Jälkirealismin ehdoilla. Hannu Salaman Siinä näkijä missä tekijä ja Finlandia-sarja

Tutkimus selvittää, mitä on jälkirealismi yhteiskunnallisen realismin muunnoksena ja mitkä ovat sen ”mimeettisen sopimuksen” ehdot eli todellisuutta ja sen ”jäljittelyä” koskevat perusteet. Teoreettiseen tarkasteluun yhdistyy Salaman romaanien analyysi suomalaisen jälkirealismin keskeisinä esimerkkeinä. Analysoidut teokset ovat Siinä näkijä missä tekijä (1972) sekä viisiosainen Finlandia-sarja, joka koostuu romaaneista Kosti Herhiläisen perunkirjoitus (1976), Kolera on raju bändi (1977), Pasi Harvalan tarina I (1981) ja II (1983) sekä Kaivo kellarissa (1983). Jälkirealismi määrittyy sellaiseksi kotimaisen kirjallisuuden trendiksi, joka muotoutuu 1900-luvun lopulla – samoihin aikoihin, kun yhteiskunnallinen todellisuus itsessään alkoi jälki- eli ”postmodernisoitua” ja kirjallinen postmodernismi maailmalla kehkeytyi. Toisin kuin postmodernismi, jälkirealismi muotoutuu (nimensä mukaan) realismin tradition pohjalta eikä pyri hylkäämään mimesistä. Mutta se ei enää allekirjoita aikaisemman realismin mimeettistä sopimusta sellaisenaan, vaan muokkaa ja ajanmukaistaa sopimusehtoja siksi, että yhteiskunnallinen todellisuus itsessään on rajussa muutoksessa eivätkä vanhat keinot enää yksin riitä sen todenmukaiseen kuvaamiseen. Salaman romaaneihin sisältyy jälkirealismin sopimusehdotelma, uudistus, jota Pertti Karkama on jo suuntaa-antavasti esitellyt, mutta jonka pääehdot vasta tämä tutkimus tarkemmin määrittelee. Jälkirealistinen sopimusuudistus koskee ensinnäkin kertojan asemaa (luku 2) ja luotettavuuden ehtoa (luku 3). Salaman vaihtuvat minä- ja hän-kertojat kyseenalaistavat yksioikoisen objektiivisuuden vaatimuksen ja irtautuvat ehdosta, että realistisen teoksen tulisi hahmottaa "kokonaisuus”. Kerrontarakenteen hierarkkinen malli murtuu ja ”kaikkitietävän” kertojan idea parodioituu. Kertojien suhdetta kuvaamaansa todellisuuteen ja muihin kertojiin/henkilöihin alkaa yhä enemmän määrittää intersubjektiivisuus, relationalisuus ja prosessuaalisuus. Myös luotettavuus kyseenalaistuu sekä temaattisena että rakennetta koskevana kysymyksenä. Jälkirealismi sallii kertojilleen yhä enemmän epäluotettavuutta tiedollisessa mutta erityisesti eettisessä mielessä. Toiseksi, jälkirealistinen sopimusuudistus koskee mimeettistä järjestystä, tarinan ja juonen kysymyksiä (luku 4). Mimeettisen järjestyksen, jonka on ajateltu toteutuvan realismin (enemmän tai vähemmän aristoteelisessa) juonessa, alkaa jälkirealismissa muuttua avoimeksi juonellistamiseksi. Itse kertomistoiminnan "jäljittely" tulee osaksi tarinaa. Ajatus siitä, että todellisuus on aina ennen sen mimesistä, kumoutuu. Kyse on paljolti metafiktiivisten piirteiden tunkeutumisesta myös realismiin, mutta metafiktio ei saa radikaalin postmodernistisia muotoja. Kolmanneksi jälkirealistinen sopimusuudistus koskee henkilökuvausta (luku 5). Siinä kyseenalaistuu realismille vanhastaan asetettu tyypillisyyden vaatimus. Henkilöhahmot eivät ole enää tietyn yhteiskuntaluokan esimerkillisiä edustajia vaan heissä ilmenee yhteiskunnallisen postmodernisoitumisen prosessi. Henkilöhahmot rakentuvat silti sellaisten tekstuaalis-kulttuuristen koodien varaan, jotka merkitsevät niiden lukemista "ihmisinä". Perinteisiä mimeettisiä koodeja ei rikota, kuten yleensä postmodernismissa, vaan ne painottuvat uudella tavalla. Todellisuuden muutoksen myötä myös ihmisten ja ihmiskäsitysten huomataan muuttuvan. Neljänneksi sopimusuudistus koskee referentiaalisuutta (luku 6) eli kielen todellisuus-kytköstä. Teoksissa käytetty kieli paljastaa erheelliseksi sen oletuksen, että realismin kielen – tai kielen ylipäänsä – ensisijainen tehtävä olisi viitata suoraan todellisuuteen. Jälkirealismi ei ”häivytä kielellisyyttään” vaan pikemminkin osoittaa todeksi sen bahtinilaisen ajatuksen, että kieli muodostaa monisuuntaisen ja dialogisen kehikon. Referenssi toimii tuon kehikon sisällä yhtenä kielen orientaationa, ”tahtona referenssiin”. Silti avoin dialogismi itsessään voi jopa vahvistaa referenssi-orientaatiota. Tutkimus on ensimmäinen Hannu Salaman tuotantoa tarkasteleva kirjallisuudentutkimuksen väitöskirja. Samalla se osallistuu kirjallisuustieteelliseen keskusteluun siitä, miten realismi ja mimesis tulisi meidän aikanamme ymmärtää.

