14 resultados para poliisi
Resumo:
Poliisin rakenneuudistus Pora III ja Puolustusvoimauudistus 2011–2015 ovat olleet viime vuosien esimerkkejä julkisen sektorin työn tehostamisen vaatimuksista. Sekä Puolustusvoimilla että poliisilla, kahdella turvallisuusalan viranomaistaholla, on lakisääteiset tehtävänsä, jotka tulee työn tehostamisen vaatimuksista huolimatta suorittaa. Turvallisuusala yksityistyy vauhdilla, ja keskustelua käydään siitä, mitä tehtäviä viranomainen hoitaa itse, mitä annetaan kaupallisen toimijan tai järjestöjen hoidettavaksi ja mistä kansalainen vastaa itse jatkossa. Resurssi- ja tehostamisvaatimuksia mietittäessä nousee esille upseereiden kohdalla koko maan puolustus ja turvaaminen. Kyetäänkö tämän tehtävän täyttämiseen mahdollisessa sotatilanteessa enää nykyisellä tai mahdollisesti vähenevällä resursoinnilla? Poliisitoimen osalta vasteajat eri puolilla Suomea puhuttavat, samoin se, miten tehtäviä priorisoidaan hoidettavaksi. Saavatko kansalaiset enää perusoikeuksiinsa kuuluvaa arjen turvallisuutta, jonka vielä tänä päivänä katsotaan kuuluvan valtion perustehtäviin? Viranomaisten pitäisi tutkimukseen valittujen aineistojen sekä lakien perusteella hoitaa tehtävänsä laadukkaasti ja tasa-arvoisesti kaikkialla Suomessa. Nykyiset sisäistä ja ulkoista turvallisuutta käsittelevät asiakirjat, esimerkiksi strategiat, puhuvat laajasta turvallisuuskäsityksestä, sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden rajojen hämärtymisestä globalisoitumisen seurauksena ja lisääntyvästä poikkihallinnollisesta yhteistyöstä toimintaa ohjaavana ajattelumallina. Viranomaisyhteisyötä tulisi lisätä osana normaalia toimintaa, samoin yhteistyötä järjestöjen, elinkeinoelämän ja jokaisen kansalaisen kanssa. Valtioneuvoston tulevaisuusselonteossa (2013) peräänkuulutetaan uusia, innovatiivisia tapoja hoitaa sekä valtion että kuntien tehtäviä. Yhteisen toiminnan kohteen eli laajan turvallisuuskäsityksen viitekehyksessä on mahdollisuus pohtia uudenlaista turvallisuusalan viranomaisyhteistyötä, eli etsiä perusteluja upseeri- ja poliisiprofession syvemmälle yhteistyölle – yhteiskehittelylle. Tutkimukseni tavoitteena on herätellä keskustelua siitä, onko yhteisen toiminnan kohteen löytymiselle edellytyksiä. Nähtävissä on, että valtiolle kuuluvia toimintoja tehostetaan jatkossakin. Yksi järkevä tapa tehostamisessa on löytää töiden rajapintoja ja yhdistää resurssit näiden osalta. Jotta toiminta olisi tehokasta, sen pitää olla osa jokapäiväistä toimintaa eikä perustua vain muutamiin yhteistoimintaharjoituksiin tai jo tapahtuneiden poikkeustilanteiden hoitoon. Suurin osa kriisiajan toiminnasta perustuu normaaliolojen toimintaan, jolloin sen lähtökohdat voisivat olla yhteisessä työssä ja alkaa jo koulutuksesta, mikä nostetaan tässä työssä yhtenä mahdollisuutena esille. Koulutuksellinen yhteistyö ja liikkuvuus ovat eurooppalaisen tutkintojen viitekehyksen perusteella mahdollista myös kahden eri hallinnonalan koulutuksessa. Tällaista koulutuksen tehostamista haetaan tällä hetkellä muualla yhteiskunnassa. Mutta halutaanko omasta toiminnasta ja tehtävistä luopua edes osittain ja tehdä yhteistyötä mahdollisesti oman työn hallinnan, vallan tai resurssien menettämisen pelossa? Vai onko kyse vain siitä, että yhteistyön syventämiselle ei ole nähty kovinkaan suurta tarvetta tai hyötyä eikä yhteistyö näytä tuovan mitään uutta ammattikuntien osaamiseen? Tutkimuksen aineisto koostuu valtionhallinnon aineistoista, kuten strategioista, mietinnöistä ja raporteista niin sisäisen kuin ulkoisen turvallisuuden alalta. Aineistona käytetään myös upseeri- (n=71) ja poliisipäällystöopiskelijoille (n=65) suunnattua kyselyä ja kirjoitelmaa tulevaisuuden turvallisuusasiantuntijuudesta vuonna 2030. Lisäksi opiskelijavastauksista tehtyä analyysia syvennetään molempien korkeakoulujen (Maanpuolustuskorkeakoulu ja Poliisiammattikorkeakoulu) rehtoreiden sekä molempien hallinnonalojen (puolustusministeriö sekä sisäministeriö) kansliapäälliköiden haastatteluilla. Aineistojen avulla pyritään herättelemään ajatuksia siitä, voisiko yhteisiä töitä löytyä yhteistyön pohjaksi. Tarkoituksena on perustella, miksi yhteistyötä kannattaa tehdä ja ikään kuin vastata etukäteen vastaväitteisiin, miksi sitä ei voitaisi tehdä. Strategioiden yhteistyön tahtotilaa verrataan muihin strategioiden toimenpide ehdotuksiin ja sitä kautta vielä kyselyaineistoon. Opiskelijakyselyllä haetaan näkemyksiä tulevaisuuden turvallisuusasiantuntijuudesta ja mahdollisesta yhteistyöstä sekä sen painopisteistä. Muilla asiantuntijahaastatteluilla haetaan korkeakoulujen sekä ministeriön tason näkemyksiä opiskelijoiden mielipiteisiin. Opiskelijakyselyn avulla on haluttu selvittää sitä, mitä jo työelämässä olleet