”Se olin näin, se ei ollut näin, kaikki on niin kuin sanomme sen olleen” – Postmoderni uudelleenkirjoitus historian ja fiktion suhteiden problematisoijana José Saramagon romaanissa Jeesuksen Kristuksen evankeliumi

Portugalilaisen Nobel-kirjailija José Saramagon romaani Jeesuksen Kristuksen evankeliumi (O Evangelho segundo Jesus Cristo, 1991) herätti ilmestyessään niin suuren kohun, että Saramago muutti pois synnyinmaastaan Portugalista. Teoksen saama kiihkeä vastustus johtui lähinnä sen aiheesta ja kriittisestä sisällöstä; Jeesuksen Kristuksen evankeliumi on postmoderni, kriittinen Raamatun evankeliumien uudelleenkirjoitus. Romaani kertoo kokonaisuudessaan uudestaan kanonisista evankeliumeista tutun Jeesuksen tarinan, mutta antaa useille Jeesuksen elämän vaiheille, sanoille ja teoille täysin päinvastaisen tulkinnan kuin kristinuskon perinteisessä tulkintatraditiossa. Pro gradu -työssäni tutkin paitsi sitä, miten Jeesuksen Kristuksen evankeliumi eroaa Raamatun evankeliumeista, ennen kaikkea sitä, miksi Saramagon romaani kertoo evankeliumeista tutun tarinan uudestaan. Tutkimukseni pääasiallisena teoreettisena viitekehyksenä käytän Linda Hutcheonin teoriaa historiografisesta metafiktiosta ja postmodernista taiteesta. Hutcheon kutsuu postmoderneja historiallisia aiheita käsitteleviä kaunokirjallisia teoksia historiografisiksi metafiktioiksi. Historiografinen metafiktio on kriittistä, poliittista, ironista, parodista, paradoksaalista ja intertekstuaalista. Historiografisessa metafiktiossa pääpaino ei ole menneisyyden kuvaamisessa, vaan menneisyyden kuvaamiseen liittyvissä kysymyksissä ja ongelmissa. Historiografinen metafiktio osoittaa, että menneisyyteen ei ole suoraa pääsyä eikä sitä voi kuvata ”sellaisenaan”. Menneisyyden voi tavoittaa ainoastaan aiempien representaatioiden kautta. Hutcheonin mukaan kaikki representaatiot ovat subjektiivisia, ja sen vuoksi ne pitävät aina sisällään myös tietyn ideologian. Tutkimuksessani päädyn siihen, että Saramagon kanonisten evankeliumien postmodernin uudelleentulkinnan tarkoitus on historiografisen metafiktion tapaan problematisoida historian(kirjoituksen) ja fiktion suhteet. Historian ja fiktion suhteet problematisoidessaan Jeesuksen Kristuksen evankeliumi kommentoi kanonisia evankeliumeja, moderneja Jeesus-romaaneja ja näiden perinteisiä tulkintatraditioita, sekä ilmentää postmodernille filosofialle ominaisia ajattelunvirtauksia. Saramagon kanonisten evankeliumien uudelleenkirjoitus kyseenalaistaa niin kanonisten evankeliumien kuin Jeesus-romaanien tulkintaperinteessä tyypillisen ajatuksen historiallisen totuuden olemassaolosta ja kiistää menneisyyden objektiivisen kuvauksen mahdollisuuden. Jeesuksen Kristuksen evankeliumi osoittaa historiankirjoituksen fiktiivisyyden, mutta nostaa toisaalta esiin ajatuksen fiktion mahdollisuuksista kuvata tekstin ulkopuolista todellisuutta.

Postmoderni ja historian loppu

Artikkeliin sisältyy Jussi Vähämäen esipuhe.

”Ikkunat auki helvettiin”: Postmoderni vieraantuminen ja mediakulttuuri Hectorin albumilla Eurooppa (1981)

