Klassisen poliittisen taloustieteen heijastuminen Intian koleratodellisuuteen 1817–1914

Tässä työssä tutkitaan sitä, heijastuiko Britanniassa vallinnut klassisen poliittisen taloustieteen ihannointi Intian koleratodellisuuteen Itä-Intian kauppakomppanian ja Englannin kruunun hallintokausilla vuosina 1817–1914. Klassinen poliittinen taloustiede oli Britanniassa eli emämaassa dominantti ideologia ja sen vaikutus etenkin Intiassa oli huomattava. Työn lähdeaineisto koostuu pääasiassa Intiassa ja Iso-Britanniassa julkaistuista koleraa käsittelevistä teoksista. Tutkimus tarjoaa oman pienen panoksensa sekä Intian siirtomaahistoriaa että siirtomaajärjestelmän toimintaa käsittelevään tutkimukseen. Työssä esitetään, miten Intian koleraepidemiat alkoivat ja levisivät kauppakomppanian kaudella, miten kruunun alaisuuteen siirryttäessä Intiaan rakennettiin omanlaisensa koleratodellisuus ja -teoria ja miten todellisuus vasta hieman ennen 1900-luvun vaihdetta alkoi yhdentyä muun maailman koleratodellisuuden kanssa. Tutkielmasta voidaan päätellä klassisen poliittisen taloustieteen ajatusten heijastuneen Intian koleratodellisuuteen. Intian rooli raaka-aineiden tuottajana ja myöhemmin myös valmiiden tuotteiden markkinakenttänä heijastui sekä karanteenien vastustamisena että Euroopassa hyviksi todettujen koleraa ehkäisevien keinojen soveltamatta jättämisenä. Investoiminen Intian sosiaali- ja terveyssektorille ei sopinut klassisen poliittisen taloustieteen ihanteisiin, jotka painottivat markkinoiden toimintaan puuttumattomuutta ja näkymättömän käden kaikille jakamaa hyvinvointia. Kauppakomppanian kaudella puuttumattomuutta voitiin perustella yritysmäisellä toiminnalla, johon ei kuulut valtiolle kuuluvien tehtävien hoitaminen. Kruunun alaisuuteen siirtymisen myötä tilanne kuitenkin muuttui. Valtiolla oli suuremmat velvollisuudet kansalaistensa hyvinvointia kohtaan, joten kruunu joutui perustelemaan toimimattomuuttaan painokkaammin. Suurten sosiaalisektorin investointien ja karanteenien välttämiseksi Intiaan luotiin aivan oma koleratodellisuutensa, jonka mukaan kolera ei tarttunut ihmisestä toiseen, eikä sen leviämistä voinut estää, sillä se syntyi maasta nousevista höyryistä ja kulki tuulten mukana. Vääristynyt teoriapohja johti vääristyneeseen todellisuuteen. Epätietoisuus kolerasta ja sen hoidosta säilyi Intiassa 1800-luvun lopulle asti. Britannia hyväksyi saksalaisen epidemiologin, Robert Kochin esittämän bakteeriteorian vasta, kun Koch ja muu maailma totesivat, etteivät merille asetetut karanteenit enää pystyneet ehkäisemään koleran leviämistä. Merten ja kaupankäynnin vapaus ei tällöin enää ollut uhattuna, eikä Britannian siis koskaan tarvinnut luopua siirtomaajärjestelmälle niin olennaisesta tavaroiden liikkumisen esteettömyydestä.

Nuori konservatiivi : Tuure Junnila ja hänen poliittinen toimintansa vuoteen 1956

Tuure Junnila, PhD (1910-1999) was one of Finland's most renowned conservative politicians of the post-war period. Junnila is remembered primarily as a persistent opponent of Urho Kekkonen, a long-term Member of Parliament, a conspicuous opposition member and a prolific political writer. Junnila's ideologies and political views were conservative, and he is one of the most outstanding figures in the history of the National Coalition Party. Junnila also made an extensive career outside of politics, first as an economist and then as an executive of Finland's leading commercial bank Kansallis-Osake-Pankki. The Young Conservative is a partial biography written using traditional historical research methods, which examines Junnila's personal history and his activity in public life up to 1956. The study begins by investigating Junnila's background through his childhood, school years, university studies and early professional career. It also looks at Junnila's work as an economist and practical banker. Particular attention is paid to Junnila's political work, constantly focusing on the following five often overlapping areas: (1) economic policy, (2) domestic policy, (3) foreign and security policy, (4) Junnila and Urho Kekkonen, (5) Junnila, the Coalition Party and Finnish conservatism. In his economic policy, Junnila emphasised the importance of economic stability, opposed socialisation and the growth of public expenditure, defended the free market system and private entrepreneurship, and demanded tax cuts. This policy was very popular within the Coalition Party during the early 1950s, making Junnila the leading conservative economic politician of the time. In terms of domestic policy, Junnila demanded as early as the 1940s that a "third force" should be established in Finland to counterbalance the agrarian and labour parties by uniting conservative and liberal ideologies under the same roof. Foreign and security policy is the area of Junnila's political activity which is most clearly situated after the mid-1950s. However, Junnila's early speeches and writings already show a striving towards the unconditional neutrality modelled by Switzerland and Sweden and a strong emphasis on Finland's right to internal self-determination. Junnila, as did the Coalition Party as a whole, adopted a consistently critical approach towards Urho Kekkonen between 1951 and 1956, but this attitude was not as bluntly negative and all-round antagonistic as many previous studies have implied. Junnila was one of the leading Finnish conservatives of the early 1950s and in all essence his views were analogous to the general alignment of the Coalition Party at the time: conservative in ideology and general policy, and liberal in economic policy.

