Virkamiehet byrokratian vartijoina ja rationalisoijina

Kirjallisuusarvostelu

0-visio - teoriasta käytännöksi : Varsinais-Suomen ja Satakunnan maakuntien liikenneturvallisuussuunnitelma 2012-2016

Liikenneturvallisuus syntyy eri osapuolten toiminnan ja yhteistyön tuloksena. Poliitikot päättävät yhteiskunnan suunnittelusta ja liikennejärjestelmästä, suunnittelijat toteuttavat poliitikkojen tekemiä päätöksiä, virkamiehet laativat lakiehdotuksia ja sääntöjä, ELY-keskus ja kunnat vastaavat teistä ja niiden kunnosta, poliisi valvoo liikennesääntöjen noudattamista, Liikenneturva tiedottaa ja kouluttaa, yritykset, yhteisöt ja yksityiset ihmiset tilaavat ja käyttävät kuljetuspalveluja ja kaikki kuntalaiset osallistuvat liikenteeseen. Liikenneturvallisuussuunnitelma toimii työkaluna Varsinais-Suomen ja Satakunnan liikenneturvallisuustyössä. Alueellisen liikenneturvallisuustyön nollavisio ja tavoitteet asetettiin valtakunnallisen liikenneturvallisuussuunnitelman, alueen nykytila-analyysin sekä suunnitelman laadinnan aikana sidosryhmien kanssa käydyn keskustelun pohjalta. Nollavision mukaan kenenkään ei tarvitse kuolla tai loukkaantua vakavasti liikenteessä. Lisäksi visiona on vastuullinen liikkuminen, joka myös koetaan turvalliseksi. Seitsemän kohdan ohjelmaan nollavision toteuttamiseksi on tiivistetty tärkeimmät toimet. Yksilöityihin toimenpiteisiin on kirjattu maankäytön suunnitteluun, kestävään liikkumiseen, liikenneympäristöön ja liikennekäyttäytymiseen liittyviä toimenpiteitä. Lisäksi liikenneturvallisuusyhteistyöhön kohdistuvia toimenpiteitä sisältyy suunnitelmaan. Toimenpiteiden toteuttamisen vastuu- ja yhteistyötahoja on useita. Toimenpiteet kohdistuvat alueen tielläliikkujiin, organisaatioihin ja päätöksentekijöihin. Pitkän aikavälin ja valtakunnallisen tason toimenpiteet edesauttavat liikenneturvallisuuden kehittymistä toivottuun suuntaan. Vaikutustarkastelu osoittaa, että asetettujen tavoitteiden saavuttaminen vaatii laajaa keinovalikoimaa, usean toimijan välistä yhteistyötä sekä resursseja liikenneturvallisuustyöhön. Tämä liikenneturvallisuussuunnitelma haastaa eri hallinnonalat, viranomaiset, järjestöt ja yritykset omalta osaltaan toteuttamaan toimia, jotka vievät kohti nollavisiota. Suunnitelman toteutuminen edellyttää, että sillä on kuntien ja päättäjien tuki. Varsinais-Suomen ja Satakunnan liikenteen tulevaisuus kehittyy suunnitelman mukaisesti, jos liikenteen vastuunkantajat sitoutuvat suunnitelman vision periaatteisiin ja pitävät elämää suojelevia arvoja toimintansa perustana.

