden täydennyksen muotoa. Ajan adverbiaaleja muodostavia kvanttoripronomineja esiintyy aineistossani viisi. Osa niistä ajan adverbiaaleina esiintyessään taipuu ja usein myös kongruoi täydennyksensä kanssa, osa on taipumattomia ja niiden täydennys on lähes aina nominatiivi-genetiivissä. Ajan adverbiaaleja muodostetaan myös kolmen demonstratiivipronominin avulla. Demonstratiivipronomini ja sen pääsana voivat kongruoida tai pääsana voi esiintyä samassa muodossa kuin yksin leksikaalisena ajan adverbiaalina. Muita määritteitä aineistossani on neljä. Kolme niistä on nomineja ja yksi on partisiippi. Ne eivät useimmiten itse taivu ja niiden täydennys on tavallisesti nominatiivi-genetiivissä, mutta joissakin tapauksissa myös paikallissijoissa. Työssäni olen viitannut myös leksikaalistumiseen. Liivissä useat muissa itämerensuomalaisissa kielissä esiintyvät sijamuodot ovat muuttuneet epäproduktiivisiksi. Tällaisia ovat ulkopaikallissijat sekä essiivi ja instruktiivi. Näitä kaikkia kuitenkin esiintyy ajan ilmausten yhteydessä ja ulkopaikallissijoista erityisesti adessiivilla näyttäisi olevan tärkeä asema sekä ajan että paikan ilmauksissa.

Romanianunkarilaisuuden ja udmurttilaisuuden representaatio sanomalehtiteksteissä : Lähestymistapoja kielen ja identiteetin suhteen tarkasteluun sosiolingvististä taustaa vasten

Tutkielman tavoitteena on testata ja arvioida tekstianalyysin menetelmien toimivuutta vähemmistökielen puhujien identiteetin tutkimisessa sekä selvittää udmurttien ja Transilvanian unkarilaisten vähemmistöidentiteetin erikois-piirteitä. Työssäni tarkastelen etnonyymien magyar 'unkarilainen' ja udmurt 'udmurtti' esiintymistä lehtiteksteissä. Aineistoni koostuu Romanian unkarilaisvähemmistön sekä udmurttivähemmistön omakielisissä sanomalehdissä alkuvuodesta 2007 ilmestyneistä lehtiteksteistä. Unkarilaisesta Szabadság-lehdestä valitsin tarkasteluun 79 tekstiä, udmurtinkielisestä Udmurt duńńe -lehdestä 64. Tarkastelen etnonyymien magyar ja udmurt esiintymistiheyttä sekä sitä, millaisia pääsanoja ne määrittävät. Näiden tulosten avulla päättelen, kuinka keskeinen rooli näissä lehdissä on vähemmistön itseidentifioinnilla, ja pyrin selvittämään, esiintyykö lehdissä selviä vähemmistöidentiteetin rakennusstrategioita. Tilastollisen ja pääsana-analyysin täydennyksenä käytän kriittistä lähilukua: miten unkarilaiset ja udmurtit esitetään, millaisiksi heidät kuvataan ja miten esitetään heidän suhteensa valtaväestöön? Analyysi osoittaa, että Udmurt duńńe -lehdessä etnonyymi udmurt esiintyy 42 prosentissa teksteistä. Unkarilaisessa lehdessä sana magyar esiintyy vain 19 prosentissa teksteistä. Valtaosa udmurt-sanan esiintymistä on tapauksia, joissa se määrittää pääsanaa 'kieli'. Udmurtin kielen kehityksestä kirjoitetaan Udmurt duńńessa paljon ja uutisointi on sävyltään hyvin positiivista. Lehti antaa myönteisen mielikuvan udmurtin kielen nykytilasta ja tulevaisuudesta sekä eri kielten ja kansallisuuksien suhteista. Samanlaista ilmiötä ei ole havaittavissa Szabadságissa. Unkarin kieli mainitaan harvoin, ja näissä harvoissa tapauksissa aiheena ovat kieleen liittyvät ongelmat, esimerkiksi omakielisen opetuksen vaikeudet. Kansallisuuksien suhteita kuvataan enimmäkseen neutraalisti. Udmurt duńńesta puuttuu kielellisiä oikeuksia koskeva kritiikki lähes kokonaan. Eroja voidaan selittää sosiolingvistisen taustatiedon avulla. Asenteissa heijastuu vähemmistöjen erilainen historia. Udmurtin kieltä ei ole koskaan käytetty laaja-alaisesti modernissa yhteiskunnassa, kun taas unkarin kieli oli Transilvaniassa valtakieli aina ensimmäiseen maailmansotaan saakka. Unkarilaiset kokivat dramaattisen siirtymän vähemmistöasemaan, mutta oletettavasti muisto kielen vanhasta asemasta, tietoisuus sen täydestä käyttökelpoisuudesta yhteiskunnassa saa nykyisen vähemmistön edustajat valvomaan oikeuksiaan. Asiaan vaikuttanee myös Unkarin valtion läheisyys. Rajan takana on malli siitä, kuinka unkarin kieltä voidaan käyttää kaikilla elämänalueilla. Udmurteilla ei vastaavaa mallia ole, ja udmurtin kieli on jäänyt kotikielen asemaan. Oletettavasti Udmurt duńńen asennekampanja pyrkii nostamaan udmurtin kielen hupenevaa arvostusta. Romanian unkarilaisten keskuudessa unkarin kielen arvostus on ollut vankkaa, minkä vuoksi kieltä ei ole tarpeen pitää jatkuvasti esillä. Itsenäinen emämaa ja yli kymmenmiljoonainen puhujamäärä vakuuttavat osaltaan unkarin puhujat kielensä elinkelpoisuudesta. Voidaan todeta, että tekstien perusteella udmurttius usein pelkistyy udmurtin kielen taitoon ja käyttöön, kun taas unkarilaisuus ilmenee useilla eri elämänalueilla. Käyttämäni tilastollinen analyysi antaa karkean kuvan aiheen keskeisyydestä teksteissä, mutta todella luotettavan ja yleistettävän tiedon hankkimiseksi olisi käytettävä laajempaa korpusta. Myös useiden eri lehtien vertailu olisi hedelmällistä. Tarkimpia tuloksia antaa lähiluenta. Sen ongelmana on analysoitavan aineiston rajallisuus. Eräs ratkaisu ongelmaan on valitsemani pääsana-analyysi, mutta on huomattava, että myös sen tuloksien tulkitsemisessa lähiluenta on useimmiten tarpeen. Sosiolingvistinen taustatieto on välttämätöntä, jotta analyysin tuloksen saadaan sijoitettua oikeaan kontekstiin ja selitettyä.