mutta vaihteeksi opiskelevat sotatieteiden maisteriopiskelijat Maanpuolustuskorkeakoulussa ja poliisin päällystötutkinnon opiskelijat Poliisiammattikorkeakoulussa ajattelevat turvallisuusalan ja -asiantuntijuuden muutoksesta. Minkälaisena he näkevät oman tulevan työnsä ja yhteistyökentän muiden viranomaisten kanssa? Selvää opiskelijavastausten mukaan on se, että turvallisuus halutaan pitää jatkossakin viranomaisen vastuulla ja välttää viimeiseen asti yksityisen sektorin liiallista vastuuta enempää kuin on pakko. Yhteistyötä halutaan edelleen lisätä, ja erityisesti tämä koskee viranomaisten välistä yhteistyötä. Tutkimus on tietoisesti rajattu koskemaan kahta turvallisuusalan viranomaistoimijaa, ammattikorkeakoulutuksen käyneitä poliiseja ja Puolustusvoimien Maanpuolustuskorkeakoulussa opiskelevia upseereita, joiden tehtävistä ja koulutuksesta on löydettävissä yhteisiä rajapintoja ja yhteistyön alueita. Kiinnostus syventyä valittuun kahteen ammattialaan johtuu myös siitä, että usein esimerkiksi sisäasianhallinnon strategioissa Puolustusvoimat jätetään ulkopuolelle varsinkin normaaliolojen yhteistyötä tarkasteltaessa tai vain yksittäisen maininnan asteelle. Sama huomio on havaittavissa puolustushallinnon strategioista. Tämä nousee esille erityisesti alueellista yhteistyötä tai viranomaisyhteistyötä pohdittaessa. Silti sekä sisäministeriön että puolustusministeriön hallinnonalan strategiat ym. perustuvat laajaan turvallisuuskäsitykseen, ja usein eri ammattikuntia analysoitaessa puhutaan tehtävistä, joita tekevät useat ammattikunnat ja professiot. Puhutaan niin sanotuista harmaista alueista. Ministeriöiden tahtotilassa ja toiminnassa on tutkimukseni mukaan nähtävissä ristiriita. Koulutuksen osalta yhteistyön lisääminen on mahdollista etenkin nyt, kun Poliisiammattikorkeakoulussa peruskoulutus on muuttunut ammattikorkeakoulutasoiseksi ja näin tämän ammattikunnan professioasema koulutuksen näkökulmasta on vahvistunut entisestään. Käsittelenkin tutkimuksessani kahta professiota professiotutkimuksen perinteisiä kriteereitä käyttäen, eli rinnastaessani näitä kahta ammattia. Rinnastettavuus koulujen kesken on tullut mahdolliseksi sekä tutkintojen että osaamisen tarkastelun näkökulmasta. Tämän myötä myös molempia korkeakouluja hyödyttävää yhteistyötä olisi mahdollista miettiä osana muutakin hallinnon tehostamista ja rauhan ajan viranomaistoimintaa.
Resumo:
Salaiset aseveljet deals with the relations and co-operation between Finnish and German security police authorities, the Finnish valtiollinen poliisi and the German Reichssicherheitshauptamt (RSHA) and its predecessors. The timeframe for the research stretches from the Nazi seizure of power in 1933 to the end of German-Finnish co-belligerency in 1944. The Finnish Security Police was founded in 1919 to protect the young Finnish Republic from the Communists both in Finland and in Soviet Russia. Professional ties to German colleagues were maintained during the 1920 s, and quickly re-established after the Nazis rose to power in Germany. Typical forms of co-operation concentrated on the fight against both domestic and international Communism, a concern particularly acute in Finland because of her exposed position as a neighbour to the Soviet Union. The common enemy proved to be a powerful unifying concept. During the 1930 s the forms of co-operation developed from regular and routine exchanges of information into personal acquaintancies between the Finnish Security Police top personnel and the highest SS-leadership. The critical period of German-Finnish security police co-operation began in 1941, as Finland joined the German assault on the Soviet Union. Together with the Finnish Security Police, the RSHA set up a previously unknown special unit, the Einsatzkommando Finnland, entrusted with the destruction of the perceived ideological and racial enemies on the northernmost part of the German Eastern Front. Joint actions in northern Finland led also members of the Finnish Security Police to become participants in mass murders of Communists and Jews. Post-war criminal investigations into war crimes cases involving former security police personnel were invariably stymied because of the absence of usually both the suspects and the evidence. In my research I have sought to combine the evidence gathered through an exhaustive study of Finnish Security Police archival material with a wide selection of foreign sources. Important new evidence has been gathered from archives in Germany, Estonia, Latvia, Sweden and the United States. Piece by piece, it has become possible to draw a comprehensive picture of the ultimately fateful relationship of the Finnish Security Police to its mighty German colleague.
