Teatterivaellus : elämyspedagoginen lähestymistapa näyttelijäntyöhön

Toiminta ja fyysisyys ovat näyttelijäntyön tukipilarit. Niiden kautta syntyy ajatus, läsnäolo, kontakti ja tarjoaminen. Ne ovat työn perusta. Näyttelijän tehtävänä on tehdä tarjouksia vastanäyttelijälle ja ohjaajalle sekä ottaa tarjouksia vastaan. Näytelmät ja roolit vaihtuvat. On tärkeää, että myös näyttelijä vaihtaa omaa lähestymistapaansa aina tehtävän mukaan. Tällöin on mahdollisuus uudistua ja kehittyä ammatissaan. Tässä opinnäytetyössä tutkin vaellusta näyttelijäntyön lähestymistapana. Tutkielmani pääkysymys on, kuinka vaeltaen löydetty näyttelijäilmaisu pystytään siirtämään näyttämöllä tapahtuvaan kohtaukseen? Alakysymyksinä selvitin mitä menetelmiä teatterivaellus tarjoaa näyttelijäntyöhön, miten teatterivaellus toimii elämyspedagogisesti ja kuinka luonnon esteettinen kokemus siirtyy näyttämön estetiikkaan. Tein tutkielmani hankkeistettuna toimintatutkimuksena Pohjois-Karjalan Opiston teatterilinjalla keväällä 2005. Olen opettanut teatterivaellusta vuodesta 1999 lähtien. Tutkielmaani sisältyvänä käytännön projektina ohjasin linjan pääteoksen, Coline Serreaun näytelmän Kani Kani. Käytännössä tuo tutkiminen tapahtui siten, että yksittäistä kohtausta ja jopa yksittäistä repliikkiä harjoiteltiin ensin ulkona erilaisissa maaston kohdissa hakien parasta maastoa ja toimintaa tekstin ajatuksen ja sisällön tuottamiselle; sellaista fyysistä vastusta ja väsymyksen tilaa, jolloin näyttelemisen este olisi mahdollisimman pieni. Löydetty ilmaisu pyrittiin paikallistamaan niin fyysisesti kehoon kuin ajatteluunkin. Tämän ulkoharjoituksen jälkeen tultiin sisälle harjoittelemaan samoja kohtauksia, pyrkien säilyttämään tuo ulkona löydetty ilmaisu. Harjoiteltiin ja tehtiin muistiinpanoja työpäiväkirjoihin. Tutkimusmenetelminä olivat kyselyt oppilailta ja omat päiväkirjamuistiinpanot. Tutkielmani yhteenvetona totean, että ulkoa löydetyn ilmaisun siirrossa onnistuttiin silloin, kun toiminta tai tapahtuma siirtyi ulkoa sellaisenaan, samankaltaisina tekoina sisälle; tai silloin kun näyttämöllä käytettiin samankaltaista liikettä ja esineistöä kuin maastossa. Teatterivaellus toi mukanaan koko esityksen estetiikan, tavan olla ja esittää. Itselleni tämä tutkielma antoi varmuuden siitä, että teatterivaellus on oikeasti yksi mahdollinen tapa lähestyä näyttelijäntyötä ja esityksen ohjaamista.

Raun Raun Theatre, Goroka

View to theatre from landscape.

Raun Raun Theatre, Goroka

View to theatre from landscape.

Raun Raun Theatre, Goroka

View to theatre from landscape.

Roof structure internal, Raun Raun Theatre, Goroka

View of carved king post.

Seating area interior, Raun Raun Theatre, Goroka

View of seating area from theatre interior.

Ceiling interior, Raun Raun Theatre, Goroka

View of carved king post from interior.

Ceiling interior, Raun Raun Theatre, Goroka

View to underside of thatched roof with king post and bracing.

Australia’s Lily Brayton: Performer and theatre artist

Recognition is the aim of this account of an artist who is now remembered largely for her beauty, her wide iconic fame achieved by mass distribution of her image via photography and postcards, and her professional association with a internationally prominent producer who was also her husband. It is however a historically situated study, confining itself to readings of the kind of theatrical, social and cultural work performed by Brayton's presence in a rapidly-modernising Australia during the period between Federation in 1901 and the first World War, which event marks a disjuncture in the patterns of entertainment and cultural discourse in the new nation. Pre-war Australian theatre and vaudeville managements competed vigorously to secure the most acclaimed artists, seeing it as a kind of service and duty to boost their country's prestige along with their own coffers. Meanwhile, local playwrights and producers promoted a burgeoning repertoire of Australian dramas and films which played alongside the imported products in a complex network of cultural codes and affects.

TOWARDS A BENJAMINIAN ANTHROPOLOGY: RETHINKING PARADIGMS OF DRAMATIC THEATRE

This essay is presented as a Benjaminian work site. The juxtaposition of apparently distant figures in brusque and surprising relations may well cause puzzlement. But the affinities are revealing. In the whirlpools of Michael Taussig`s studies, I search for a theoretical composition in counterpoint: on one side, Victor Turner and Clifford Geertz, whose writings possibly lead us to think of a kind of paradigm of the dramatic theatre in anthropology, and, on the other, two figures on the margins of anthropology and the dramatic theatre - Walter Benjamin and Bertolt Brecht. The essay`s gravitational force is located on these margins, especially the fragmented work of Benjamin. In short, this is an essay towards a Benjaminian anthropology, organized around three allegories: (1) magic mirror; (2) shattering; and (3) flashes of light. In some ways, the journey suggests the form of an unusual rite of passage: the passage towards a passing condition.