Tutkimuksen kohteena on suomalaisen laulaja-lauluntekijä Hectorin albumi Eurooppa (1981), joka on tekijänsä kymmenes pitkäsoittoalbumi. Tutkimusaineiston muodostaa Eurooppa-albumi kokonaisuutena eli analyysin piiriin kuuluvat kaikki albumin kahdeksan laulua ja kansien kuvitus. Kyseessä on kulttuurisen musiikintutkimuksen lähtökohdista laadittu aineistolähtöinen analyysi, jossa tarkastellaan Eurooppa-albumin sisältämiä kulttuurisia merkityksiä erityisesti mediakulttuurin ja vieraantumisen tematiikan kannalta. Tärkeimmät käytetyt tutkimussuuntaukset ovat kramerilainen hermeneutiikka ja musiikin kriittinen diskurssianalyysi. Tutkimuksen näkökulmana toimii käsitys postmodernista estetiikasta. Tarkoituksena on selvittää, millaisia postmodernin taiteen piirteitä Hectorin Eurooppa-albumi sisältää ja miten albumi heijastelee suomalaista yhteiskuntaa, mediakulttuuria, Eurooppaa ja ajan henkistä ilmapiiriä niin ilmestymisaikansa 1970–1980-luvun taitteen kuin 2010-luvunkin kontekstissa. Tutkimuksen tarkoitus on nostaa esiin suomirockin kentällä pitkään vaikuttanutta Hectoria ja Eurooppa-albumia sekä herättää keskustelua postmodernista ajasta ja estetiikasta. Lisäksi pyrkimyksenä on edistää suomirockin musiikkitieteellistä tutkimusta. Analyysi paljastaa, että Hectorin Eurooppa-albumia voidaan pitää postmodernina musiikkina. Postmoderneja piirteitä albumilla ovat esimerkiksi yhteiskunnallinen kantaaottavuus, korostunut teknologisuus, katkelmallisuus, toisto, monitulkintaisuus ja korostunut intertekstuaalisuus. Tyylillisesti albumi sijoittuu uuden aallon rockiksi, mutta se sisältää runsaasti myös progressiivisen rockin tyylipiirteitä. Hectorin Eurooppa-albumin tärkeimmiksi teemoiksi nousevat ihmisen vieraantumisen kokemus ja yhteiskunnasta syrjäytyminen, arvojen koveneminen, viihdemedian turruttava valta ja kylmän sodan uhka, joista kolme ensin mainittua ovat ajankohtaisia vielä 2010- luvullakin.

Elementi postmoderni nell'horror americano contemporaneo. Forme testuali e culturali della mutazione 1968-1998

This research argues for an analysis of textual and cultural forms in the American horror film (1968- 1998), by defining the so-called postmodern characters. The “postmodern” term will not mean a period of the history of cinema, but a series of forms and strategies recognizable in many American films. From a bipolar re-mediation and cognitive point of view, the postmodern phenomenon is been considered as a formal and epistemological re-configuration of the cultural “modern” system. The first section of the work examines theoretical problems about the “postmodern phenomenon” by defining its cultural and formal constants in different areas (epistemology, economy, mass-media): the character of convergence, fragmentation, manipulation and immersion represent the first ones, while the “excess” is the morphology of the change, by realizing the “fluctuation” of the previous consolidated system. The second section classifies the textual and cultural forms of American postmodern film, generally non-horror. The “classic narrative” structure – coherent and consequent chain of causal cues toward a conclusion – is scattered by the postmodern constant of “fragmentation”. New textual models arise, fragmenting the narrative ones into the aggregations of data without causal-temporal logics. Considering the process of “transcoding”1 and “remediation”2 between media, and the principle of “convergence” in the phenomenon, the essay aims to define these structures in postmodern film as “database forms” and “navigable space forms.” The third section applies this classification to American horror film (1968-1998). The formal constant of “excess” in the horror genre works on the paradigm of “vision”: if postmodern film shows a crisis of the “truth” in the vision, in horror movies the excess of vision becomes “hyper-vision” – that is “multiplication” of the death/blood/torture visions – and “intra-vision”, that shows the impossibility of recognizing the “real” vision from the virtual/imaginary. In this perspective, the textual and cultural forms and strategies of postmodern horror film are predominantly: the “database-accumulation” forms, where the events result from a very simple “remote cause” serving as a pretext (like in Night of the Living Dead); the “database-catalogue” forms, where the events follow one another displaying a “central” character or theme. In the first case, the catalogue syntagms are connected by “consecutive” elements, building stories linked by the actions of a single character (usually the killer), or connected by non-consecutive episodes about a general theme: examples of the first kind are built on the model of The Wizard of Gore; the second ones, on the films such as Mario Bava’s I tre volti della paura. The “navigable space” forms are defined: hyperlink a, where one universe is fluctuating between reality and dream, as in Rosemary’s Baby; hyperlink b (where two non-hierarchical universes are convergent, the first one real and the other one fictional, as in the Nightmare series); hyperlink c (where more worlds are separated but contiguous in the last sequence, as in Targets); the last form, navigable-loop, includes a textual line which suddenly stops and starts again, reflecting the pattern of a “loop” (as in Lost Highway). This essay analyses in detail the organization of “visual space” into the postmodern horror film by tracing representative patterns. It concludes by examining the “convergence”3 of technologies and cognitive structures of cinema and new media.