Resumo:
Fatigue and sleepiness are major causes of road traffic accidents. However, precise data is often lacking because a validated and reliable device for detecting the level of sleepiness (cf. the breathalyzer for alcohol levels) does not exist, nor does criteria for the unambiguous detection of fatigue/sleepiness as a contributing factor in accident causation. Therefore, identification of risk factors and groups might not always be easy. Furthermore, it is extremely difficult to incorporate fatigue in operationalized terms into either traffic or criminal law. The main aims of this thesis were to estimate the prevalence of fatigue problems while driving among the Finnish driving population, to explore how VALT multidisciplinary investigation teams, Finnish police, and courts recognize (and prosecute) fatigue in traffic, to identify risk factors and groups, and finally to explore the application of the Finnish Road Traffic Act (RTA), which explicitly forbids driving while tired in Article 63. Several different sources of data were used: a computerized database and the original folders of multidisciplinary teams investigating fatal accidents (VALT), the driver records database (AKE), prosecutor and court decisions, a survey of young male military conscripts, and a survey of a representative sample of the Finnish active driving population. The results show that 8-15% of fatal accidents during 1991-2001 were fatigue related, that every fifth Finnish driver has fallen asleep while driving at some point during his/her driving career, and that the Finnish police and courts punish on average one driver per day on the basis of fatigued driving (based on the data from the years 2004-2005). The main finding regarding risk factors and risk groups is that during the summer months, especially in the afternoon, the risk of falling asleep while driving is increased. Furthermore, the results indicate that those with a higher risk of falling asleep while driving are men in general, but especially young male drivers including military conscripts and the elderly during the afternoon hours and the summer in particular; professional drivers breaking the rules about duty and rest hours; and drivers with a tendency to fall asleep easily. A time-of-day pattern of sleep-related incidents was repeatedly found. It was found that VALT teams can be considered relatively reliable when assessing the role of fatigue and sleepiness in accident causation; thus, similar experts might be valuable in the court process as expert witnesses when fatigue or sleepiness are suspected to have a role in an accident’s origins. However, the application of Article 63 of the RTA that forbids, among other things, fatigued driving will continue to be an issue that deserves further attention. This should be done in the context of a needed attitude change towards driving while in a state of extreme tiredness (e.g., after being awake for more than 24 hours), which produces performance deterioration comparable to illegal intoxication (BAC around 0.1%). Regarding the well-known interactive effect of increased sleepiness and even small alcohol levels, the relatively high proportion (up to 14.5%) of Finnish drivers owning and using a breathalyzer raises some concern. This concern exists because these drivers are obviously more focused on not breaking the “magic” line of 0.05% BAC than being concerned about driving impairment, which might be much worse than they realize because of the interactive effects of increased sleepiness and even low alcohol consumption. In conclusion, there is no doubt that fatigue and sleepiness problems while driving are common among the Finnish driving population. While we wait for the invention of reliable devices for fatigue/sleepiness detection, we should invest more effort in raising public awareness about the dangerousness of fatigued driving and educate drivers about how to recognize and deal with fatigue and sleepiness when they ultimately occur.
Resumo:
Suomessa esitutkintaa johtaa pääsääntöisesti poliisi lukuun ottamatta poliisin tekemäksi epäiltyjä rikoksia, joissa tutkinnanjohtajana on syyttäjä. Poliisin johtama esitutkinta ei ole kansainvälisesti tyypillisin tapa järjestää poliisi- ja syyttäjäviranomaisten välinen toimivallanjako. Syyttäjän tehtävänä on rikosvastuun toteuttaminen asianosaisten oikeusturva huomioon ottaen. Syyttäjä siten viime kädessä vastaa siitä, että rikosasia on selvitetty asianmukaisesti. Suomessa syyttäjällä on tämä vastuu, mutta hänellä ei ole täysin sitä vastaavaa valtaa päättää esitutkinnan suorittamisesta ja ohjaamisesta, koska esitutkinnan johtoa ei ole säädetty hänen tehtäväkseen. Tutkielmassa pohditaan, pitäisikö syyttäjän toimia tutkinnanjohtajana Suomessa myös muissa kuin ns. poliisirikosasioissa. Kysymyksen taustoittamiseksi tutkielmassa esitellään sekä tutkinnanjohtajan että syyttäjän vastuuta ja tehtäviä esitutkinnassa nykyisen esitutkintalainsäädännön mukaan. Lainsäädäntöhistoriaa kuvaamalla hahmotetaan sitä, miten nykyiseen toimivallanjakomalliin on päädytty. Vastausta tutkimuskysymykseen haetaan esittelemällä kolme eri mallia siitä, miten toimivallanjako poliisin ja syyttäjän välillä voidaan järjestää. Ensimmäinen malli on voimassa olevaan esitutkintalakiin perustuva järjestely, jossa syyttäjä osallistuu esitutkintaan ns. esitutkintayhteistyön kautta. Toinen malli on Ruotsin lainsäädännön mukainen vastuunjako, jossa syyttäjä yksinkertaisia rikosasioita lukuun ottamatta vastaa esitutkinnan johtamisesta. Kolmas malli on Suomessa tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomitean ehdottama järjestely, joka sijoittuu syyttäjän valtuuksien laajuuden perusteella edellisten välimaastoon. Tutkimuskysymyksen ratkaisemiseksi tutkielmassa esitellään myös oikeuskirjallisuudessa herännyttä keskustelua syyttäjän asemasta esitutkinnassa. Lisäksi aineistona on käytetty viiden eri syyttäjän haastattelua, joissa on esitetty mielipiteitä syyttäjän tutkinnanjohtajuudesta. Syyttäjän tutkinnanjohtajuuden puolesta ja vastaan puhuvia seikkoja arvioimalla tehdään johtopäätöksiä tutkimuskysymyksestä.
