Archaeology of wings : Birds and people in the Baltic Sea region during the Stone Age

The prominent roles of birds, often mentioned in historical sources, are not well reflected in archaeological research. Absence or scarcity of bird bones in archaeological assemblages has been often seen as indication of a minor role of birds in the prehistoric economy or ideology, or explained by taphonomic loss. Few studies exist where birds form the basis for extensive archaeological interpretation. In this doctoral dissertation bird bone material from various Stone Age sites in the Baltic Sea region is investigated. The study period is approximately 7000-3400 BP, comprising mainly Neolithic cultures. The settlement material comes from Finland, Åland, Gotland, Saaremaa and Hiiumaa. Osteological materials are used for studying the economic and cultural importance of birds, fowling methods and principal fowling seasons. The bones were identified and earlier identifications partially checked with help of a reference material of modern skeletons. Fracture analysis was used in order to study the deposition history of bones at Ajvide settlement site. Birds in burials at two large cemeteries, Ajvide on Gotland and Zvejnieki in northern Latvia were investigated in order to study the roles of birds in burial practices. My study reveals that the economic importance of birds is at least seasonally often more prominent than usually thought, and varies greatly in different areas. Fowling has been most important in coastal areas, and especially during the breeding season. Waterbirds and grouse species were generally the most important groups in Finnish Stone Age economy. The identified species composition shows much resemblance to contemporary hunting with species such as the mallard and capercaillie commonly found. Burial materials and additional archaeological evidence from Gotland, Latvia and some other parts of northern Europe indicate that birds –e.g., jay, whooper swan, ducks – have been socially and ideologically important for the studied groups (indicating a place in the belief system, e.g. clan totemism). The burial finds indicate that some common ideas about waterbirds (perhaps as messengers or spirit helpers) might have existed in the northern European Stone Age.

Hallinnon lehdistötiedotteiden kieli

This study seeks to answer the question of what the language of administrative press releases is like, and how and why it has changed over the past few decades. The theoretical basis of the study is provided by critical text analysis, supplemented with, e.g., the metafunction theory of Systemic Functional Grammar, the theory of poetic function, and Finnish research into syntax. The data includes 83 press releases by the City of Helsinki Public Works Department, 14 of which were written between 1979 and 1980 (old press releases), and 69 of which were written between 1998 and 1999 (new press releases). The analysis focuses on the linguistic characteristics of the releases, their changes and variation, their relation to other texts and the extra linguistic context, as well as their genre. The core research method is linguistic text analysis. It is supplemented with an analysis of the communicative environment, based on the authors' interviews and written documents. The results can be applied to the improvement of texts produced by the authorities and even by other organizations. The linguistic analysis focuses on features that transform the texts in the data making them guiding, detailed, and poetic. The releases guide the residents of the city using modal verbal expressions and performative verbs that enable the mass media to publish the guiding expressions on their own behalf as such. The guiding is more persuasive in the new press releases than in the old ones, and the new ones also include imperative clauses and verbless directives that construct direct interaction. The language of the releases is made concrete and structurally detailed by, e.g., concrete vocabulary, proper nouns and terms, as well as definitions, adverbials and comparisons, which are used specifically to present places and administrative organizations in detail. The rhetorical features in the releases include alliteration and metaphors, which are found in the new releases especially in the titles. The emphasized features are used to draw the readers' attention and to highlight the core contents of the texts. The new releases also include words that are colloquial in style, making the communicative situations less official. Structurally, the releases have changed from being letter-like to a more newsflash-like format. The changes in the releases can be explained by the development towards more professional communications and the more market-oriented ideology adopted in the communicative environment. Key words: change in administrative language, press releases, critical text analysis, linguistic text analysis

Opetussuunnitelman mallin jäsennys : sisältö ja pedagogiikka kokonaisuuden rakentajina