Identiteetti, toiminta ja poliittinen. Tutkimus Sjögrenin syndrooma-potilasyhdistyksestä

Tutkielma käsittelee Sjögrenin syndroomaa sairastavien yhdistystoiminnan muotoutumista. Yhdistystoimintaan ryhtymiseen liittyen tarkastellaan kollektiivisen identiteetin rakentumista, yhdistyksen käytännön toiminta-arkea ja suhdetta asiantuntijoihin. Teoreettisena taustana yhdistystoiminnan järjestymisen tarkastelulle toimivat terveyssosiologiset ja sosiaalisten liikkeiden tutkimuksen erittelyt oma-apuryhmien, yhdistysten ja sosiaalisten liikkeiden syntymisen reunaehdoista. Tutkielman aineistoja ovat sairastajien kirjoittamat elämäkerrat, yhdistystoimijoiden haastattelut sekä potilasyhdistyksen jäsenlehden vuosikerrat 2006 - 2009 ja yhdistysdokumentit. Aineistot on eritelty teorialähtöisesti identiteetin, toiminta-arjen ja poliittisen kenttien avulla. Sosiaalisten liikkeiden teorian mukaan (della Porta & Diani 2006) liikkeen syntyyn kuuluu keskeisenä konfliktin elementti, jossa sosiaalinen liike syntyy yhteiskunnallisten ryhmien välisestä epätasa-arvotilanteesta. Mallin mukaan epätasa-arvoisessa asemassa olevien ryhmien jäsenten on löydettävä toisensa, tunnistettava yhteinen ongelmansa ja muotoiltava siihen vastaukset. Tutkielmassa osoitetaan, että potilasyhdistykset ja potilasliike hallinnoi ja ohjaa konfliktia käytännön toimintansa ja jäsenetunsa nimissä. Yhdistysten suhteet asiantuntijoihin takaavat yhdistystoiminnan mielekkyyden, tiedon välittämisen tehokkuuden sekä parantavat sosiaalisen liikkeen mahdollisuuksia vaikuttaa sairastajien asemaan.

Identiteetti, toiminta ja poliittinen. Tutkimus Sjögrenin syndrooma-potilasyhdistyksestä

Tutkielma käsittelee Sjögrenin syndroomaa sairastavien yhdistystoiminnan muotoutumista. Yhdistystoimintaan ryhtymiseen liittyen tarkastellaan kollektiivisen identiteetin rakentumista, yhdistyksen käytännön toiminta-arkea ja suhdetta asiantuntijoihin. Teoreettisena taustana yhdistystoiminnan järjestymisen tarkastelulle toimivat terveyssosiologiset ja sosiaalisten liikkeiden tutkimuksen erittelyt oma-apuryhmien, yhdistysten ja sosiaalisten liikkeiden syntymisen reunaehdoista. Tutkielman aineistoja ovat sairastajien kirjoittamat elämäkerrat, yhdistystoimijoiden haastattelut sekä potilasyhdistyksen jäsenlehden vuosikerrat 2006 - 2009 ja yhdistysdokumentit. Aineistot on eritelty teorialähtöisesti identiteetin, toiminta-arjen ja poliittisen kenttien avulla. Sosiaalisten liikkeiden teorian mukaan (della Porta & Diani 2006) liikkeen syntyyn kuuluu keskeisenä konfliktin elementti, jossa sosiaalinen liike syntyy yhteiskunnallisten ryhmien välisestä epätasa-arvotilanteesta. Mallin mukaan epätasa-arvoisessa asemassa olevien ryhmien jäsenten on löydettävä toisensa, tunnistettava yhteinen ongelmansa ja muotoiltava siihen vastaukset. Tutkielmassa osoitetaan, että potilasyhdistykset ja potilasliike hallinnoi ja ohjaa konfliktia käytännön toimintansa ja jäsenetunsa nimissä. Yhdistysten suhteet asiantuntijoihin takaavat yhdistystoiminnan mielekkyyden, tiedon välittämisen tehokkuuden sekä parantavat sosiaalisen liikkeen mahdollisuuksia vaikuttaa sairastajien asemaan.

Onnellisuuden taloustiede: Onnellisuus on suhteellista?

Tässä työssä käsitellään taloustieteellistä onnellisuustutkimusta keskittyen erityisesti onnellisuuden suhteellisuuden sekä onnellisuuden mittaamisen kysymyksiin. Taloustieteen onnellisuustutkimus on vielä melko nuorta, ja tutkimusala, kuten tämä työkin, nojaavat osittain myös muiden tieteenalojen tuloksiin. Työssä todetaan onnellisuuden olevan suurilta osin suhteellista, ja tällä on vaikutuksia niin taloustieteellisen hyödyn mallintamiselle kuin poliittiselle päätöksenteollekin. Suhteellisuuden elementti onnellisuudessa liittyy erityisesti tulojen vertailuun sekä positionaalisiin hyödykkeisiin. Onnellisuutta käsitellään mallintamisen yhteydessä tutkimusalan eräiden tärkeimpien nimien, Layardin (2003) sekä Blanchflowerin ja Oswaldin (2004) klassisen hyötyfunktion muunnoksilla, sillä onnellisuustaloustieteessä ei vielä ole esitetty kattavia matemaattisia malleja. Työ kokoaa yhteen useita onnellisuusaineistoja sisältäviä tutkimuksia, joista voidaan tehdä päätelmiä ihmisten onnellisuuden osatekijöistä. Näiden tutkimusten tuloksena voidaan arvioida, minkälaisia osa-alueita yhteiskunnan onnellisuusmittareiden tulisi sisältää. Samoin onnellisuustutkimus osoittaa, että esimerkiksi työttömyyden vaikutus onnellisuuteen on huomattavasti suurempi kuin työttömyyden vähentämän tulon vaikutus. Merkittäviä onnellisuustutkimuksen tuloksia liittyy myös Alesinan et al. (2004) laajasti tutkimaan tulonjaon ja onnellisuuden yhteyteen, sillä tulonjaon tasa-arvoisuus vaikuttaa eri maiden kansalaisiin keskimäärin eri tavoin. Tulonjaon epätasaisuus vähentää Euroopassa vähätuloisten onnellisuutta, kun taas Yhdysvalloissa parempituloisten onnellisuutta vähentää suurempi tuloepätasa-arvo, mitä voidaan pitää yllättävänä tuloksena Euroopan Yhdysvaltoja parempien sosiaalisen liikkuvuuden mahdollisuuksien valossa. Tuloepätasa-arvo vaikuttaa eri tavoin eri tuloryhmien sekä eri poliittisia ideologioita edustavien ryhmien edustajiin. Tämä pro gradu -työ selvittää myös miten onnellisuutta voidaan mitata ja ehdottaa tämän perusteella onnellisuusdatan käyttöä poliittisen päätöksenteon tukena. Tutkielmassa pohditaan myös, millaisia implikaatioita onnellisuustaloustiede antaa erityisesti valtion menojen vaikutukselle, vero- ja hyvinvointipolitiikalle sekä köyhyyden vastaiselle politiikalle. Erityisesti veropolitiikalle sekä köyhyyden vastaiselle politiikalle suhteellisuuden ja vertailun vaikutus onnellisuuteen ovat oleellisia, sillä kaikkien työn esittelemien tutkimusten ja aineistojen perusteella vertailu ja suhteellinen asema ovat onnellisuudelle tärkeitä.