Resumo:
The Eastern Mafia Threat policy, crime phenomena, and cultural meanings An interdisciplinary research on the crime phenomena and the threat policy relating to the organized crime and the mafia of Russia and Estonia is based on 151 expert interviews, statistics, documents, research literature, and press material. The main part of the material consists of interviews of the Finnish, Estonian and Russian police authorities specialized in the problem of organized crime, and the reports on the crime situation drawn up in the Finnish diplomatic representations in Tallinn and St Petersburg. The interviews have been gathered in the years 1996-2001. The main theoretical tools of the research are constructivist research on social problems, and political psychology. Definitional processes of social problems and cultural semantic structures behind them are identified in the analysis and connected to the analysis of the crime cases. Both in the Anglo-American and Russian cultural frames there appears an inflated and exaggerated talk, according to which the mafia rules everything in Russia and is spreading everywhere. There is the traditional anti-Semitic paranoia in the core of this cultural symbiosis produced by Russian legal nihilism, the theory of totalitarianism of Sovietology, and the inertia of Russian anti-capitalism. To equate the Sicilian Mafia with Russia is an anachronism, since no empirical proof of systematic uncontrolled violence or absolute power vacuum in Russia can be found. In the Anglo-American policy of threat images, "the Russian mafia" was seen as a commodified conspiracy theory, which the police, the media, and the research took advantage of, blurring the line between fact and fiction. In Finland, the evolution of the policy of threat images proceeded in three phases: Initially, extensive rolling of refugees and criminals from Russia to Finland was emphasized in the beginning of the 1990's. In the second phase, the eastern mafia was said to infiltrate all over Finnish society and administration. Finland was, however, found immune to this kind of spreading. In the third phase, in the 21st century, the organized crime of Finland was said to be lead from abroad. In Finland, the policy of threat images was especially canalised to moral panics connected to "eastern prostitution". In Estonia, the policy of threat images emphasized the crime organized by the Russian authorities and politicians in order to weaken Estonia. In Russia, the policy of threat images emphasized the total criminalizing of society caused by criminal capitalism. In every country, the policy of threat images was affected by a so-called large-group identity, a term by Vamik Volkan, in which a so-called chosen trauma caused a political paranoia of an outer and inner danger. In Finland, procuring, car theft, and narcotics crimes were at their widest arranged by the Finnish often with the help of the Estonians. The Russians had no influence in the most serious violent crimes in Finland, although the number of assassinations were at least 5, 000 in Russia in the 1990's. In Russia, the assassinations were on one hand connected to marital problems, on the other hand to the pursuit of public attention and a hoped-for effect by the aid of the murder of an influential person. In the white-collar crime phenomena between Finland and Russia, the Finnish state and Finnish corporations gained remarkable benefit of the frauds aimed at the states of the Soviet Union and Russia in 1980's-21st century. The situation of Estonia was very difficult compared to that of Russia in the 1990's, which was manifested in the stagnation of the Estonian police and judicial authorities, the crimes of the police and the voluntary paramilitary organization, bomb explosions, the rebellion called "the jaeger crisis" in the voluntary paramilitary organization, and the "blood autumn" of Eastern Virumaa, in other words terror. The situation of Estonia had a powerful effect on the crime situation of Finland and on the security of the Finnish diplomats. In the continuum of the Finnish policy of threat images, Russia and the Russians were, however, presented as a source of a marked danger.
Kriminaalipolitiikan paradoksi : Tutkimuksia huumausainerikollisuudesta ja sen kontrollista Suomessa
Resumo:
This doctoral thesis explores the development of drug markets and drug related crime in Finland since the mid 1990s, as well as public control measures aimed at solving problems related to drug crime. The research further examines the criminal career of persons having committed drug crime, as well as their socio-economic background. The period since the mid 1990s is, on the one hand, characterized by increasing use of drugs and increasingly severe drug problems. On the other hand, this period is also characterized by intensified drug control. Also criminality associated with drugs has increased and become more severe. During this period the prevention of drug problems became a focal issue for authorities, and resources were increased for activities geared towards fighting drugs. Along with this development, Finnish drug policy has been balancing between therapeutic activities and control. A focal point in this thesis is the question how society addresses drug problems, as well as how this differs from efforts to solve other problems. Why are criminal means so readily used when dealing with drug problems; why have the police received an extended mandate to use coercive force; and why has the field for imposing administrative sanctions been extended? How has the extension of drug control affected general thinking in criminal policy? The subject matter in this thesis is approached in a criminological and criminal policy perspective. The thesis is made up of four research articles and a Summary Article. In the Summary Article the studies were placed into the Finnish research context of drug criminality and drug control as well as criminal policy. Furthermore, the author has assessed his own research location as a drug control researcher. Applying the notion of risk, an analysis was made of threats posed by drugs to society. Theoretical perspectives were also brought to the fore on how society may regulate drug problems and threats associated with them. Based on research literature and administrative documents, an analysis was made of the relation between drug related social and health policy and criminal justice control. An account was also made of the development of drug control in Finland since the mid 1990s. There has been a strong increase in control by the criminal justice system since the mid 1990s. Penalties have been made more stringent, more efficient means have been developed to trace the financial gain from the offence, opportunities for money laundering have been prevented and the police has obtained ample new powers of inquiry. New administrative measures have been directed towards drug users, such as introducing drug tests in working life, checking the applicants criminal record for certain jobs, as well as the threat of losing one s driving licence in cases where a physician has established drug addiction. In the 1990s the prevention of drug crimes and their disclosure were made part of the police s control activities nationwide. This could clearly be seen in increased criminal statistics. There are humiliating elements associated with the police s drug control that should be eliminated for the benefit of everybody. Furthermore, the criminal control is directed towards persons in a weak socio-economic position. A drug verdict may set off a marginalization process that may be very difficult to halt. Drug control is selective and generates repressive practises. The special status accorded drug problems is also revealed in the way in which the treatment of drug addicts has developed.