Structuring of the Curriculum Design: Content and Pedagogy Constructing the Whole The object of this qualitative study is to structure curriculum design by drawing from the characteristics of subject content and pedagogy. The aim is to first outline the forms of content and pedagogy within the National Core Curriculum for Basic Education. By analysing these forms I then aim to construct a general view of the curriculum’s structure and its developmental potential as it relates to both current and future pedagogical and intellectual interests. The written curriculum is examined as part of the educational guidance system, which means that it is an administrative and juridical document that governs teacher action and has a pedagogical and intellectual character. Didactical schools, curriculum ideologies and curriculum-determinants are all discussed as means of approaching the curriculum model. Curriculum content itself is defined by the different forms and conceptions of knowledge. The representation of curriculum content can be defined to be either specific or integrated. Curriculum pedagogy is in turn defined on the basis of the prevailing conception of learning and teaching. The pedagogy within the curriculum can be open or closed depending on the extent of pedagogical freedom allowed. An examination of the pedagogical dimension also covers the subject of the interfaces between formal education and informal learning, which must be taken into consideration when developing school pedagogy and therefore also in the curriculum. The data of the study consists of two curriculum documents: The Finnish National Core Curriculum for Basic Education issued in 1994 and the present National core curriculum for basic education issued in 2004. The primary method used in the study is theory-based content analysis. On the one hand the aim of the analysis is to determine if the structure, i.e., model, of the curricula is built from unconnected, self-contained elements, or whether the separate parts make a coherent whole. On the other hand, the aim is also to examine the pedagogical features the two curricula contain. The basis of the study is not the systematic comparison of the curriculum documents, yet an analysis of two very distinct documents must also be based on an examination of their inherent differences. The results of the study show that the content in the analysed documents is not integrated. The boundaries between divisions are clearly defined and the curricula are subject-oriented and based on theoretical propositional knowledge. The pedagogy is mainly closed and based on strong guidance of content, structured student evaluation and measurable learning experiences. However, curriculum documents do have representations of integrated content: the themes covered early on in the core curriculum guidelines of 1994 permeate systematically the different divisions of the curriculum. The core curriculum guidelines of 2004 in turn reveal skills which create connections between subjects. The guidelines’ utilise out-of-school environments and accommodate learner experiences, and focus on flexible studying and emphasize individual learner needs. These characteristics reveal an open form of pedagogy. In light of these results, it is possible to reach an understanding of the content and pedagogical development possibilities of the curriculum. The essential viewpoints are then the setting of thematically-oriented aims as a basis for content development, the curriculum’s pedagogical structuring on the basis of the learning process and the enhancement of connections between curricular content and pedagogy in a purposeful way. Keywords: curriculum, curriculum theory, curriculum design, core curriculum guidelines, teaching content, pedagogy

Sopimusohjaus ohjausmenettelynä sairaanhoitopiirin ja terveyskeskusten yksiköissä ja niiden lääkärien työssä

This study concerns the implementation of steering by contracting in health care units and in the work of the doctors employed by them. The study analyses how contracting as a process is being implemented in hospital district units, health centres and in the work of their doctors, as well as how these units carry out their operations and patient care within the restrictions set by the contracts. Based on interviews with doctors, the study analyses the realisation of operations within the units from the doctors perspective and through their work. The key result of the study is that the steering impact of contracting was not felt at the level of practical work. The contracting was implemented by assigning the related tasks to management only. The management implemented the contract by managing their resources rather than by intervening in doctors activities or the content of their tasks. The steering did not extend to improving practical care processes. This allowed the unchanged continuation of core operations in an autonomous manner and in part, protected from the impacts of contracting. In health centres, the contract concluded was viewed as merely steering the operations of the hospital district and its implementation did not receive the support of the centres. The fact that primary health care and specialised health care constitute separate contracting parties had adverse effects on the contract s implementation and the integration of care. A theoretical review unveiled several reasons for the failure of steering by contracting to alter operations within units. These included the perception steering by contracting as a weak change incentive. The doctors shunned the introduction of an economic logic and ideology into health care and viewed steering by contracting as a hindrance to delivering care to patients and a disturbance to their work and patient relationships. Contracting caused tensions between representatives of the financial administration and health care professionals. It also caused internal tensions, while it had varying impacts on different specialities, including the introduction of varying potential to influence contracts. Most factors preventing the realisation of the steering objective could have been ameliorated through positive leadership. There is a need to bridge the gap between financial steering and patient work. Key measures include encouraging the commitment of middle management, supporting leadership expertise and identifying the right methods of contributing to a mutual understanding between the cultures of financing, administration and health care. Criticism of the purchasers expertise and the view that undersized orders are due to the purchaser s financial difficulties underlines the importance of the purchaser s size. Overly detailed, product-based contracts seemed to place the focus on the quantities and costs of services rather than health impacts and efficiency of operations. Bundling contracts into larger service packages would encourage the enhancement of operations. Steering by contracting represents unexploited potential: it could function as a forum for integrated regional planning of services, and the prioritisation and integration of care, and offer an opportunity and an incentive for developing core operations.