Las caras nuevas : Nicaragualaisten korkeakouluopiskelijoiden poliittinen identiteetti sukupolvikokemuksena.

Tässä opinnäytetyössä olen tutkinut nicaragualaisia korkeakouluopiskelijoita. Aineistonani on 11 puolistrukturoitua haastattelua ja toissijaisena aineistonani 5 sähköpostihaastattelua. Vastaajina ovat olleet aikavälillä 1984 - 1990 syntyneet nicaragualaiset korkeakouluopiskelijat. Opinnäytetyöni keskeisimmät kysymykset ovat, miten haastattelemani nicaragualaiset korkeakouluopiskelijat rakentavat ja ilmentävät poliittista identiteettiään suhteessa aiempiin sukupolviin ja muihin oman sukupolvensa jäseniin, ja miten sukupolvitietoisuus näkyy nicaragualaisten korkeakouluopiskelijoiden haastatteluissa. Teoreettinen lähtökohtani on Karl Mannheimin yhteiskunnallisten sukupolvien käsite, jonka mukaan sukupolvet eivät muodostu vain saman syntymäajankohdan vaan myös yhdessä jaettujen keskeisten kokemusten perusteella. Laajemman taustan tutkimukselleni muodostaa nuorisotutkimus, jonka nuorista ja nuorisosta esittämiä yleistyksiä suhteutan omaan aineistooni. Haastateltujen poliittinen identiteetti muodostuu sekä kollektiivisista että yksilöllisistä piirteistä. He tuovat itsensä selkeästi esiin poliittisena kollektiivina, nuorisona, jota vanhempi ikäluokka hallitsee, ja jonka ääni on jäänyt kuulumattomiin. Vastaajat tekevät selkeän eron itsensä ja vanhemman sukupolven sekä muiden nuorten välillä. Erityisen selkeä jako on suhteessa hallituspuoluetta kannattavaan opiskelijajärjestöön kuuluviin opiskelijoihin. Tästä huolimatta vastaajat yhdistävät itsensä kokemustensa kautta selkeästi nuorisoon yhtenäisenä ryhmänä, joka eroistaan huolimatta jakaa yhteisen kokemuksen yhteiskunnan muuttumattomuudesta. Sukupolvitietoisuus näkyy erityisesti keskusteltaessa nuorten elämän näköalattomuudesta. Nuorisona, eli nimenomaan ryhmänä puhuminen antaa vastaajille enemmän rohkeutta kommentoida politiikan arvoperusteita. Nuoruus toimii turvaidentiteettinä, jonka suojista vastaajat uskaltautuivat rohkeammin kritisoimaan yhteiskunnan epäkohtia. Tiedostavan nuorison kollektiiviseen poliittiseen identiteettiin liittyy voimakkaita individualistisia arvoja yksilön oikeudesta mielipiteisiinsä ja niiden esittämiseen. He kokevat roolinsa opiskelijoina edellyttävän heiltä muuta nuorisoa kirkkaampaa kykyä analysoida poliittista toimintaa. Nicaraguasta vaikuttaa löytyvän sekä Mannheimin määritelmän mukaan aktualisoitunut sukupolviryhmä että massamittainen kokemuksellinen sukupolvi, joka tunnistaa tietyt yhteiset kokemukset. Yhtä lukuun ottamatta haastateltavat kuuluvat jälkimmäiseen ryhmään. Havaintojeni perusteella hallituspuoluetta kannattavaan opiskelijajärjestöön kuuluvat nuoret vaikuttavat muodostavan mannheimilaisittain aktualisoituneen sukupolviryhmän. Vastaajien poliittinen identiteetti muokkautuu jatkuvasti kansainvälistyvän maailman ja oman kotimaan arkirealiteettien ristipaineessa. Nicaragualaiset nuoret ovat väliinputoajia, jotka ovat jääneet nopeiden globaalien muutosten ja maailman mittakaavassa äärimmäisen köyhän maan todellisuuden välimaastoon. Vallalla olevat nuorista, heidän poliittisesta toiminnastaan ja sukupolvien määrittämisestä päätelmiä esittävät teoriat ja tutkielmat ovat lähtökohdiltaan syntyneet hyvin erilaisissa yhteiskunnissa kuin Nicaragua eivätkä ole sellaisenaan siirrettävissä tulkitsemaan nicaragualaisten nuorten elämää ja sukupolvien muodostumista nicaragualaisessa yhteiskunnassa. Opinnäytetyöni tulosten perusteella olisi tärkeää kehittää metodologinen näkökulma, jonka lähtökohtina eivät ole länsimainen yhteiskuntarakenne ja nuoruuskäsite. Näkökulmaa tulisi myös laajentaa kattamaan niin mannheimilaisittain aktualisoituneet kuin massamittaiset sukupolvet ja niiden mahdollinen yhtäaikaisuus ja lomittaisuus Nicaraguan kaltaisissa yhteiskunnissa.