Porvoon maalaiskunnan haja-asutusalueen tiennimet

Kymmenkunta vuotta sitten monessa Suomen kunnassa jouduttiin suureen nimeämistyöhön, kun kuntien keskusjärjestöt suosittivat osoitejärjestelmän luomista myös haja-asutusalueille. Kunnille annetut ohjeet käsittelivät lähinnä osoitejärjestelmän teknistä toteuttamista, eikä nimistönsuunnittelun vaativuutta tajuttu. Tärkein asia eli teiden nimeäminen jäi lähes täysin kunnallisten virkamiesten ja poliitikkojen harkinnan varaan. Varsinkin kaksikielisissä kunnissa jouduttiin hankaluuksiin: tiennimet piti luoda kahdella kielellä, vaikka vanha paikannimistö olisi yksikielistä. Tilannetta mutkisti se, että nimistönsuunnittelun suhtautuminen vanhan paikannimistön kääntämiseen ja mukauttamiseen oli murroksessa juuri osoitteistamisprosessin alussa, eikä uusia periaatteita tuotu selvästi julki ennen 1990-luvun puoliväliä. Vielä 1980-luvulla paikannimien kääntämistä ja mukauttamista suositeltiin, mutta nykyään pidetään jo selvänä, että vanhaa paikannimistöä ei pidä perusteetta muokata vaan sitä voidaan käyttää sellaisenaan. Käypiä nimiä ovat siis niin Kråköntie kuin Koivulavägen. Porvoon maalaiskunnassa nimeämistyö aloitettiin vuonna 1989. Hankkeelle määrättiin virkamiesvalmistelija, joka työskenteli yhdessä toimikunnan kanssa. Tiekunnat saivat ehdottaa teilleen nimiä, ja valtaosaehdotuksista otettiinkin huomioon, mutta alkuvaiheessa lähes kaikki ruotsinkieliset paikannimet käännettiin tai mukautettiin. Koska toimikunnan jäsenillä ei ollut asiantuntemusta, nimien käännökset olivat usein epäonnistuneita ja oikeinkirjoitus horjui. Nähtävilläolon jälkeen alkuvuonna 1991 toimikunta päätti turvautua Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen apuun. Tiekunnat eivät hyväksyneet käännöksiä ja mukaelmia, joten ne neuvojen jälkeen poistettiin. Myöhemmin käännökset palautettiin luontonimiin perustuviin tiennimiin, mutta suurimmalta osalta vanha nimistö säilyi muuttamattomana. Emmintöjen jälkeen kunnanhallitus hyväksyi nimistön syksyllä 1995. Suurin osa Porvoon maalaiskunnan 790:stä haja-asutusalueen tiennimestä perustuu vanhaan paikannimistöön (81 %) tai on muuten paikkaan liittyvää (15 %). Vain pieni osa nimistä (4 %) on harkinnaisia.Vanhaan paikannimistöön perustuvissa tiennimissä on eniten tilannimen (41 %), maastonimen (26 %) ja kylännimen (14 %) sisältäviä nimiä. Yleisimmät jälkiosat ovat tie (86 %), kuja (5 %) ja polku (5 %). Määriteosaltaan tyystin suomenkielisiä nimipareista on 14 % (Aholantie-Aholavägen) ja ruotsinkielisiä 36 % (Bodöntie-Bodövägen). Tiekuntien nimet ja uudet tiennimet ovat eri asioita, mutta noin kolmannes uusista tiennimistä sisältää tiekunnan nimessä esiintyvän nimen. Näin Porvoon maalaiskunnan tiekuntien nimissä esiintyvistä 252 määriteosasta 193:a (77 %) on hyödynnetty 245 uudessa tiennimessä. Ennen tiennimiä osoitteissa käytettiin yleensä vain postinumeroa ja postitoimipaikkaa. Jonkin verran käytössä oli myös osoitenimiä (esim. Björkebo, Kappeli). Niistäkin valtaosa (73 %) esiintyy uusissa tiennimissä. Laskelma pohjautuu postin osoitetietojärjestelmään. Uusi tiennimistö perustuu usein jo käytössä oleviin tien- ja paikannimiin, joten se ei uhkaa vanhan nimistön asemaa. Uuden nimistön vaikutusta vähentää sekin, että sitä tarvitsevat lähinnä ulkopuoliset. Kotitienoot hahmotetaan edelleenkin vanhojen ja vakiintuneiden paikannimien avulla, mutta toki uudet tiennimet tuovat esiin monia vähän käytettyjä paikannimiä ja tarjoavat mainion katsauksen seudun kulttuuriperintöön. Ei siis ole samantekevää, miten teitä nimetään. Huonoiksi koetut uudet nimet eivät välttämättä edes vakiinnu käyttöön. Porvoon maalaiskunnan tulosten vertaaminen koko Suomen kattavaan materiaaliin osoittaa hankkeen edenneen hitaasti, mutta kaksikielisyyden ja työvoiman vähyyden huomioon ottaen kohtalaisesti. Vertailu kuuden muun uusmaalaisen kunnan kanssa paljastaa eroja paitsi hankkeen toteuttamistavoissa myös työn tuloksessa eli nimistössä. Yleensä tiekunnat ja asukkaat ovat saaneet tehdä ehdotuksia ja nimistön ovat laatineet virkamiehet ja nimitoimikunnat ilman palkattua asiantuntijaa. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen puoleen on sentään käännytty. Tärkeä havainto on se, että kaksikieliset kunnat ovat halunneet vaalia kulttuuriarvoja ja säilyttää keskeisen vanhan paikannimistönsä koskemattomana. Avainsanat: Tiennimet, osoitenimet, osoitejärjestelmä, nimistönsuunnittelu