Syyttäjän asema esitutkinnassa

Suomessa esitutkintaa johtaa pääsääntöisesti poliisi lukuun ottamatta poliisin tekemäksi epäiltyjä rikoksia, joissa tutkinnanjohtajana on syyttäjä. Poliisin johtama esitutkinta ei ole kansainvälisesti tyypillisin tapa järjestää poliisi- ja syyttäjäviranomaisten välinen toimivallanjako. Syyttäjän tehtävänä on rikosvastuun toteuttaminen asianosaisten oikeusturva huomioon ottaen. Syyttäjä siten viime kädessä vastaa siitä, että rikosasia on selvitetty asianmukaisesti. Suomessa syyttäjällä on tämä vastuu, mutta hänellä ei ole täysin sitä vastaavaa valtaa päättää esitutkinnan suorittamisesta ja ohjaamisesta, koska esitutkinnan johtoa ei ole säädetty hänen tehtäväkseen. Tutkielmassa pohditaan, pitäisikö syyttäjän toimia tutkinnanjohtajana Suomessa myös muissa kuin ns. poliisirikosasioissa. Kysymyksen taustoittamiseksi tutkielmassa esitellään sekä tutkinnanjohtajan että syyttäjän vastuuta ja tehtäviä esitutkinnassa nykyisen esitutkintalainsäädännön mukaan. Lainsäädäntöhistoriaa kuvaamalla hahmotetaan sitä, miten nykyiseen toimivallanjakomalliin on päädytty. Vastausta tutkimuskysymykseen haetaan esittelemällä kolme eri mallia siitä, miten toimivallanjako poliisin ja syyttäjän välillä voidaan järjestää. Ensimmäinen malli on voimassa olevaan esitutkintalakiin perustuva järjestely, jossa syyttäjä osallistuu esitutkintaan ns. esitutkintayhteistyön kautta. Toinen malli on Ruotsin lainsäädännön mukainen vastuunjako, jossa syyttäjä yksinkertaisia rikosasioita lukuun ottamatta vastaa esitutkinnan johtamisesta. Kolmas malli on Suomessa tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomitean ehdottama järjestely, joka sijoittuu syyttäjän valtuuksien laajuuden perusteella edellisten välimaastoon. Tutkimuskysymyksen ratkaisemiseksi tutkielmassa esitellään myös oikeuskirjallisuudessa herännyttä keskustelua syyttäjän asemasta esitutkinnassa. Lisäksi aineistona on käytetty viiden eri syyttäjän haastattelua, joissa on esitetty mielipiteitä syyttäjän tutkinnanjohtajuudesta. Syyttäjän tutkinnanjohtajuuden puolesta ja vastaan puhuvia seikkoja arvioimalla tehdään johtopäätöksiä tutkimuskysymyksestä.

Rikosoikeuden lievemmän lain periaate

Tuomioistuimissa käsiteltävissä rikosasioissa tulee usein eteen tilanteita, joissa rikokseen sovellettava lainsäädäntö on rikoksen tekohetken jälkeen joiltain osin muuttunut. Suomessa on vakiintuneesti katsottu, että tällöin sovelletaan pääsääntöisesti rikoksen tekohetken lakia. Jos lainsäädäntö on muuttunut syytetylle edullisemmaksi, tulee kuitenkin tämä tuomitsemishetken lievempi laki sovellettavaksi. Tätä kutsutaan siis rikosoikeuden lievemmän lain periaatteeksi. Sääntö on perusajatukseltaan yksinkertainen, mutta siihen liittyy monia kysymyksiä, joihin lain sanamuoto ei anna vastausta. Tämän kirjoituksen tarkoitus on tuoda esiin näitä kysymyksiä, ja mahdollisimman paljon pyrkiä myös vastaamaan niihin. Lievemmän lain periaatteen soveltamisen ulkopuolelle jäävät lain mukaan määräaikaisiksi tarkoitetut kriminalisoinnit sekä blankorangaistussäännökset. Myös prosessuaaliset seikat on jätetty periaatteen soveltamisalan ulkopuolelle, joitain syyteoikeutta koskevia poikkeuksia lukuun ottamatta. Lakien vertailu tehdään kussakin yksittäistapauksessa erikseen. Tuomioistuimen tulee suorittaa huolellinen soveltamiskoe ja ratkaista asia kokeellisesti kummankin sääntelyn mukaan. Soveltamiskokeessa joudutaan usein arvioimaan tunnusmerkistöissä ja määritelmissä tai yleisissä opeissa tapahtuneita muutoksia. Lopputulosten vertailussa tarkasteltavaksi tulevat niin päärangaistus kuin mahdolliset oheisseuraamukset ja turvaamistoimenpiteetkin. Erimielisyyttä vallitsee kuitenkin siitä, tuleeko ratkaisussa soveltaa vain toisen ajan lainsäädäntöä, vai voidaanko eri aikoina voimassa olleista lainsäädännöistä poimia syytetylle edullisempia palasia ja soveltaa niitä yhdessä. Itse olen sitä mieltä, että tuomioistuimen olisi valittava joko tekohetken tai tuomitsemishetken lainsäädäntö ja sovellettava sitä kokonaisuutena. KP -sopimuksen 15 artikla edellyttää periaatteen soveltamista myös muutoksenhaussa. Näyttäisi siltä, että joissain tapauksissa periaatetta olisi sovellettava vielä lainvoimaisen tuomion täytäntöönpanossakin.