Suomen mahdollisuudet vaikuttaa Euroopan unionin lainsäädäntömenettelyyn

Väitöstutkimuksen kohteena on säädösten valmistelu ja niitä koskevaa päätöksenteko Euroopan unionissa erityisesti siitä näkökulmasta, miten Suomen kaltainen pieni jäsenvaltio voi vaikuttaa EU-säädöksiin. Väitöskirjassa analysoidaan unionin toimielinten välillä vallitsevaa dynamiikkaa ja Suomen asemaa erityisesti EUT-sopimuksen 289 artiklan 1 kohdan ja 294 artiklan mukaisessa tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä. Lissabonin sopimuksen voimaantulon jälkeen tavallinen lainsäätämisjärjestys, joka aiemmin tunnettiin yhteispäätösmenettelynä, on selvästi yleisin lainsäädäntömenettely unionissa. Väitöskirja koostuu kuudesta erillisjulkaistusta pääosin vertaisarvioidusta artikkelista ja niitä täydentävästä ja kokoavasta yhteenveto-osasta. Kirjan tämä painos sisältää vain yhteenvetoluvun, ei erikseen julkaistuja artikkeleita. Väitöskirjassa hyödynnetään eurooppaoikeuden ja politiikan tutkimuksen kirjallisuutta. Metodologisesti väitöstutkimus edustaa empiiristä oikeustutkimusta, jossa yhdistyy lainopillinen analyysi ja empiiristen, tässä tapauksessa lähinnä laadullisten aineistojen analyysi. Yhteenvedossa on seurattu lainsäädäntömuutoksia ja oikeuskäytäntöä 10. huhtikuuta 2015 asti. Väitöskirjatutkimuksen kantavana teemana on oikeuden ja politiikan suhde EUlainsäätämisessä. Artikkeleita ja yhteenvetoa sitovat yhteen kaksi yleisen tason argumenttia. Ensiksi, EU:n lainsäädäntömenettelyä koskevat oikeussäännöt ja institutionalisoituneet käytännöt luovat kehikon toimielinten sisäiselle päätöksenteolle sekä niiden välisille poliittisluonteisille neuvotteluille, vaikkakaan sääntöihin ja käytäntöihin ei yleensä ole tarvetta nimenomaisesti vedota menettelyn kuluessa. Toiseksi, koska Suomen kaltaisen pienen jäsenvaltion muodollinen valta – siis äänimäärä neuvostossa – on hyvin rajallinen, suomalaisten ministerien ja virkamiesten tulisi hyödyntää erilaisia epävirallisia vaikuttamiskanavia, jos halutaan vahvistaa Suomen tosiasiallista vaikutusvaltaa menettelyssä. Unionin lainsäädäntötoiminta ei tyypillisesti ole rationaalisen mallin mukaan etenevää päätöksentekoa, vaan tempoilevaa ja vaikeasti ennakoitavaa kamppailua eri preferenssejä edustavien toimijoiden välillä. Väitöskirjan ensimmäisessä artikkelissa analysoidaan säädösvalmistelua ja lainsäätämismenettelyä unionissa vaihe vaiheelta. Johtopäätöksenä todetaan, että unioniin on syntynyt yhteispäätösmenettelyn, sittemmin tavallisen lainsäätämisjärjestyksen myötä uudenlainen lainsäätämiskulttuuri, jolle on leimallista tiiviit yhteydet komission, Euroopan parlamentin ja neuvoston välillä. Toimielimet ottavat nykyisin joustavasti huomioon toistensa kantoja menettelyn edetessä, mikä mahdollistaa sen, että valtaosa EU-säädöksistä voidaan hyväksyä jo ensimmäisessä käsittelyssä. Toisessa tutkimusartikkelissa analysoidaan komission asemaa unionin toimielinrakenteessa. Artikkelissa tarkastellaan komission aloiteoikeutta sekä komission puheenjohtajan ja sen jäsenten valintamenettelyjä siitä näkökulmasta, edistääkö komissio todella unionin yleistä etua itsenäisenä ja riippumattomana, kuten EU-sopimuksen 17 artiklassa edellytetään. Tiettyjen järjestelyjen myötä Euroopan parlamentin ja komission suhde on kehittynyt siihen suuntaan, että komissio toimii jossain määrin parlamentille vastuunalaisena hallituksena. Artikkelissa kritisoidaan, että kehitys ei välttämättä lähennä kansalaisia unionin toimielimiin ja että kehitys omiaan vaarantamaan komission aseman verrattain riippumattomana välittäjänä trilogeissa. Kolmas artikkeli sisältää tapaustutkimuksen kuluttajille myönnettäviä luottoja sääntelevän direktiivin (2008/48/EY) valmisteluvaiheista. Tapaustutkimus konkretisoi Suomen hallituksen edustajien tekemän EU-vaikuttamisen keinoja, vahvuuksia ja kehittämiskohteita. Artikkelissa todetaan, että Suomelle aivan keskeinen vaikuttamisresurssi ovat sellaiset virkamiehet, jotka hallitsevat niin käsiteltävän säädöshankkeen sisältökysymykset kuin unionin päätöksentekomenettelyt ja toimielinten institutionalisoituneet käytännöt. Artikkelissa tehdyt empiiriset havainnot jäsenvaltioiden välillä käydyistä neuvotteluista tukevat konstruktiivisen mallin perusoletuksia. Neljännessä artikkelissa, joka on laadittu yhteistyönä professori Tapio Raunion kanssa, analysoidaan unioniasioiden kansallista valmistelua ja tarkemmin ottaen sitä, miten Suomen neuvottelukannat muotoutuvat valtioneuvoston yhteensovittamisjärjestelmän