Paavo Ravila ja Leonard Bloomfield kielitieteen oppihistoriassa : Vertaileva tutkimus tutkijankuvasta ja tieteenfilosofiasta

Tämä tutkielma käsittelee Paavo Ravilan (1902–1974) ja Leonard Bloomfieldin (1887–1949) tieteenfilosofisia näkemyksiä ja heistä muodostunutta tutkijankuvaa. Työn näkökulma on oppihistoriallinen, ja sen tavoitteena on selvittää Ravilan ja Bloomfieldin teoreettisten näkemysten yhtäläisyyksiä. Työn pääasiallinen lähdekirjallisuus sisältää sekä kotimaista että kansainvälistä kielitieteen historiankirjoitusta. Aineistona on Ravilan ja Bloomfieldin teoreettisen tason kirjoitukset kielitieteestä ja tieteenfilosofiasta; näin ollen heidän kielitieteelliset tutkimuksensa jäävät työn ulkopuolelle. Työtä varten on käytetty myös arkistolähteitä sekä ulkomailta että Suomesta. Ravilan kansainvälisyyttä käsiteltäessä arvokasta aineistoa ovat varsinkin yhdysvaltalaisten yliopistojen arkistoista löytynyt kirjeenvaihto ja muu arkistomateriaali. Luvussa 2 esitellään yleistä kielitieteen historiaa 1800-luvulta 1960-luvulle. Luvussa 3 käsitellään Ravilan ja Bloomfieldin elämää ja uraa ja analysoidaan heistä muodostunutta tutkijankuvaa. Luvussa 4 käsitellään niitä tieteenfilosofisia kysymyksiä, joissa Ravilan ja Bloomfieldin ajatusten samankaltaisuus parhaiten tulee esille: empirismiä, positivismia, merkitystä, formalismia sekä synkronian ja diakronian suhdetta. Ravila ja Bloomfield painottivat empiristisen asennoitumisen tärkeyttä kielitieteessä erityisesti suhteessa aineistoon ja siitä tehtäviin päätelmiin. Lisäksi molemmat olivat positivisteja ja vastustivat siksi sellaisia selityksiä, joita ei voi perustella aineistosta käsin suorien havaintojen avulla. Myös molemmilla toistuva tieteellisyyden vaatimus on johdettavissa positivistisesta asennoitumisesta. Kielitieteen oppihistoriassa Ravilan ja Bloomfieldin tutkijankuva on erilainen varsinkin suhteessa merkityksentutkimukseen, mutta heidän kannanottojensa yksityiskohtaisempi tarkastelu osoittaa, että heidän näkemyksistään voidaan löytää yllättäviä samankaltaisuuksia. Myös synkronian ja diakronian suhdetta tutkittaessa voidaan havaita yhtymäkohtia: synkronistina pidetty Bloomfield ja diakronistina pidetty Ravila pitivät molemmat parhaana lähestymistapana kieleen synkronian ja diakronian yhdistävää tutkimusotetta. Vertailemalla Ravilan ja Bloomfieldin tieteenfilosofisia näkemyksiä voidaan havaita, että heidän käsityksensä kielitieteestä on monilta osin yhteneväinen. Lisäksi vertailu avaa mielenkiintoisia näkökulmia Ravilan suhteeseen suomalaiseen kielitieteeseen. Esimerkiksi positivismin mukainen metafysiikkavastaisuus erottaa hänet ajan eurooppalaisesta kielitieteestä ja toisaalta yhdistää häntä yhdysvaltalaiseen kielitieteeseen.