Tietosuoja portaaleissa : Rekisterinpitäjän velvollisuudet ja toimeksiantajan vastuu

Tutkielmassa tarkastellaan tietosuojalainsäädännön perusteella portaaliympäristössä henkilörekistereitä pitävälle yritykselle muodostuvaa vastuuta. Siis millaisia olennaisia erityispiirteitä portaalia suunniteltaessa, toteutettaessa ja käytettäessä on huomioitava sekä miten toiminta on järjestettävä, jotta rekisterinpitäjän voidaan katsoa toimivan tietosuojan osalta lainmukaisesti. Tutkielmassa tarkastellaan myös rekisterinpitäjän velvollisuutta sopimuksin määrätä ja muutoin ohjeistaa rekisterinpitäjän lukuun toimivien yrityksien toimintaa. Lähestymistapa tutkielmassa on ongelmakeskeistä lainoppia, jossa tarkasteltava tutkimusongelma on juridis-liiketoiminnallis-tekninen. Lähestymistapa edustaa myös ennakoivaa oikeustiedettä ja sen lähtökohtana on että portaalien tietosuojan suunnittelulla, toteutuksella ja sopimuksin voidaan ennakoivasti välttää tietosuojaongelmia, laiminlyöntejä sekä niiden seurauksia. Tutkielma yksinkertaistaa ja havainnollistaa portaalista vastaavan rekisterinpitäjän vastuuta tietosuojasta. Tuotoksena esitetään portaalitoiminnassa sovellettavia yleisohjeita portaalien tietosuojan suunnitteluun, toteutukseen ja sopimusjärjestelyihin. Tutkielman tuotoksista on myös laadittu tiivistelmä, joka on julkaistu tietosuojavaltuutetun toimiston ohjeistuksena rekisterinpitäjille (liite 1).

Optimaalinen rangaistus talousrikoksesta : Tutkimus velallisen rikoksista

Optimal Punishment of Economic Crime: A Study on Bankruptcy Crime This thesis researches whether the punishment practise of bankruptcy crimes is optimal in light of Gary S. Becker’s theory of optimal punishment. According to Becker, a punishment is optimal if it eliminates the expected utility of the crime for the offender and - on the other hand - minimizes the cost of the crime to society. The decision process of the offender is observed through their expected utility of the crime. The expected utility is calculated based on the offender's probability of getting caught, the cost of getting caught and the profit from the crime. All objects including the punishment are measured in cash. The cost of crimes to the society is observed defining the disutility caused by the crime to the society. The disutility is calculated based on the cost of crime prevention, crime damages, punishment execution and the probability of getting caught. If the goal is to minimize the crime profits, the punishments of bankruptcy crimes are not optimal. If the debtors would decide whether or not to commit the crime solely based on economical consideration, the crime rate would be multiple times higher than the current rate is. The prospective offender relies heavily on non-economic aspects in their decision. Most probably social pressure and personal commitment to oblige the laws are major factors in the prospective criminal’s decision-making. The function developed by Becker measuring the cost to society was not useful in the measurement of the optimality of a punishment. The premise of the function that the costs of the society correlate to the costs for the offender from the punishment proves to be unrealistic in observation of the bankruptcy crimes. However, it was observed that majority of the cost of crime for the society are caused by the crime damages. This finding supports the preventive criminal politics.

Posted Workers and Free Movement of Services in the European Union – the Impact on National Employment and Immigration Law

This thesis examines posting of workers within the free movement of services in the European Union. The emphasis is on the case law of the European Court of Justice and in the role it has played in the liberalisation of the service sector in respect of posting of workers. The case law is examined from two different viewpoints: firstly, that of employment law and secondly, immigration law. The aim is to find out how active a role the Court has taken with regard these two fields of law and what are the implications of the Court’s judgments for the regulation on a national level. The first part of the thesis provides a general review of the Community law principles governing the freedom to provide services in the EU. The second part presents the Posted Workers’ Directive and the case law of the European Court of Justice before and after the enactment of the Directive from the viewpoint of employment law. Special attention is paid to a recent judgment in which the Court has taken a restrictive position with regard to a trade union’s right to take collective action against a service provider established in another Member State. The third part of the thesis concentrates, firstly, on the legal status of non-EU nationals lawfully resident in the EU. Secondly, it looks into the question of how the Court’s case law has affected the possibilities to use non-EU nationals as posted workers within the freedom to provide services. The final chapter includes a critical analysis of the Court’s case law on posted workers. The judgments of the European Court of Justice are the principal source of law for this thesis. In the primary legislation the focus is on Articles 49 EC and 50 EC that lay down the rules concerning the free movement of services. Within the secondary legislation, the present work principally concentrates on the Posted Workers’ Directive. It also examines proposals of the European Commission and directives that have been adopted in the field of immigration. The conclusions of the case study are twofold: while in the field of employment law, the European Court of Justice has based its judgments on a very literal interpretation of the Posted Workers’ Directive, in the field of immigration its conclusions have been much more innovative. In both fields of regulation the Court’s judgments have far-reaching implications for the rules concerning posting of workers leaving very little discretion for the Member States’ authorities.