Resumo:
Opinnäytetyössäni tarkastelen kerjuun kontrollin muotoja Helsingissä 1930-luvun laman aikana. Kontrollitoimenpiteiden lisäksi tutkin kerjuun määrittelemistä ongelmaksi ja ilmiön tuomitsemista. Poimin moniäänisestä diskurssista keskeisiä argumentteja, jotka määrittivät kerjäämistä ja sen kitkemiseksi valittuja keinoja. Diskursseja analysoimalla pyrin paljastamaan sosiaalisiin ongelmiin ja poikkeavuuden kontrolloimiseen liittyneitä pyrkimyksiä ja valtarakenteita. 1930-luvun lama saattoi Suomessa kymmenet tuhannet henkilöt työttömiksi ja köyhäinhoidon varaan. Köyhäinhoidossa ja irtolaishuollossa työnteon rooli oli ensisijainen ja tilannetta pyrittiin lievittämään varatyöjärjestelmin. Kerjuu oli tarkasteluajanjaksolla kielletty vuoden 1879 vaivaishoitoasetuksella. Kerjuu kuitenkin lisääntyi huomattavasti. Maanteillä liikkuvat kulkurit ja ovilla pyytävät kerjäläiset herättivät virkamiesten, papiston ja kansalaisten huomion ja köyhyydestä tuli paitsi sosiaalinen, myös hyvin poliittinen ongelma. Helsingissä poliisi pidätti pahimpina aikoina yhdeksän kertaa enemmän kerjäläisiä kuin normaaliaikana. Useimmiten pidätetyt lähetettiin kotipaikkakunnalleen, heille annettiin köyhäinhoitoviranomaisten varoitus tai heidät alistettiin maaherran kuulusteluihin. Kerjäämisestä myös tuomittiin yleiseen pakkotyöhön. Seurakunnat ryhtyivät valtion työttömyyskomitean sihteerin pyynnöstä organisoimaan pula-ajan avustustoimenpiteitä ja vastustamaan kerjuuta Helsingissä. Vuonna 1931 perustettiin Diakoniakeskus johtamaan tätä työtä. Propagandallaan Diakoniakeskus pyrki lopettamaan almujen antamisen ovilla, keskittämään avustustoimintaa ja saamaan myös yleisöstä kannattavia jäseniä toiminnalleen. Diakoniakeskuksen toiminta perustui hätäapuaseman ja yösuojan ylläpitämiseen ja se asettui yhteistyöhön myös köyhäinhoitoviranomaisten kanssa. Vallitsevissa diskursseissa kerjääminen esitettiin paheksuttavana ja demoralisoivana toimintana ja sen katsottiin kulkevan käsi kädessä valehtelemisen ja rikollisuuden kanssa. Myös viittaukset nälkävuosiin ja sisällissotaan nousivat esiin viranomaisten esittämissä vaatimuksissa kerjäämisen hillitsemiseksi. Diskursseista ja toiminnasta paljastui voimakkaita kerjäläisten seulomiseen ja laitostamiseen tähdänneitä pyrkimyksiä. Sopeutumattomiksi määritellyt yksilöt tuli alistaa holhouksen ja kontrollin alaisiksi, ja heidät tuli siivota arkipäivän yhteiskunnasta jopa pakkotyölaitoksiin. Diakoniakeskus, viranomaiset ja yleisö olivat kaikki osapuolia siinä kerjuun yhteiskunnalle vahingollisena määrittelevässä diskurssissa, joka heijasteli myös ajan henkeä. Diskursseista nousevatkin esiin ajan hengen mukaiset medikalisoituneen moralismin diskurssit sekä vallanpitäjien moraalinen paniikki köyhyyden äärellä. Vuonna 1937 astuivat voimaan uudet huoltolait, jolloin kerjääminen muuttui köyhäinhoidollisesta kysymyksestä järjestyskysymykseksi ja osaksi irtolaisuutta. Kerjuun vähetessä myös Diakoniakeskuksen toiminnan kannattavuus väheni ja se siirsikin propagandansa painopistettä pois kerjäämisen vastustamisesta. Tutkielman lopussa tarkastelen vielä lyhyesti 2000-luvun romanikerjäläisdiskurssia ja sen yhteneväisyyksiä 1930-luvun keskusteluun ja toimenpiteisiin. Keskeisen lähdeaineiston tutkielmalle muodostavat Helsingin seurakuntayhtymän arkistossa säilytettävät Diakoniakeskuksen lentolehtiset, pöytäkirjat, kirjeet ja lehtileikekokoelma, virallisjulkaisut sekä Huoltaja- ja Poliisimies-lehdissä sekä Suomen Kuvalehdessä julkaistu aikalaiskirjallisuus. Muun lähdeaineiston hankkimisessa olen käyttänyt aineistoja huoltoviraston arkistosta, Helsingin poliisilaitoksen arkistosta sekä Helsingin yliopiston kirjaston käsikirjoituskokoelmista.