"Ei rahaa, vaan elämää varten" : vapaaehtoisia eläkevakuutuksia koskenut poliittinen keskustelu 1995 - 2005.

Vapaaehtoinen eläkesäästäminen on yleistynyt voimakkaasti 1990- ja 2000-luvulla. Yksityishenkilöiden huoli omasta taloudesta demografisten haasteiden edessä on voimistunut. Säästämisen syyt ovat moninaiset: suurin osa haluaa varautua vanhuuden päiviin, osa haluaa hyötyä veroedusta ja osa kokee vakuutuksen sijoitusmuotona muiden joukossa. Yksityisen henkilön eläkesäästäminen poikkeaa kuitenkin muista säästämismuodoista poliittisen luonteensa vuoksi. Eläkesäästämisen poikkeavalla verokohtelulla on pyritty kannustamaan ihmisiä paikkaamaan tulevaisuuden lakisääteisten eläkkeiden pienuutta sekä samalla pyritty ohjaamaan eläkkeelle jäämisen ikää. Tutkimusaiheena on vapaaehtoinen eläkesäästäminen ja sen verokohtelussa tapahtuneet muutokset lamavuosien jälkeisestä ajasta, vuodesta 1995 aina vuoden 2005 työeläkelainsäädännön kokonaisuudistukseen asti, jolloin uudistettiin myös vapaaehtoista eläkesäästämistä koskeva lainsäädäntö. Keskeinen tutkimuskysymys on, miten poliittisessa keskustelussa on perusteltu vapaaehtoisen eläkesäästämisen poikkeuksellista tukemista. Työn keskeinen aineisto käsittää tutkimuskirjallisuuden lisäksi valtiopäiväasiakirjoja aikaväliltä 1995- 2005 sekä valiokuntien ja työryhmien mietintöjä ja raportteja. Lisäksi työssä on tutkittu sanomalehdistöä sekä vakuutusalan vaikutusta keskusteluun haastattelujen avulla. Aineiston lukutapana on löyhästi käytetty poliittisen retoriikan tutkimusta. Työn keskeinen tutkimustulos on hyvinvointivaltion kehityksen ja eläkepolitiikan liittyminen toisiinsa vakuutuksen välityksellä. Demografiset paineet ja julkinen keskustelu ovat lisänneet kansalaisten huolta omasta eläkeajan toimeentulosta. Kun hyvinvointivaltion rahoitusmahdollisuuksiin ei enää luoteta, on tarve omiin ratkaisuihin lisääntynyt. Perustelut koskien vapaaehtoisen eläkesäästämisen poikkeavaa verokohtelua ovat olleet sekä poliittisia että taloudellisia. Poliittisesta keskustelusta on erotettavissa kolme selkeää perusteluryhmää. Ensimmäinen argumentaatioryhmä korostaa demografisia haasteita, toinen sijoitustuotteiden tasa-arvoistamista ja kolmas eläkevakuutuksen täydentävää roolia lakisääteisen eläkkeen rinnalla.

Matilde Huici Navazin yhteiskunnallinen ja poliittinen toiminta Espanjassa 1922–1937 lehdistöaineiston valossa

Tämä tutkielma tarkastelee Matilde Huici Navazia, espanjalaista naisasianaista, asianajajaa, pedagogia ja sosialistia. Tutkielmassa on selvitetty, miten espanjalainen sanomalehdistö käsitteli artikkeleissaan vuosina 1922–1937 Matilde Huici Navazia. Tarkastelen, miten kulttuuriset arvot, normit ja hierarkiat toimivat keskinäisessä vuorovaikutuksessa. Primaariaineisto koostuu viiden eri spanjalaisen päivälehtiarkiston kokelmista. Tutkimukseni pääasiallisina metodeina käytän kvalitatiivista ja hermeneuttista analyysia. Espanja eli 1920–1930-luvuilla ankaraa ideologista ja poliittista aikaa, johtuen kuninkaan vallan väistymisestä, Primo de Riveran diktatuurista, Espanjan toisen tasavallan syntymisestä ja sisällisodan syttymisesta vuonna 1936. Tutkielmani aikakauden sanomalehtiä yhdisti kiivas keskustelu yhteiskunnallisista ja kulttuurisista kysymyksistä. Lehdistö oli poliittisesti sidoksissa sekä oikealle että vasemmalle. Espanjalainen yhteiskunta jakautui jyrkästi kahtia sukupuolen mukaan. Katolisen kirkon sekä patriarkaalisen kulttuurin normit vaikuttivat oleellisesti naisten aseman yhteiskunnalliseen kehitykseen. Naisten elämänpiiri rajattiin avioliittoon ja kotiin. Espanjan toisen tasavallan kunnianhimoisena tavoitteena oli nostaa maa muiden eurooppalaisten edistyneiden valtioiden tasolle. Tarkastelen tutkimuksessani Espanjan lähihistorian tapahtumia osana yhteiskunnallisesti merkittävän ihmisen henkilöhistoriaa. Huici Navaz pohti tutkimissani artikkeleissa naisen osaa, olemusta ja oikeuksia. Tutkimukseni perusteella hänen sallittiin, ainakin jossain määrin, tuoda esille näitä kysymyksiä lehtiartikkelien yhteydessä. Huici Navazin sallittin käsitellä omia tuntemuksiaan ja väsymättömästi uudelleenmääritellä naisen sosiaalista roolia yhteiskunnan kollektiivisessa tietoisuudessa. Tutkimukseni perusteella voidaan todeta, että Matilde Huici Navaz koki myös ankaria pettymyksiä taistelussaan naisen konkreettisen aseman parantamiseksi. Hänen vaatimuksensa yhteiskunnallisen tasa-arvon saavuttamiseksi tukahdutettiin lähes säännönmukaisesti. Huizi Navazin poliittiset kannanotot radikalisoituivat vuoden 1936 jälkeen, kun hän turhautui vallitsevan yhteiskunnan haluttomuuteen muuttaa hallitsevia patriarkaalisia normeja. Huici Navaz toimi väsymättömästi köyhien perheiden lasten aseman parantamiseksi. Huici Navazille koulutuksen, kasvatuksen ja kotihygenian parantaminen olivat tärkeä osa lastensuojelun kehittymisessä.

