Service innovation development and knowledge integration practices - a comparative case study on KIBS sector

Academic research on services and innovations on services has significantly grown during recent years. So far research concerning management of knowledge intensive work on service development activities is very limited. The objective of this study was to examine knowledge integration practices that support service innovation development and to the best of knowledge such studies have not been previously published in academic literature. In the theoretical part of the study a review of state‐of‐the‐art literature was conducted, research gap was indicated and a framework for analysis was built. In the empirical part an explorative comparative multi‐case study was carried out in KIBS sector. Four companies were selected and four service development projects were inspected. The service development activities and knowledge integration practices were identified. The cases were carefully compared and results formed. The empirical results indicated that service innovation development is partly linear and partly incremental flow of activities where knowledge integration practices have important role supporting the planning and execution of tasks. Knowledge integration practices supporting planning and workshops are close interaction, interpretation, project planning and sequencing of work tasks. The identified knowledge integration practices supporting building service solution were careful role and competence management, routines and common knowledge. The main implication is that to manage knowledge intensive service innovation development a firm should carefully develop and choose relevant knowledge integration practices to support the service development activities.

Nominalisaatio ja verbaalisubstantiivin kääntäminen suomesta englantiin sairaanhoitopiirien potilasohjeissa

Tutkielma käsittelee nominalisaatiota ja verbikantaisten substantiivien kääntämistä suomesta englantiin. Tutkielman tavoitteena oli selvittää, millä eri tavoin kolmen eri sairaanhoitopiirin (HUS, VSHP, VSSHP) potilasohjeissa esiintyvät -minen-päätteiset verbaalisubstantiivit on käännetty englanniksi. Nominalisaatio eli verbaalisubstantiivien käyttö verbin sijasta on erikoisalakielille tyypillinen piirre, joka tekee tekstistä helposti vaikeaselkoista ja heikentää luettavuutta. Suositusten mukaan potilasohjeiden tulisi olla selkeitä, joten liiallista nominalisaatiota tulisi välttää. Hypoteesina oli, että suuri osa verbaalisubstantiiveista on käännetty englannin verbaalisubstantiivilla ja että suomen sijamuoto vaikuttaa ainakin jossain määrin käännösratkaisuihin, koska suomen sijataivutusjärjestelmä on huomattavasti laajempi kuin englannin. Tutkimuksen aineisto koostui 30:stä sairaanhoitopiirien internetsivuillaan julkaisemasta potilasohjeesta ja niiden käännöksistä. Kyseessä on kontrastiivinen tutkimus, joten olen poiminut potilasohjeista kaikki -minen-päätteisen edussanan sisältävät nominilausekkeet (193 kpl) ja niiden englanninkieliset vastineet. Aineisto on jaettu ryhmiin kohdekielen rakenteen perusteella; tuloksia käsitellään ensisijaisesti kvalitatiivisesti kieliopillista taustaa vasten, mutta myös kvantitatiivisesti sekä potilasohjesuosituksiin ja aiempiin tutkimuksiin verraten. Tutkimuksen painopiste on pääosin nominilausekkeen edussanassa ja sen käännösvastineessa, mutta aineistoa analysoidaan myös laajemmin potilasohjeen luettavuuden ja funktion toteutumisen (eli hoidon onnistumisen) kannalta. Tutkimustulokset osoittivat, että suomen verbaalisubstantiivia vastasi kohdetekstissä seitsemän eri käännösvastinetyyppiä seuraavassa esiintyvyysjärjestyksessä: verbaalisubstantiivi, to-infinitiivi, -ing-partisiippi, vapaa käännös, finiittiverbirakenne, adjektiivimäärite tai substantiivi sekä ei vastinetta. Käännösryhmien osuuksissa ei ollut huomattavia eroja sairaanhoitopiirien välillä. Verbaalisubstantiivi oli selvästi yleisin (46,11 %) käännösvastinetyyppi, joten hypoteesi piti paikkansa. Sijamuodoista vain translatiivi vaikutti selkeästi käännöksiin, sillä sitä vastasi useimmin englannin to-infinitiivi tai pidempi in order to -rakenne. Kokonaisuudessaan käännöksissä oli noudatettu hyvin paljon lähdekielen rakennetta, joten nominalisaatiota esiintyi runsaasti myös kohdekielisissä potilasohjeissa. Finiittiverbirakenne ja vapaa käännös auttoivat poistamaan nominalisaatiota ja paransivat käännösten luettavuutta.

Viittomakielen tulkkikoulutus Suomessa ja Ranskassa. Katsaus historiasta nykypäivään.