ylimmällä tasolla EU-ministerivaliokunnassa. Artikkelissa todetaan laajan pöytäkirja-aineiston ja sitä täydentävän haastatteluaineiston pohjalta, että EUministerivaliokunnan asialistan laadinta on delegoitu kokonaisuudessaan asiantuntijavirkamiehille. Lisäksi asialistan muotoutumiseen vaikuttaa luonnollisesti unionin toimielinten, erityisesti Eurooppa-neuvoston agenda. Toisaalta, EU-ministerivaliokunnan kokouksissa ministerit yksin tekevät päätöksiä ja linjaavat Suomen EU-politiikkaa. Viidennessä artikkelissa selvitetään, miten olisi toimittava, jos pyritään siihen, että uusi tai muutettu EU-säädös vastaisi mahdollisimman pitkälti Suomen kansallisesti määriteltyä neuvottelukantaa. Tehokkainta on vaikuttaa aloiteoikeutta lainsäädäntömenettelyssä käyttävään komissioon, tarvittaessa myös virkahierarkian ylimmillä tasoilla, sekä tehdä yhteistyötä muiden jäsenvaltioiden kanssa, erityisesti puheenjohtajavaltion, tulevien puheenjohtajavaltioiden ja suurten jäsenvaltioiden kanssa. Mikäli käsittelyssä oleva EU-säädöshanke arvioidaan kansallisesti erityisen tärkeiksi tai ongelmalliseksi, tulisi vaikuttamistoimia laajentaa kattamaan myös Euroopan parlamentin avainhenkilöitä. Kuudennessa artikkelissa analysoidaan suomalaisen kansalaisyhteiskunnan ja etujärjestöjen vaikutusmahdollisuuksia EU-asioiden valmistelussa. Johtopäätöksenä todetaan, että muodollinen yhteensovittaminen EU-valmistelujaostojen laajan kokoonpanon kokouksissa ei ole sidosryhmille ensisijainen eikä tehokkain vaikuttamisen keino. Sen sijaan korostuvat epäviralliset yhteydet toimivaltaisen ministeriön vastuuvirkamieheen kotimaassa ja vaikuttaminen eurooppalaisen kattojärjestön välityksellä. Väitöskirjan yhteenveto-osassa on eritelty, missä EU:n säädösvalmistelun ja lainsäätämismenettelyn vaiheissa Suomen kaltaisella pienellä jäsenvaltiolla on parhaat edellytykset vaikuttaa valmisteltavana olevaan säädökseen. Parhaat vaikutusmahdollisuudet ovat aivan EU-säädöksen elinkaaren alkuvaiheessa, kun komissio on vasta käynnistämässä uutta säädösvalmistelua. Väitöstutkimuksessa todetaan, että varhaista kannanmuodostusta ja sen mahdollistamaa ennakkovaikuttamista on Suomessa kyetty kehittämään etenkin niissä poliittisesti, taloudellisesti tai oikeudellisesti tärkeissä hankkeissa, joissa hallituksen kannanmuodostus tapahtuu EU-ministerivaliokunnassa. Muissa unionin säädöshankkeissa ennakollisen vaikuttamisen intensiteetti näyttäisi vaihtelevan, riippuen muun muassa toimivaltaisen ministeriön keskijohdon ja ylimmän johdon sitoutumisesta. Toinen Suomelle otollinen vaikuttamisen ajankohta on silloin, kun komission antamaa ehdotusta käsitellään asiantuntijavirkamiesten kesken neuvoston työryhmässä. Tehokas vaikuttaminen edellyttää, että Suomea neuvotteluissa edustavat henkilöt kokoavat ”samanmielisistä” jäsenvaltioista kaksoisenemmistösäännön mukaisen voittavan koalition. Viimeinen vaikuttamisen ikkuna aukeaa silloin, kun Coreper-komiteassa laaditaan neuvoston puheenjohtajalle neuvottelumandaattia toimielinten välisiin trilogeihin tavallisen lainsäätämisjärjestyksen ensimmäisessä käsittelyssä. Tässä varsin myöhäisessä menettelyvaiheessa vaikuttaminen on pienen jäsenvaltion näkökulmasta jo selvästi vaikeampaa. Väitöskirja sijoittuu luontevasti osaksi valtiotieteellistä eurooppalaistumis-kirjallisuutta siltä osin, kuin siinä on tutkittu EU-jäsenyyden vaikutuksia kotimaisiin hallinnon rakenteisiin ja politiikan asialistaan. Kuten tunnettua, Suomen EU-politiikka rakentuu eduskunnalle vastuullisen valtioneuvoston varaan. Väitöskirjassa ei kuitenkaan ole otettu erityiseen tarkasteluun perustuslakiin sidottua eduskunnan ja hallituksen yhteistoimintaa EU-asioissa. Sen sijaan on tutkittu unioniasioiden valmistelua ja yhteensovittamista valtioneuvoston sisällä. Kun EU-asioiden yhteensovittamisjärjestelmää luotiin, pidettiin tärkeänä, että jokaisessa säädöshankkeessa ja politiikkahankkeessa kyetään muodostamaan kansallisesti yksi ja yhtenäinen neuvottelupositio. Yhtenäisen kansallisen linjan ajamisen katsottiin parantavan Suomen asemaa unionin päätöksenteossa. Väitöskirjassa todetaan johtopäätöksenä, että EU-asioiden kansallinen valmistelujärjestelmä toteuttaa sille asetetut tavoitteet käytännössä varsin hyvin. Merkittävin kehittämiskohde liittyy kansallisen EU-valmistelun reaktiivisuuteen. Jos Suomi haluaa vaikuttaa yhä vahvemmin EU-lainsäätämiseen, Suomelle tärkeät hankkeet pitäisi tunnistaa jo varhaisessa vaiheessa ja priorisoida selkeästi niiden hoitamista ministeriöissä.