Changing Lived Worlds of Contemporary Amazonian Native Young People : Manchineri Youths in the Reserve and the City, Brazil-Acre

This thesis discusses the contemporary construction of the lived worlds of indigenous Amazonian youths. Today’s native peoples are considerably affected by the processes of globalization and urbanization, which have led to new ways of relating to their cultural traditions. This work presents a case study of Manchineri youngsters aged between 14 and 24 years old living in Acre state in Brazilian Amazonia. The Arawak-speaking Manchineri number some 1,000 people; their legally demarcated reserve is situated next to the River Yaco. The research is based on ethnographic material collected in the Mamoadate reserve and in the state capital, Rio Branco. By comparing the youth in different physical and social environments (the reserve and the city), my attempt has been to search for the most typical elements maintained, altered and created in the current lived worlds of Manchineri youths. Fieldwork methods included interviews, participant observation, photographs, video recordings, and drawings. The material was analyzed within the multidisciplinary framework of the social and cultural construction of knowledge. The study applies the concepts of social field, symbolic capital, and habitus as they have been used by Pierre Bourdieu; perspective as developed recently in Amazonian ethnology; the sacred as a cultural category as understood in the study of religion; and individual and person as concepts central to anthropology and sociology. Additionally, the study can be contextualized within youth studies, Latin American studies, and urban studies. The results of the study show that the everyday lives of young Amazonian native people are formed by a complex mixture of ‘modernity’ and ‘tradition’, fragmentation, and transitions between different conceptual frameworks. Part II discusses the ethnographic material in depth and shows that indigenous adolescents act from a variety of social perspectives: the native youth’s own ethnic group, divided into sub-groups, especially into urban residents and those living in the reserve; ancestors, super-human agents and spirits; other indigenous groups and non-natives. Consequently, besides the traditional initiation ritual, we find various contemporary rites of passage to adulthood: state-education, learning traditional practices, shamanism, matrimony, and transitions between the reserve and urban areas. According to these results, new social roles, political organization, responsibilities, and in general the desire to be respected, require both ‘modern’ and ‘traditional’ abilities. In Part III, the study shows that the current power relations constituted by new social contacts, ethnic recognition, and cooperation with different institutions have resulted in the formation of new social fields: youth cultures, the ethnic group, shamanic practices, the ethnopolitical movement, and indigenous students. The capacity of young Amazonian Indians to act in contemporary social fields produces them as full persons. The study also argues that the elements of the lived worlds can be divided into these social fields. When focusing on these fields, it became evident that these comprise the strategies adopted by young Indians to break through social and cultural barriers.

La modernización entre cafetales : San José, Costa Rica, 1880-1930

This work examines the urban modernization of San José, Costa Rica, between 1880 and 1930, using a cultural approach to trace the emergence of the bourgeois city in a small Central American capital, within the context of order and progress. As proposed by Henri Lefebvre, Manuel Castells and Edward Soja, space is given its rightful place as protagonist. The city, subject of this study, is explored as a seat of social power and as the embodiment of a cultural transformation that took shape in that space, a transformation spearheaded by the dominant social group, the Liberal elite. An analysis of the product built environment allows us to understand why the city grew in a determined manner: how the urban space became organized and how its infrastructure and services distributed. Although the emphasis is on the Liberal heyday from 1880-1930, this study also examines the history of the city since its origins in the late colonial period through its consolidation as a capital during the independent era, in order to characterize the nineteenth century colonial city that prevailed up to 1890 s. A diverse array of primary sources including official acts, memoirs, newspaper sources, maps and plans, photographs, and travelogues are used to study the initial phase of San Jose s urban growth. The investigation places the first period of modern urban growth at the turn of the nineteenth century within the prevailing ideological and political context of Positivism and Liberalism. The ideas of the city s elite regarding progress were translated into and reflected in the physical transformation of the city and in the social construction of space. Not only the transformations but also the limits and contradictions of the process of urban change are examined. At the same time, the reorganization of the city s physical space and the beginnings of the ensanche are studied. Hygiene as an engine of urban renovation is explored by studying the period s new public infrastructure (including pipelines, sewer systems, and the use of asphalt pavement) as part of the Saneamiento of San José. The modernization of public space is analyzed through a study of the first parks, boulevards and monuments and the emergence of a new urban culture prominently displayed in these green spaces. Parks and boulevards were new public and secular places of power within the modern city, used by the elite to display and educate the urban population into the new civic and secular traditions. The study goes on to explore the idealized image of the modern city through an analysis of European and North American travelogues and photography. The new esthetic of theatrical-spectacular representation of the modern city constructed a visual guide of how to understand and come to know the city. A partial and selective image of generalized urban change presented only the bourgeois facade and excluded everything that challenged the idea of progress. The enduring patterns of spatial and symbolic exclusion built into Costa Rica s capital city at the dawn of the twentieth century shed important light on the long-term political social and cultural processes that have created the troubled urban landscapes of contemporary Latin America.