Vahingonkorvaus kilpailunrajoituksen seuraamuksena kartellitapauksissa

Tutkielmassa on arvioitu kilpailuoikeudellista vahingonkorvausta kartellien aiheuttaman ylihintatilanteen seuraamuksena Suomen oikeusjärjestyksessä sekä tarvetta rangaistusluonteisin vahingonkorvauksiin. EU:n komissio haluaa lisätä vahingonkorvausten käyttöä kilpailunrajoitusten seuraamuksena ja on ehdottanut kaksinkertaisia vahingonkorvauksia kartellitapauksissa. Esikuvana on Yhdysvaltain kilpailuoikeudessa käytetty kolminkertainen vahingonkorvaus. Yhdysvalloissa vahingonkorvauksen reaaliarvo on kuitenkin epäedullisten korkosäännösten takia huomattavasti Suomea heikompi, ja kumpikin järjestelmä näyttää päätyvän jotakuinkin samanlaisiin lopputuloksiin. Tämä kyseenalaistaa tarpeen rangaistusluonteisten vahingonkorvausten käyttöönottoon Suomessa. Korvauksen määrää voidaan Suomessa ankaroittaa helpoimmin nykyisen viivästyskorkojärjestelmän puitteissa, sillä rangaistusluonteiset korvaukset olisivat periaatteellisesti erittäin suuri muutos Suomen oikeusjärjestykseen. Suomessa kilpailuoikeudellista vahingonkorvausta säännellään sopimusoikeudessa, vahingonkorvauslaissa ja kilpailunrajoituslaissa. Järjestelmä on jossain määrin hajanainen, mutta oikeudellisesti kattava. Yhdistettynä perusteettoman edun palautukseen ja ryhmäkanteeseen ei Suomen järjestelmään jää merkittäviä oikeudellisia aukkoja, mutta niiden soveltuvuus on toistaiseksi epäselvä. Järjestelmää voitaisiin kuitenkin parantaa tekemällä siitä yhtenäisempi, sillä tällä hetkellä se on varsin sirpaleinen. Suomen kilpailuoikeudellisen vahingonkorvausjärjestelmän suurin heikkous näyttää oikeussääntöjen puutteen sijasta olevan epävarmuus niiden tulkinnasta. Tämä näkyy selvästi niissä harvoissa oikeustapauksissa, jotka on käyty julkisesti, sillä ne ovat olleet erittäin riitaisia. Ankarampia seuraamuksia enemmän tarvitaankin oikeuskäytäntöä, varmuutta sääntöjen tulkinnasta ja laajempi tietoisuus mahdollisuudesta vahingonkorvauksiin kilpailunrajoituksista. Toinen merkittävä este vahingonkorvausten yleistymiselle ovat käytännön syyt, kuten vahingon vähäisyys suhteessa kanteen vaatimaan vaivaan ja kuluriskiin sekä vaikeudet näytön hankkimisessa. Niihin oikeussäännöillä on mahdollista vaikuttaa vain rajallisesti. Tässäkään rangaistusluonteisista vahingonkorvauksista ei ole juuri apua. Kilpailuoikeudellinen vahingonkorvaus voi parhaimmillaan olla merkittävä lisä julkisoikeudelliseen seuraamusjärjestelmään, ja tämän tutkielman perusteella Suomella on hyvät oikeudelliset edellytykset sen laajempaan käyttöön. Oikeuskäytäntöä tai lainsäädäntöä kuitenkin tarvitaan tulkinnanvaraisten kohtien selkiyttämiseksi, jotta vahingonkorvaus voi lunastaa siihen asetetut odotukset.