Tieteellinen ajattelu yliopisto-opinnoissa : haastattelututkimus psykologian, teologian ja farmasian opiskelijoista

The aim of this dissertation is to explore the academic thinking and personal epistemology of university students. More specifically, the aim is to understand and promote students’ research and academic skills as a central goal of academic studies in the research-intensive university of Helsinki. Two of the four studies examine the personal epistemology of psychology students in different study phases, and the variation in personal epistemology among final-year psychology, theology and pharmacy students. Furthermore, personal epistemology was explored as a phenomenon among the student groups. In the fourth study the individual answers of the students interviewed are investigated in more detail. The main focus is on examining students’ beliefs about the nature of knowledge and knowledge acquisition as a representation of their personal epistemology. Study I presents a model which describes the main elements and aspects of teaching and learning in pharmacy education. Firstly, the meaning of quality of teaching and learning is explored. On the basis of this information, the study concentrates on the pedagogical implications of changing pharmacy teaching to improve the quality of learning. Study II describes the results of a cross-sectional study of psychology students participating in undergraduate and master’s level psychology programmes. The students (N = 53) were interviewed concerning their beliefs about knowledge and knowing, the aim being to explore students’ responses about thinking and reasoning. The results are analysed using content analysis to create categories of personal epistemology and comparisons among the students according to the phase of their studies. Study III examines interdisciplinary differences in final-year psychology, pharmacy and theology students’ (N = 52) academic thinking and personal epistemology. The aims of study IV are to examine and compare the consistency of personal epistemology profiles among university students (N = 87) representing three academic disciplines. The individual answers are examined and rated on a scale from absolutist to evaluativist thinking. On the basis of this data, three personal epistemology profiles are identified: a) absolutist profiles; b) relativistic profiles; and c) evaluativist profiles consisting of the subgroups entitled “limited” and “sophisticated”. The results of the studies clearly demonstrate that personal epistemology varies between students in different age groups, study phases, and disciplines. Three categories, including several subcategories, emerge to describe the personal epistemology of students. Furthermore, three personal epistemology profiles can be identified from the data. The comparison between students reveals interesting differences and similarities among student groups, and developmental trends of personal epistemology.

The Freudian unconscious in the context of the cognitive orientation

For decades psychoanalysis was the discipline studying the unconscious, and other branches of study lacked competence to take a stand on the issues concerning the unconscious. From 1980s onwards intense study of the unconscious has been taken place in the scope of cognitive orientation. Thus, nowadays it is talked about both pyschoanalytic and cognitive unconscious. The aim of this thesis is to integrate psychoanalytic and cognitive views. When the "Freudian" conception of the unconscious is considered, there are four entangled issues: 1) what is the unconscious like, 2) how does the unconsciuos give rise to psychic disorders 3) why and how certain contents are missing from consciousness (repression of contents), 4) the emergence of those contents (becoming conscious of the repressed). The conventional psychoanalytic answer to the first question - and "the cornerstone of psychoanalysis" - is "the unconscious is mental". The issues 2)-4) depend radically on the answer given to the 1): "psychoanalytic" conceptualizations on them rest on the "cornerstone". That ground was challended in study I: it was argued that it has never been clear what does it mean that the unconscious is mental. Thus, it was stated that in the current state of art psychoanalysis should drop out the ephitet "mental" before the term unconscious. That claim creates a pressure to reappraise the convential "psychoanalytic" answers to the other questions, and that reappraisal was the aim of studies II and III. In study II the question 2) is approached in terms of implicit knowledge. Study III focuses on mechanisms, which determine which contents appear in the scope of consciousness, and also cause missing of contents from there (the questions 3) and 4)). In the core of study III there are distinctions concerning the processess occuring in the levels of the brain, consciousness, self-consciousness, and narrative self-consciousness. Studies I-III set "psychoanalytic" topics in the frames of cognitive view. The picture emerging from those studies is not especially useful for a clinican (psychotherapist). Studies IV and V focused that issue. Study IV is a rather serious critique toward neuropsychoanalysis. In it it was claimed that repressive functions of conscious states are in the core of clinical psychoanalysis, and functions in general cannot be reduced to neurophysiological terminology. Thus, the limits of neuropsychoanalysis are more strict than it has been realized: crucial clinical issues remain outside its scope. In study V it was focused on the confusing state of things that although unconscious fantasies do not exist, the idea on them has been an important conceptual tool for clinicans. When put in a larger context, the aim of study V is similar to that of study IV: to determine the relation between psychotherapists' and neuroscientists' terminologies. Studies III, IV and V apply the philosopher Daniel Dennett's model on different levels of explanation.