Luottamus PTR-yhteispartioinnissa

Johtajan ja alaisen välistä luottamussuhdetta on tutkittu paljon, mutta vähemmälle huomiolle on jäänyt samassa asemassa työskentelevien välille syntyvä luottamus ja sen merkitys työn tehokkuuteen. Tutkielmassani selvitän luottamuksen muodostumismahdollisuuksia PTR-yhteispartioinnin näkökulmasta. Luottamus yhteispartioinnissa muodostuu sosiaalisen vuoro-vaikutuksen välityksellä. Vuorovaikutus voi tarkoittaa kasvokkain puhumista, videoneuvotte-lua tai muiden elektronisten laitteiden avulla tapahtuvaa kommunikointia. Tärkeintä vuoro-vaikutuksen kannalta on, että sen ei välttämättä tarvitse olla sanallista. Työnjaollisesti samaan asemaan kuuluvilla työntekijöillä on parhaat edellytykset jakaa sa-mankaltaista kokemusainesta ja tuntea solidaarisuutta toisiaan kohtaan. Luottamus on kuin eräänlainen odotus siitä, että toisen toiminta tuo hyötyä omalle toiminnalle. Ihmiset luovat suhteita sellaisten kanssa joista he uskovat hyötyvänsä, ja yhteistyö tuottaa parempaa tulosta kuin yksin toimimalla. Työyhteisön vastavuoroisuutta voidaan korostaa sillä, että työnjako suunnitellaan joustavaksi, työtehtävät jaetaan tasapuolisesti, osaaminen on korkeaa ja tiedon-jako on avointa. Tällöin työyhteisössä on helppoa pyytää apua työkavereilta, koska luottamus luo halun auttaa työkaveria. Tutkielmaan tehdyn kyselyn tulosten perusteella tärkein esille tullut ominaisuus, joka kasvat-taa luottamusta on ammattitaito. Tämä ominaisuus tuli esille kaikissa vastauksissa. Tutkiel-massa luottamus havaittiin tärkeäksi tekijäksi yhteispartioinnissa. Kyselyn perusteella voidaan todeta, että yhteispartiointia suorittavat Rajavartiolaitoksen virkamiehet luottavat poliisiin ja Tulliin ja yhteispartiointi koetaan mielekkääksi.