Tuomarin rooli siviili- ja hallintoprosessissa

Tutkielmassa on vertailtu tuomarin roolia siviiliprosessin dispositiivisissa asioissa ja hallintoprosessissa. Vertailussa käytetään apuna kahta ratkaisumallia, jotka ovat peräisin Carol Gilliganin kehittelemästä sukupuolten moraalikehityspsykologiasta. Siten naisen moraalisissa ratkaisuissa käytetään arvoja, jotka ovat muotoutuneet samaistumisen kokemuksena hoivaajaan ja joissa ihmissuhteiden ja vastuun merkitys on korostunut. Naisen eettisenä ratkaisumallina on vastuun etiikka, jossa painottuvat tilannekohtaisen oikeudenmukaisuuden arvot, vastuu, kohtuus ja joustavuus. Vastuun oikeuden heikko kohta on se, että heikompi ei vaadi oikeuksiaan ja hänen asemansa voi heikentyä edelleen. Vastuun etiikka liitetään tutkielmassa hallintoprosessin tuomarin rooliin, koska hallintoprosessin tuomari toimii virallisperiaatteen alaisena ja on selvitysvastuussa joustavassa prosessissa. Miehen moraalikehitys kumpuaa erillisyyden tunteesta hoivaajaansa ja siinä korostuu yksilöllisyys ja oikeuksien painottuminen. Eettinen ratkaisumalli on oikeuden etiikka, jolle on tyypillistä reilun pelin säännöt, tasapuolisuus, ongelmien abstrahoituminen ja muodollisuus. Oikeuden etiikan heikko kohta on tilannekohtainen kohtuuttomuus oikeuksien korostamisen vuoksi. Tämä ratkaisumalli liitetään siviiliprosessin dispositiiviseen menettelyyn. Tutkielman näkökulmana on yksityisen asianosaisen asema ja kokemus prosessissa. Asianosainen on eri asemassa prosesseissa siinä suhteessa, että siviiliprosessiin osallistuminen edellyttää käytännössä asianajajan apuun turvautumista. Hallintoprosessissa on pyrkimys siihen, että yksityinen pärjää ilman avustajaa. Syynä on pidetty heikkoa kaksiasianosaissuhdetta ja sitä, että yksityisen asemaa on tasapainotettava suhteessa viranomaistahoon. Silti siviiliprosessissa asetelma saattaa yhtä hyvin olla epätasapainossa siten, että yksityinen on tiedollisesti ja taidollisesti heikommassa asemassa kuin vastapuolensa. Tuomarin roolia vertaillaan prosesseissa menettelyperiaatteiden ja vastuun jakautumisen sääntöjen avulla. Asianosaiset ovat siviiliprosessissa vastuussa asian oikeudellistamisesta. Myös totuuden käsite muodostuu erilaiseksi, koska selvitysvastuullinen hallintotuomari on lopulta vastuussa selvityksen riittävyydestä, kun taas siviiliprosessissa asianosaisen oikeussuojapyyntö rajaa totuuden. Siviiliprosessia on moitittu liiasta muodollisuudesta varsinkin sovittelukeskustelussa. Muodollisuus vaikeuttaa asianosaisen osallistumismahdollisuuksia ja etäännyttää häntä oikeusjutun käsittelystä. Muodollisuus edistää kuitenkin oikeusvarmuutta. Tuomioistuinsovittelussa on sanouduttu irti muodollisuudesta ja siinä sivussa myös aineellisesta oikeudesta. Sovittelussa on olemassa vaara siitä, että heikomman asema heikkenee entisestään. Joustava prosessi nähdään asianosaisen osallistumisen kannalta suotavampana menettelynä. Joustavuuden syynä on hallintoprosessissa käsiteltävien asioiden monimuotoisuus. Joustavuus ilmenee käytännössä virallisperiaatteen noudattamisena. Tuomarin toiminnan on oltava puolueetonta, mutta heikko asianosaissuhde ja yksityisen heikompi asema vaikuttavat siten, että tuomarin toiminta on tasapainottavaa paitsi yksityisen suuntaan, mutta myös yleisen edun suuntaan. Joustavuuden vuoksi asianosaisen luottamus saattaa vaarantua sen vuoksi, että prosessi ei ole ennakoitavaa ja prosessiasetelmaa on vaikea hahmottaa. Siten hallintoprosessissa onkin paineita oikeudellistamisen suuntaa. Joustavuuden rajana on puolueettomuuden vaatimus. Siviiliprosessissa puolueettomuus on kaksiasianosaissuhteen vuoksi korostuneempi kuin hallintoprosessissa. Puolueettomuuden vaatimus saattaa kuitenkin vaikuttaa siten, että tuomari ei voi auttaa heikompaa osapuolta riidan oikeudellistamisessa. Siten puolueettomuudella legitimoidaan vahvemman prosessiosapuolen asemaa. Olisiko virallisperiaatteesta apua siviiliprosessin muodollisuuden ongelmaan ja tasapainottamaan epätasapainoista suhdetta prosessiosapuolten välillä? Siviiliprosessi ja hallintoprosessi ovat lähentyneet toisiaan ja oikeuskirjallisuudessa on ennustettu tämän kehityksen jatkuvan. Myös oikeuden ja vastuun etiikka lähentyvät aikuisiässä toisiaan siten, että vastuun etiikka vahvistuu oikeuksien tärkeyden hahmottamisella ja oikeuden etiikassa kehittyy käsitys kohtuudesta. Prosessien kehityksessä olisi toivottavaa, että otettaisiin oppia toisen prosessilajin kehityksestä ja kokemuksista.