Resumo:
Medialla on valta päättää, miten väkivallasta kerrotaan, ja miten kriisit esitetään. Median kerrontatavoilla on suuri vaikutus siihen, miten katastrofi näyttäytyy tavalliselle kansalaiselle. Keskityn tutkielmassani siihen, millaisia kerrontatapoja Jokelan ja Kauhajoen koulusurmien tv-uutisointiin on rakennettu. Selvitän, mitä eroja ja yhtäläisyyksiä uutiskerronnassa oli kahden koulusurmatapauksen välillä sekä eri tv-kanavien välillä. Tarkastelen myös, mitkä toimijat korostuvat uutisten eri kerrontatavoissa. Laadullisen tutkimusotteen piirissä metodologinen tutkimustapani on representaatioanalyysi. Tutkielman lähtökohtana on malli katastrofiuutisoinnin kerrontatavoista. Gert Z. Nordström (1996) on kehittänyt mallin alun perin kuva-analyysiä varten. Myöhemmin sitä on sovellettu mediatekstien analyysiin (Huhtala jaa Hakala 2007). Tässä tutkielmassa sovellan mallia audiovisuaalisen kerronnan analyysiin. Tutkimusaineistoni koostuu television uutislähetyksistä seitsemän päivän ajalta sekä Jokelan että Kauhajoen tapahtumien jälkeen neljällä valtakunnallisella tv-kanavalla. Analyysimallin mukaisesti koulusurmat esitetään televisiossa käyttäen eeppistä, dramaattista, lyyristä ja didaktista kerrontatapaa. Lisäksi kyseessä olleesta tv-aineistosta nousi viides kerronnan luokka, kriittinen kerronta. Eeppisellä kerronnalla tarkoitetaan tyypillistä raportoivaa ja referoivaa uutiskerrontaa. Dramaattista kerrontaa käytetään raportoitaessa suoraan tapahtumapaikalta. Lyyrinen kerronta kuvaa tunteita. Didaktisessa kerronnassa pohditaan, mitä tapahtuneesta voi oppia. Kriittisen kerronnan keinoin vaaditaan vastuunottoa tapahtuneesta. Tv-uutisten kerrontatavoissa näyttäisi korostuvan eeppisen kerronnan määrä. Kauhajoen ja Jokelan uutiskerronnat kuitenkin erosivat toisistaan niin, että eeppinen kerronta lisääntyi entisestään Kauhajoen uutisoinnissa. Myös kriittinen kerronta korostui Kauhajoen uutisoinnissa. Jokelan uutisoinnissa esiintyi puolestaan enemmän dramaattista, lyyristä ja didaktista kerrontaa. MTV3-kanavalla käytettiin muita kanavia vähemmän eeppistä kerrontaa. Didaktista kerrontaa esiintyi MTV3:lla muita kanavia reilusti enemmän molempien koulusurmatapausten yhteydessä. Lisäksi MTV3-kanavalla esiintyi eniten kriittistä kerrontaa Kauhajoen uutisoinnissa. YLEn ja Nelosen kerrontatapojen esiintyminen oli lähes samankaltaista sekä Jokelan että Kauhajoen uutisoinnissa. Jokelan uutisoinnissa Nelonen käytti kuitenkin merkittävästi enemmän dramaattista kerrontaa YLEen verrattuna. Jokelan uutisoinnissa toimijoina korostuivat ampuja, ja uhrit, kun taas Kauhajoella päätoimijoita olivat poliisi ja poliitikot. Jokelan tv-uutisoinnissa sekä uhrit että ampuja olivat kolmen keskeisimmän toimijan joukossa useassa kerrontatavan luokassa. Kauhajoen uutisoinnissa puolestaan uhrit eivät olleet missään kerrontatavan luokassa kolmen keskeisimmän toimijan joukossa, ja ampujakin vain yhdessä luokassa. Eeppisen ja kriittisen kerrontatavan korostuminen sekä poliitikkojen keskeisyys toimijoina Kauhajoen tv-uutisoinnissa kertoo siitä, että Jokelaan nähden Kauhajoen koulusurmien uutisointi oli selvästi yhteiskuntakeskeisempää. Jokelan uutisointi painottui enemmän yksittäisen tapahtuman traagisuuteen sekä henkilökohtaloihin.