Tämän tutkielman tarkoituksena on luoda katsaus viittomakielen tulkkikoulutuksen historiaan ja nykytilaan Suomessa ja Ranskassa. Tätä tarkoitusta varten havainnoitiin suomalaisia ja ranskalaisia viittomakielen tulkkikoulutuksia ja pohdittiin, mikä niissä on samanlaista ja erilaista. Viittomakielen tulkkaus on tiiviisti kietoutunutta viittomakielen ja kuurojen aseman kehitykseen, ja niitä on vaikea tarkastella erillisinä kokonaisuuksina. Tästä syystä tarkastelussa olivat lisäksi viittomakielen kehitys ja asema nyky-yhteiskunnassa. Tutkimusmenetelmänä oli tulkkikoulutusten opetussuunnitelmien strukturoitu havainnointi. Ensin vertailtiin suomalaisia koulutuksia toisiinsa ja sen jälkeen ranskalaisia koulutuksia toisiinsa. Viimeiseksi vertailtiin vielä suomalaisia koulutuksia ranskalaisiin. Vertailua helpotettiin taulukoimalla opetussuunnitelmista saadut tiedot uuteen muotoon vertailukriteerien perusteella. Tulkkikoulutusten kriteereiksi valikoitui yleistason kriteerejä, jotta tutkimusalue ei laajenisi liikaa. Taustalla oli ajatus siitä, että koulutuksissa on suuria eroavaisuuksia tutkintojen tasoista ja suomalaisten ja ranskalaisten koulutusjärjestemien erilaisuudesta johtuen. Ranskalaisia ja suomalaisia viittomakielen tulkkikoulutuksia lähdettiin tarkastelemaan kahden eri hypoteesin pohjalta. Ensinnäkin ajateltiin, että Ranskassa on pidemmät perinteet viittomakielentulkkien koulutuksessa, koska kuurojenopetus alkoi Ranskassa aikaisemmin kuin Suomessa. Toiseksi ajateltiin, että viittomakielen tulkkikoulutuksen ja tulkkauksen asema on yhtä vahva Suomessa ja Ranskassa. Tulkkauksen aseman ajateltiin kytkeytyvän yleisemmin kuurojen asemaan ja sitä tarkasteltiin lainsäädännön kannalta. Koulutusten vertailussa todettiin, että selvimmät samankaltaisuudet maiden koulutusten välillä löytyvät koulutusten luonteesta, hakuedellytyksistä, pääsykokeista ja harjoittelusta. Selvimmät erot liittyvät tutkinnon tasoon ja viittomakielentaitoon koulutukseen pääsyn edellytyksenä. Muut erot liittyvät opetuksen laajuuteen viittomakielessä ja tulkkausopinnoissa. Hypoteesien osalta todettiin, etteivät ne pitäneet paikkaansa. Suomessa järjestettiin ensimmäinen yhden viikonlopun pituinen viittomakielentulkkikurssi vuonna 1962. Ranskassa ensimmäinen, yhden viikon pituinen kurssi järjestettiin lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin, vuonna 1981. Tämän perusteella kuurojenopetuksen pitemmillä perinteillä ei ole yhteyttä tulkkikoulutuksen aloittamiseen. Suomessa viittomakieli tunnustettiin perustuslaissa vuonna 1995. Lisäksi Suomessa on säädetty laki vammaisten henkilöiden tulkkauspalveluista sekä viittomakielilaki, jotka turvaavat paremmin kuurojen oikeuksia yhteiskunnassa. Ranskan kansallisessa lainsäädännössä on yksi laki vuodelta 2005, jossa viittomakieli tunnustetaan erilliseksi kielekseen, laki tasa-arvoisista kansalaisoikeuksista ja osallistumismahdollisuuksista vammaisille.

Tulkkausjärjestelyt seurakunnissa

Tutkielma paneutuu seurakunnissa säännöllisesti järjestettävään tulkkaukseen, josta vastaavat pääasiassa seurakuntien vapaaehtoiset harrastelijatulkit. Tavoitteena oli selvittää, miten tulkkaus on järjestetty kahdessa eri seurakunnassa ja miten tyytyväisiä tulkit, tulkattavat ja tulkkausta kuuntelevat ovat seurakunnan tulkkaukseen. Hypoteesi oli, että mitä enemmän tulkkauksen järjestämiseen paneudutaan ja mitä enemmän puhujat, tulkit ja kuulijat keskenään kommunikoivat esimerkiksi valmistautumisen ja palautteen muodossa, sitä tyytyväisempiä kaikki osapuolet ovat tulkkauksen laatuun. Tutkimus toteutettiin haastattelututkimuksena kahden tulkatun tilaisuuden yhteydessä Turun helluntaiseurakunnassa ja Turun vapaaseurakunnassa. Toisessa tilaisuudessa englanninkielinen saarna tulkattiin konsekutiivisesti suomeksi ja toisessa suomenkielinen tilaisuus tulkattiin simultaanisesti useille kielille. Haastatteluja tehtiin kaikkiaan kuusi. Kummankin tilaisuuden jälkeen haastateltiin tilaisuuden tulkkia, puhujaa sekä kuulijoita. Heidän kanssaan keskusteltiin tulkkauksen käytännöistä, tulkkaukseen kohdistuvista odotuksista ja niiden toteutumisesta. Haastattelut toteutettiin puolistrukturoituina teemahaastatteluina. Kysymyksiä oli valmisteltu etukäteen, mutta niitä ei kysytty kaikissa haastatteluissa samassa järjestyksessä. Haastattelumuodon ansiosta haastateltujen mielestä tärkeät aiheet saivat enemmän tilaa ja niistä voitiin puhua haastateltujen omilla termeillä. Haastattelut äänitettiin, litteroitiin ja analysoitiin lukemalla niitä eri teemojen näkökulmasta sekä tutkimalla, nousiko niistä esiin muita teemoja. Haastattelujen perusteella voidaan sanoa, että kommunikointia tapahtui jonkin verran ja että erityisesti simultaanitulkkauksessa järjestelyt olivat hyviksi koettuja ja vakiintuneita. Tulkkaukseen oltiin pääsääntöisesti tyytyväisiä kaikissa haastatelluissa ryhmissä. Tutkimus piirtää myös kokonaiskuvan näiden seurakuntien tulkkausjärjestelyistä ja osoittaa asioita, joita seurakunnissa pidetään tärkeinä tulkkaukseen liittyen. Näitä olivat mm. tulkin oma hengellisyys ja sitoutuminen tulkattavaan sanomaan. Tulkkaus nähtiin tärkeänä maahanmuuttajien integroitumisessa seurakuntaan. Tulkin tehtävä nähtiin hengellisenä palvelutehtävänä.