Rikosasioiden kohtuullinen käsittelyaika ja rikosoikeudenkäyntien viivästymistä vastaan olevat tehokkaat oikeuskeinot : erityisesti Euroopan ihmisoikeussopimuksen ja ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön valossa

Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kappaleen mukaan jokaisella on oikeus kohtuullisen ajan kuluessa oikeudenmukaiseen ja julkiseen oikeudenkäyntiin laillisesti perustetussa riippumattomassa ja puolueettomassa tuomioistuimessa, kun päätetään hänen oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan taikka häntä vastaan nostetusta rikossyytteestä. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 13 artiklassa puolestaan edellytetään, että jokaisella, jonka ihmisoikeussopimuksessa tunnustettuja oikeuksia ja vapauksia on loukattu, on oltava käytettävissään jonkinlainen tehokas oikeussuojakeino kansallisen viranomaisen edessä siinäkin tapauksessa, että oikeuksien ja vapauksien loukkauksen ovat tehneet virantoimituksessa olevat henkilöt. Erityisesti oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevan sopimusmääräyksen soveltamisalaa on määrittänyt olennaisella tavalla Euroopan ihmisoikeustuomioistuin, jonka yhtenä tehtävänä on ihmisoikeussopimuksen mukaan tutkia yksityishenkilöiden sille tekemiä valituksia, joissa väitetään jonkin sopimusvaltion loukanneen ihmisoikeussopimuksessa heille tunnustettuja oikeuksia ja vapauksia. Ihmisoikeustuomioistuin on 2000-luvun aikana antanut lukuisia tuomioita, joissa se on todennut Suomen rikkoneen oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevaan sopimusmääräykseen sisältyvää kohtuullisen ajan vaatimusta. Niin ikään ihmisoikeustuomioistuin on useassa tapauksessa katsonut, ettei Suomen valtionsisäisessä oikeudessa ole kyetty turvaamaan kohtuuttoman pitkäkestoisten oikeudenkäynteihin osallisille yksilöille tehokkaita oikeuskeinoja oikeudenkäyntien viivästystä vastaan. Usein arvioitavana ihmisoikeustuomioistuimessa on ollut suomalaisen rikoslainkäytön joutuisuus, ja erityisen usein ihmisoikeussopimuksen 6 artiklaan sisältyvää kohtuullisen ajan vaatimusta on katsottu rikotun laajojen ja vaikeiden talousrikosasioiden tutkinnassa ja käsittelyssä. Lainsäätäjä on pyrkinyt vastaamaan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä esiin tulleisiin ongelmiin muun muassa uudella lailla oikeudenkäyntien viivästymisen hyvittämisestä, jossa säädetään oikeudenkäynnin viivästyksen perusteella asianosaiselle suoritettavasta kohtuullisesta rahamääräisestä hyvityksestä, sekä oikeudenkäymiskaaren uudessa 19 luvussa säädettävällä mahdollisuudella pyytää asiaa käsittelevää käräjäoikeutta määräämään juttu kiireelliseksi. Sanotut yleisissä tuomioistuimissa käytävien oikeudenkäyntien viivästyksiä vastaan olevia tehokkaita oikeuskeinoja koskevat lait tulevat voimaan vuoden 2010 alussa. Tässä aineellisen ja menettelyllisen rikosoikeuden rajamaastoon sijoittuvassa tutkielmassa selvennetään sitä, millaisia vaatimuksia rikoslainkäytön joutuisuudelle ihmisoikeussopimuksen 6 artiklassa asetetaan sekä sitä, millaisia valtionsisäisiä tehokkaita oikeussuojakeinoja rikosoikeudenkäyntien viivästyksiä vastaan ihmisoikeussopimuksen artiklassa edellytetään. Edelleen tutkielmassa selvitetään sitä, millaisia ongelmia suhteessa rikosprosessin joutuisuuteen ja rikosoikeudenkäynteihin osallisten oikeussuojakeinoihin prosessin viivästyksiä vastaan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä on Suomen osalta todettu sekä sitä, miten hyvin vireillä olevat lainsäädäntöuudistukset vastaavat oikeudenkäytännössä todettuihin ongelmiin. Ihmisoikeussopimuksen 6 ja 13 artikloissa kansalliselle oikeudenhoidolle asetettuja vaatimuksia tarkastellaan tutkielmassa niin rikoksesta epäillyn ja rikosasian vastaajan (syytetyn) kuin rikoksen asianomistajan (uhrin) näkökulmasta, ja keskeisenä lähteenä työssä tältä osin on ihmisoikeustuomioistuimen Suomea koskeva oikeuskäytäntö, jota on seurattu aina vuoden 2009 kesäkuun loppuun saakka. Tutkielmassa vahvasti läsnä olevan perus- ja ihmisoikeusnäkökulman lisäksi työssä pyritään tuomaan esiin rikosasioiden kohtuullisen käsittelyajan merkitys suhteessa aineellisen ja menettelyllisen rikoslain taustatavoitteisiin, ja peruslähtökohtana tutkielmassa onkin, että rikosprosessiin osallisten yksilöiden oikeusturvan lisäksi rikosasian viivytyksetön ja ihmisoikeussopimuksen artiklan mukaisesti kohtuullisessa ajassa tapahtuva selvittäminen edistää myös aineellisen rikoslain taustalla vaikuttavissa rangaistusteorioissa rangaistuksiin liitettyjä estäviä ja sovituksellisia vaikutuksia sekä rikosprosessioikeuteen sisältyvien rikosvastuun tehokkaan toteuttamisen ja aineellisen totuuden tavoitteiden toteutumista.