Kun kansa itse ratkaisee arvoituksen. Tattarisuon tapauksen määrittely käytännöllisessä diskurssissa
Resumo:
Pro gradu -tutkielmani käsittelee vuoden 1931 syyskuussa Helsingin lähistöllä paljastunutta ruumiinsilvontarikosta, joka tunnetaan yleisimmin Tattarisuon tapauksen nimellä. Rikoksen selvittäminen osoittautui vaikeaksi, ja poliisi ratkaisi sen monien vaiheiden jälkeen vasta vuoden 1932 elokuussa. Syylliset olivat köyhiä helsinkiläisiä, joiden vaikuttimet liittyivät taikauskoon. Tattarisuon tapaus synnytti syksyllä 1931 suuren mediakohun, josta kirjoitettiin suomalaisissa sanomalehdissä lähes päivittäin. Tapauksen alkuvaiheessa tiedot olivat vähäisiä, joten erilaiset huhut ja tapauksen ratkaisemiseksi kehitetyt teoriat olivat lehtikirjoituksissa näkyvällä sijalla. Niin ikään lehtiä seuranneen yleisön piirissä kehitettiin tapauksesta omia tulkintoja, joista osa saatettiin myös viranomaisten tiedoksi näille lähetetyissä vihjekirjeissä. Tutkielman aineisto koostuu enimmäkseen edellä mainituista sanomalehtikirjoituksista ja vihjekirjeistä, joita tutkin laadullisen sisällönanalyysin keinoin. Tarkoitukseni on selvittää, miten ja miksi Tattarisuon tapauksen johdosta julkisuudessa esitetyt teoriat erosivat sekä toisistaan että poliisin myöhemmin esittämästä ratkaisusta. Työssä käytetyn julkisuuden käsitteen olen mukaillut Hannu Niemisen kansallisen julkisuuden käsitteestä. Aineiston analyysissa on käynyt ilmi, että lehdistöä kontrolloivien kansallisten eliittien oli vaikea hyväksyä sitä, että rikos perustui kansanomaiseen taikauskoon. Eliitit kokivat tällaisen taikauskon esiintymisen Helsingin läheisyydessä vielä 1930-luvulla häpeälliseksi pääkaupungin ja koko Suomen kannalta sekä pelkäsivät tämän vaikuttavan negatiivisesti Suomesta ulkomailla vallitseviin käsityksiin. Vihjekirjeiden perusteella tapausta seuranneen yleisön tulkinnat olivat rauhallisempia, sillä suuri osa yleisöstä näyttää olleen tietoinen taikauskon levinneisyydestä.
Resumo:
Finland witnessed a surge in crime news reporting during the 1990s. At the same time, there was a significant rise in the levels of fear of crime reported by surveys. This research examines whether and how the two phenomena: news media and fear of violence were associated with each other. The dissertation consists of five sub-studies and a summary article. The first sub-study is a review of crime reporting trends in Finland, in which I have reviewed prior research and used existing Finnish datasets on media contents and crime news media exposure. The second study examines the association between crime media consumption and fear of crime when personal and vicarious victimization experiences have been held constant. Apart from analyzing the impact of crime news consumption on fear, media effects on general social trust are analyzed in the third sub-study. In the fourth sub-study I have analyzed the contents of the Finnish Poliisi-TV programme and compared the consistency of the picture of violent crime between official data sources and the programme. In the fifth and final sub-study, the victim narratives of Poliisi-TV s violence news contents have been analyzed. The research provides a series of results which are unprecedented in Finland. First, it observes that as in many other countries, the quantity of crime news supply has increased quite markedly in Finland. Second, it verifies that exposure to crime news is related to being worried about violent victimization and avoidance behaviour. Third, it documents that exposure to TV crime reality-programming is associated with reduced social trust among Finnish adolescents. Fourth, the analysis of Poliisi-TV shows that it transmits a distorted view of crime when contrasted with primary data sources on crime, but that this distortion is not as big as could be expected from international research findings and epochal theories of sociology. Fifth, the portrayals of violence victims in Poliisi-TV do not fit the traditional ideal types of victims that are usually seen to dominate crime media. The fact that the victims of violence in Poliisi-TV are ordinary people represents a wider development of the changing significance of the crime victim in Finland. The research concludes that although the media most likely did have an effect on the rising public fears in the 1990s, the mechanism was not as straight forward as has often been claimed. It is likely that there are other factors in the fear-media equation that are affecting both fear levels and crime reporting and that these factors are interactive in nature. Finally, the research calls for a re-orientation of media criminology and suggests more emphasis on the positive implications of crime in the media. Keywords: crime, media, fear of crime, violence, victimization, news
Resumo:
Tutkimuksessa analysoin neljää Jeff Lindsayn Dexter -dekkaria kahdesta eri näkökulmasta. Ensimmäinen osa keskittyy päähenkilön sosiopaattisen persoonan aiheuttamiin moraalisiin ristiriitoihin, sillä hän on sekä sarjamurhaaja että työskentelee poliisin laboratoriossa silti noudattaen erittäin tiukkaa moraalista ohjenuoraa, joka määrittää kenet hän saa tappaa. Tutkimuksen toinen osa tarkastelee kirjojen naishahmoja ja heidän ongelmiaan. Käsittelen lyhyesti myös kirjasarjan ja niiden pohjalta tehdyn televisiosarjan eroja. Metodeina käytän lähiluentaa, eettistä analyysiä sekä rikoskirjallisuuden alalajien vertailua. Vaikkei rikoskirjallisuudessa olekaan yleistä, että poliisi tai tutkija olisi siviilissä rikollinen, on Dexter hyvin tyypillinen fiktiivinen sosiopaatti ja sarjamurhaaja. Lindsayn kirjojen juonet ja Dexter päähenkilönä noudattavat paikoin lähes kirjaimellisesti Thomas Harrisin Hannibal Lecterille luomaa kaavaa. Kirjojen moraaliset ristiriidat taas aiheutuvat sekä Dexterin roolista lainvartijana ja -rikkojana että hänen noudattamastaan tiukasta moraalisesta ohjenuorasta, joka määrittää kenet saa tappaa. Sosiopaattina hänen pitäisi olla kaikkien yhteiskunnan asettamien lakien ja rajoitusten tavoittamattomissa, mutta silti hänen päätöksentekonsa perustuu täysin kasvatti-isänsä laatimiin ohjeisiin. Tämä on yksi Dexterin hahmon suurimmista ristiriitaisuuksista, joka vahvistaa Heta Pyrhösen esittämän ajatuksen siitä, ettei rikoskirjallisuus tule toimeen ilman vahvaa moraalista selkärankaa. Dexterin tiukka moraalinen ohjenuora ja lukijoiden samaistuminen päähenkilöön ovat kuitenkin todennäköisin syy hänen selviytymiseensä kirjasta toiseen, ja sarjan myötä Dexter muuttuukin inhimillisemmäksi kuin alussa. Toisaalta naishahmojen ongelmien havaitseminen on vaikeaa, sillä ensivaikutelman perusteella voisi kuvitella, että Lindsayn kuvaama yhteiskunta on jo ratkaissut kaikki tasa-arvo-ongelmansa. Sukupuolten ja kansanryhmien välisestä tasa-arvosta ei kirjoissa keskustella, mutta merkittäviä naishahmoja on silti huomattavan vähän, eikä heistäkään ole rakennettu yhtä johdonmukaisia ja mielenkiintoisia kuin päähenkilöstä esimerkiksi. He jäävät pitkälti Dexterin varjoon. Edes Dexterin sisko Deborah ei pysty säilyttämään osaansa kirjojen naispäähenkilönä, sillä hänen ammattitaitoaan poliisina ja olemustaan naisena kuvataan jatkuvan ristiriitaisesti. Kaksi seuraavaksi tärkeintä naishahmoa ovat Dexterin tyttöystävä Rita, joka toimii äitiyden ruumiillistumana, sekä hänen tyttärensä Astor, joka on veljensä ohella samanlainen sosiopaatti kuin Dexter. Naissarjamurhaajien puute ja naishahmojen epäjohdonmukainen kuvaus ovat yksi Lindsayn kirjojen suurimmista ongelmista. Analyysin keskeisimmät johtopäätökset paljastavat, miten omaperäisyydestään huolimatta Dexter muistuttaa huomattavasti muita tunnettuja fiktiivisiä sarjamurhaajia, ja miten Lindsay pohjaa tekstinsä amerikkalaiseen arvomaailmaan ja rikoskirjallisuuden alalajien konventioihin. Vaikka suurin osa lukijoista pystyykin käsittelemään Dexterin tekojen moraalisia ristiriitoja, voi sarjamurhaajan ihannointi aiheuttaa toisille ongelmia. Toisaalta luomalla monipuolisia ja johdonmukaisia naishahmoja, jotka pystyisivät säilyttämään itsenäisyytensä kaikissa tilanteissa, Lindsayn kirjat olisivat sekä ajankohtaisempia että omaperäisempiä kuin nyt.