Ryssän koulussa : Suomalaiset Venäjän stipendiaatit autonomian aikana 1812-1917

Finnish scholarship students in Russia during the autonomy (1812-1917) During the autonomy in Finland (1809-1917), an attempt to improve the knowledge of the Russian language was made through special language university scholarships. With these scholarships the students could go and study the Russian language and acquire cultural knowledge in Russia. Other member countries on the edges of the Russian Empire, like Poland and the Baltic provinces, did not have similar programs. The first two scholars started their journey in 1812. A system of travel allowances was introduced in 1841. Between the years 1812- 1917 a total of almost 400 students studied in Russia. The studies mainly took place in Moscow. These scholarship students were called the Master s of Moscow ". In this paper, Finnish-Russian relations are studied based on the attitude towards the Russian language and the people who studied it in Finland. Although the attitude towards them was neutral in the beginning, in 1844 there was a strong change. Students of Russian, and especially the scholars, received the stigma of being unreliable and unpatriotic, a stigma they were never able to get rid of. The study of the Russian language was voluntary in Finnish schools between 1863 and 1872. Starting from 1890, however, the study of the Russian language was enforced. In doing so, the Russians attempted to unify the Empire, while the Finns had the illusion that they had their own state. Thus, Russia saw the language as a way to unify the Empire and Finns as an attempt to make them Russians. The purpose of studying in Russia was to improve the student s practical language skills and overall knowledge of the customs and culture of the country. Besides knowing the language, knowledge of Russian culture and customs is essential in understanding Russia and Russians; therefore, the studies of literature, geography and history have been noted in this research. Without knowledge it is difficult to develop understanding. After their studies, almost all of the scholars returned to Finland and did not continue their careers in Russia. They worked mainly as teachers and civil servants, and managed to improve the Finnish people s weak knowledge of Russian and Russia through teaching, translations of literature and newspaper articles. Through these scholars, it is possible to see how the attitudes towards the language have been closely related to the political history between Finland and Russia. The language became the subject of resistance and these attitudes were transferred to its students. In 1917, the study of Russia and the Russian language ended and it was no longer possible to use the acquired knowledge of language and country in independent Finland.

Nationalistinen retoriikka nyky-Puolassa - parlamenttivaalit 2005

Tutkielma käsittelee Puolassa syksyllä 2005 järjestettyjen parlamenttivaalien vaalikamppailua ja puolueiden käyttämää retoriikkaa. Erityisesti keskitytään tutkimaan sitä, miten puolueet vetoavat kansallistunteeseen, minkälaisia me-muut-jaotteluja rakennetaan ja minkälaisia eroja tai yhtäläisyyksiä puolueiden puhetapojen välillä nousee esiin. Puolueiden retoriikkaa tutkitaan analysoimalla tutkimusaineistoa Aristoteleen käsitteillä ethos-, pathos- ja logos-retoriikka. Nationalismin ilmentymiä etsitään lisäksi Michael Billigin teoksen Banal Nationalism pohjalta hahmotellun nationalistinen me-käsitteen avulla. Poliittisen puheen tapoja analysoidaan myös Kazimierz Ożógilta lainatun poliittinen me-käsitteen pohjalta ja puolueiden me-käyttöjä verrataan toisiinsa samoin kuin sitä, minkälaisia viholliskuvia ne teksteissään rakentavat. Tutkielman primaariaineiston muodostavat kyseisissä parlamenttivaaleissa neljän eniten ääniä saaneen puolueen vaaliohjelmat ja manifestit. Ennen puolueiden vaalitekstien analysoimista yksitellen tutkielmassa tehdään katsaus Puolan poliittiseen järjestelmään, sen vaiheisiin ja kehitykseen kommunismin romahduksen jälkeen sekä tilanteeseen ennen vuoden 2005 vaaleja. Koska puolueiden historia vaikuttaa suuresti niiden välisiin suhteisiin ja niiden käyttämään retoriikkaan, tutkielmassa esitellään myös neljä tutkimuskohteeksi valittua puoluetta ja kerrotaan niiden taustoista. Huomionarvoista on Puolan puoluejärjestelmälle ominainen vakiintumattomuus: vain harvat poliittiset puolueet ovat toimineet yhtämittaisesti kommunismin romahduksesta saakka ja tyypillistä on ollut puoluekentän fragmentoituminen poliitikkojen perustaessa uusia puolueita. Analysoitujen puolueiden välillä nousee esiin selkeitä eroja, mutta toisaalta myös retoriikan yhteneväisyyksiä. Erityisesti poliittisen me:n viholliset rakentuvat puolueilla identtisesti. Yleisesti ottaen viholliseksi nähdään oikeisto-vasemmisto-akselin toinen laita sekä oppositiossa olleilla puolueilla omasta suuntauksesta riippumatta edellisellä vaalikaudella vallassa ollut puolue. Nationalistisen me:n osalta hajontaa esiintyy enemmän: osa puolueista käyttää sitä pääasiassa yhtenäisyyden rakentamisessa, toiset taas ulkoisten vihollisten esittelemisessä. Retorisista keinoista ethoksen ja pathoksen käyttö nationalistisen retoriikan osana on selkeästi logoksen käyttöä yleisempää. Eroja puolueiden välillä löytyy myös sen osalta, minkä retorisen keinon käyttö on niille tyypillistä, miten ne rakentavat auktoriteetteja ja minkälaista puhetapaa ne käyttävät.