Ammattisotilaiden sotilaskurinpitomenettely ja virkamiesoikeudelliset sanktiot kaksoisrangaistuksen näkökulmasta

Tämän tutkimusmenetelmältään oikeusdogmaattisen tutkielman tarkoituksena on vastata kysymykseen ulottuuko ne bis in idem - kielto, eli kielto rangaista kahdesti samasta asiasta sotilaskurinpitomenettelyn seurauksena määrättyihin kurinpitorangaistuksiin ja ammattisotilaan virkamiesoikeudellisiin sanktioihin virkarikosten, virkamieslain seuraamusten ja määräaikaisen erottamisen osalta. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että sotilaskurinpitomenettelyssä ja sotilasoikeudenkäyntiasiana tuomittavia sotilasrikoksia (RL 45) ja rikosoikeudellisen virkavastuun perusteella tuomittavia virkarikoksia (RL 40) koskettaa ne bis in idem - kielto, vaikka tekoon voi syyllistyä sotilasrikosten osalta vain sotilaat ja virkarikosten osalta kaikki virkamiehet. Virkamieslain seuraamusten ja määräaikaisen erottamisen osalta tilanne on epäselvä, vaikkakin Korkein hallinto-oikeus on aiemmin päättänyt, että virkamiesoikeudelliset sanktiot, mukaan lukien määräaikainen erottaminen, eivät kuulu Euroopan ihmisoikeussopimuksen soveltamisalaan. Epäselvyyden aiheuttavat 1) Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen muuttunut käytäntö koskien asian samuutta. 2) Virkamieslain muutos hallintolainkäyttölain suuntaan (virkamieslautakunnan lakkauttaminen) ja tätä lakimuutosta koskevat hallituksen esityksen perustelut. 3) Korkeimman oikeuden muuttunut ratkaisukäytäntö koskien asian samanaikaista vireilläoloa. 4) Korkeimman oikeuden tuomio, missä ammattisotilas jätettiin palvelusrikokseen (RL 45:1) tuomitsematta kohtuullistamisperusteilla (RL 6:7.1) saatuaan ensin virkamieslain 24 § varoituksen. Korkeimman oikeuden kanta virkamieslain ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen suhteesta saadaan pian, sillä asia on korkeimman oikeuden käsittelyssä. Määräaikaisen erottamisen osalta ratkaisu saatanee samassa yhteydessä kun korkein oikeus ratkaisee virkamieslain ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen suhteen. Mikäli näin ei käy, kannattaa ratkaisu tarvittaessa hakea aina Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta saakka. Tällöin riitauttaa kannattaa tapaus, missä määräaikaisen erottamisen perusteena on tosiasiallisesti ollut rikoslakirikoksen johdosta saatu tuomio.

Varoitus vai irtisanominen – virkasuhteen päättymisen rajamailla valtion virkamieslain mukaan