Nuorisokodista maailmalle : Kokemuksia nuorisokodissa elämisestä ja aikuisiässä selviytymisestä

This thesis studies the experiences of women who have lived in a youth home as girls. There are two main themes: 1) experiences of living in a youth home, and 2) experiences of coping as an adult. Data on the first theme is purely subjective; it derives from personal, recalled experiences. Data on the second theme is partly based on experiences and partly on facts about the current life situation of the research participants. A third theme of the thesis is concerned with the question of how the research participants’ placement in a youth home influenced their later life. The thesis contributes valuable knowledge concerning the experiences of young people who have been raised in substitute care, a topic that is rare in the literature. The empirical data of the study consists of responses to an initial inquiry and subsequent interviews. The inquiry was sent to 116 former inhabitants of a youth home. 62 altogether returned the inquiry, and 34 participated in the interview. The purpose of the inquiry was to produce an overview of the life situations of the research participants and to invite them to participate in the interview. In addition, the inquiry sought to produce an overview of how the participants enjoyed living in a youth home and how they saw its significance in terms of their later lives. The interviews concentrated on the research participants’ experiences concerning the processes of getting into a youth home, living there, and coping independently in life afterwards. The most central result relating to the first main theme was that the experiences were both shared and non-shared. Living in a youth home was characterized by six general sentiments: “wonderful, real home”, “new world!”, “safe haven”, “place to live”, “penal institution”, and “nightmare”. These sentiments seemed to be related first and foremost to whether one’s own, individual needs and expectations had been met in the youth home. The strongest and most common needs, as experienced, were the needs for safety, belongingness and respect. On the basis of the experiences, meeting these needs can be considered as the most important task of a youth home. The results relating to the second main theme of the study were examined in two different ways. Comparisons with the general female population (education, situation in working life and financial circumstances) showed that research participants had coped less well. Differences were also found to exist in family structures: nuclear families and single mother families were more unusual among research participants, and stepfamilies more common, than in the general population. More of the participants’ children than of the general population’s lived with somebody other than their parent. However, the experience of coping well was common among research participants, although the beginning of independent living had been generally experienced as difficult: feelings of loneliness, insecurity and restlessness were dominant. Later, a sense of life control developed and strengthened through joining with others (family, work, friends), through accepting one’s own life history and through creating one’s own model of living. As the most significant explanation of their coping, the research participants identified their own (innate) strength and will to cope. The majority of the research participants felt that the youth home had a positive influence on their later lives. Positive influences can be grouped in three “levels”: I) getting out of the home, II) having good experiences and learning useful things, and III) the essential effect on one’s own way of thinking and living. The second level’s influence includes strengthened self-esteem, increased social understanding and new knowledge and skills. Some research participants did not think the youth home had any significance in terms of their later lives, and some thought it had negative significance.

Keltaista ja kimaltavaa : kodin ja koulun yhteistyöstä koulun ja kodin yhteyteen

Through this study I aim to portray connections between home and school through the patterns of thought and action shared in everyday life in a certain community. My observations are primarily based upon interviews, writings and artwork by people from home (N=32) and school (N=13) contexts. Through the stories told, I depict the characters and characteristic features of the home-school interaction by generations. According to the material, in the school days of the grandparents the focus was on discipline and order. For the parents, the focus had shifted towards knowledge, while for the pupils today, the focus lies on evaluation, through which the upbringing of the child is steered towards favourable outcomes. Teachers and those people at home hold partially different understandings of home-school interaction, both of its manifested forms and potentials. The forms of contact in use today are largely seen as one-sided. Yearning for openness and regularity is shared by both sides, yet understood differently. Common causes for failure are said to lie in plain human difficulties in communication and social interaction, but deeply rooted traditions regarding forms of contact also cast a shadow on the route to successful co-operation. This study started around the idea, that home-school interaction should be steered towards the ex-change of constructive ideas between both the home and school environments. Combining the dif-ferent views gives to something to build upon. To test this idea, I drafted a practice period, which was implemented in a small pre-school environment in the fall of 1997. My focus of interest in this project was on the handling of ordinary life information in the schools. So I combined individual views, patterns of knowledge and understanding of the world into the process of teaching. Works of art and writings by the informants worked as tools for information processing and as practical forms of building home-school interaction. Experiences from the pre-school environ-ment were later on echoed in constructing home-school interaction in five other schools. In both these projects, the teaching in the school was based on stories, thoughts and performances put to-gether by the parents, grandparents and children at home. During these processes, the material used in this study, consisting of artwork, writings and interviews (N=501), was collected. The data shows that information originating from the home environments was both a motivating and interesting addition to the teaching. There even was a sense of pride when assessing the seeds of knowledge from one’s own roots. In most cases and subjects, the homegrown information content was seamlessly connected to the functions of school and the curriculum. This project initiated thought processes between pupils and teachers, adults, children and parents, teachers and parents, and also between generations. It appeared that many of the subjects covered had not been raised before between the various participant groups. I have a special interest here in visual expression and its various contextual meanings. There art material portrays how content matter and characteristic features of the adult and parent contexts reflect in the works of the children. Another clearly noticeable factor in the art material is the impact of time-related traditions and functions on the means of visual expression. Comparing the visual material to the written material reveals variances of meaning and possibilities between these forms of expression. The visual material appears to be related especially to portraying objects, action and usage. Processing through that making of images was noted to bring back memories of concrete structures, details and also emotions. This process offered the child an intensive social connection with the adults. In some cases, with children and adults alike, this project brought forth an ongoing relation to visual expression. During this study I end up changing the concept to ‘home-school collaboration’. This widely used concept guides and outlines the interaction between schools and homes. In order to broaden the field of possibilities, I choose to use the concept ‘school-home interconnection’. This concept forms better grounds for forming varying impressions and practices when building interactive contexts. This concept places the responsibility of bridging the connection-gap in the schools. Through the experiences and innovations of thought gained from these projects, I form a model of pedagogy that embraces the idea of school-home interconnection and builds on the various impres-sions and expressions contained in it. In this model, school makes use of the experiences, thoughts and conceptions from the home environment. Various forms of expression are used to portray and process this information. This joint evaluation and observation evolves thought patterns both in school and at home. Keywords: percieving, visuality, visual culture, art and text, visual expression, art education, growth in interaction, home-school collaboration, school-home interconnection, school-home interaction model.