Strike Hard, Strike Sure - Operation Musketeer : British Military Planning during the Suez Crisis, 1956

This study analyses British military planning and actions during the Suez Crisis in 1956. It seeks to find military reasons for the change of concepts during the planning and compares these reasons with the tactical doctrines of the time. The thesis takes extensive advantage of military documents preserved in the National Archives, London. In order to expand the understanding of the exchange of views during the planning process, the private papers of high ranking military officials have also been consulted. French military documents preserved in the Service Historique de la Defence, Paris, have provided an important point of comparison. The Suez Crisis caught the British armed forces in the middle of a transition phase. The main objective of the armed forces was to establish a credible deterrence against the Soviet Union. However, due to overseas commitments the Middle East playing a paramount role because of its economic importance the armed forces were compelled to also prepare for Limited War and the Cold War. The armed forces were not fully prepared to meet this demand. The Middle Eastern garrison was being re-organised after the withdrawal from the Canal Base and the concept for a strategic reserve was unimplemented. The tactical doctrines of the time were based on experiences from the Second World War. As a result, the British view of amphibious operations and the subsequent campaigns emphasised careful planning, mastery of the sea and the air, sufficient superiority in numbers and firepower, centralised command and extensive administrative preparations. The British military had realized that Nasser could nationalise the Suez Canal and prepared an outline plan to meet this contingency. Although the plan was nothing more than a concept, it was accepted as a basis for further planning when the Canal was nationalised at the end of July. This plan was short-lived. The nominated Task Force Commanders shifted the landing site from Port Said to Alexandria because it enabled faster expansion of the bridgehead. In addition, further operations towards Cairo the hub of Nasser s power would be easier to conduct. The operational concept can be described as being traditional and was in accordance with the amphibious warfare doctrine. This plan was completely changed at the beginning of September. Apparently, General Charles Keightley, the Commander-in-Chief, and the Chairman of the Chiefs of Staff Committee developed the idea of prolonged aerial operations. The essence of the concept was to break the Egyptian will to resist by attacking the oil facilities, the transportation system and the armed forces. This victory through air concept would be supported by carefully planned psychological operations. This concept was in accordance with the Royal Air Force doctrine, which promoted a bomber offensive against selected target categories. General Keightley s plan was accepted despite suspicions at every planning level. The Joint Planning Staff and the Task Force Commanders opposed the concept from the beginning to the end because of its unpredictability. There was no information that suggested the bombing would persuade the Egyptians to submit. This problem was worsened by the fact that British intelligence was unable to provide reliable strategic information. The Task Force Commanders, who were responsible for the tactical plans, were not able to change Keightley s mind, but the concept was expanded to include a traditional amphibious assault on Port Said due to their resistance. The bombing campaign was never tested as the Royal Air Force was denied authorisation to destroy the transportation and oil targets. The Chiefs of Staff and General Keightley were too slow to realise that the execution of the plan depended on the determination of the Prime Minister. However, poor health, a lack of American and domestic support and the indecisiveness of the military had ruined Eden s resolve. In the end, a very traditional amphibious assault, which was bound to succeed at the tactical level but fail at the strategic level, was launched against Port Said.

Diasporinen tietoisuus, arjen kokemukset ja kansanperinne : Tulkintoja suomessa asuvien kurdien perinnesuhteesta

Tutkielmani tavoite on selvittää millainen suhde Suomessa asuvilla kurdeilla on omaan kansanperinteeseensä. Lisäksi valotetaan perinnesuhteiden taustaa, ja sitä millainen kurdien kansanperinne elää Suomessa. Metodologisesti ja epistemologisesti tukeudun tutkielmassa folkloristiseen muistitietotutkimukseen. Lainaan ajatuksia myös sosiaalipsykologian piirissä kehittyneestä laadullisesta asennetutkimuksesta. Taustalla vaikuttaa kansanperinteen ja nationalismien yhteyksien tutkimus – erityisesti teoriat kansanperinteiden käyttämisestä kansan embleemeinä. Edellä mainittujen ohella analyyttinen viitekehys rakentuu käsitteistä diasporinen tietoisuus; etninen identiteetti; identiteettimerkki ja identiteettityö sekä metafolklore. Nämä käsitteet tavoittavat sen, mitkä seikat sekä olosuhteet ja jaetut tulkinnat muokkaavat tutkittavien perinnesuhteita, ja miten. Tutkimusaineistona on käytetty kokoamaani väljästi strukturoituun teemahaastatteluun perustuvaa haastatteluaineistoa. Aineisto koostuu yksilö-, pari- ja perhehaastatteluista. Yhteensä haastattelunauhoja kertyi lähes 25 tuntia, mikä on litteroituna noin 400 liuskaa. Täydentävinä aineistoina on käytetty videoita kahdesta kurdikulttuuria esittelevästä tilaisuudesta sekä neljää populaaria tietoa kurdeista välittävää internetsivustoa. Repertoaari- ja teema-analyysin avulla luokittelemaani haastatteluaineistoa tulkitsen tutkielmassa kansanperinteeseen kohdistuvia asenteita ilmaisevia argumentteja jäljittävän lähiluennan kautta. Tutkimuksessa selvisi, että kansanperinteen ilmiöistä erityisesti kansantanssi, kurdivaatteet ja kulttuurinsisäinen huumori ovat identiteettimerkkejä, joiden kautta peilataan omaa suhdetta kurdiuteen ja selitetään kurdikulttuurin erityislaatua. Tutkielman tulokset vahvistavat, että Suomessa asuvien kurdien perinnesuhteita ja perinteenkannattajuutta muokkaavat yksityisellä tasolla äidinkielen taitotaso, maahantuloikä ja perheen harrastuneisuus kansanperinteeseen. Analyysissa kuitenkin avautuu myös se, että Suomessa asuvien kurdien perinnesuhteita muokkaa voimakkaasti tietoisuus kurdien diasporasta ja siihen johtaneista olosuhteista sekä niiden vaikutuksista omaan kulttuuriin ja kansanperinteeseen. Tämä kollektiivinen ja poliittinen ulottuvuus on erityisen merkityksellinen oman kansanperinteen tulkitsemisessa ulospäin. Kansanperinteeseen kohdistetaan voimakkaan positiivisia asenteita ja omaa kansanperinnettä arvostetaan kansallisena aarteena. Kansanperinteiden tulkitaan kertovan kansan historiasta ja luonteesta tavalla, joka haastaa virallisen kurdialueilla valtaapitävien valtioiden historiankirjoituksen ja monipuolistaa kuvaa Lähi-idän kulttuuripiiristä. Tämän arvostuksen kautta kansanperinne koetaan hedelmällisenä kansallisen itsetunnon lähteenä ja positiivisen kulttuurisen erottautumisen mahdollisuutena. Lisäksi kansanperinteeseen kohdistuu kuitenkin asenne, jossa tulkitaan kansanperinne katoavaksi tai vähintään katoamisvaarassa olevaksi aarteeksi. Tästä syntyy arvostavien asenteiden kanssa jännite, jossa katoamisen oletus tai pelko sävyttää ilmaistua arvostusta nostalgialla ja/ tai diasporan todellisuuden ja taustojen kritiikillä. Haastatteluaineistosta käy selville, ettei kansanperinteiden läsnäoloa omassa elämässä aina tiedosteta. Monet kansanperinteen ilmiöt ja tekstuaalisetkin sisällöt kuitenkin elävät Suomessa asuvien kurdien parissa yhä sekä kokoonnuttaessa juhlimaan että jokapäiväisessä arjessa.