Säkeniä.: Kokous runoelmia, joiden tekijä on A. Oksanen

Varhaisemmat painokset: 1 parvi Helsinki 1860, Kuopio 1863 (lisätty), 2 parvi Helsinki 1868.

Evakkolapsi : ennakkosuunnittelun tuotannollisten ratkaisujen vaikutus dokumentin sisältöön

This thesis contains two parts: documentary Refugee Child (Evakkolapsi) and written thesis. The written thesis screens how pre-productional decisions made by producer and director can influence the content of the documentary. The documentary film is first approached from the historical and theoretical point of view. The documentary Refugee Child is evaluated, especially from the producers point of view. The effect of the productional decisions to the content in the Refugee Child are evaluated. The word documentary film has multiple different meanings and it is beeing used in various contexts. There is numerous opinions about what is the difference between a documentary film and a television documentary. The people in the audiovisual field and the channel networks seem to use the word documentary about very different kinds of films. In order to understand the difficulty of this definition the history of the documentary film and the devicion of Bill Nichols' six modes is shortly viewed. Focusing on the pre-production of documentary is rewarding. There is various altering factors in the production of the documentary. The producer and director should be prepared both technically and substancially.

Naamion takaa : näyttelijäntyön palapelini

The subject of this bachelor's thesis has its origins in the frequently asked question of an author; whether any of their own theatrical techniques correlate with those of any well-known theatrical personality. The aim of this bachelor's thesis, consequently, was to find out the true nature of the author as an actor and theatrical professional. The author started to put together a puzzle, from different fields of acting techniques, and came up with a solid picture. Different acting techniques and the basics of them were clarified and tested in practice. Techniques were reflected on, through great personalities in the field of theatre, via discussion. The selected personalities were Jouko Turkka, Antonin Artaud, Konstantin Stanislavski, Kaisa Korhonen and Bertolt Brecht. The toughness and physicality of acting played a strong role in this thesis. "Black pedagogy" was strongly criticized. The methods of Jouko Turkka were thoroughly investigated and, surprisingly to the author, turned out usable, although the author questioned the brutal ways that Turkka used them. The author carried out some of the physical exercises that corresponded to the different acting methods, and did "human tests" to understand the true meaning of the methods. Antonin Artaud abandoned all of his past life and sacrificed himself to art, which the author refuses to even consider it. The author found a soul-mate in Kaisa Korhonen and agreed with most of her methods. Many people who had worked with Kaisa Korhonen were interviewed to find out if she actually used the techniques. The author debated objectivity with Bertolt Brecht but, whereas Brecht saw it as the basis of everything, the author couldn't even consider it a usable technique. The author also had a discussion with Konstantin Stanislavski concerning the basics of acting, the study of singing, dancing and oral expression, and other beneficial skills. In the end, the author put herself on a plate, chopped herself into tiny pieces, started to study the pieces, and found out how she became as she is.

Sanoin kuvaamaton : teatterintekijän pohdintoja intuitiosta

This thesis examines the concept of intuition from different aspects. The basis for this thesis has been the author`s experience about education as a supportive process for intuitive thinking. It studies what taking advantage of intuition means for the author of this thesis and how intuition can be defined as a concept. This thesis shows what intuition means both from the performer`s and the director`s point of view. The author attemps to explain how these two areas of her professional identity either support or prevent intuitive creativity from emerging successfully. The intuition of a performer is examined through playback theatre and the insight associated with playback theatre. Regarding the work of a director, the author describes the making of a walking tour performance called "Sama maa" (2006) that she directed. The author attempted to fully utelize her intuitive creativity while planning the performance. The intuitive choices of the author were the basis for planning and carrying out the performance. This thesis studies a concept that is very challenging to explain in words. There is not a lot of literature about concept of intuition with respect to theater. The author of the thesis has ended up thinging about guestion that is very important to her, a guestion about relationship between controlled and authentic mental processing. The author also engourages others to think about the meaning of intuition and insight to themselves as a part of a daily life and as a part of the artistic creativity.