Microarrays in molecular profiling of cancer - focus on head and neck squamous cell carcinoma

Microarrays have a wide range of applications in the biomedical field. From the beginning, arrays have mostly been utilized in cancer research, including classification of tumors into different subgroups and identification of clinical associations. In the microarray format, a collection of small features, such as different oligonucleotides, is attached to a solid support. The advantage of microarray technology is the ability to simultaneously measure changes in the levels of multiple biomolecules. Because many diseases, including cancer, are complex, involving an interplay between various genes and environmental factors, the detection of only a single marker molecule is usually insufficient for determining disease status. Thus, a technique that simultaneously collects information on multiple molecules allows better insights into a complex disease. Since microarrays can be custom-manufactured or obtained from a number of commercial providers, understanding data quality and comparability between different platforms is important to enable the use of the technology to areas beyond basic research. When standardized, integrated array data could ultimately help to offer a complete profile of the disease, illuminating mechanisms and genes behind disorders as well as facilitating disease diagnostics. In the first part of this work, we aimed to elucidate the comparability of gene expression measurements from different oligonucleotide and cDNA microarray platforms. We compared three different gene expression microarrays; one was a commercial oligonucleotide microarray and the others commercial and custom-made cDNA microarrays. The filtered gene expression data from the commercial platforms correlated better across experiments (r=0.78-0.86) than the expression data between the custom-made and either of the two commercial platforms (r=0.62-0.76). Although the results from different platforms correlated reasonably well, combining and comparing the measurements were not straightforward. The clone errors on the custom-made array and annotation and technical differences between the platforms introduced variability in the data. In conclusion, the different gene expression microarray platforms provided results sufficiently concordant for the research setting, but the variability represents a challenge for developing diagnostic applications for the microarrays. In the second part of the work, we performed an integrated high-resolution microarray analysis of gene copy number and expression in 38 laryngeal and oral tongue squamous cell carcinoma cell lines and primary tumors. Our aim was to pinpoint genes for which expression was impacted by changes in copy number. The data revealed that especially amplifications had a clear impact on gene expression. Across the genome, 14-32% of genes in the highly amplified regions (copy number ratio >2.5) had associated overexpression. The impact of decreased copy number on gene underexpression was less clear. Using statistical analysis across the samples, we systematically identified hundreds of genes for which an increased copy number was associated with increased expression. For example, our data implied that FADD and PPFIA1 were frequently overexpressed at the 11q13 amplicon in HNSCC. The 11q13 amplicon, including known oncogenes such as CCND1 and CTTN, is well-characterized in different type of cancers, but the roles of FADD and PPFIA1 remain obscure. Taken together, the integrated microarray analysis revealed a number of known as well as novel target genes in altered regions in HNSCC. The identified genes provide a basis for functional validation and may eventually lead to the identification of novel candidates for targeted therapy in HNSCC.

The influence of HIV infection to the periodontium; a clinical, microbiological, and enzymological study

The main targets of human immunodeficiency virus (HIV) are CD4 receptors of CD4+ lymphocytes and many other cells such as monocytes/macrophages, megakaryocytes, peripheral blood dendritic cells, follicular dendritic cells (DC), epidermal Langerhans cells, and astrocytes. Infection and killing of CD4+ lymphocytes or false reaction of the body to HIV infection and the spontaneous apoptosis of CD4+ lymphocytes decrease CD4+ lymphocyte counts leading to immunosuppression, further disease progression, and appearance of opportunistic infections and malignancies. Oral manifestations are considered to be among the first signs of HIV infection. Enhanced degradation of extracellular matrix and basement membrane components in oral diseases including periodontitis is caused by Zn-dependent enzymes called matrix metalloproteinases (MMPs). The levels and degrees of activation of MMP-1, -2, -3, -7, -8, -9, -25, -26, tissue inhibitors of MMPs (TIMP)-1 and -2, and myeloperoxidase (MPO) and collagenolytic/gelatinolytic activities, and also Ig A, -G, and -M, total protein, and albumin levels in a two-year follow-up were studied from salivary samples. The expression of MMP-7, -8, -9, -25, and -26 immunoreactivities in gingival tissue specimens were studied. Healthy HIV-negative subjects served as controls. All studied clinical periodontal parameters and microbiological evaluation of the periodontopathogens showed that periodontal health of the HIV-positive patients was moderately decreased in comparison to the healthy controls. The levels of Candida in the periodontal pockets and salivary MPO increased with the severity of HIV infection. Immunoreactivities and levels of MMPs and TIMPs, and MMP activities (collagenase, gelatinase) were enhanced in the HIV-positive patient salivary samples relative to the healthy controls regardless of the phase of HIV infection. However, these parameters did not reflect periodontal status in a similar way as in the generally healthy periodontitis patients. Salivary total protein, albumin, IgA, -G, and -M levels were significantly higher in all phases of HIV infection compared to the controls, and salivary total protein, IgG and IgM levels remained higher after two years follow-up, partly correlating with the disease progression and which may reflect the leakage of serum components into the mouth and thus a decreased mucosal barrier. Salivary analyses of MMPs and TIMPs with immunohistochemical analyses showed that HIV infection could predispose to periodontal destruction when compared with healthy controls or the body s defence reactions associated with HIV infection may have been reflected or mediated by MMPs.