Tämän OTM-tutkielman tarkoituksena on selvittää, missä kulkee valtion virkamieslain (750/1994) 24 §:n mukaisen kirjallisen varoituksen ja 25 §:n mukaisen irtisanomisen raja. Tutkielmassa pyritään siis toisin sanoen selvittämään, millaiseen ja kuinka vakavaan virkavelvollisuuksien rikkomistilanteeseen valtioon virkasuhteessa oleva virkamies voi syyllistyä, että hänelle katsotaan oikeasuhtaiseksi seuraamukseksi varoitus, ja yhtäältä myös se, mikä katsotaan niin vakavaksi virkavelvollisuuksien rikkomiseksi, että oikeasuhtaiseksi seuraamukseksi katsotaan virkasuhteen päättäminen eli virkamiehen irtisanominen. Tutkimuksen kohteena ovat valtioon julkisoikeudellisessa palvelussuhteessa eli virkasuhteessa olevat virkamiehet. Tutkimuskysymystä on pyritty selvittämään lainsäädännön ja oikeuskirjallisuuden lisäksi ennen kaikkea virkamieslautakunnan sekä korkeimman hallinto-oikeuden päätösten perusteella. Tutkielma on oikeusdogmaattinen niiltä osin, kun asiassa perehdytään varoitus- ja irtisanomisperusteiden lainsäädännöllisiin lähtökohtiin sekä oikeuskirjallisuudessa esitettyihin kannanottoihin. Toiselta metodiltaan tutkielma on oikeuspraktinen eli oikeuskäytäntöä valottava. Tutkielmassa tarkasteltavat virkavelvollisuuksien rikkomistapaukset on jaoteltu neljään eri kategoriaan niiden tyypin mukaan. Nämä kategoriat ovat rikostuomiot, työaikasäännösten noudattamatta jättämiset, käyttäytymisvelvoitteen rikkomiset sekä virkatehtävien laiminlyönnit. Tutkielman perusteella voidaan todeta, että virkamiehet – ammattiryhmiin katsomatta - rikkovat virkavelvollisuuksiaan. Työnantajaviranomaisella on kuitenkin käytössään riittävä ja laajaa seuraamusvalikoima puuttua näihin virkavelvollisuuksien vastaisiin tilanteisiin. Työnantajaviranomaisten tulee noudattaa tarkoin menettelysääntöjä, sillä niiden laiminlyönnit johtavat poikkeuksetta viranomaisten tekemien päätösten kumoamiseen.

Murhelauluja ja vallankumousrunoja. Suomalaiset arkkiveisut aikansa kuvaajina 1899-1917.

Pro gradu-tutkielmani aiheena ovat suomalaiset arkkiveisut ja niiden välittämä kuva omasta ajastaan. Tutkimukseni käsittelee vuosia 1899-1917, eli ensimmäisen ja toisen sortokauden aikaa. Tutkin mistä aiheista arkkiveisujen kirjoittajat painattivat laulun ja mitä niiden sisältö kertoo tutkimusaikakaudesta. Pyrin yhdistämään laulut ympäröivään yhteiskuntaan, sillä ajattelen niiden sisällön heijastelevan yhteiskunnan arvoja, asenteita ja ilmiöitä. Erityisesti minua kiinnostaa miten sortokaudet ja yhteiskunnalliset uudistukset näkyvät lauluissa. Arkkiveisut olivat ennen kaikkea kaupallisia tuotteita, joten niihin ei kannattanut painattaa aiheita, joista kukaan ei ollut kiinnostunut. Tutkimukseni lähteinä käytän Turun yliopiston kirjaston Fennica-kokoelmasta löytyviä arkkiveisuja. Olen rajannut aineistoni niin, että se koostuu 74 arkkiveisusta. Lisäksi olen jakanut arkkiveisut kolmeen teemaan: yhteiskuntaan, uutisiin ja politiikkaan. Tutkimukseni metodeina käytän sisällönanalyysia ja kertomusanalyysia. Pyrin työssäni muodostamaan arkkiveisujen sisällön perusteella tyyppikertomuksia ja tätä kautta löytämään laulujen sisällöille tyypillisiä piirteitä. Tutkimukseni näkökulma kuuluu historiatieteiden alaan, mutta tutkimukseni aihe liittyy folkloristiikkaan. Arkkiveisuja on tutkittu aiemmin folkloristiikan, kirjallisuuden ja musiikkitieteen aloilla, mutta historiantutkijoita aihe on kiinnostanut vähän. Tutkimukseni pyrkii muuttamaan tätä tilannetta, koska arkkiveisut ovat erinomainen lähde, kun halutaan tutkia ihmisten asenteita ja yhteiskunnan ilmiöitä sekä tapahtumia. Tulin tutkimuksessani siihen tulokseen, että arkkiveisut ovat ennen kaikkea kansan omaisuutta ja niissä pyritään purkamaan kansan tuntemaa vihaa sekä kaunaa herroja kohtaan. Näin ollen kansa ei kokenut sortokausia yhtä merkittäviksi kuin ylemmät luokat. Arkkiveisuissa kansan sortajiksi kuvataan herrat ja virkamiehet, eivät venäläiset. Olen sitä mieltä, että arkkiveisuja kannattaisi tutkia lisää ja laajentaa lähdeaineisto koskemaan myös Helsingin yliopiston kirjaston arkkiveisukokoelmia.