Kesken jäänyt vallankumous : Sosiaalinen mobilisaatio Helsingissä vuoden 1905 suurlakosta Viaporin kapinaan 1906

Tutkielmassani käsittelen vuoden 1905 suurlakon ja Viaporin kapinan välistä aikaa vallankumouksellisena prosessina Helsingissä. Miten vallankumouksellisuus ilmeni suurlakon aikana ja sen jälkeen Helsingissä? Miten tavalliset työläiset reagoivat tapahtumiin? Metodisina apuvälineinä minulla on ensinnäkin Charles Tillyn määritelmä vallankumoukselliselle tapahtumalle. Keskeistä tälle määritelmälle on, että vallankumouksellista tapahtumaa pitää tutkia sen lähtökohdista käsin eikä lopputuloksen kautta. Vallankumouksellinen tilanne syntyy, kun olemassa oleva hallitus saa kilpailijan ja vastaavasti se on ohi, kun jompikumpi jää jäljelle. Toiseksi apunani ovat olleet sosiaalihistorialliset tutkimukset Venäjän vallankumouksesta, joissa aihetta käsitellään ruohonjuuritason näkökulmasta. Tällöin polttopisteessä ovat lakot ja niiden aikana esitetyt vaatimukset. Oleellista näistä tutkimuksissa on, ettei työläisiä nähdä tahdottomana massana, joka sokeasti tottelee poliittisten johtajien käskyjä. Työläisillä oli omia, lähinnä ammatillisia vaatimuksia, jotka ilmensivät toisaalta huolta jokapäiväisestä toimeentulosta ja toisaalta ne heijastivat demokraattisten vaatimusten ulottamista laajemmalle kuin pelkästään valtiolliselle tasolle eli myös työpaikoille. Suurlakon aikana Helsingin työläiset johtivat käytännössä kaupungin julkista elämää. Vallan keskuksena toimi kansallislakon keskuskomitea. Näkyvintä valtaa käytti kansalliskaarti. Kaarti toimi vahvana poliisivoimana koko lakon ajan. Se pyrki kontrolloimaan liikennettä ja kauppaa sekä sensuroimaan muiden tahojen tiedonvälitystä. Raittiusväellä oli myös oma kaartin osasto, jonka avulla kaupunkiin säädettiin kieltolaki sekä kiellettiin prostituutio. Keskeinen elementti lakon onnistumisen kannalta oli niinikään avustustoiminnan järjestäminen lakon vuoksi hätään joutuneille. Näin turvattiin, ettei lakkorintamassa sattuisi ennenaikaisia repeämiä. Suurlakon jälkeen työväestö aktivoitui ennennäkemättömällä tavalla. Lakkojen lukumäärä ja niihin osallistuneiden työläisten määrä moninkertaistui. SDP:n virallinen tavoite eli poliittinen kansalaisuus ei riittänyt työläisjoukoille, vaan lakoilla pyrittiin saamaan aikaiseksi demokraattinen yhteiskunta laajemminkin. Lyhytikäisiksi jääneet työehtosopimukset eivät tilannetta korjanneet. Demokratia saatiin poliittisella tsolla, mutta ruohonjuurinäkökulmasta uudistukset jäivät kesken ja tyytymättömyys säilyi. Tässä mielessä työväenliike ei integroitunut yhteiskuntaan. Suomessa vallankumouksellinen toivo asetettiin Venäjän vallankumoustapahtumien etenemiseen. Suomalaisen radikalismin päätepisteenä voi pitää epäonnistunuttta Viaporin kapinaa, johon osallistui myös suomalaisia punakaartilaisia. Punakaartilaiset olivat suurelta osin nuoria, muualta Helsinkiin muuttaneita ja vähän järjestökokemusta omaavia henkilöitä. Nuoruus, juurettomuus ja liittyminen työväentyöväenpuolueeseen tai sen järjestöihin vasta perustamisvaiheen 1899-1903 jälkeen olivatkin leimallisia piirteitä radikaalien aineksien keskuudessa. Tutkielmassani osoitan, että ruohonjuuritason tutkimuksella voidaan kuvaa vuosisadan alun työläisistä, heidän toiveistaan ja haluistaan täsmentää. Vuosien 1905 ja 1906 poliittisessa murroksessa oli myös ammatillisilla seikoilla tärkeä sija työväestön pyrkimyksissä. Ne osoittavat omalta osaltaan työläisten vallankumouksellisia ja radikaaleja vaatimuksia. Punakaartilaisradikalismi oli läheistä sukua tälle toiminnalle. Avainsanat: Sosiaalihistoria, vallankumous, työväenliike, suurlakko 1905, Viaporin kapina.