Technical efficiency of blood component preparation in blood centres of 10 European countries

Various reasons, such as ethical issues in maintaining blood resources, growing costs, and strict requirements for safe blood, have increased the pressure for efficient use of resources in blood banking. The competence of blood establishments can be characterized by their ability to predict the volume of blood collection to be able to provide cellular blood components in a timely manner as dictated by hospital demand. The stochastically varying clinical need for platelets (PLTs) sets a specific challenge for balancing supply with requests. Labour has been proven a primary cost-driver and should be managed efficiently. International comparisons of blood banking could recognize inefficiencies and allow reallocation of resources. Seventeen blood centres from 10 countries in continental Europe, Great Britain, and Scandinavia participated in this study. The centres were national institutes (5), parts of the local Red Cross organisation (5), or integrated into university hospitals (7). This study focused on the departments of blood component preparation of the centres. The data were obtained retrospectively by computerized questionnaires completed via Internet for the years 2000-2002. The data were used in four original articles (numbered I through IV) that form the basis of this thesis. Non-parametric data envelopment analysis (DEA, II-IV) was applied to evaluate and compare the relative efficiency of blood component preparation. Several models were created using different input and output combinations. The focus of comparisons was on the technical efficiency (II-III) and the labour efficiency (I, IV). An empirical cost model was tested to evaluate the cost efficiency (IV). Purchasing power parities (PPP, IV) were used to adjust the costs of the working hours and to make the costs comparable among countries. The total annual number of whole blood (WB) collections varied from 8,880 to 290,352 in the centres (I). Significant variation was also observed in the annual volume of produced red blood cells (RBCs) and PLTs. The annual number of PLTs produced by any method varied from 2,788 to 104,622 units. In 2002, 73% of all PLTs were produced by the buffy coat (BC) method, 23% by aphaeresis and 4% by the platelet-rich plasma (PRP) method. The annual discard rate of PLTs varied from 3.9% to 31%. The mean discard rate (13%) remained in the same range throughout the study period and demonstrated similar levels and variation in 2003-2004 according to a specific follow-up question (14%, range 3.8%-24%). The annual PLT discard rates were, to some extent, associated with production volumes. The mean RBC discard rate was 4.5% (range 0.2%-7.7%). Technical efficiency showed marked variation (median 60%, range 41%-100%) among the centres (II). Compared to the efficient departments, the inefficient departments used excess labour resources (and probably) production equipment to produce RBCs and PLTs. Technical efficiency tended to be higher when the (theoretical) proportion of lost WB collections (total RBC+PLT loss) from all collections was low (III). The labour efficiency varied remarkably, from 25% to 100% (median 47%) when working hours were the only input (IV). Using the estimated total costs as the input (cost efficiency) revealed an even greater variation (13%-100%) and overall lower efficiency level compared to labour only as the input. In cost efficiency only, the savings potential (observed inefficiency) was more than 50% in 10 departments, whereas labour and cost savings potentials were both more than 50% in six departments. The association between department size and efficiency (scale efficiency) could not be verified statistically in the small sample. In conclusion, international evaluation of the technical efficiency in component preparation departments revealed remarkable variation. A suboptimal combination of manpower and production output levels was the major cause of inefficiency, and the efficiency did not directly relate to production volume. Evaluation of the reasons for discarding components may offer a novel approach to study efficiency. DEA was proven applicable in analyses including various factors as inputs and outputs. This study suggests that analytical models can be developed to serve as indicators of technical efficiency and promote improvements in the management of limited resources. The work also demonstrates the importance of integrating efficiency analysis into international comparisons of blood banking.