Conrad Summenhart's theory of individual rights and its medieval background

This study focuses on the theory of individual rights that the German theologian Conrad Summenhart (1455-1502) explicated in his massive work Opus septipartitum de contractibus pro foro conscientiae et theologico. The central question to be studied is: How does Summenhart understand the concept of an individual right and its immediate implications? The basic premiss of this study is that in Opus septipartitum Summenhart composed a comprehensive theory of individual rights as a contribution to the on-going medieval discourse on rights. With this rationale, the first part of the study concentrates on earlier discussions on rights as the background for Summenhart s theory. Special attention is paid to language in which right was defined in terms of power . In the fourteenth century writers like Hervaeus Natalis and William Ockham maintained that right signifies power by which the right-holder can to use material things licitly. It will also be shown how the attempts to describe what is meant by the term right became more specified and cultivated. Gerson followed the implications that the term power had in natural philosophy and attributed rights to animals and other creatures. To secure right as a normative concept, Gerson utilized the ancient ius suum cuique-principle of justice and introduced a definition in which right was seen as derived from justice. The latter part of this study makes effort to reconstructing Summenhart s theory of individual rights in three sections. The first section clarifies Summenhart s discussion of the right of the individual or the concept of an individual right. Summenhart specified Gerson s description of right as power, taking further use of the language of natural philosophy. In this respect, Summenhart s theory managed to bring an end to a particular continuity of thought that was centered upon a view in which right was understood to signify power to licit action. Perhaps the most significant feature of Summenhart s discussion was the way he explicated the implication of liberty that was present in Gerson s language of rights. Summenhart assimilated libertas with the self-mastery or dominion that in the economic context of discussion took the form of (a moderate) self-ownership. Summenhart discussion also introduced two apparent extensions to Gerson s terminology. First, Summenhart classified right as relation, and second, he equated right with dominion. It is distinctive of Summenhart s view that he took action as the primary determinant of right: Everyone has as much rights or dominion in regard to a thing, as much actions it is licit for him to exercise in regard to the thing. The second section elaborates Summenhart s discussion of the species dominion, which delivered an answer to the question of what kind of rights exist, and clarified thereby the implications of the concept of an individual right. The central feature in Summenhart s discussion was his conscious effort to systematize Gerson s language by combining classifications of dominion into a coherent whole. In this respect, his treatement of the natural dominion is emblematic. Summenhart constructed the concept of natural dominion by making use of the concepts of foundation (founded on a natural gift) and law (according to the natural law). In defining natural dominion as dominion founded on a natural gift, Summenhart attributed natural dominion to animals and even to heavenly bodies. In discussing man s natural dominion, Summenhart pointed out that the natural dominion is not sufficiently identified by its foundation, but requires further specification, which Summenhart finds in the idea that natural dominion is appropriate to the subject according to the natural law. This characterization lead him to treat God s dominion as natural dominion. Partly, this was due to Summenhart s specific understanding of the natural law, which made reasonableness as the primary criterion for the natural dominion at the expense of any metaphysical considerations. The third section clarifies Summenhart s discussion of the property rights defined by the positive human law. By delivering an account on juridical property rights Summenhart connected his philosophical and theological theory on rights to the juridical language of his times, and demonstrated that his own language of rights was compatible with current juridical terminology. Summenhart prepared his discussion of property rights with an account of the justification for private property, which gave private property a direct and strong natural law-based justification. Summenhart s discussion of the four property rights usus, usufructus, proprietas, and possession aimed at delivering a detailed report of the usage of these concepts in juridical discourse. His discussion was characterized by extensive use of the juridical source texts, which was more direct and verbal the more his discussion became entangled with the details of juridical doctrine. At the same time he promoted his own language on rights, especially by applying the idea of right as relation. He also showed recognizable effort towards systematizing juridical language related to property rights.