Resumo:
Tutkielmassani analysoin poliisilaitoksella toimivien sosiaalityöntekijöiden tekemää lastensuojelutyötä. Poliisilaitoksilla tehtävä sosiaalityö alkoi merkittävästi laajentua 1990- ja 2000-luvun taitteessa. Nykyisin yhä useammalla poliisilaitoksella työskentelee sosiaalityöntekijä. Sijoittamalla sosiaalityöntekijöiden virkoja poliisilaitoksille on pyritty kehittämään viranomaisyhteistyötä ja tuottamaan uusia työkäytäntöjä lastensuojelun kentälle. Tutkielman tarkoituksena on jäsentää ja käsitteellistää niitä toimintamahdollisuuksia, joita poliisilaitoksella työskentelevät sosiaalityöntekijät liittävät tekemäänsä lastensuojelutyöhön, sekä kuvata sitä, kuinka työkäytäntöjen kautta osallistutaan institutionaalisen lapsuuden säätelyyn. Lähestyn tutkielmani aihetta sosiaalisen konstruktionismin viitekehyksestä. Tarkastelen lastensuojelutyötä ajallisesti ja paikallisesti konstruoituvana ilmiönä, joka kietoutuu käsityksiin lapsuudesta. Lastensuojelun interventioilla otetaan kantaa siihen, mitä kuuluu hyvään lapsuuteen, mihin puututaan, milloin ja miten. Näin vedetään rajaa sille, mitkä asiat katsotaan kuuluvan perheen yksityisyyteen ja perheen piirissä käsiteltäviin asioihin, ja mitkä asiat vaativat julkisen vallan väliintuloa. Lastensuojelun tehokkuutta on pyritty lisäämään hajauttamalla lastensuojelutehtävää useammille toimijoille ja käytäntöihin. Samalla yhä useammat toimijat osallistuvat lastensuojeluun liittyvien päätösten, valintojen ja toimien tekemiseen. Tutkielman aineisto koostuu kahdesta osasta. Ensimmäisen osan muodostaa kyselyaineisto. Kyselyyn vastasi 18 poliisilaitoksella toimivaa sosiaalialan ammattilaista. Kyselyaineiston tarkoituksena on taustoittaa poliisilaitoksella tehtävää sosiaalityötä. Kyselyaineisto on analysoitu sisällön erittelyn avulla. Aineiston toisen osan muodostaa haastatteluaineisto. Olen haastatellut seitsemää poliisilaitoksella toimivaa sosiaalityöntekijää, jotka työskentelevät eri puolilla Suomea ja edustavat erikokoisia poliisilaitoksia. Haastattelumenetelmänä olen käyttänyt teemahaastattelua sekä kriittisen tapauksen menetelmää. Haastatteluaineiston analyysimetodina olen käyttänyt teoriaohjaavaa sisällönanalyysiä. Olen tutkinut poliisilaitoksen sosiaalityön lähtökohtia: sosiaalityöntekijöitä ja asiakkaita, poliisilaitosta lastensuojelutyön toimintaympäristönä ja moniammatillista lastensuojelutyötä. Haastatteluaineiston analyysin kautta olen käsitteellistänyt poliisilaitoksella tehtävän sosiaalityön toimintamahdollisuuksia lastensuojelun kentällä. Olen nimennyt toimintamahdollisuudet lapsisensitiivisyydeksi, varhaiseksi puuttumiseksi, riskitekijöiden havaitsemiseksi, institutionaalisen rajan määrittämiseksi, lapsen vastuutukseksi sekä vanhemmuuden aktivoimiseksi. Toimintamahdollisuuksien tarkastelu jäsentää poliisilaitoksen sosiaalityöntekijän lastensuojelullista roolia ja tuo esiin käytäntöjen vaikutuksia lapsuuteen. Organisatoristen raja-aitojen ylittämisellä ja sitä kautta tuotetuilla toimintamahdollisuuksilla voidaan parantaa lapsen oikeutta suojeluun ja ehkäistä ongelmien vahvistumista tavoittamalla aikaisempaa enemmän ja varhaisemmin lapsia, joiden elämässä on riskitekijöitä. Samalla kuitenkin pyritään lapsuuden laajempaan yhteiskunnalliseen valvontaan ja kavennetaan perheiden yksityisyyden aluetta.
Resumo:
todistettu, että mitä suuremmat ajonopeudet, sitä useampia kuolonkolareita. Siksi pieniinkin ylinopeuksiin puututaan. Automaattivalvontakameroita tulisikin kutsua liikenneturvallisuuskameroiksi tai jopa hengenpelastajiksi, koska niiden liikenneturvallisuusvaikutukset ovat kiistattomia.
Resumo:
Tämän tutkimuksen aiheena on keskustapuolueen ja sen läheisjärjestöjen pimeä puoluerahoitus ja poliittinen korruptio, joka on osa keskustapuolueen, julkishallinnon, poliisi- ja oikeuslaitoksen, lehdistön ja talouselämän yhteistoimintaa vuosina 1972–1984. Keskustapuolue oli ajanjakson valtapuolue Suomessa, jonka valta ja kyky ohjata yhteiskuntaa olivat suljetussa sääntelytaloudessa suuri. Tutkimuksen pääkysymyksenä on keskustapuolueen puoluerahoitus ja sen hankintatavat. Tutkimuksessa on tutkittu keskustapuolueen taloudelliset kytkennät ja varainhankintamenetelmät vuosina 1972–1984. Tutkimuksessa selvitetään keskustapuolueen yritys rakentaa taloutensa vahvistamiseksi puoluetalo- ja liikekiinteistö Helsingin Itä-Pasilaan vuosina 1972–1984. Keskustapuolue ja sen pääomistama Kiinteistö Oy Ratamestarinkatu 9 eivät pystyneet lukuisista yrityksistä huolimatta viemään rakennushanketta loppuun saakka, vaan rakennushankkeen toteutti Osuuspankin omistama rakennusliike Otto Wuorio Oy, joka möi ja vuokrasi talon valtiolle. Valtio rakennutti vuosina 1982–1984 Helsingin hovioikeuden tilat ja vuokratilat valtion virastoille kyseiselle tontille. Keskustapuolue maksatti epäonnistuneen talohankkeensa miljoonavelat veronmaksajilla. Tutkimusmetodina on historiallinen kerronta, jossa päälähteenä on käytetty Kiinteistö Oy Ratamestarinkatu 9:n rakennushankemateriaalia, keskustapuolueen puoluehallituksen ja sen työvaliokunnan pöytäkirjoja, keskustapuolueen kirjanpitoa, rakennushallituksen pöytäkirja-aineistoa, Helsingin raastuvan- ja hovioikeuden aineistoa, korkeimman oikeuden aineistoa ja Helsingin hovioikeuden toimintaan liittyviä muistelmateoksia. Tutkimus kertoo mitä tapahtui ja miksi. Tämä tutkimus on ensimmäisiä tutkimuksia suomalaisessa puoluehistoriatutkimuksessa, mikä todistaa, että poliittinen korruptio oli osa suomalaista päätöksentekoa 1970-ja 1980-luvulla. Poliittinen korruptio kosketti poliittista päätöksentekoa, rakennusalaa, valtion hallintoa ja oikeuslaitosta. Helsingin hovioikeuden talo, Ratamestarinkatu 9, rakennettiin osana poliittista korruptiota.