Terveyteen liittyvä elämänlaatu laitoskuntoutuksen vaikuttavuuden arvioinnissa : RAND-36-mittarin soveltuvuus työikäisten laitoskuntoutuksen ongelmaprofiilin määrittämiseen ja kuntoutuksen vaikutusten arvioimiseen

The aim of the present research was to examine the validity of the RAND-36 measure of health-related quality of life among the working age rehabilitation clients. The research included two cross-sectional studies and one follow-up study. The subjects of the first study (n = 794) participated in the first period of the five following types of rehabilitation: occupationally oriented medical rehabilitation, musculoskeletal rehabilitation, medical rehabilitation for job burnout, rehabilitation for supporting the work ability and capacity of disabled subjects (vocational rehabilitation) and individualized rehabilitation between October 2000 and October 2001. The subjects of the second study (n = 990) participated in the same rehabilitation during their first rehabilitation period between May 2007 and May 2008. The first subjects participated in a follow-up period no later than May 2003 with the exception of the individual rehabilitation clients (n = 588). Based on the ICF classification, the RAND-36 provides a diverse measure of the health-related quality of life and of the capacity for subjective, perceived physical and psycho-social functioning. The construct properties of the RAND-36 measure proved to be very consistent on the basis of both the cluster and confirmatory factor analyses. At the group level, the RAND-36 measure was shown to be illustrative and sensitive in differentiating the clients’ rehabilitation needs. The results of cluster analyses with the two cross-sectional data indicated a consistent five-cluster solution of rehabilitation groups on the basis of the eight subscales of health-related quality of life. Each of these clusters represented a clear difference in their need for rehabilitation. The RAND-36 measure proved to be sensitive to change. The changes observed in the pre- and post-conditions in relation to all the subscales of quality of life were statistically significant. Depending on the rehabilitation type, different changes in the subscales of the measure were observed, and these changes corresponded to the different emphasis and goals of the specific type of rehabilitation intervention. Similarly, changes in the subscales of the measure were observed in relation to the RAND groups formed by cluster analysis, which were logical and corresponded to the problem profiles of these groups. The confirmatory factor analysis indicated a two-factor solution: an index of the capacity for physical functioning (self-rated general health, bodily pain, physical functioning, physical role functioning) and an index of the capacity for psycho-social functioning (psychological well-being, social functioning, psychological role functioning and energy). These two indices describing functional capacity proved also to be sensitive to change. This two-factor solution seems to be usable for group level analyses when assessing the effects of rehabilitation. The moderately strong correlation between the RAND-36 and work ability index suggests that they partly measure the same phenomenon: perceived health-related quality of life, subjective capacity for activity and perceived work ability have strong links. As expected, the capacity for physical functioning had a stronger correlation with work ability index than with the capacity for psycho-social functioning. According to the present research, the RAND-36 measure can be considered as a screening method for rehabilitation orientation in relation to rehabilitation needs and as a follow-up measure for the health-related quality of life among the working age clients. The RAND-36 measure is also shown to be a useful instrument in estimating the benefits of rehabilitation as well as in effectiveness research.

Multiple socioeconomic circumstances and health : associations and explanations among Finnish and British public sector employees

Socioeconomic health inequalities have been widely documented, with a lower social position being associated with poorer physical and general health and higher mortality. For mental health the results have been more varied. However, the mechanisms by which the various dimensions of socioeconomic circumstances are associated with different domains of health are not yet fully understood. This is related to a lack of studies tackling the interrelations and pathways between multiple dimensions of socioeconomic circumstances and domains of health. In particular, evidence from comparative studies of populations from different national contexts that consider the complexity of the causes of socioeconomic health inequalities is needed. The aim of this study was to examine the associations of multiple socioeconomic circumstances with physical and mental health, more specifically physical functioning and common mental disorders. This was done in a comparative setting of two cohorts of white-collar public sector employees, one from Finland and one from Britain. The study also sought to find explanations for the observed associations between economic difficulties and health by analysing the contribution of health behaviours, living arrangements and work-family conflicts. The survey data were derived from the Finnish Helsinki Health Study baseline surveys in 2000-2002 among the City of Helsinki employees aged 40-60 years, and from the fifth phase of the London-based Whitehall II study (1997-9) which is a prospective study of civil servants aged 35-55 years at the time of recruitment. The data collection in the two countries was harmonised to safeguard maximal comparability. Physical functioning was measured with the Short Form (SF-36) physical component summary and common mental disorders with the General Health Questionnaire (GHQ-12). Socioeconomic circumstances were parental education, childhood economic difficulties, own education, occupational class, household income, housing tenure, and current economic difficulties. Further explanatory factors were health behaviours, living arrangements and work-family conflicts. The main statistical method used was logistic regression analysis. Analyses were conducted separately for the two sexes and two cohorts. Childhood and current economic difficulties were associated with poorer physical functioning and common mental disorders generally in both cohorts and sexes. Conventional dimensions of socioeconomic circumstances i.e. education, occupational class and income were associated with physical functioning and mediated each other’s effects, but in different ways in the two cohorts: education was more important in Helsinki and occupational class in London. The associations of economic difficulties with health were partly explained by work-family conflicts and other socioeconomic circumstances in both cohorts and sexes. In conclusion, this study on two country-specific cohorts confirms that different dimensions of socioeconomic circumstances are related but not interchangeable. They are also somewhat differently associated with physical and mental domains of health. In addition to conventionally measured dimensions of past and present socioeconomic circumstances, economic difficulties should be taken into account in studies and attempts to reduce health inequalities. Further explanatory factors, particularly conflicts between work and family, should also be considered when aiming to reduce inequalities and maintain the health of employees.